Part 4

— Te, perkeleen sikiöt, sota ja rutto on teidät kaikki korjaava! Apuun, te pyhän ristin uskovaiset! Apuun, pyhän äidin nimessä! Ettekö tule? Kuinka tulisitte, te, tämän kirotun kaupungin kerettiläiset, itsehän olette saaneet tämän aikaani Voi teitä! Tuskin on yksitoista vuotta kuluva, kun saatte itse käskyn lähteä kodeistanne ja taloistanne metsiin, ja kaupunkinne on jääpä kylmilleen. Ja sadan ja yhden vuoden kuluttua on Jumalan tuli polttava kerettiläiskirkkonnekin, niin että pyhän ristin kirkko on täällä iät kaiket oleva ainoana totisena herrantemppelinä! Ja itse kerettiläiskuninkaanne, antikristuksen ruhtinas, joka ryöstää itselleen sen mikä Jumalan on —

— Tukkikaa hänen suunsa! huusi Matz vouti.

Sotamiehet sulloivat kiivaan vanhuksen suuhun hänen oman kirjokukkaisen silkkikaapunsa liepeitä, niin että hän sai ilmoille vain ähkyvää ja tukehtuvaa mölinää.

— Viekää hänet tyrmään odottamaan tuomiotaan! huusi Matz vouti miehilleen.

Nämä alkoivat raahata sätkyttelevää ja ähkyvää isää sotilasrivien editse väkijoukosta syrjään.

Mutta senaikuinen hengellinen herra Henricus Matthei Raumoěnsis kirjoitti tästä tapauksesta muistelmiinsa näin:

"_Anno 1538 die translationis S:ti Henrici expulsi sunt monachi cum sua mala larva in malam crucem de claustro Raumensi, quod ex gratia regice majestatis facto, est curia sacerdotalis_." [Vuonna 1538, pyhän Henrikin muuttamispäivänä, ajettiin munkit viheliäisine kuvatteluineen kurjaan ristinkuolemaan Rauman luostarista, joka hänen kuninkaallisen majesteetinsa armosta muutettiin pappilaksi.]

VII.

— Hajaantukaa!

Mutta isä guardiaanin kohtalo ja hänen vimmankaameat ennustuksensa olivat saattaneet väkijoukon sellaiseen kauhun tyrmistykseen, että he tuskin kuulivat Matz voudin huutoa.

— Hajaantukaa! Ampumisen uhalla, hajaantukaa!

Kaikki ne, jotka kuulivat nämä sanat, valtasi yhtäkkiä pakokauhu. Mikä ryntäsi millekin taholle, pitkin Rauman vartta niemen kärkeen ja toisaalle Lajon kylää kohden. Enin osa ryntäsi sillalle, niin että se ruski liitoksissaan, kaidepuut notkuivat ja monet putoilivat niiden yli virtaan. Virran takana ahtaalla kadulla tallattiin jalkoihin monia, sillä kauimmaiset, jotka eivät olleet mitään kuulleet, eivät olleet hätäisiä lähtemään pakoonkaan.

Munkkiparvi koki ehättää joukon jälkeen minkä kukin pääsi. Olavi ja Tapani väistyivät vanhusten tieltä ja jäivät niin aivan jälkimäisiksi. Verkkaan kulkivat he vanhojen veljien jälestä, kun nämä eivät väkijoukolta päässeet pois heidän tieltään.

Yhtäkkiä kuuli Tapani ratsun korskuntaa ja hengityksen tuhutusta aivan korvansa juuresta. Taakseen vilaistessaan näki hän Matz voudin ratsastavan kinterillään, ja vietävä huiskutti miekkaansa niin lähellä, että kylmät ilmaviuhkat lehahtelivat vasten kasvoja. Hän pysähtyi ällistyksissään ja koetti keikistää päätään, ettei toinen sohisi silmiä puhki.

— Elkää lyökö! pääsi häneltä.

— Menetkös siitä!

— Eihän tästä pääse.

— Mitäs tänne vielä tulitte. Tiehesi venkale!

Ja miekka halkoi yhä vimmatummin ilmaa ympäri hänen korviaan.

— Menenhän minä, menenhän! koki Tapani toimittaa ja riensi sillalle minkä toiset antoivat tietä.

Vouti varmaankin pelkäsi sillan pettävän, jos hän laskettaisi sille ratsuineen väkijoukon kinterillä. Hän jäi luostariluodon puolelle, ja sentähden saivat jälkimäisetkin pakenijat hieman rauhaa sillalle ehdittyään.

Sillan korvalla seisoi vanha Henrik Pakila. Vavahtelevin leukapielin oli hän nähnyt vanhan isä guardiaanin kohtalon. Vapisivat vieläkin kädet ja liikutuksesta värähtelivät uurteiset kasvot, kun hän riensi munkkien luo.

— Tulkaa meille! sammalsi hän kostein silmin. Ei ole suuret tilat sielläkään, mutta neuvotellaan, kunnes kukin ehtii katsoa tyyssijansa.

Hätiköiden alkoi kaikkien kunnioittama vanhus raivata hengellisille isille tietä läpi väkijoukon, niinkuin mikäkin lakeija, ja kumaraiset vanhukset seurasivat häntä.

Mutta Olavi ja Tapani poikkesivat syrjään ensimäiselle kapealle poikkikadulle ja pääsivät vähän väljemmälle.

Tuskin tuli heiltä virketuksi sanaakaan kulkiessaan. Järkyttävät tapaukset tuntuivat vieneen kieleltä puhelahjan, melkein pysähdyttäneen ajatuksenkin liikkeestään.

Saatuaan hieman tilaa hengittää tuli Tapani, joka oli tottunut veljien syömisistä huolehtimaan, ensiksi muistaneeksi runsaat eväät, jotka olivat nyt jääneet entiseen kotiin. Pitiköhän vouti, huovit ja sotamiehet ne saaliinaan nekin?

Hän oli aikeissa siitä kysyä. Mutta vilaistuaan veli Olaviin näki hän tämän kulkevan kajastelevin silmin, aivan kuin ylentyneenä kaiken maallisen yläpuolelle. Silloin ei Tapani rohennut virkkaa mitään, ei hyvistä eväistäkään.

Heidän umpimähkäiset askeleensa sattuivat viemään heidät Karjankedolle. Tapanin mielessä helähti silloin sulonkipeästi karjankellon kalkatus, ja tuokion ajatteli hän Kerttua. Mutta nämä muistotkin tuntuivat nyt ikäänkuin loitonneen, eikä Karjankedolla näkynyt muuta kuin muutamia pakenevia ihmisiä. Olavin kohtalonvakavia kasvoja nähdessä tuntui Tapanista aivan viheliäiseltä ajatella tällä hetkellä karjakelloja ja paimenhuhuiluja. Kun viime yön makeat unet Kertun lämpimissä hiipivät sittenkin hänen mieleensä, tuntui hänestä melkein, että juuri näiden syntisten unien tähden he olivatkin nyt joutuneet mierontielle. Siitä kiertyi ajatus takaisin äskeisiin tapahtumiin, ja hänen täytyi huokaista muistaessaan kodittomia veljiä ja varsinkin isä guardiaania. Mikähän hänen kohtalonsa on oleva? Nyt hän varmaankin riehui pimeässä tyrmässä kuin jalopeura häkissään.

Veli Olavi keskeytti hänen ajatusjuoksunsa.

— Missä ne hautarauniot ovat? kysyi hän.

— Hautarauniot? toisti Tapani kummissaan... Oliko isä Simon siis jo teloitettu ja haudattu!

— Vai miksi jättien haudoiksi sinä niitä sanoit?

... Ai niin, se puhui kiviröykkiöistä, joista oli erakkomaja rakennettava. Tapani oli näkevinään itsensä siellä muuraustyössä. Mutta samassa hän vaistomaisesti vilkaisi tiepuoleen, eikö siellä näkyisi Kerttua karjoineen. Ei näkynyt, ja rintaa vihlaisi niin kipeä kaiho.

He astuivat rinnatusten metsän sorkkateitä, ja päivän kallistuessa iltavinoon alkoivat jo jäädä jälelle tutuimmat lähiseudut. Tuontuostakin, missä vain oli tien varressa vähänkin avarampi ahoaukeama, kääntyi Tapanin katse yhä sinne pälymään. Mutta Kerttua ei näkynyt, ei kuulunut karjan kellojakaan.

Ja Olavin rinnalla painautui Tapani yhä syvemmälle metsien poveen.

VIII.

Tuttuahan tämä oli, tämä erakkomajan tekeminen, tuttua pikkuseikkojaan myöten. Jokaista kiveä paikoilleen vääntäessä tuli ilmielävästi mieleen, miten hän pikku poikana oli sen ja senkin kiven hilannut kivitupaansa kotimökillä salojärven rannalla.

Heidän isäntäväkensä oli pitänyt halmetta takamaillaan, rantarinteellä aivan heidän kotimökkinsä vierellä. Aholla vieriskeli kosolta sellaisia noin pään kokoisia kivenmukuloita, ja mansikoita poimiessaan oli Tapanin mieleen juolahtanut, etteiköhän niistä voisi laittaa kivituvan. Hän oli ryhtynyt työhön, ja seinät olivat kohonneet päivä päivältä. Yksinkertaisina niitä ei tahtonut saada oikein korkeiksi, sillä kivet pyrkivät vierimään kasaan. Mutta oli hän keksinyt keinon siihenkin: oli laitettava kaksi latomusta vierekkäin ja pieniä vierinkiviä väliin. Silloin seinä otti paremmin pysyäkseen pystyssä, varsinkin kun kavensi ylöspäin. Oli varmaan pystyssä vieläkin, jos menisi katsomaan.

Monet valoisat lapsuudenmuistot olivat kietoutuneet tähän kivituvan tekoon, ja rakkaina saapuivat ne nyt liitelemään tänne vanhan hautaraunion kiville. Alussa antoi se työlle armasta lämpöä, mutta kohta alkoi tuntua, että tästä työstä puuttui jotakin, mitä oli lapsuuden leikkien takana. Tämä ei tuntunut edes niiden leikkien uudestaan elämiseltä, vaan oli ainoastaan ulkokuorta niistä, vailla oikeaa elämän lämpöä, vailla elävää sisällystä.

Mutta pakanain hautaraunio sukeutui päivä päivältä yhä enemmän ristillisen erakkomajan muotoon. Manan kammiosta sukeutui suoja, jossa harhaileva sielu saattoi vajota iäisen elämän mietiskelyyn.

Erakko itse, otti osaa metsämunkin työhön. Ja työn lomassa kalastettiin järvestä ja pyydystettiin otuksia metsästä. Suolaa, tulukset ja muuta välttämättömintä oli jo tultaessa saatu taloista tien varrelta. Mielellään emännät olivatkin antaneet kuultuaan mikä kova onni hengellisiä isiä oli kohdannut.

Erakkomajan valmistuttua, kun ei tarvinnut varhaisesta aamusta iltamyöhään raataa itseään niin upiuuvuksiin, vaipui Olavi erakko yhä syvemmälle iäisyysmietteihinsä. Puhui hän mietteistään monet kerrat Tapanillekin, ja monta vakavaa ajatusta silloin heräsi metsän pojan mielessä. Mutta ei tämä elämä sittenkään ollut oikein Tapanin mieleen. Hänestä tuntui kuin olisi aina pyhä, itse metsästys ja kalastuskin oli saanut omituisen keveähkön, pyhäisen tunnun. Tapani kaipasi jotakin arkisempaa, hän tunsi tarvitsevansa näkyvämpää päämäärää työlleen, näkyvämpää tulosta siitä, sanalla sanoen täysiverisempää elämää.

Suolan ja leivän tarve pakoitti Tapanin tuontuostakin lähtemään ihmisten ilmoille kyliin. Tällöin levisi sana uudesta ihmeestä, erakkomajasta, johon muuan kartoitetuista munkeista oli mennyt ristiä palvelemaan. Jo seuraavana pyhänä saapui kiviluolalle joukko kansaa uutta metsämunkkia katsomaan, ja Olavi erakko saarnasi heille ja mekusi messujakin.

Pyhä pyhältä kävijäin parvet kasvoivat, kansa tottui tulemaan erakkoluolalle kuin kirkkoon, ja Olaville tuli tavaksi puhua joka pyhä. Vähitellen häneltä jäivät messut tykkänään pois, sillä eivät ne täällä metsän vilpoisessa povessa tuntuneet saavan oikeaa vastakaikua. Perityt saarnamuodot ja skolastiset oppilauseet tuntuivat nekin täällä kuivuvan tyhjiksi kuoriksi ja haihtuvan kuin akanat tuuleen. Metsän huminassa kiehkesi uusia mietteitä hänen innonherkkään mieleensä, ja nämä mietteet verhoutuivat omiin luonnontuoreihin, kuvarikkaihin sanoihinsa. Hänen sielunsa ei irtautunut vain skolastiikan sanansaivarruksista ja luostarin ummehtuneesta hengestä, vaan itse kirkostakin, sisimmässään loittani hän kaikesta vanhasta kauemmas kuin itse lutherilaisetkin. Hän erkani niin kauas teologien oppilauseista, ettei ylettänyt niitä koskettaakaan, ja kun hän ei siten puuttunut mihinkään oppiriitoihin, ei hänen harhaoppisuutensa herättänyt pahennusta, vaan metsien kansa mielistyi hänen luonnoneläviin iäisyysmietteihinsä.

Aamusta iltaan oli sunnuntaisin väkeä erakkomajalla. Olihan se jotakin vaihtelua Tapanillekin, mutta arkipäivisin alkoi elämä nyt tuntua entistään tyhjemmältä. Sillä toivioretkeläiset rupesivat tuomaan heille eväitä niin paljon, että ne riittivät koko viikoksi. Olavi söi vain vähän ja mietiskeli enemmän, Tapani söi kyllikseen ja ikävystyi. Sillä metsästys ja kalastuskin oli nyt muuttunut vain huvitukseksi, johon ei tarve pakottanut. Tämä elämä tuntui alkavan häilyä ilmassa yhä enemmän, mutta hän tunsi tarvetta pureutua maan kamaraan, tarttua johonkin, joka tuntui kouraan.

Eivät nämä makeanleivän päivät toki kestäneet kauan. Elokuuhun kallistuttaessa oli vanha vilja alkanut kylistä loppua, ja uutista odotellessa eivät kävijät tuoneetkaan leipää tullessaan. Silloin oli Tapanin lähdettävä jälleen kyliin sitä anomaan.

Heleänä poutapäivänä hän lähestyi kylää. Aivan herkkään jännitykseen virisi hänen mielensä ajatellessaan, että taasen saisi nähdä kylän arkista kotielämää, maalaiskylän, jossa heräsi mieleen niin rakkaita lapsuuden muistoja. Mutta toiselta puolen tuntui tukalalta mennä anomaan, sillä monet kerrat oli hän nähnyt etteivät ihmiset niinkään halusta antaneet. Ja sitä ajatellessa alkoi taasen tuntua niin tyhjältä mielessä, alkoi tuntua arvottomalta tällainen joutilas taivastelu ja tien tallustaminen.

Tien varressa oli niitty, jolla oli väki parhaallaan heinänkorjuussa. Sieltä lemahti kuivuvan heinän tuoksu niin suloisena, että Tapani unohtui tielle seisomaan. Siinä seistessään näki hän miten väki heiskaroi niityllä ahkerassa työssä haravineen ja viikatteineen, ja leppoisan suvituulen mukana lehahteli sieltä niin suloinen kuivuvan heinän tuoksu. "Tihi tahi, tihi tahi", alkoi samassa jostakin niityn sopukasta kuulua sieran kalske viikatetta vastaan. Kuinka armaasti se helähti! Se oli harhailulle eksyneen salonpojan korvissa ihanampaa soittoa kuin kunnaan munkkien pajatus, se oli kuin kotikantelon tuttu helinä.

Hänessä syttyi yht’äkkiä hereä halu olla mukana niityllä. Ja sen enempää ajattelematta hypähti hän yhtäkkiä yli aidan ja tarttui ensimäiseen haravaan, jonka tapasi. Tuttua oli työ, mutta samalla oli siinä pitkän harhailun jälkeen outo uutuuden lumous. Hän ei ensi tuoksahduksessaan malttanut paljoa pälyä ympärilleenkään, liehui ja heiskaroi vain kuin kuuluisi talonväkeen ja olisi iätkaiket ahertanut näiden toisten keralla. Mutta työ ei ollut hänelle välttämättömyys, se oli sielun hartautta, pyhää messua ja rukousta.

Mutta vähitellen alkoi hänen silmiinsä vilkkua niityn reunalta, pensasten katveesta jotakin iloisen valoisaa. Haravoidessaan, heiskaroidessaan kulki hän kuin itsestään sinne päin.

Siellä haravoi nuori tyttö, valkoinen huivi päässään. Ja heinäkarhon toisella puoleen haravoi nuori poika hänen vastassaan. Ja haravoidessaan poika huiskasi heinätukon tytön rusoposkia vasten. Tyttö nauroi ja oli juuri vastaamaisillaan samalla mitalla, kun huomasi vieraan pojan olevan lähellä ja heitti häneen sirkoavan katseen sinisilmistään. Tapanista se katse tuntui ensin päivänsäteeltä, mutta samassa näki hän sen peittyvän oudostelevan uteliaisuuden pilveen. Säde oli sirahtanut tuolle toiselle pojalle tuossa, hän oli täällä vieras ja outo! Pääsi aivan huokaus rinnasta...

Poika huiskasi tyttöään uudella heinätukolla. Ei ollut älynnyt vierasta katsojaa! Mutta tyttö oli, eikä vastannut lemmenleikkiin...

Tyttö otti sylyksen heiniä maasta ja vei ruonpohjalle. Poika sieppasi silloin nopeasti heinäsylyksen hänkin ja vei samaan rukoon. Ihmeen yht’aikaa he siihen sattuivat ja ikäänkuin syleilivät toisiaan ruon ylitse. Ja Tapani näki, että poika tosiaankin otti kiinni tytön käsistä.

Tytön silmät säteilivät riemuisasti poikaa vastaan, mutta hän rimpuili saadakseen irti kätensä. Poika näytti silloin hullaantuvan. Hän tölmähti ruon yli, potkaisten sen kumoon, ja sieppasi jäntevin käsivarsin tytön syliinsä.

Tapani kuuli kirkaisun ja oli vähällä tölmähtää apuun. Mutta hän näki tytön vain nauravan ja nuoren miehen silmissä oli kuohuvan riemun loiste. Tapani jäi seisomaan siihen kuin lyötynä. Hänestä tuntui kuin tämän lempivän nuoren parin riemuisa onni olisi masentavana tuulenpuuskana humahtanut hänen ylitseen.

Niinkuin huumeissaan vetäisi hän muutamia hätiköiviä vetoja haravallaan. Hän ei enää katsonut nuorta poikaa ja tyttöä, mutta hän näki heidät sittenkin niin iloisina ja onnellisina ja yhtäkkiä oli hän heissä näkevinään itsensä ja Kertun.

Silloin tulivat muistot niin tulvanaan, että hänen täytyi istahtaa mättäälle niihin elähtyäkseen. Ja hiljaisin henkäyksin, suloisin tunnelmin alkoivat ne liidellä hänen ympärillään. Hän näki Kertun ja itsensä keväästä alkaen... kuinka he olivat ensin kohdanneet Koukin kalliolla ja sitten melkein joka päivä metsissä tai karjatiellä... Kuinka hän oli kantanut Kertun kyyhkynpesältä... Kuinka Kerttu oli itkenyt Lensunkalliolla ja he sitten menneet yhdessä nukkumaan riihilatoon...

Yhtäkkiä alkoi Tapani tuntea häpeän punan poskillaan. Häntä hävetti se, ettei hän ollut sellainen kuin tuo nuori poika täällä niityllä. Vahingossa vain oli Kerttu pudonnut puustakin hänen syliinsä. Hänessä ei ollut miestä käymään noin urhakasti käsiksi, Kertun oli täytynyt häntä melkein houkutella, vaikka Kerttu oli ollut hänelle niin rakas, että hänestä oli se tuntunut aivan synniltä!

Kuinka hän oli ollutkaan niin kuvaton? Kenties synnintunto oli tehnyt pojasta tytön... olihan hän olevinaan munkki! Mutta nyt...

Tapani hypähti pystyyn.

Nyt ei häntä enää estänyt mikään!

Hän heitti haravan niitylle ja läksi huimin askelin niityn reunaa kohden.

Silloin kuuli hän huudettavan itseään. Isäntä oli mielessään päättänyt jotenkuten palkita tuttua erakon toveria työstään. Ja kun päivä oli jo lähellä laskuaan, antoi hän kutsumattomalle päiväläiselleen päivän eväiden tähteet.

Ja kohottava omistuksen tunne häivähti Tapanin mielessä, kun hän kulki metsäpolkua kantaen, näitä eväitä, joita ei ollut kerjännyt. Se lujitti niin hänen äskenherännyttä päättäväistä itseluottamustaan, että hän tunsi halua lähteä suoraa päätä vanhan Rauman rannoille Kertun luo. Mutta samassa tuli hän ajatelleeksi veli Olavia ja tunsi pistoksen mielessään. Miten kävisi iäisyysmietteissään elävän Olavin jos hän lähtisi pois? Saattoiko hän, saiko hän pettää toverinsa? Tämä kysymys pyrki hänen mieleensä, mutta vaistomaisesti koetti hän sitä välttää. Ja silloin veli Olavi alkoi tuntua hänestä entistään vieraammalta ja samoin koko elämä metsäluolalla niin kaukaiselta, että hän saattoi ajatella sen eri seikkoja aivan kuin ne eivät häntä koskisikaan.

Yhtäkkiä havaitsi hän mielessään, että hän katseli tätä kaikkea ikäänkuin niityllä näkemänsä tytön ja pojan silmin. Ei, mutta _heidän_ silmin, Kertun ja hänen! Ja silloin putosivat ikäänkuin suomukset hänen silmistään. _Sitä_ hän oli kaivannut metsäelämässään, jotakin sellaista mitä oli heinätytön ja -pojan välillä, perhe-elämän kotoista lämpöä. Veli Olavin innonhartaat iäisyysmietteet olivat vain häntä pitäneet lumoissaan, ettei hän ollut voinut, ei ollut uskaltanut elähtyä Kerttua ajattelemaan. Nyt niityllä oli hänen sydämensä sanonut sanansa ja koko asia oli vaiennut. Ja hän tunsi elävästi ja syvästi, ettei voinut menetellä muuten kuin lähteä Kertun luo.

Hän kulki läpi yön ja saapui aamulla erakkomajalle.

Olavi huomasi heti tuiman päättäväisen rypyn hänen otsallaan. Hän arveli toverin olevan alakuloisen jostakin vastoinkäymisestä kylillä ja alkoi ikäänkuin viihdytellen puhua ikiautuaasta rauhasta, johon valmistuakseen he olivat vetäytyneet metsän yksinäisyyteen.

Tapanista tuntuivat sanat tulevan jostakin häntä ylempää, ne tuntuivat ikäänkuin tahtovan sortaa hänen oman itsensä ja särkeä hänen mielensä eheyden. Hän tunsi kovaa kapinanhalua ja kuunteli niin kärsimättömän näköisenä, että Olavi loi häneen pitkän tutkistelevan katseen ja vaikeni.

Ikäänkuin tätä katsetta karttaen nousi Tapani ja loittoni hiljaa ja äänetönnä metsään. Hän istuutui rannalle hongankonkelolle miettimään. Hän mietti ja vertaili, vertaili toisiinsa — veli Olavia ja Kerttua.

Hän tunsi sydämensä niin hellästi janoavan hyvää ystävää, toveria. Ei sellaista kuin ikimietteinen Olavi, joka oli häntä ylevämpi ja voimakkaampi ja piti häntä hartaiden mietteidensä vallassa. Ei, hän kaipasi itseään hennompaa olentoa, jota hän itse saisi tukea ja joka lämmittäisi ja täyttäisi hänen sydämensä omalla olemuksellaan. Olavia ajatellessaan tunsi hän itsensä heikoksi, Kerttua ajatellessaan vahvaksi, ja hän tahtoi tuntea oman voimansa. Niin, nyt sekin oli hänelle vaiennut, siksi hän kaipasi Kerttua!

Hänen oli lähdettävä pikimittäin. Mutta häntä peloitti puhua aiheestaan Olaville, ainakin nyt Olavi eli omissa mietteissään, ne johtivat häntä järkkymättömästi, ja niillä saisi hän vielä hänetkin jälleen painumaan paikoilleen. Hän tarvitsi lähteä Kertun luo, että hänen oma voimansa vahvistuisi. Sillä hän tunsi että se vahvistuisi siellä nyt, kun hän ei ollut enää munkki, ei edes "metsämunkkikaan"...

Asia tuntui sentään niin aralta, että hän hautoi sitä koko päivän. Illalla vasta sanoi hän veli Olaville, että aikoi huomisaamuna lähteä kylille.

— Tulemmehan vielä toimeen, sanoi Olavi.

— Lähdenpähän aikanaan...

— Ei pidä surra huomisesta päivästä!

— Menen nyt vähän kauemmas ja taidan viipyä pitempään, selitti Tapani.

Olavi katsoi tutkistelevasti häneen. Poika oli varmaan saanut tylyä kohtelua lähikylissä ja tahtoi koettaa, oliko parempi onni kauempana. Saihan hän mennä, kun niin halusi...

— Niin, mene vain, virkahti erakko ja vaipui iäisyysmietteihinsä.

He nukkuivat yhdessä viimeisen yönsä ja aamulla Tapani lähti.

IX.

Rusotti, rusotti metsäinen nummi laskevan auringon säteissä. Suruisena heitti laskeva aurinko metsäiselle nummelle veriruskeat säteensä.

Vielä syysauringon laskettuakin viipyivät Tapani ja Kerttu metsäisellä nummella verestävän iltaruskon kajossa. Kerttu oli kerännyt kasan tuoksuvia kanervia ja vihreitä katajanlehviä ja sitoi niistä köynnöskiehkuraa. Tapani oli hakannut pari paksua katajapuun tyveä ja laittoi ristiä kuorimattomista katajista. Ja työnsä lomaan hymyilivät he toisilleen onnen hymyä, lämmintä suruhymyä.

Ja työnsä säestykseksi mietti Tapani tätä iltaa, jona he olivat jälleen kohdanneet toisensa. Hän oli odottanut Vasaraisten tien varressa Kertun tuloa karjoineen ja oli aikonut siepata Kertun syliinsä niinkuin poika oli siepannut tytön siellä heinäniityllä. Mutta ei se käynyt aivan niin. Hän oli jo kaukaa katsellut Kertun tuloa, ja Kerttu oli tullut niin hitain askelin, allapäin. Hän oli silloin mennyt vastaan ikäänkuin epäröiden ja varoen, ja hiljaa oli Kerttukin tullut häntä vastaan. Mutta kun he olivat tulleet niin lähelle toisiaan, että näkivät toistensa silmiin, oli Kerttu tullut luo, painautunut hänen poveaan vasten ja alkanut nyyhkyttää, nyyhkyttää ilosta pitkän ikävän jälkeen, joka oli aivan kalventanut hänen päivettyneet poskensa.

Eivät he olleet monia sanoja puhuneet. Muutamin yksinkertaisin sanoin oli Tapani sanonut tulleensa vain Kertun tähden ja etteivät he enää eroaisikaan. Kerttu oli silloin tullut niin iloiseksi, niin tyynen ja miettivän iloiseksi, niin totisen iloiseksi, että häntä oli täytynyt katsoa aivan ihmeissään. Hän oli silloin kuin mikäkin pieni porvarin emäntä, nuori äiti eikä mikään karjatyttö.

Sitten oli Kerttu kertonut muutamin sanoin eroajan tapahtumista, ja silloin oli Tapani kuullut, että isä Simonin oli täytynyt kuolla. Kaameaksi oli se uutinen tehnyt Tapanin mielen, ja ikäänkuin verinen huntu kietoi hänen uuden onnensakin. Kertun noudettua vanhalle, sairaalle äidilleen maitotilkan lähimmästä talosta, olivat he tulleet tänne metsään. Sillä Tapanista oli tuntunut, että hänen täytyi tehdä se, mitä kukaan muu ei ollut uskaltanut esivallan pelosta.

Ja nyt sommitellessaan kuorimattomia katajantyviä ristiksi täytyi Tapanin ajatella isä Simonia. Hän näki mielessään isä guardiaanin ja veli Olavin rinnatusten. Molemmat paloivat, mutta Olavi paloi heläjävää ikikaihoa, joka verratessa tuntui melkein viileältä. Sillä isä Simon paloi karreksi, tuntui jo ammoin aikoja hiiltyneen. Mutta sillalla silloin kohtalokkaana päivänä, niin Tapanista tuntui, oli hän vielä viimeisen kerran leimahtanut taivahille. Kuinka kummallista oli sitä muistella! Täytyi kohottaa rintaa, nostaa päätä pystyyn... ikäänkuin hänen kunniakseen!

— Miten hän sai surmansa? kysyi hän, sillä kuolintapaa ei Kerttu tosiaankaan ollut maininnut.

— Tihru-Topihan se oli...

— Lyönyt pään poikki, täydensi Tapani kaamein miettein.

— Niin, minun piti olla karjalla, mutta kaikki muut olivat katsomassa.

— Ja sitten haudattiin kirkkoaidan taa...

Kerttu painoi päänsä alas ja sitoi seppeltään. Sillä sen oli hän jo sanonut.

— Hiljaa kuin koira, lisäsi Tapani rivakasti veistäen ristiään.

— Sanovat hänen puhuneen kunnialle käypiä sanoja kuninkaasta, sanoi Kerttu hiljaa.

Tapani oli vaiti kotvan.

— Niin, kyllä kuulin, sanoi hän sitten ja huokasi.

Oli jo pimeä ennenkun he saivat työnsä valmiiksi. He menivät vielä verekselle mullokselle kirkkoaidan taa. Tapani pystytti siihen katajaristinsä ja Kerttu ripusti sen olkapäille köynnöskiehkuransa.

He lähtivät, mutta hieman loitommalla kääntyi Tapani vielä katsomaan pimeässä häämöttävää ristiään. Siitä suuntautui hänen katseensa ympäröivään rytömetsään.

— Siinä on nyt sitten hänen viimeinen ristinkotinsa, virkkoi hän katkerahkosti. Lieneekö hän ollut ristinkodin viimeinen ylipaimen?

Hiljaa ja äänettöminä palasivat he tielle.

— Tiedätkö mitään muista isistä? tuli Tapani kysyneeksi.

— Niitä on vielä parinen Pakilassa. Sanovat heidän kirjoittaneen kuninkaalle ja anoneen papinvirkoja.

— Kerettiläiskuninkaalta, hymähti Tapani.

— Toisten sanovat lähteneen taivaltamaan teille tietymättömille.

— Kenties ovat menneet metsiin hekin, virkahti Tapani.