Part 2

Sillä Mathias pappi vaati rakennettavaksi uuden pappilan palaneen sijaan, kun hänen oli mahdotonta asua siellä täällä perheineen. Kesä kyllä meni sakaristossa, vaikka se ahdaskin oli, ja sinne hän oli nyt keväällä jälleen muuttanut perheineen. Mutta ei hän tahtonut enää tulevaa talvea pyöritteleidä Torniaisen tuvassa ja pitää lapsiaan porsasten parissa, kuten viime talvena.

Seurakuntalaisista tuntui mahdottomalta ajatellakin uuden pappilan rakentamista, kun koko kaupungin porvareista ei kukaan ollut vielä ehtinyt saada kunnon ihmisasuntoa itselleenkään. Silloin kääntyivät ajatukset aivan kuin itsestään luostariin, josta itsekin oli saatu katto pään päälle pahimmassa ensi hädässä palon jälkeen. Siellä oli sijaa Mathias papillekin, ja se oli hengellisen isän asunnoksi omiaan. Mentiin siitä isä guardiaanin puheille, mutta Simon kiivailija, kuten vanhat veljetkin häntä väliin nimesivät, ei tahtonut sellaisesta kuullakaan. Kuka tahansa rujo tai rampa saattoi luostarissa saada tyyssijan, saattoi katuva pahantekijäkin päästä sinne turvaan lain kourista, mutta kerettiläispappi, antikristuksen airut, ei sinä ilmoisna ikänä!

Pidettiin uusi kokous, ja kun vanhalla Henrik Pakilalla tiedettiin olevan Pohjanmaalta tuodun lohilastin valmiina kuninkaan kaupunkiin vietäväksi, päätettiin, että hän samalla tiellään pistäytyisi kuninkaan puheilla, ja valittiin hänen naapurinsa Lassi Rautia lähetystöön hänen toverikseen. Nämä molemmat raatimiehet asuivat Rauman rannalla aivan luostarin vastapäätä ja olivat omansa pistettäviksi etumaisina rintamaan.

Henrik Pakila oli valmis matkalle ja nosti eräänä päivänä toukokuun puolimaissa purjeensa. Hyvällä tuulella purjehtivat he yli Rauman meren, kiersivät Ahvenan saaret ja laskettivat Ahvenan merta Tukholmaa kohden.

Kuta lähemmäksi kuninkaan kaupunkia tultiin, sitä kireämmin alkoi nuori Lassi Rautia aprikoida sitä pulmallista seikkaa, miten ankaran maan isän luo oikein uskalsi mennä. Se kuului suosivan samaa uutta, lutherilaista oppia, jota isä Mathiaskin saarnasi seurakuntalaisilleen, mutta itse kuninkaasta ei kirkonpaimen ollut mitään puhunut. Luostarin isät häntä salavihkaan kuvasivat kerettiläiseksi, antikristukseksi, kirkonvarkaaksi ja ryöväriksi. Mene tiedä sitten!

Hautoi Lassi Rautia sitä illan, hautoi yönkin unissaan. Näki unta jumalattoman suuresta kerettiläisporvarista, joka kuvattomalla karhunkämmenellään tarttui oikeauskoisia korvuksiin. Aamulla, kun alkoi näyttää siltä, että laskettiin suoraan kohti vieraita rantoja, ei malttanut enää olla Henrik Pakilalta pelokkaasti kysäisemättä, millainen kuningas oli oikein miehiään.

— Hehe, naurahti Henrik porvari, eihän tuo miesten syöjä lie.

— Osaako se suomeakaan?

— Ruotsienko kuningas suomea?

— Miten sille sitten voi selittää?

— Kai tuota aina jotenkuten selvittäisiin ruotsienkin kielin. Mutta parempi olisi puhuani, jos jonkun yhyttäisimme tulkiksi.

Henrik ukko mietti tuokion ikäänkuin oikein painautuakseen asiaan, ja virkkoi sitten:

— Siellä pitäisi olla se entinen Martti teini, muistat kai hänet sinäkin. Kotikylässä hän sai opin alkeet luostarikoulussa, sitten urkeni Turkuun piispankouluun. Mutta sieltä oli täytynyt lähteä kirjuriksi kuninkaan verokamariin, kesken lukujen kuului vielä täytyneen. Jos löydämme hänet käsiin, niin onhan hyvä käydä katsomassa kotikylän poikaa, paremmin kuin me lienee hän jo ehtinyt päästä perillekin kuninkaan kaupungin ja linnan menoista.

Vanha Henrik alkoi sen sanottuaan kavuta mastohäkkiin tähystelemään, mistä saarien salmista olisi paras pujoittautua kuninkaan kaupungin rantaan.

Illan suussa, auringon lähetessä laskuaan, ankkuroivat he Tukholman satamaan.

Lähtivät siitä Henrik ja Lassi etsimään Martti kirjuria, ja kun oli ensin käyty kyselemässä linnan vahdeilta ja nihdeiltä, kuninkaan kanslian ja verokamarin pikenteiltä, löytyi hän vihdoin pahaisesta hökkelistä jostain kaupungin kolkalta.

Eivät näkyneet olevan haitan kaksiset päivät kuninkaan verokamarin kirjurilla, koska oli parhaallaan suolaa leipää pistelemässä ja vettä ryyppi särpimikseen. Raskikos se kitupiikki maksaa riittävät ruokarahat kirjuripojilleen, siksi hän juuri teinejä sinne väkivetoon kivestäkin, kun ei hennonnut maksaa palkkaa aikamiehille! Mutta että kehtasi poikiakaan aivan nälällä kiusata, kuningas, joka oli luostarien ja kirkkojen kullat ja hopeat raahannut aarrekammioihinsa! Aivan tuohduksissaan vanha Henrik porvari levitteli Martti pojalle lohituomisiaan, ja ylen ilostuikin poika niistä.

Siitä sitten porvarit kertoivat asian kotipuolen pojalle. Ei näyttänyt Martti olevan kovinkaan kiitollinen raumalaisille harmaaveljille ensimäisestä opinsaunastaan, pikemmin näytti olevan vieläkin "saerasna siit saunasta cuin kylmäld kylvöteltin". Mutta ensimäinen opinsiemen näytti kantaneen hyvän hedelmän, koska oli muna kehkennyt kanaa viisaammaksi ja lasketteli hullunkurisia kokkapuheita munkkien vanhoista paavilaisista menoista. Sitten, kun kuuli, etteivät munkit tahtoneet veljellisesti jakaa kotinurkkiaan lutherilaisen papin kanssa, alkoi nuoren kuninkaankirjurin sisu jo kuohahdella ja hän paloi halusta entisiä kylvettäjiään löylyttämään. Vanha Henrik Pakila koki asetella nuoren intoilijan mieltä ja selitti, etteivät he tahtonut muuta, kunhan vain Matti pappi saisi luostarissa asunnon, ettei nyt kovimman ahdingon aikana tarvitsisi ruveta pappilaa rakentamaan.

Aamulla lähdettiin siitä kuninkaan puheille. Lieneekö Martti kirjuri osannut jonkun korkean herran kautta edeltäpäin saattaa lähettilästen asian niin tähdellisessä muodossa kuninkaan korviin, mutta jo samana päivänä he pääsivät kuninkaan puheille. Halliparta kuningas kerrotutti heillä juurtajaksaen luostarin oloista ja munkkien elämästä ja kysäisi sitten vain sivuitse mennen Mathias papin asuntokysymyksestä. Sitä mukaa kuin Martti kirjuri tulkitsi Henrik vanhuksen jutut ruotsiksi, kirkastuivat kuninkaan kasvot yhä enemmän, mutta ei Henrik päässyt oikein selville, oliko kirkas kajastus suopeuden päiväpaistetta vai tulta ja leimausta. Loppu oli sentään hyvä, kuningas taputti häntä ystävällisesti olalle ja käski odottaa seuraavaan päivään.

Seuraavana päivänä menivät Rauman porvarit jälleen kuninkaan linnaan, jossa heidän oli määrä yhtyä nuoreen tulkkiinsa. Ei heidän enää tänään tarvinnut mennä kuninkaan puheille, vaan annettiin paperi, jossa herrat sanoivat olevan vastauksen heidän anomukseensa. He menivät Martin viheliäiseen asuntoon, ja vanha Henrik veti juhlallisesti esiin paperin, jota Martti oli kärkäs lukemaan.

— Etkö voisi lukea sitä ääneen ja suomeksi, että paremmin ymmärrettäisiin? kysyi vanhus.

Martti silmäili paperia tähdellisesti ja virkkoi sitten:

— Siinä se on documentum, joka pitää kutinsa!

— Annas kuulua! kehoitti Lassi kärkkäästi.

Martti tähysteli vielä kotvan paperia, rykästeli sitten ja luki:

"Me Kustaa, Jumalan armosta Ruotsin ja Göötinmaan kuningas, teemme tiettäväksi, että sittenkun Rauman kaupunki on palanut, niin etteivät he jaksa rakentaa pappilaansa, olemme sentähden erityisestä suosiosta ja armosta suoneet ja sallineet ja tällä avoimella kirjeellämme suomme ja sallimme, että harmaaveljien luostari mainitussa Rauman kaupungissa tiluksineen kaikkineen tästä päivästä lähtien on muutettava kaupungin pappilaksi, jonka täten voutiemme ja nimismiestemme tiedoksi ilmoitamme, että he voisivat itsensä tämän jälkeen ojentaa. Dat. meidän kaupungissamme Tukholmassa toukokuun 27 päivänä anno 1538 meidän hallituksemme aikana."

Ja alla on tässä sitten sinetti, — lopetti Martti.

Seurasi juhlallinen äänettömyys, jollaikaa vanha Henrik porvari tuijotti kuin ukkosen lyömänä paperiin ja sen alla riippuvaan kuninkaan sinettiin. Lassi meni omin silmin katsomaan koukeroisia kirjaimia Martin olan ylitse ja kysäisi:

‒ Itsekö se on sen kirjoittanut, kuningas näet?

‒ Ei hänen armonsa muuta kuin panee nimensä alle, selitti Martti.

Lassi näytti hieman pettyneeltä.

Mutta tämä sananvaihto näytti vaikuttaneen keventävästi vanhaan Henrik porvariin.

— Onko se siis muutettava kokonaan pappilaksi, kysyi hän, — kokonaan.

— Tiluksineen kaikkineen, korosti Martti käskykirjeen sanat vakuuttavasti ja voitonriemuissaan.

— Eihän tiluksia enää olekaan, kuninkaan vouti on ne ottanut ruunulle ja osa on annettu Mathias papille, ehätti Lassi selittämään.

— Tulevatko ruunullekin otetut tilukset nyt papille? kysyi vanha Henrik.

— Tietenkin vain ne, mitkä mahdollisesti vielä ovat luostarin huostassa, tulkitsi Martti.

— No, niistä ei paljoa heru, naurahti vanhus. Hän oli yhä niin topertoinnuksissaan, että kysäisi vielä varmuuden vuoksi uudestaan: — Mutta jääkö nyt sitten koko luostari papin huostaan yksikseen?

— Tämän kuninkaallisen käskykirjeen mukaan on Mathias pappi yksinään, hän eikä kukaan muu, oleva isäntänä talossa.

— Mutta, mihin hengelliset isät joutuvat? Harmaaveljiä tarkoitan, sammalsi Henrik.

— Saavat sopia Mathias herran kanssa tai lähteä tiehensä!

— Mutta eihän se ollut tarkoitus! huudahti vanha Henrik ihmeissään.

— Kuninkaan tarkoitus lienee juuri se, että heidän on korjattava luunsa. Ainoastaan unhotuksesta lienee syrjäinen Rauman luostari saanutkin näin kauan olla rauhassa.

— Vai se tarkoitus! tuumi vanha Henrik poikaan tuijottaen. — Mutta se on väärin hengellisiä isiä kohtaan, jotka niin auliisti avasivat porttinsa koko kylän väelle, kun tulipalossa jouduimme hätään. Se on sanottava kuninkaalle, ja luulenpa, että on parasta lähteä vielä tänään hänen puheilleen.

— Ei taida kuninkaan tahto siitä muuttua, tuumi Martti. Hän on saanut suotuisan tilaisuuden tehdä puhdasta Raumankin kulmilla eikä hevillä päästäne sitä käsistään. Eikä liene munkeilla pahaakaan hätää, lähtekööt laiskoittelemasta papeiksi seurakuntiin!

— Ikäloput vanhuksetkin!

— Jos on niin vanhoja, olkoot sovinnolla Mathias herran kanssa, suonee kai hän suojaa hätään joutuneille seurakuntalaisilleen.

Henrik vanhus punoi vain epäröiden päätänsä.

— Ei ole lainkaan pakko viedä kuninkaan suostumusta äärimmilleen, jatkoi Martti tyynnyttelyään. On vain hyvä olla mustaa valkoisella, että tepsii. Silloin vähemmän kieltäytyvät ottamasta koditonta hengenmiestä katon alle.

Alkoi niin vähitellen Henrik vanhuskin joutua lohdullisempiin ajatuksiin. Kun on tällainen uhka niskassa, voivat veljet ottaa isä Mathiaan hyvällä samaan taloon ja asia menee sopulatusiaan. Ja kun molemmat riitapuolet joutuvat elämään saman katon alla, kenties silloin asettuu se uskonriitakin, jota kirkonpaimen ja saarnaveljet olivat käyneet keskenään ja siten saaneet aikaan melkoista hämmennystä varsinkin vaimoväen mielissä. Asettua saisikin, joutavalta tuo tuntui koko sanasota ainakin vanhoista.

Ja silleen asia jäi. Ja myytyään lohilastinsa Tukholman suurporvareille, nostatti Henrik Pakila purjeensa ja lasketti kohden kotiaan.

Mutta kun laiva varhaisena aamuhetkenä Tarvonsaaren ja mantereen välistä salmea lähestyi kaupunkia ja Henrik vanhus hätävaramajojen yli näki korkeana kohoavan luostarin katonharjan, tunsi hän povessaan kipeän vihjauksen, melkein kuin pahan omantunnon nakerruksen. Kyllä hän oli kuten muutkin kuullut Mathias papin saarnaavan munkkien paavilaisesta hapatuksesta, mutta rakas oli hänelle vanha luostari munkkeineen. Kamalalta tuntui ajatellakin, etteivät vanhat isät nälissäänkään saisi siellä rauhassa elellä. Ja hän, Henrik vanhus, oli tulen tuhoissa ensimäisenä mennyt virran yli luostarinaapuriinsa kattoa päänsä päälle anomaani Sitä ajatellessa hävetti häntä kuninkaan käskykirje taskussaan, ja kireästi mietti hän, miten saisi asian parhain päin kääntymään.

Käkelän kulmalla käännettyään laivansa Raumaan, alkoi hän nähdä kokonaan luostarin luodollaan vasemmalla, ja oikealta samalta kohtaa näkyi Rautialan takaa hänen oma talonsa, jonka oli ehtinyt vain osaksi rakentaa uudestaan. Ja kas, suurella Hiidenkivellä — hiidet olivat sen muinoin heittäneet siihen Pahamaan saarelta tuhotakseen luostarikirkon, mutta se olikin pudota molskahtanut muurinvarteen virtaan veljille onkikiveksi — kivellä istui pari vanhaa munkkia ongella? Varhainpa olivat vanhukset lähteneet tarjoamaan matokoukkujaan ahvenille! Heidän hiljaista, tuttua istumistaan ja nököttämistään nähdessä pisti taasen tuntoon, tuntui kuin hänellä olisi kokonainen hiidenkivi povellaan veljeskunnan tuhoksi. Mutta kenties sitä ei tarvinnut heittää lainkaan, noiden hiljaisten veljien kanssa tuntui hyvin voivan selvitä asioista sovussakin.

— Hyvinkös ne tärppäävät? kysyi hän ystävällisesti kohdalle päästyään.

— Eivät ne vielä, ennenkun nuori ruoho ehtii vedenpinnan ylle, vastasi vanha veli Sepeteus narisevalla äänellään.

Henrik vanhus laski laivansa omaan laituriinsa vastapäätä luostaria. Ja samalla hänelle selvisi, miten koettaisi asiaa järjestää.

Jo samana päivänä, kun oli ensin hieman levähtänyt yön valvottuaan, lähetti hän luostariveljille runsaat antimet ja kutsui isä Simonin kotiinsa Tukholman tuliaisille. Martta muori laittoi aterian parhaansa mukaan, hörpittiin oluvia ja maisteltiin tilkkanen tuliaisviiniäkin.

Sitten vasta otti Henrik vanhus kiertäen kaartaen puheeksi asian. Muisteli vanhoja parempia aikoja, valitti onnettomuuksia, jotka olivat harventaneet niin luostarin kuin koko kylänkin väen, ja arveli, että kyllä kai luostarissa riittäisi tilaa useammillekin. Isä Simon kuunteli ja hörösteli, mutta vähitellen alkoi vainuta jotakin, silmät rupesivat kiilumaan ja otsa vetäytyi ryppyyn.

— Sitä minä, tuumi vihdoin Henrik porvari varovasti, — olen tuuminut, sitä Mathias papin asuntojuttua. Onhan hyvä aina hädässä tukea toisiaan, ja eiköhän hän, kun sovitellaan, sittenkin voisi tuonnemmaksi asua teillä?

Ei se puhe enää tullut odottamatta isä guardiaanille.

— Taisi asia olla mukana kuninkaan kaupungissakin? kysäisi hän tuiterasti.

Henrik vaikeni kokonaan ikäänkuin äjennyksissään. Sitten karkaisi luontonsa ja sanoi suoraan:

— Olihan se. Vaikka eipä näytty siellä oltavan halukkaita järjestämään asiaa parhaaksi molemmin puolin. Parasta, jos koettaisiin edes nyt saada se kotituumin latusilleen.

— No, mitä keret... mitä hän, kuningas? kivahti kiivas isä Simon.

Henrik vanhus istui kotvan silmäkulmat sujossa. Sitten huokasi, nousi ja meni noutamaan paperin.

— Tällaisen paperin sieltä kuninkaista sain.

Hän ojensi sen ikäänkuin epäröiden hengelliselle isälle ja lisäsi varovasti:

— Vaikkei sellaista pyydetty.

Vanha isä guardiaani luki. Ja lukiessa alkoi poskilla palaa tumma puna ja silmät kiiluivat kuin sysimiilut. Käsi alkoi vavahdella ja retkahti sitten tuokioksi paperin kera polvelle.

Henrik vanhus seurasi kärkkäin silmin, näki että käsi retkahti tuokioksi vain, ja riensi ottamaan paperin pois. Tiesi mitä vielä tekisi kuninkaan käskykirjeelle.

Isä guardiaani heräsi siihen, kun paperi siepattiin hänen kädestään. Nousi kuin ammuttu vasama, seisoi sitten paikoillaan aivan kuin olisi pidellyt rintaansa repeämästä. Ja Henrik vanhus seisoi hänen vastassaan.

Vielä yritti vanha porvari neuvottelemaan ja sovittelemaan.

— En tiedä, onko se aivan kuninkaan tahdon mukaan, mutta kenties voisi paperin pitää hissukseen ja laittaa asian soputuumin parhain päin.

— Ettäkö kerettiläispappi tulisi meidän kanssamme asumaan ristin pyhättöön?

— Isä Mathias saisi sieltä jonkun kolkan, muuten jäisi luostari teille.

— Muussa tapauksessa —?

— Paperissa mainitaan vouti. Se kai täytyy viedä hänelle.

— Ja hän?

Henrik vanhus pudisti synkästi päätänsä.

— Sitten ei minulla ole enää mitään sanottavaa asiaan.

Isä Simonius käveli ja mietti, käveli väliin kiivaasti, väliin hiljensi käyntiään ja huokaili ja ähkyi yksikseen. Mutta yhtäkkiä hän ikäänkuin kasvoi, hänen hartiansa suoristuivat, ja outo tuli loisti hänen silmistään, kun hän pysähtyi Henrik vanhuksen eteen.

— Enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä, sanoi hän tulenräiskähtävällä äänellä ja lähti, malttaen tuskin kiittää ja hyvästellä.

Kohta hänen lähdettyään tuli Simo Sonkki, nuori porvari. Nähtävästi oli Lassi Rautia puhunut hänelle kuninkaan käskykirjeestä, koska hän tuli kysymään, vieläkö paperia sai nähdä, vai oliko se jo viety voudille.

Kenties se oli jo koko kaupungin tiedossa. Henrik vanhus ei tiennyt muuta neuvoa kuin lähteä vouti Matz van Klewenin puheille.

IV.

— Tuu, tuu! Turluu!

Jopas alkoi äännellä! Jo alkoi äännellä uusi tuohiluikku, metsän pojan tärrätorvi. Mutta ei vielä sävel oikein soreasti lurahdellut, täytyi vielä tiukennella tuohikierrettä, varsinkin leppäkaulan ympäriltä, täytyi sitoa tärrää tiukemmalle vinoksi vuollulle suulle.

— Tiarun, tiarun, rur-ruu, ta-i-hia turlun, tiarun, tiarun, tiaaarun!

Jo kävi ilo ilolle! Kivelle istui metsän poika, toitotteli, turlutteli, ja iloisesti metsä raikahti vastaan, kaiku vaelsi metsätörmältä toiselle.

Mutta muutaman vaaran rinteellä se jäi kauemmin elämään. Kuinka kummalla kaiku raikahteli vielä kuulumattomiin loitottuaankin. Ei, toinen ääni se oli, karjanhuhuilu!

Kun kapusi koivuun ja kurkisteli keväthentojen lehdeksien lomitse, näki lehtonotkelman yli karjankin ahorinteellä, kauniissa kihermässä nurmea jyystämässä. Paimentyttö seisoi aivan vieressä, mutta sittenkin huhuili!

— Tprui, tpruu-hu! helähti kimakasti ja pitkään.

Kerttu tyttö!... Tule tänne poikapaimen, tääll' on toinen tyttöpaimen... helähti Tapanin korviin sanattomasta huhuilusta. Hän puitti puusta maahan kuin orava ja sieppasi mättäältä lakkireuhkansa, jossa oli kymmenen metsikanan munaa. Ja ala vain läpi lehdon puikeltaa huhuilua kohden!

Salaa oli hän tyttöä lähestyvinään, mutta kun puiden lomitse kurkisti aholle, lakkasi tyttö ykskaks huhuilemasta ja istahti kivelle. Selin istahti siihen, ikäänkuin olisi vaipunut omiin mielihauteihinsa, ja alkoi laulaa hyräillä.

Hyvä ilta, tyttösen, päivä vaipuu mailleen! Paimen saapuu toitotellen torvin kellokkailleen. —

Laske, tyttö, poika pois, jo nyt päivä koittaa! Käki kukkuu, aamusoiton paimen torvin soittaa.

Kuunnellessaan tytön laulua kuuli Tapani yläpuoleltaan toisenkin. "Kyyh, kyyh!" kuului sieltä huolestunut kujerrus. Melkein unohti silloin Tapani tytön ja tähysteli näreen tattaraan lehtipuiden lomassa. Ei ollut ylen pitkältä oksatonta tyveä reisittävää, monet kerrat oli hän kavunnut pitemmältäkin, silopetäjiin, joissa oli oksatupsu vain latvassa.

Kerttu istui kotvan äänetönnä, käsi poskella. Kun ei alkanut kuulua tulijaa, käänsi salavihkaan päätään ja vilkaisi. Käänsi sitten päänsä kokonaan ja nousi. Ei malttanut olla huutamatta:

— Mitä siellä on?

— Kyyhkyn pesä puussa!

Juoksujalkaa lähti silloin luo Kerttukin.

Tapani oli alkanut kiivetä näreeseen. Kyyhkynen pelästyi ja lehahti viereiseen puuhun. Siellä lepatteli ja pälyi. Raukeana haudonnastaan ei jaksanut pitkältä lentää, ei hennonutkaan, kun hätäili ylen pesästään.

Jo oli hirviö perillä, kurkisti rakkaaseen pesään näreenlehvien välitse.

— Kyyh, kyyh kymmenen munaa, kaah, kaah kahteen katosivat!

— Kaksiko siellä vain on? kysyi tyttö puun juurelta.

— Kaksipa tietenkin. Se oli vaihtanut entiset kymmenen munaansa metsikanan kahteen. Sitä valittaa ikänsä kaiken.

— Minäkin tulisin katsomaani

— Tuon alas koko pesän.

— Voi, elä! Etkös näe, miten emo hätäilee?

Tapani ei vilaissutkaan kvyhkyemoon, vaan hätäilevään Kerttuun näreen juurella. Kas tyttöä vain, päivä päivältä se somistelihe yhä soreammaksi! Eilen oli puhdas aivinapaita ja niin sorea pitsi pääntiehyessä, oma nypläämänsä. Nyt oli pään ympärillä uusi punatimppi pitämässä valtoimia rusohapsia poissa otsalta. Mielihyvä hiveli povea sitä nähdessä, ja kun Kerttu niin hartaasti pyysi, heräsi omassakin povessa hellyys lintuemoa kohtaan.

— Olkoon sitten! sanoi hän ja pujahti ykskaks maahan.

Kerttu meni avuttoman näköisenä tähystelemään alimpiin oksiin ja haparoi käsin oksatonta tyveä.

— Nostanko minä? kysyi Tapani.

Ei vastannut Kerttu, tähysteli vain.

Silloin tarttui Tapani sylin hänen polvikäänteihinsä ja nosti. Jo yletti Kertun käsi alimpaan oksaan, jo sai hän kiinni toisestakin. Tapani tarttui jalkateriin, avitti ja oli sukelluttaa päänsä ruskearaitaisiin helmuksiin, ja lopuksi vastasi kämmenillään paljaihin jalkapohjiin, kunnes tyttö varasi oksiin molemmin jaloinkin. Sitten jäi Tapani puun juurelle vartomaan, sylet valmiina ottamaan jos toinen putoaisi, ja katseli helmoja, jotka kavutessa niin somasti hepsahtelivat oksien lomassa.

Onnellisesti pääsi Kerttu perille.

— Miten soma pesä! Kelpaa siihen laittaa poikasia!

Mutta yhtäkkiä hän huudahti:

Nyt tulen pois! Emo on niin hädissään!

Hän alkoi kavuta alaspäin. Mutta ei ollut vielä ehtinyt alimmille oksillekaan, kun jalka luiskahti. Hän jäi käsistään riippumaan, ja huudon ilakka pääsi, kun jalat eivät ottaneet löytääkseen uutta oksaa eivätkä kädet yksinään kannattaneet. Kirkaisi vielä kerran ja hupsahti maahan helmat hassunkurisesti korvissa.

Tapani oli maassa vastassa syli avoinna, ja siihen Kerttu putosi. Ja mikä lienee silloin huilannut pojan, niin ettei irti päästänytkään, puristi vain povea, että aivan herpaisi Kertun siihen lepäämään käsivarsilleen.

Alkoi siitä poika kantaa tyttöä lehmikarjan luo aholle, ja kantaessa alkoi tyttö nauraa, hosui ja hamusi toisella kädellään kuin vastustellen, mutta toisen käsivartensa kietaisi aivan kuin tietämättään pojan kaulaan. Pojan sellainen aivan sokaisi, ja hän kompastui ahon kantoon ja kaatui. He kaatuivat siihen mansikkain kukille yhteen myttyrään.

Nauraen jäi tyttö makaamaan pitkin pituuttaan, mutta poika selvittäytyi pois ja jäi kömpelyyttään häpeillen viereen istumaan. Nousi kohta Kerttukin silmäilemään, etteiväthän vain lehmät eksyneet karjasta. Yksissä ne käyskentelivät, vähät oli huolet paimenella.

* * * * *

Yhdessä metsämunkin kanssa karjatyttö ajoi illalla lehmiään kaupunkia kohden. Keveä oli metsämiehellä kantamus, kymmenkunta munaa vain hattureuhkassa. Mutta tunto ei ollut oikein keveä, kun ajatteli nälkäisiä veljiä.

Karjanketoa lähestyessään he näkivät, että siellä oli tänään jotakin erikoisempaa tekeillä. Siellä näytti olevan väkeä enemmänkin, eikä vain emännät karjaa vastassa, ja kaikki olivat niin juhlallisen hiljaa ja liikkumattomina.

Tapani eroittautui Kertusta ja riensi loitommitse lehmikarjan edelle. Kun kellojen kalkatus oli jäänyt hänen taakseen, alkoi hän kuulla saarnaäänen kajahduksia, kovemmin korostettuja iskusanoja ja lausekatkelmia. Veli Olavi siellä saarnasi sievoiselle kuulijakunnalle. Nähtävästi oli pitänyt varansa ja alkoi paukutella emännille, jotka kuulostelivat hieman myöhästynyttä karjaansa. Vähitellen oli siihen kertynyt muitakin nojailemaan kirkkoaitaan tai loikoilemaan nurmikolla sen varressa ja kuuntelemaan nuoren munkin innonharrasta puhetta.

Saavuttuaan kirkkotarhan lounaisnurkalle alkoi Tapani eroittaa paremmin saarnaajan ajatusjuoksua.

— Tulviessaan saattavat väkevät virrat nousta yli äyräidensä, niin että ne murtavat rantapengermät ja puhkaisevat tiensä läpi nummien. Mutta vahvat kalliot eivät järkähdä tulvien tieltä, vaan seisovat ajoista niin aikoihin. Sellainen vahva kallio on ristinkalliokin, ja sillä kalliolla seisoo pyhä risti, jonka kodiksi veljeskuntamme kammiot ovat pyhitetyt. Herran käsi on väkevä, ja jos se lepää heidän yllänsä, niin turhaan maan mahtavat sonnustautuvat hänen palvelijoitaan vastaan. Ja vaikkapa kävisivätkin heihin käsiksi, vaikka heidät metsiin ja erämaihin ajettaisiin ja he eläisivät alastomina paljaan taivaan alla, niin iäisyyden kultarusko säteilisi heidän silmistään ja kertoisi ikuisesta kaupungista niille, jotka sortuvat linnoihinsa ja sotavarustuksiinsa, joita voittamattomiksi luulivat.

Näin puhui veli Olavi. Mutta hänkään, niin ikuisen kaupungin airut kuin olikin, ei ollut voittamaton. Hänen äänensä hämmentyi lehmien ammuntaan ja kellojen kalkatukseen, kuulijani ajatukset eksyivät maallisiin harrastuksiin ja emännät pujahtelivat yksitellen lehmikarjasta ottamaan omiaan. Veli Olavi näki parhaaksi vaieta.

Tapani astui hieman häpeillen Olavin luo kantaen kymmentä metsäkanan munaa lakissaan. Mutta ei Olavi kiinnittänyt huomiota hänen saaliinsa vähäisyyteen, alkoi vain astella luostaria kohden pojan rinnalla. Kohta virkahti hän tuhon tärkeällä äänellä: