Part 3

— Et taida tietää, mikä turmanviesti on tänään tuotu veljeskunnalle?

Oli Tapani jo aavistellut jotakin outoa. Ei Olavi innonhehkussaankaan ollut ennen ehättänyt saarnaamaan emännille Karjankedolla, ja hänen iäisyysmietteissään oli tänään ikäänkuin epätoivon helähdys.

— Mikä viesti? kysäisi nuori metsämies.

Olavi kertoi. Vouti Matz van Klewen oli tänään saapunut luostariin pari ruununmiestä mukanaan ja vaativat isä guardiaanin parin munkin kera puheilleen. Isä Simon oli ollut parhaallaan neuvottelussa provisorin ja terminariuksen kanssa veljeskunnan aineellisesta ahdingosta, ja he olivat kolmisin ottaneet vastaan kuninkaan miehet. Vouti oli lukenut kuninkaan käskykirjeen, että luostari oli muka kaikkine hyvineen luovutettava kirkkopapille ja munkkipappien lähdettävä sieltä mieroon joka kynnen. Ennen Heikinpäivää kuuluisi ristinkodin täytyvän olla tyhjänä, muuten veljet sieltä ajetaan väkivoimin. Sellaisen uhkan oli Matz vouti pannut ja mahdikkaasti poistunut ruununmiehineen, ja tietää sen miten tyrmistyksiinsä veljet jäivät.

— Ennen Heikinpäivää! Siihenhän on tuskin kahta viikkoa!

— Niin on. Ja täytyy olla tarkoitusta siinä, että pitäisi juuri ennen lähteä, niin että Heikinmessu jäisi viettämättä. Matz vouti luultavasti pelkää, että suomalaisen apostolimme ja marttyyrimme juhlassa elvyttäisimme kansan myötätuntoa veljeskuntaa kohtaan, ja sentähden tahtoo estää koko juhlan.

— Täytyykö meidän sitten lähteä?

— En tiedä. Mutta jos täytyy, niin minä ainakin lähden silloin erakoksi johonkin vuorenluolaan. Siellä metsien ikihuminassa vaivun ijäisyysnäkemyksiin, katselemaan taivahista isää kasvoista kasvoihin, ja todistan maailmalle hänen pyhyyttään.

— Minä lähden mukaani huudahti Tapani innoissaan.

— Tosiaan! Sitten olisimmekin oikeita metsämunkkeja.

— Loitommalla metsissä olen nähnyt useita suuria kiviraunioita, joiden alle sanovat jättien muinoin haudanneen kuolleitaan. Niitä vähän vierittelemme ja kohentelemme ja laitamme niistä luolan, oikean uuden luostarin laitamme metsään.

— Niin, menemme hautaraunioihin! Se on ihanaa, siellä olemmekin lähinnä ijäisyyden porttia, siellä aina muistamme miten lyhyt on vaelluselämämme täällä, niinkuin päiväperhon kukkakedolla.

Tapani huokasi. Hän muisti, miten kauniisti perhoset olivat liipotelleet aholla mansikankukissa ja miten he Kertun kanssa olivat niitä katselleet ja itsekin leikamoineet perhojen tavoin. Kerttua muistaessa tuntui hänestä perhoselämä niin suloiselta, että oli säälittävää siitä erota.

— Voisimmehan lähteä, vaikka vanhat veljet saisivatkin jäädä luostariin, tuumi Olavi vaipuneena erakkounelmiinsa.

— Saavatko he? kysyi Olavi.

— Isä Simon ainakin näytti kiivaammalta ja lujemmalta kuin konsanaan. Ei taida se kallio hievahtaa vierittämättä.

He saapuivat Rauman rannalle ja menivät sillasta yli luostariluodolle. Ei näkynyt tänä iltana ainoatakaan veljestä ongella Hiidenkivellä, ei muuallakaan liikuskelemassa. Portinvartia avasi heille ja he menivät synkähköön harmaakiviseen rakennukseen. Menivät ensin konventtitupaan, mutta siellä ei ollut ketään. Kävivät refektoriumissa ja kurkistivat keittiöön, mutta ei ketään sielläkään. He olivat aikeissa mennä etsimään dormitoriumista, veljesten yhteisestä makuuhuoneesta, kun kuulivat messunhyminää pienestä kappelista luostarin itäpäässä. Sinne veljet olivat siis kerääntyneet.

Pieneen luostarikirkkoon saavuttuaan tapasivat he siellä kaikki veljet polvillaan pyhimyskuvien edessä. Kaikki muodolliset juhlamenot olivat tänään unhottuneet, mutta sitä hartaammin jokainen veli polvistui ja kumartelihe lattiaan, mikä rukoillen, mikä laulaa hymisten. Ja Arvi Kurjen kattoholveihin maalauttamat moniväriset pyhimykset näyttivät hämmästyneinä katsovan tätä epätoivon hämmennystä, josta kohosivat avemariat ja paternosterit heitä kohden paljon palavampina kuin he olivat kuulleet ja nähneet pitkiin aikoihin.

Isä Simonia ei Tapani vain nähnyt missään. Hän oli juuri aikeissa kysäistä vanhalta luostarikokilta, mitä tämä meno merkitsi, kun isä guardiaani astui sisään koulutupaan vievästä ovesta, jälessään varaguardiaani, lehtori ja scriptori. Kaikesta päättäen oli heillä ollut tärkeä neuvottelu ja saapuivat nyt päätöstä ilmoittamaan.

Häthätään polvistuttuaan pyhän äidin eteen nousi isä guardiaani puhumaan. Jylisevin ja salamoivin äänin pauhasi hän kerettiläisistä, lohikäärmeistä ja muusta antikristuksen joukkokunnasta, joka uhkasi nousta ristinpyhättöä vastaan. Mutta ei mikään helvetin kiljuva jalopeura saanut lannistaa Herran pyhiä, heidän oli käytävä kiivaaseen Jumalan sotaan. Kaikkien veljien oli heti huomisaamuna lähdettävä taipaleelle niin pitkälle kuin kukin jaksoi, saarnattava kansalle ja kutsuttava Raumalle pyhän Henrikin muistojuhlaan. Tänä vuonna täytyi juhlasta tulla suuremman kuin koskaan ennen, sen täytyi sukeutua pyhäksi sotaretkeksi, johon oli kansa kutsuttava läheltä ja kaukaa. Ja pyhän äidin nimessä oli kaikkia kehoitettava tullessaan tuomaan antimiaan, niin että voitaisiin pitää suuri yhteinen ateria köyhille ja rikkaille.

Isä guardiaanin palopuhe sytytti raihnaisimmatkin veljet, ja oli kerran jälleen lentoa ja lämpöä siinä messussa, joka lopuksi pidettiin.

Jo aamulla anivarahin nähtiin luostarisillasta lynkkäävän yli monen kumaraisen ukon, niin että ristinkotiin lienee tuskin jäänyt muita kuin isä guardiaani ja ryhisevärintainen portinvartia. Yksin veli Tapanikin, luostarin metsämies, lähetettiin Satakunnan sisämaihin kutsumaan kansaa pyhän Henrikin juhlaan.

Mutta jo samana päivänä sai Satakunnan vouti Matz van Klewen hänkin tiedon munkkien väennostosta ja kapinahankkeista. Hän lähetti heti viestin Turkuun ja kutsui sotaväkeä järjestysvallan avuksi.

V.

Tapani oli samoillut useat salopitäjät nostattaen kansaa nauriskaskiltaan. Sitten oli lyöttäytynyt muutaman sisämaalaisen venekunnan mukaan, oli heidän kerallaan soutanut jokien suvannot ja laskettanut vuolaat virrat ja lähestyi Heikin päivän aattona saarien lomitse Rauman satamaa.

Jo olivat Rauman rannat täytenään sisävesistöläisten ja loitompain saaristolaisten veneitä, jo vilisi pikku kaupunki juhlivaa kansaa kukkuroillaan. Veljistäkin olivat useimmat kotiutuneet jo parisen päivää sitten, eikä ollut ristinkodista ollut moniin vuosiin nälkä niin loitolla kuin nyt juhlan lähetessä. Ristikansan tuomisia oli kellari ja keittiö täytenään, oli itse refektoriumkin puolillaan. Ei ainakaan leipähuolten pitänyt veljien juhlavalmistuksia häiritä.

Mutta juhlakansan kesken liikkui kaameita huhuja, että Turusta oli voudin kutsusta saapunut parvi ratsuväkeä, joka leireili metsässä Unajan kulmilla, ja johonkin loitomman saaren maltoon sanottiin ankkuroineen suuren sotapurren, joka oli tuonut täytensä jalkaväkeä. Arveltiin, ettei Matz vouti tahtonut tuoda suotta sotaväkeään näkösälle, kansaa peloittelemaan, pitihän vain varalta mailla. Mutta tyrmeiksi pani jo se tieto mielet, sydämet tahtoi nostattaa kurkkuun.

Tätä uhkaa ei saanut unohtumaan iltamessukaan, joka kansajoukoille pidettiin kaltevalla kentällä virran varrella, luostarimuurien ulkopuolella. Tämä uhkako lie Tapaniltakin tärvellyt gregoriaanisten messusävelten ja neumien sulosoinnut, niin että hän oli niiden lomitse kuulevinaan paimentytön huhuilun, joka vastasi hänen tärrätorvensa tiarutukseen. Niin kutsuvasti se helähteli, että hän päivän mennessä mailleen pujahti tiehensä ja Karjankedolle.

Hän asettui kirkkotarhan nurkkaukseen odottamaan. Kohta alkoikin kuulua tuttu kellojen kalkatus ja ammunta Vasaraisten tieltä.

Hän lähti vastaan. Ja kun Kerttu näki hänet, tuli tytölle tulinen hoppu hätistelemään jälkimäisiä lehmiään. Saatuaan ne juoksun lönkkään, juoksi hän itse niiden kanssa kilpaa tiepuoleen Tapanin luo. Vaikkei kättänsäkään kohottanut, tuntui Tapanista kuin tulisi avoimin sylin. Vaikkeivät koskettaneetkaan toisiaan, tunsi Tapani lumolämpöä, aivan kuin syleilyllään toisiaan lämmittäisivät.

— Missä sinä olet ollut? tuli kysymys ikävöivin äänin. Mutta tuskin pääsi poika alkuun selittämään, kun seurasi hätiköivä kysymys: — Huomenna tulet kai taasen metsään?

— Huomenna on Henrikin juhlat Totta kai sinäkin tulet sinne?

— Minäkö! Minunhan täytyy olla karjassa! Ainakin ylihuomenna tullet taas mukaan?

— Herra tiesi, missä ylihuomenna olen!

— Miten niin? kysyi Kerttu suurin silmin.

— Sitä en osaa sanoa enkä ymmärrä. Mutta minusta tuntuu ja kaikki näyttävät aavistavan, että huomenna tapahtuu jotakin kauheaa.

Hätääntynein katsein riippui Kerttu hänen silmissään ja hätäilevää hellyyttä kuvastuivat luonnonherkät kasvot. Mutta mieli oli yhtäkkiä tulvahtanut niin täyteen, ettei hän saanut sanaakaan suustaan.

— Odota täällä, puuskahti hän yhtäkkiä. Odota, kunnes vien lehmät!

Ja samassa hän riensi juoksujalkaa lehmien jälkeen, jotka olivat jo hieman ehtineet loitota. Tapani jäi siihen seisomaan kuin lumoissaan ja katsomaan hänen jälkeensä. Kerttu pysähtyi kerran, kerran vain, ja loi häneen katseen alta kulmainsa. Mutta Tapanista tuntui kuin olisi tyttö itse tullut tämän katseen mukana ja likistynyt hänen poveaan vasten.

Kohta katosi tyttö kirkkotarhan nurkan taa Karjankedolle ja Tapani jäi siihen tähystelemään, milloin hän tulisi jälleen näkyviin.

Vihdoin, aivan auringon tipahtaessa taivaanrannan taa, tulla hepsutteli Kerttu kuin salavihkaan, mutta lämmintä iloa pulputen.

— Kuule, mennään Lensunkalliolle! sanoi hän hilpeästi ja tarttui Tapanin käteen.

Tapania hieman arvelutti lähteminen näin iltamyöhään. Mutta toisekseen tuntui hänestä, ettei hänen poissaoloaan panisi kukaan merkille, kun luostarissa olivat kaikki niin kiintyneet huomispäivän juhlaan. Ja hän lähti.

He kävelivät käsi kädessä Koukinkiven luo ja poikkesivat siitä salmen rannalle vasempaan. Kohtsillään saapuivat he metsänsaartamalle, korkeahkolle kalliolle, josta oli kaunis katsella yli Äyhönjärven ja Raumavirran niskan.

He istuivat rinnatusten kallionkielekkeelle ja katselivat miten vienot hämärättäret keveästi karkeloivat veden yllä. Kerttu painautui hiljaa Tapania vasten ja kallisti päänsä hänen olkaansa. Kuinka se lie käynytkään, mutta Tapanin käsi tuli pujahtaneeksi Kertun valtoimien hiussuortuvain alitse ja kiertyi olan yli povelle aivan kuin kaulaan. Silloin Kertun pää kallistui Tapanin olkapäältä rintaa vasten. Niin istuivat he kauan, ja Kerttu kuunteli, miten Tapanin povi kohoili hänen korvaansa vasten. Tapani hyväili vienosti Kertun povelle valahtaneita hiussuortuvia, ja hänestä tuntui, että hän piteli sylissään jotakin niin perhonarkaa, että hänen oli sitä pideltävä hyvin, hyvin varoen. Mutta häntä ihmetytti mikä oli hänen silmissään; tuntui kuin teräset suurenisivat ja niille saisi lämmin kosteus. Sitä tarkatakseen rupesi hän räpyttämään silmäluomiaan yhteen, mutta kuuli silloin vain, miten ripset hiljaa ripsahtelivat vastakkain.

Yhtäkkiä tunsi hän kummakseen miten Kerttu alkoi hiljaa nytkähdellä. Kas, samassa vierähti kirkas vesikarpalo hänen käsiselälleen!

— Mikä nyt tuli? kysyi hän hätäyksissään.

Kerttu pyyhkäisi sukkelasti silmiensä alustaa, kohotti sitten häneen kostean katseensa, koetti nauraa ja hykertää eikä tiennyt miten oikein hämmentäisi hupsut kyyneleensä. Yhtäkkiä kapsahti hän Tapanin kaulaan ja itki ja nauroi sekaisin.

Tapani veti hänet viihdytellen syliinsä, mutta päästeli hellävaroen hänen käsivartensa pois kaulastaan.

— Mitä sinä itkit?

— En minä oikein tiennyt.

— Sano nyt!

Kerttu katseli verhotuin katsein Rauman niskavirtaan.

— Sano nyt!

— Sitä minä vain, että meillä on ollut niin hyvä yhdessä. Mutta jos nyt et enää tulekkaan kanssani metsään?

Se ajatus oli niin surullinen, että aivan alkoi itku kukkua kurkussa.

— Elä nyt! sanoi Tapani.

Mutta kun se ei näyttänyt auttavan, koki Tapani kiireimmiten etsiä uusia lohdutussanoja.

— Tulenhan minä! Miksi en tulisi, kuten ennenkin!

— Niinkö! huudahti Kerttu ja kohotti häneen puoleksi ihastuneen, puoleksi epäilevän katseen.

Mutta silloin tuli Tapani nähneeksi kyynelkarpalot, jotka vierivät hänen poskilleen. Hän kuivaili ne ahavoituneella käsiselällään ja likisti sitten hajahapsista päätä hyväillen vasten poveaan.

Kerttu lepäsi siinä hiljaa ja onnellisena. Ja suviyön hämärättäret käärivät yhä tiiviimmin huntujaan heidän ympärilleen.

Äkkiä Kerttu liikahti ja käänsi siksi päätään, että kuontui katsomaan Tapanin silmiin.

— Kuules! sanoi hän.

— No?

— Minä en tahtoisi lähteä tästä pois ensinkään.

— Niinkö!

— Niin, vaikka onkin jo yö.

— Ai! virkahti Tapani säikähtyneenä. — Minun täytyy nyt lähteä.

Hän työnsi Kertun pois sylistään ja nousi. Kerttu huokasi ja nousi hänkin.

Tapani alkoi vinhasti astua edeltä kaupunkia kohden ja Kerttu koki pysyä jälessä.

Mutta kun he Koukinkallion luona pääsivät paremmalle tielle, juoksi Kerttu rinnalle ja tarttui Tapanin käteen. Hän tarttui kuin väsynyt nojaan ja kulki niin hiljanverkkaan, että toisenkin täytyi hiljentää rientoaan.

Heidän kulkiessaan nummenreunaa kaupunkilaisten riihien ohi, pysähtyi tyttö tykkänään ja loi poikaan sukostelevan katseen.

— Minä en menekään yöksi kotiin.

— Mihinkäs sitten? kysyi Tapani kummissaan.

— Menen tuonne Pakilan riihilatoon.

Tapani katsoi häneen hymyillen.

— Elä mene, sanoi Kerttu, luostariin sinäkään. Tule nukkumaan sinne olille.

— Onko siellä olkia näin kevätkesällä?

— Jää Pakilalle aina vähän — se kuuluu olevan taika — ja olilla on niin raikas nukkua. Ajattelin, että olisitpa sinäkin siellä, niin ei tuntuisi yksinäiseltä. Ja olisi lämpimämpikin, lisäsi Kerttu hiljemmin.

Tapani vilkaisi häneen ja näki suviyön hämyssä hänen poskillaan niin kiehtovan punan. Mutta jostakin loitolta vilahti samassa mieleen kuva hurskaista isistä ja vavahdutti sydäntä. Tämä mielikuva ja Kertun herättämä ajatus eivät tuntuneet sopivan yhteen. Mutta kun oikein ponnisti, saattoi hän nähdä vanhat veljet sikeässä unessa väsyneinä päivän puuhista. Oli kai parempi vain, ettei hän menisi yöllä häiritsemään portinvartiaa eikä muita, vaan viettäisi muualla aamupuolen yötä.

He menivät kuin menivätkin Pakilan latoon, Kerttu edellä ja Tapani jälkivietteessä. Siellä oli tosiaankin nurkassa kasa olkipehkuja. Kerttu tasoitteli siihen kuoppuran, niinkuin kahden hengen vuoteen konsanaan, ja he kävivät siihen nukkumaan syltä kaulaa kuin rakkaat sisarukset.

VI.

Ujoudesta punastellen kömpi aamulla kevätkesän aurinko Äyhönjärven takaa ilmoille ja kurkisti nummen yli Pakilan riihiladon ovelle.

... Aivan oikein, siellä oli tyttö taasen nukkunut yönsä. Mutta kuka kumma kömpi hänen jälestään? Nuori poika — metsämunkki! Kas vain tyttöä, kenen hilasi mukaansa...

Kultaisen auringon kasvot sulivat veitikkamaiseen rusohymyyn, ja rusohymy levisi niistä holvaamaan koko itäisen taivaanrannan.

Ketterin askelin tulivat nuoret tielle. Kirkkotarhan nurkalle saavuttua sanoi Kerttu nopeasti hyvästit ja riensi vilkaisemaan äitiään ennenkun jouduttautui kaupungin karjaa ottamaan haltuunsa.

Mutta jäädessään siihen seisomaan ja katsomaan hänen jälkeensä, näki Tapani tytön pysähtyvän ja luovan häneen vielä viimeisen katseen. Ja Kertusta tuntui jotakin jäävän hänen luokseen, vaikka tyttö itse pujahtikin näkymättömiin Ammalan taa.

Tapanista oli vielä liian varhaista mennä luostariin. Hän kiersi pappilan raunioiden itäpuolitse ja kaupungista erillään olevan Heikkalan talon vieritse niityn reunaa myöten Rauman rannalle. Siellä hän istui suvantoisen virrankainalon partaalle ja katseli pikku kalojen pirinää nousevan auringon säteissä. Ahvenen jurrikoitakin liikkui siinä kalasia hätyyttelemässä, ja Tapanin teki mieli heittää onkikoukku ahmurien eteen. Mutta onget olivat luostarissa ja oli hankalaa lähteä niitä sieltä noutamaan. Täytyi siis tyytyä vain katselemaan, istumaan ja unelmoimaan.

Hän tunsi tänään mielessään heläjävän niin hellän suloisten sävelten, että koko aamunkirkas maailma näytti hänestä julmalta. Hänestä tuntui olevan jotakin yhtäläistä noissa ahvenissa, jotka ahdistelivat kisailevia pikku kaloja, ja esivallassa, joka ahdisteli ja uhkaili rauhallisia veljiä. Ja hän itse, eikö hänkin ollut aikonut hävittää kyyhkyn pesän, monelta metsälinnulta oli munat ryöstänytkin! Kerttu yksin oli hyvä... sula hellyys herahti Tapanin mieleen, kun ajatteli Pakilan riihilatoa.

Hänen unelmiinsa alkoi luostarista päin kuulua väenliikettä ja hälinää, ja kohta kantoi kaiku pitkin Rauman pintaa äänenkajahduksiakin, aivan kuin katkelmia hartaasta saarnanuotista.

Tapani nousi ja kulki pitkin rantaa luostarin luo.

Virkut maalaiset olivat auringon kera lähteneet liikkeelle täyteen ahdatuista majapaikoistaan. Päivän juhlallisuuksia odotellen olivat he kertyneet kaltevalle nurmikentälle luostarimuurin varteen. Veli Olavi oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja tullut heille saarnaamaan.

Tapanikin liittyi kuulijain parveen.

— Katsokaas, jatkoi veli Olavi, katsokaa virran tyyntä kalvoa tuossa, kuinka aamun kirkas aurinko siihen kuvastaa! Myrskyt ovat meriä myllertäneet, tuulet ja rankkasateet ovat tätäkin virranpintaa röyheltäneet, mutta aina uudestaan kuvastuu taivaan valo sen pintaan ja kuvastuu iäti! Katsokaa metsän puita, noita tuossa rantaäyräällä, joiden lehdeksien lomitse päivä paistaa virtaan! Tuulia ja myrskyjä ovat saaneet kestää nekin, mutta yhäti sittenkin kohottavat ne maan uumenista latvansa kohti korkeutta. Sellainen on jumalaisen hengenkin iäinen valta, se ei sorru myrskyissä ja rajuilmoissa, vaan versoo ja viheriöi iäti ja kaikkialla, iäti ja kaikkialla rannaton hengenmeri alkaa taasen heijastaa taivaan aurinkoa jälkeen myrskyjen. Siellä ja täällä saatetaan Herran kylvömaa tallata pimeyden valtojen jalkoihin, mutta juuret jäävät ja versovat pian entistään ehommin. Ja jos Herra tahtoo, saattavat versoa karut kalliotkin ja tähkää työntää tallatun peltotilkun sijaan. —

Veli Olavi jatkoi puhettaan, mutta Tapanin mielessä jäivät soimaan sanat: "iäti ja kaikkialla". Hänestä tuntui, kuin Olavi tarkoittaisi sillä, ettei luostari ole niinkään tärkeä, sen saattoi vaikka jättää kylmille ja yhtä hyvin tehdä iäisen hengen työtä metsässäkin. Sellainen ajatus miellytti Tapania, metsissä voi hengittää paljon keveämmin kuin kolkkojen muurien sisällä. Eikä heille Olavin kanssa tulisi siellä hätäpäiviä!

Tapanin tuumiessa satoivat Olavin sanat hänen ylitseen ja ainoastaan kaiullaan säestivät hänen ajatusjuoksuaan. Mutta yhtäkkiä säestys taukosi ja samassa heräsi hän mietteistään.

Joku veli oli käynyt kuiskaamassa saarnaajan korvaan, ja hän päätti muutamin sanoin puheensa ja meni luostariin. Tapani lähti jälkeen.

Siellä oltiin täysissä juhlavalmistuksissa. Kaikki arkut ja pyhät lippaat vedettiin esiin, kaikki vaatekomerot avattiin. Kaikki jätteet ristinkodin loistoajoilta oli käytettävä juhlistamaan päivän kulkuetta.

Vihdoin aukenivat luostarin portit ja munkkien kulkue tuli juhlallisen hiljaa ulkona odottelevan väkijoukon näkyviin. Edellä kannettiin välkkyväksi puhdistettua riemuristiä, ja jonon etumaisena kulki guardiaani ikivanhassa apottikaavussaan, joka oli tehty messukasukan kuosiin paksusta, punaisesta silkkikankaasta, kukitettu koruompeluksin ja paarrettu kaulan ympäriltä ja molemmilta kupeilta. Häntä seurasivat messukasukoissa varaguardiaani ja pari muuta munkkien kunniavanhusta. Muut veljet, joille ei vanhuuttaan kuluneitakaan messukasukoita riittänyt, tulivat tavallisissa harmaissa kaavuissaan ja avojaloin, muodostaen lyhyen jonon, joka näytti vain kourantäydeltä raihnaisia rippeitä luostarin muinaisesta uskonintoisesta parvesta. Jonon jälkipäässä tulivat rinnatusten nuorimmat veljet, viimeksi vihitty pappismunkki Olavi ja maallikkoveli Tapani, luostarin metsämies.

Vanhuuttaan kärisevin äänin juhlakulkue veisasi latinankielistä litaniaansa kertosäkeineen. Ainoastaan Olavin ääni soi sulavampana yli joukon; Tapani koki hyräillä minkä voi hänen mukanaan.

Nurmikentällä odotellut joukko liittyi jonoon munkkiparven jälkeen. Niin kulettiin yli sillan ikivanhojen tervaleppäin lehvien alitse ja alettiin kiertää ympäri kaupunkia. Litanian jälkeen ehdittiin vitkaan taivaltaessa veisata monet messut, monet hallelujat neumilurituksineen, monet sekvenssit vuorolauluineen, ja väliin hymistiin Ave Mariat ja muut rukoukset. Kaikkialla yhtyi väkivirtaan maalaisia ja kaupunkilaisia, ja miksi lie kukin liittynytkin, hartaudesta, uteliaisuudesta tai huvikseen, niin harva saattoi olla joutumatta juhlatuulelle, varsinkin niistä, jotka ahtailla, monipolvisilla kaduilla pääsivät lähemmäksi alkupäätä ja saattoivat kuulla edes hiemankaan munkkien laulunhyminää väkijoukon kohinan ja jalkojen töminän yli.

Puolipäivän rinnassa suunnattiin jälleen kulku luostariluotoa kohden. Avarahkolla luostarin pihalla oli siellä väkijoukkoa kestitettävä maalaisten tuomilla eväillä ja aterioidessa jaettava hengenrieskaakin sanoin ja sävelin. Siltaa lähestyttäessä ei isä guardiaani enää koko sielullaan ottanut osaa juhlalauluun, hän viimeisteli mielessään kiivasta saarnaa, jossa oli aterian jälkeen kansalle puhuttava kerettiläiskuninkaan jumalatonta ryöstöä vastaan.

Yhtäkkiä katkesi munkkiparven laulu särähtävään epäsointuun.

Oli juuri käännytty Rautialan nurkitse ja saattoi nähdä luostarin portin sillan ylitse. Vartialle annetun määräyksen mukaan oli postin avoinna odotettava veljiä kodin helmaan ja vieraita juhla-aterialle.

Mutta se oli kiinni.

Ja portin edessä oli joukko sotaväkeä, ratsuja jalkamiehiä. Moninkertaisena ketjuna olivat he saartaneet portin, ja rivien edessä ratsasti vouti Matz van Klewen välkkyvä miekka kädessään.

Tyrmistyneenä pysähtyi isä Simon tuokioksi ja munkkiparvi hänen jälessään. Mutta häipyväksi tuokioksi vain.

Niinkuin kirkastuksen leimaus iski veljeskunnan ylivartian mieleen, että oli sotalauluksi viritettävä Notkeruksen mahtava sekvenssi "Media vita in morte sumus" ja Herran voimalla käytävä vihamiestä vastaan.

Tärisevin äänin alkoi ukko laulaa:

Keskellä elon kukkivan lyö kalman käsi vastaan! Kehenkä silloin uskallan, jos Hän ei auta lastaan? Vanhurskas Herramme, pahojen tekoimme vuoks syystä vihastuit; mut pyhä Jumala, väkevä Jumala, ah, pyhä, laupias ja suuri Jumala, pois käännä hirmuvallan käsi kamala!

Viitisen sataa vuotta oli tämä laulu, jonka vaara itse oli jo synnyttänytkin, soinut läpi myrskyn ja aaltojen hyrskyn, sotamiehet olivat sitä kaiuttaneet verisissä otteluissa ja kansanjoukot ruttoa paetessaan. Lempilauluksi oli se käynyt Rauman rannoillakin näinä viimeisinä kovina aikoina, ja kohisevana virtana alkoivat voitonvarmat sävelet kiiriskellä suusta suuhun kansankulkueen jälkipäätä kohden. Ja väkijoukkojen takaa, johon ei kuontunut näkemään mitä luostarin portilla tapahtui, kohahtelivat vielä mahtavat sävelet, kun etumaisena kulkevan munkkikunnan oli pakko keskeyttää sotaväen pysähdyttämänä.

— Vanhurskaan Jumalan nimessä, huusi isä Simon pauhuäänin, antakaa tietä Herran palvelijoille!

Sotilasmuuri ei hievahtanutkaan.

— Väistykää pyhän ristin tieltä! Tämä portti vie pyhän ristin kotiin.

— Vaiti! huusi Matz vouti samalla kertaa isä guardiaanille ja kohisevalle väkijoukolle. Ja kolkon värittömällä äänellä, joka kuului miekan kalskeelta umpeenluodusta haudasta, julisti hän:

— Kuninkaan käskykirjeen nojalla ja koska armosta suotu muuttoaika on kulunut loppuun, teemme täten tiettäväksi, että tämä entinen luostarirakennus ja kaikki mitä siihen kuuluu on tästä päivästä ja hetkestä lähtien munkeilta ja muilta sivullisilta ainaiseksi sulettu.

— Ainaiseksi sulettu! kertasi soinnuton kaiku munkkien parvesta.

— Ainaiseksi sulettu! vieri kohisten kautta juhlivan kansanjoukon.

Isä Simon seisoi tyrmistyneenä ja mustana kasvoiltaan. Mutta yhtäkkiä kävivät hänen kasvonsa harmaiksi ja heti sen jälkeen kiehahti niille tumma puna.

— Väistykää, rosvot! ärjyi hän. — Herran viha on muuten kohtaava teitä ja ruunupäätä päärosvoa, itse antikristusta ja perivihollista Hänen vimmanpuuskansa keskeytti Matz vouti viittaamalla sotamiehilleen.

— Kuninkaan nimessä, jonka viran ja kunnian kimppuun hän on käynyt, vangitkaa hänet!

Sotamiehet tarttuivat hosuvaan ja sätkyttelevään isä guardiaaniin.

Mutta hengellisen isän suu oli vielä valtoimenaan.