Part 5
Hän ajatteli mielessään monia muinaisia hautaraunioita, joita sanottiin jätinmuureiksi. Kenties monet vanhemmistakin luostariveljistä olivat menneet niihin viettämään rauhassa viimeisiä päiviään ja saivat hurskailta ihmisiltä elatuksensa. Mutta jos he siellä kuolivat, kenties saivat hautansakin, mahtoi kai niiden nimi muuttua. Kenties niitä ruvettaisiin sanomaan "munkkien muureiksi"... olihan hän heidän kivimajaansa siellä metsässä kuullut kylissä nimettävän munkkilaisten luolaksi. [Satakunnan vesistön varsilla on siellä täällä omituisia kiviraunioita, joita kansa nimeää munkkilaisten muureiksi.]
Tapani vaipui siitä tuokioksi ajattelemaan Olavi erakkoa siellä luolassaan. Kun pian tietenkin tulivat kylmät syys-yöt, eiköhän hänen täytynyt hänenkin lähteä sieltä ihmisten ilmoille... Oli ensi tilassa käytävä häntä katsomassa.
Tapani heräsi näistä mietteistään Pakilan riihiladon kohdalla. Ikäänkuin äänettömästä sopimuksesta menivät he sinne nukkumaan.
Aamulla hankki Kerttu poikasen sijaansa karjalle ja he lähtivät pyytämään kuulutusta Mathias papilta, joka oli muuttanut luostariin.
Oudoksuvin tuntein lähestyi Tapani tuttua siltaa, jota ikivanhat tervalepät varjostivat. Oudolta tuntui hänestä ajatella ristinkotia muiden kuin vanhojen isien asumana.
Portti oli seposen selällään. Ja jo sillalle näki kihlapari, että syyspäivän paisteessa ilakoi pihalla liuta pellavatukkaisia lapsia. Se oli Tapanista täällä _niin_ outoa, että häneltä pääsi herkkä, lämmin nauru. Kerttu vaistosi sen takaa jotakin, jonka piti ilahuttaa heitä molempia, mutta ei hän äkkipäätään oikein päässyt siitä selville, kuinka tähystikään sulhonsa silmiin.
Mutta lapset olivat älynneet tulijat ja katselivat iloisen uteliaina heihin.
— Metsämunkki! huudahti suurin heistä ja ilakoiden juosta tölmistivät he entiseen "puhtaan elämän pyhättöön" kertomaan isälleen ja äidilleen, että metsämunkki tuli Karja-Kertun rinnalla.
Silloin vasta Kerttu käsitti, mille Tapani oli niin reppoisasti nauranut. Ja hymystä hyrskyen astuivat he käsi kädessä sisälle.