Part 1

language: Finnish

LUOSTARIN METSÄSTÄJÄ

Raumalainen tarina uskonpuhdistuksen ajalta

Kirj.

LAURI SAURAMO [Lauri Soini]

Helsingissä, Suomalainen Kustannus O.Y. Kansa, 1911.

I.

Honganlehvien lomitse vain oli päivä pilkistellyt Tapanin synnyinkotiin, rantasaunaan kalaisen salojärven äyrämälle. Mutta sitä heloittavampana oli se upottanut sädesoihtunsa järven tyyneen kalvoon, ja siitä oli jo piskuisena syttynyt pojan povessa rakkaus valoon.

Isä oli ahertanut järvellä kalassa ja metsässä runsaan riistan pyynnissä. Pienestä pitäen sai Tapani ressutella mukana, ja siitä oli jo piskuisena virinnyt pojan povessa rakkaus veden kaloihin ja metsän otuksiin. Ja kun hän kasvoi ja varttui, kasvoi hän kiinni metsään ja järveen.

Illoin ja aamuin puhdetöidensä ääressä oli isä kertonut pojalleen monet sadut ja tarinat. Pyhäisinä hetkinä otettiin nokiselta seinältä savun mustaama viisikielinen kannel, ja silloin helisi soitto ja runot raikuivat honkarannan kalasaunassa. Siitä syttyi nuoreen mieleen kaihoisa viehtymys säveliin, sieluun kiehkesivät sadun haavemaailman kajastelut. Tarun terhenetär väikkyi jossakin loitolla soittaen sulosäveltä, ja se sävel soi halaten ja kutsuen ja herätti mielessä kummat kaihot.

Eksyi sitten kerran oikotietä kulkiessaan sinne salorannan kalamajalle paljasjalkainen harmaaveli Rauman rannoilta. Hän näki kumman kajon metsän pojan silmissä ja alkoi kertoa pyhän ristin kodista, jossa veljet taivaalle vihkiytyneinä puhtauden elämää viettivät. Päivät päästään siellä messut kaikuivat ja rukoukset hymisivät pyhän isän luo, ja taivaalle ylistystä veisaten, iäiseen autuuteen sieluja opastaen vaelsivat veljet kautta salojen ja kylien.

Mutta nyt, kertoi nuorekas harmaaveli, nyt uhkasi tuho pyhän ristin kotia, tarvittiin apuväkeä Herran viinimäkeen. Tämä nykyinen kuningas ei suosinut luostaripyhättöjä, vaan hänen voutinsa olivat alinomaa veljeskunnan kimpussa. Kuninkaan käskystä olivat he riistäneet luostarin pellot ja niityt ja muut tilukset, ja oli laitettu haittoja heidän liikunnalleen kansan kesken, niin että he muka saisivat tehdä retkiään ainoastaan viisi viikkoa kesäisin, toiset viisi talvisin. Niin sulivat yhtä tyhjiin hurskasten almut kuin tilusten verotkin. Ristinveljien saarnaamista esteltiin, mutta uutta kerettiläisoppia saarnattiin kaikkialla ja kuningas suosi sitä kaikin tavoin. Se oli houkutellut jotkut nälistyneet veljetkin puolelleen, niin että olivat kuninkaan leipäpapeiksi lähteneet. Vanhenivat veljistä loputkin, hautaan vaipui pää toisensa jälkeen, ja autius uhkasi pyhän ristin kotia.

Tervetullut, puhui innonharras nuori veli, oli sinne jokainen, kellä halu paloi ja kelle oli suotu hengenlahjoja. Ei kysytty tulijalta maallista rikkautta, ei arvonimeä eikä suurin oppiakaan. Köyhästä kodista oli hänkin, nuori veli Olavi, luostariin urennut, oli oppivuotensa läpäissyt ja kuninkaan kielloista pelästymättä samosi saloja vuodet läpeensä tehden palvelusta pyhälle ristille.

Miten siitä nuori, hehkusilmä munkki puhuikin, syttyi innon palo nuoren Tapanin sieluun ja hän lähti veli Olavin mukaan. Ja niin tuli hänestä luostarin noviisi, hän sai tehdä minkä mitäkin palvelusta, helmiellä rukousnauhaansa ja lukea hieman latinaakin.

Mutta ei täällä Tapanin uneksiva ikävöitsemys ottanut sulaakseen tyydytyksen sopusointuun, pettymyksen mato alkoi haaveruusuja kalvaa muurien harmaassa kolkkoudessa. Veljet, joita Tapani joutui joka päivä kohtaamaan, eivät ollenkaan vastanneet sitä ihannoitsevaa sävyä, jolla veli Olavi oli ristinkodin elämästä puhunut. Heihin hiukan tutustuttuaan näki Tapani heissä vain vanhoja ukon kyhniäisiä, joita halutti enimmän istua suurella kivellä luostarimuurin vieressä ja onkia ahvenia ja lohenmulloja syvästä Raumanvirrasta, milloin ei hartaimmallakaan anomisella saatu särpimen apua nuottamiehiltä, jotka vetivät anteliasta apajaansa Lajon lahdella luostariluodon pohjoispuolella.

Kuivahkolta tuntui Markus lehtorin opetuskin sinisalojen satuihin ja runoihin elähtyneestä metsän pojasta. Eikä sitä suinkaan tehnyt viehättävämmäksi vanha isä Sepeteus, joka kaihosta narisevin äänin muisteli aikoja, jolloin luostarikoulu oli laajalti kuulu, niin että sen lattiapehkuilla istui vain ritarien ja mahtavimpain vapaamiesten poikia. Alennut, narisi isä Sepeteus, alennut oli tämän nykyisen lehtorin aikana luostarikoulun maine. Viisi hän sen vaalinnasta välitti, jos pystyikään. Istui vain, isä Markus, mieluimmin pöydän ääreen, jos hurskaiden almuissa oli vähänkään parempia makupaloja.

Nuori Olavi yksin, milloin retkiltään viivähti kotosalla, saattoi innonhehkullaan kohottaa nuoren noviisin mieltä uuteen vireeseen.

Paloi siellä tosin tulta toinenkin, isä Simon, guardiaani, ristinkodin ylikaitsija. Mutta vihan tulta hän paloi, leimusi kapinanhenkeä Kustaa kuninkaan ryöstöjä vastaan. Joskus puuskahtaessaan saattoi hän tuomita helvetin kuuminpaan kattilaan halliparran kerettiläisen, joka oli saattanut ristinkodin puille paljaille ja tahtoi vanhat harmaaveljet tappaa nälkään.

Niin, vatsan tarpeista hengellisille isille oli heittänyt pahimman vastuksen. Tuhkatiheään kehoitettiin uutta kokelastakin, veli Tapania, hyviltä emänniltä almuja anomaan. Hän lähti alussa juhlatuulin kuin uhripappi kaikkein pyhimpään, anoi kuin olisi siten taivaan armon ja siunauksen antajalle suonut. Mutta pian älysi hän, että emännät itse antoivat vain armosta ja säälistä, milloin antoivat ensinkään. Ja koiran tuntein ja useimmiten tyhjin repuin palasi hän kotiin, jossa vanhat veljet nälkäisinä odottivat.

* * * * *

Tähän aikaan kohtasi vanhaa Raumaa kova isku. Valkean vihat pyyhkäisivät pois koko kaupungin.

Tuli syttyi syyskuun 12 päivänä 1536 Patalan talossa Kolminaisuuden kirkon vieressä ja levisi heti Rikolaan samalla tontilla. Kaakkoistuuli levitti nopeasti liekit yli kaidan kadun Keijoilaan ja Suutarilaan viereiselle tontille, ajoi ne edelleen Päiväiseen ja Sukkalaan, kaarrutti Kirvelään ja Renneriin, ja tuskin kului tuntia kauemmin, kun jo koko kaupunki leimusi tulisena järvenä. Asujamet eivät ehtineet ryhtyä muuhun kuin hätäpäätä juosta liekkejä pakoon, mitkä sillan yli luostariluodolle, mitkä venheillä Tarvonsaareen, kun olivat hädissään juosseet niemen kärkeen Käkelän nurkalle ja tuli ykskaks joutui ahdistamaan sinnekin kaupungin toiseen päähän. Niin paloi koko kylä poroksi, ainoastaan Kolminaisuuden kirkko ja pappila säilyivät ja Teräväinen ja Torniainen pappilan takana, jotka kaikki olivat tuulen päällä. Pakilasta ja Rautialasta liekit leiskahtelivat Raumavirran yli nuoleksimaan luostarinkin peltikattoa ja kivimuuria, mutta eivät toki niihin pystyneet.

Tuokiossa olivat koko kaupungin perheet joutuneet paljaan taivaan alle. Avuttomat katseet kääntyivät heti luostariin, ja auliisti avasi se porttinsa. Oli silloin kuin leimahtaisi veljissä uuteen eloon pyhän Fransiskuksen henki; yötä päivää veljet vaalivat kovaosaisia, ja jokainen komero, itse kirkon lattiakin makasi öisin turvattomia vaimoja, lapsia ja vanhuksia täytenään.

Mutta silloin alkoi ristinkodin nurkista tuijottaa vastaan nälkä entistään ammottavammin silmin. Miesväki riensi puimaan vuoden satoa kaupunkilaisten lukuisiin riihiin Vasaraisten tien varrella, väliin vetäisten kala-apajan särpimiksi. Mutta niin vilja- kuin kalasatokaan riitti tuskin ensi hätään, kun kaiken entisen oli palo tuhonnut. Nälkä hajoitti pian vieraan väen luostarikodista, vaimot, lapset ja vanhukset saivat lähteä kerjuulle pitkin mieroa, miesten ryhtyessä rakentamaan varamajoja palaneille pohjille.

Tuli talvi pakkasineen. Nälkään ja viluun kuolivat silloin monet raumalaiset mieron tiellä. Ja kevään lämpimillä saapui rutto kurjuuden muokkaamaan maaperään. Sinä kesänä laskettiin ruttoon kuolleiden raumalaisten luku kahdeksisadaksi hengeksi. Puolet asukkaista oli tuoni niittänyt.

Rauman seurakunnan pappi Mathias West oli munkkien kera kilvan antanut hätääntyneille apuaan, ja helpommin kääntyikin hänen kätensä auttamaan, kun kuningas oli suuren osan luostarilta riistämiään peltoja ja niittyjä luovuttanut lutherilaisen suosikkinsa haltuun. Mutta onnettomuuden kukkuraksi nyt kevätahavalla paloi pappilakin, ja isä Mathiaan täytyi ensi hätään etsiä perheelleen tyyssija kirkkonsa pienestä sakaristosta, jossa ei tietenkään riittänyt suojaa muille mieroon joutuneille.

Yhteinen kamppailu näinä hätäpäivinä oli jälleen entistä kiinteämmin sitonut ihmisten sydämet luostariin. Mutta jokaista ahdisti puute ja kurjuus, jokainen anoi apua, ani harvalla oli mitään annettavaa. Ei sentähden kaupungin kansan kiitollisuus koitunut munkeille suureksikaan siunaukseksi, nälän palo pani maailman näyttämään yhä harmaammalta jokaisen harmaaveljen silmissä.

Jos lie pyhä Fransiskus jo alusta alkaen tarkoittanut, etteivät hänen seuraajansa surisi huomisesta päivästä, niin ainakin pyhänristin veljet Raumalla tähän aikaan elivät vain päivästä päivään. Ihmekö, jos tällöin Tapanin koulutus ja vihkiminen pappismunkiksi oli tyyten unhottunut. Hän sai pysyä maallikkona, palvelevana veljenä, ja uurain, auliin ja neuvokkain kaikista olikin hän palvelemaan ja auttamaan. Hätä, jota hän joka päivä näki ympärillään, oli hälventänyt unelmat hänen päästään ja pettymyksen tunteen sydämestä. Oli niin paljon huolehtimista ja hääräämistä veljien ja muiden hyväksi, ettei ollut aikaa unelmiin.

Nähdessään miten terminarius tuskitteli, kun ei almuja tullut juuri nimeksikään, alkoi Tapani tuumia uusia tulolähteitä. Hän esitti isäntämunkille, provisorille, että laitettaisiin nuotta ja vedettäisiin sillä kaloja kaupungin apajilta. Mutta kun tämä syystä tai toisesta ei välittänyt siihen tuumaan taipua, joutui Tapani ajattelemaan riistaisia metsiä. Hän laittoi jousen ja nuolia ja samosi päivän kaupungin metsiä ja luostarin entisiä tiluksia. Ja kun hän illalla saapui sievoinen saalis mukanaan, niin silloin hänet aivan kuin itsestään määrättiin luostarin metsämieheksi.

Siitä pitäen nähtiin nuoren Tapanin puoleksi, munkin, puoleksi maallikon pukimissa samoavan metsälle aamuisin ani varahin ja palaavan illalla myöhään päivän riista olallaan. Palavin silmin häntä odottivat vanhat veljet luostarin kammioissa ja ilo ja riemu vallitsi illoin hänen tuodessaan uutta särpimen apua. Vapaana kaikista säännöistä sai tämä veljeskunnan tärkein jäsen mennä ja tulla miten tahtoi, ja vanha rippi-isä antoi hänelle synnit anteeksi rasittamatta edes tunnustuksellakaan väsynyttä metsämiestä. Ja metsän poika oli omassa elementissään, metsissä, missä hän parhaiten viihtyi; mutta vanhojen veljien ilo hänen palatessaan veti hänet aina illoin takaisin luostarikotiin.

Pian tiesivät yksin raumalaisten lehmätkin, että tämä uuras nuorukainen oli hengellisten isien metsämies. Ja illoin, kun hän ahtaita katuja palasi metsältä läpi kaupungin, loi moni tyttö häneen lemmekkään katseen otsaripansa alta. Mutta siinä katseessa oli hieman kunnioitustakin, sillä luostarista oli tyttöjen unelmissa langennut reippaaseen poikaan epämääräinen hengellisyyden heijastus. Hän ei ollut heistä vain reipas metsämies, mutta ei hän toisekseen ollut oikea munkkikaan, ja sentähden alkoivat he sanoa häntä metsämunkiksi.

II.

Alakuloisesti hymyillen nousi kevätaurinko metsistä Äyhönjärven takaa ja kultasi Kolminaisuuden kirkon ristin. Karjankedolta, joka oli kirkkotarhan ja kaupungin reunimmaisten hätävaramajojen välissä, tervehdittiin koittavaa päivää riemuisella ammunnalla, jota kellojen kalkatus säesti.

Kerttu, karjatyttö, oli siellä ollut odottamassa jo ennen auringon nousua. Ja yksitellen toivat porvarien emännät ne lehmänsä, joita ei hätä ollut käskenyt talvella teurastamaan. Niitä oli niin vähän, että kelloja riitti jokaisen kaulaan. Mutta nälinkuoliainakin täyttivät ne aivan hyppelemään riemuissaan keväisestä vapaudestaan.

Oli kuin koko luonto henkäilisi toivehikasta hilpeyttä, joka kyynelkasteesta versoi ilmoille.

Oli pelätty, että rutto, jonka tuhoista muistuttivat kirkkotarhan nurmettumattomat haudat, kevätlämpimillä palaisi jälleen. Mutta jo nousi maasta nuori nurmen nukka, päivärinteillä jo koivutkin puhkesivat hiirenkorvalle, vaan rutto oli jäänyt nukkumaan kirkkotarhassa lepääväin keralla, ja harventuneen porvariston mielissä alkoi uuden elämän toivo orastaa.

Kauan ei kestänyt, kun koko karja oli jätetty paimentytön huostaan. Ja Kerttu alkoi niitä ajella Vasaraisten tietä myöten, kirkkomaan nurkitse ja riihien editse. Huolekas oli uusi paimentyttö tointaan alottaessaan, ketterästi riensi hätistelemään vitsallaan niitä nälkäsuita, jotka alkoivat jyystää kulosta pilkistelevää nurmen nukkaa, ennenkun päästiin oikein laitumellekaan. Niin oli tyttö toimessaan, ettei kuullut kulkijaa, joka tietä myöten häntä lähestyi.

— Terveheksi, kuuli hän yhtäkkiä äänen takaansa.

Silloin sai hervahtaa käsi, joka oli ollut ojolla lyömään vitsallaan, sai jäädä Punikki tuokioksi nurmen nukkaa hamuamaan. Kerttu käännähti ja katseli kulkijaa hymynsirkein silmin.

Hänen edessään seisoi metsämunkki, uljaana ja sorjana kuin hirven varsa. Hänellä oli yllään harmaa munkinkaapu, mutta siitä oli leikattu pois pään yli vedettävä huppukaulus, ja päässä oli lakkireuhka. Näytti siltä kuin helmaakin olisi lyhennetty, ettei se olisi tiellä metsän murroksissa. Jalat olivat paljaat.

— Terveheksi! muisti tyttö vihdoin vastata, ja silmissä vilahti ihannoivan toverillinen ilme.

Tuttuja Tapanille olivat nämä tyttöjen katseet. Eikä metsämunkki osannut pahoin panna tunnolleen, vaikka ne häntä viehättivätkin. Herkästi värähti nytkin ääni, kun hän kysäisi:

— Sinäkö, Kerttu, nyt alat kaupungin karjaa paimentaa?

— Minähän sitä... vanha äitikään ei jaksaisi.

— Hyvähän se on! sanoi Tapani osanottavasti.

Hän tarkoitti sillä, että oli hyvä, kun Kerttu sai periä paimenen viran isältään, joka viime mätäkuulla oli kuollut ruttoon. Tyttö oli jäänyt turvattomaksi äitinsä kanssa, joka oli niin vanha ja raihnainen, että jaksoi tuskin nousta vuodepahnoiltaan. Kerttu oli ollut paimenessa joskus isän eläessäkin, sillä karhut oli miehissä hätyytetty loitommalle sisämaihin, niin ettei paimenen tarvinnut muuta kuin pitää karja yksissä ja tuoda illalla kotiin. Niin oli Kerttu totuttu näkemään karjan keralla, ja se oli hänen paras suosituksensa. Martta muori, raatimies Henrik Pakilan emäntä, hänet oli luvannut virkaan ja sitten pannut emäntien kesken kiertämään kuiskeen, että Kerttu tulee vakinaiseksi paimeneksi. Ja niin toivat emännät lehmänsä Karjankedolle ja Kerttu oli siellä vastassa. Saisipahan sitten, kuten isänkin aikana, milloin miltäkin emännältä noutaa maitotilkan ja leipäkannikan palkakseen.

Tapani loi katseen tyttöön. Sen silmät olivat niin lämpimän ruskeat ja päivä oli paahtanut posket, että ne olivat kuin kattilan kylet. Tapanista tuntui, että Kerttu kuului metsään, kuten hän itsekin, ja hänestä oli hyvä, että tyttö oli hänen toverinaan aamuisin mennessä metsään ja kenties joskus illoinkin, kun palatessaan osuivat yksiin.

— Monet kerrat, tuumi Tapani muistelmissaan, olen viime kesänä isäsi kanssa tätä tietä taivaltanut, hän karjoineen, minä jousineni tai illoin metsän antimet olallani.

— Isäkö ei olisi siitä kertonut! virkahti Kerttu vilkastunein elein. Puhui monet kerrat metsämunkista... tai Tapaniksi hän sinua nimesi... ja sanoi —

— Mitä sanoi?

— Sanoi... että olet niin hyvä... en oikein muista, miten hän sen sanoi...

— Niinkö! — Ja Tapani nauroi mielissään. — Sillä ukollakos, isälläsi, kaskuja riitti! Kenties siksi on minua kehunutkin, kun niin hartaasti kuuntelin. Ja tie aina loppui ja kaskut kesken katkesivat.

Kerttu vaipui muistelmiin hänkin ja oli vähällä unhottaa lehmänsä tykkänään. Yhtäkkiä hän ne muisti ja hätisti vitkastelijat toisten jälkeen. Ja yhdessä kulkivat Tapani ja Kerttu jälestä, kulkivat kuin olisivat iätkaiket kulkeneet. Kerttu tuli luottavan toverillisesti aivan Tapanin rinnalle, ja Tapanista tuntui, että tyttö ikäänkuin antautui hänen turviinsa, niin sisällisesti se tuontuostakin loi häneen katseensa.

He tulivat kohta kulkemaan suurehkon, tasapäisen kallion ohi, joka kohosi nummesta kuin mikäkin jätin päälaki. Kerttu oli nähtävästi kävellessään muistellut isäänsä, ja virkkoi vilkkaasti:

— Siinä on Koukin kallio!

Tapani nyökäytti hymyillen päätänsä, ja Kerttu sälpätti:

— Tiedätkös, isä kertoi, — onko hän kertonut sinullekin?

— Ei kai, virkahti Tapani.

— Ennen vanhaan oli suuren suuri karhun köntti, oikea kouki, yhyttänyt tytön marjatieltä. Syliinsä oli siepannut, kahden kämmenen väliin, ja kahta jalkaa, takatassuisin näet kuin mies konsanaan, löntystänyt metsään. Tuolle kalliolle oli tytön tuonut koreasti sylissään ja siihen pannut istumaan.

— Pieneen nurmisänkyyn, täydensi Tapani.

— Oletpas kuullut! huudahti tyttö iloissaan. Niin, pieneen nurmisänkyyn, niinhän isäkin sanoi, mutta miten karhu osasi laittaa nurmivuoteen!

— Lähdes katsomaan! virkkoi Tapani voitonvarmana.

He poikkesivat tieltä ja nousivat kallion vierrettä ylöspäin. Mutta samalla Kerttu kertoi kiireesti, ettei vain toinen ehtisi tarinaa jatkamaan:

— Niin, siihen oli kouki köntys pannut tytön istumaan. Ja, ajatteles, suuren kiven väänsi helmaan! Tyttö itki ja uikutti, mutta ei päässyt pois kiven alta. Eikä karhu auttanut, istui vain könötti vierellä ja näytti tassuaan. Vihdoin tyttö älysi sen silmissä niin surkean rukoilevan katseen ja näki kuinka se toisen käpälänsä kynnellä osoitti vasenta tassuaan. Tyttö tirkisti sitä, ja, kas, siinä olikin suuri tikku sormien välissä. Tyttö otti tikun pois, ja silloin vasta karhu vieritti kiven hänen helmastaan.

— Eipäs! väitti Tapani.

— Niin, eihän se... mutta loppu on niin ruma, selitti tyttö puolustuksekseen. Siihenhän köntsikkä muka jätti tytön ja lönksötti itse metsään. Kohta tuli, kähmi takaisin ja toi suuren hevosen raajan hampaissaan. Pani sen tytön eteen ja sitten vasta vieritti kiven pois. Mutta se oli niin hassua.

— Sehän oli kaunista. Karhu osasi kiittää.

He saapuivat kallion sileälle laelle.

— Kas, tuohon se pani tytön istumaan! sanoi Tapani.

Siinä oli tosiaankin pieni kuoppanen kalliossa, aivan kuin lapsen sänky, ja kevätvihreä nurmivaippa versoi sen päiväpaisteisella pohjalla.

He seisoivat nurmivuoteen reunalla ja tuijottivat siihen, ikäänkuin eläen kuvituksissaan tarinan uudelleen. Sitten loi tyttö ujon katseen poikaan rinnallaan, ja lieneekö tullut verranneeksi sorjaa poikaa karhuun, mutta hänen silmänsä saivat niin lämpimän ilmeen. Ja herkän vaistonsa vetämänä painautui hän melkein Tapanin kylkeen kiinni.

Tapani tarttui hänen käteensä. Hän tunsi mielessään oudon riemun hiipaisun, ja alkoi astua kalliolta tielle, taluttaen tyttöä kuin pientä lasta.

Heidän ollessaan saapumaisillaan takaisin tielle tunsi Tapani mietteissään kulkiessaan, kuinka tytön käsi sävähti hänen kädessään ja tempaisihe äkkiä pois. Vilaistessaan Kerttuun näki hän tämän aristunein katsein tuijottavan tielle, ja tietä näki hän tulevan veli Olavin pyhä lipas kainalossaan. Näin varhain oli hän siis menossa retkilleen hänkin.

— Minä pelkään häntä, sanoi Kerttu. Ja yhtäkkiä lähti hän juoksemaan lehmiensä jälkeen, jotka olivat jo ehtineet nummitietä Kappelinvainion kohdalle ja alkaneet siellä jyystää nuorta nurmea tien varrelta.

Tapani yhtyi tiellä veli Olaviin. Mutta mikä kumma pani hänen poskensa niin hehkumaan, mikä kumma veti hänen katsettaan maahan! Olisi luullut luvattomilla jätillä kulkeneensa, vaikkei ennen Olavin tuloa ollut sellaista juolahtanut mieleenkään.

Tapani oli nyttemmin tottunut ajattelemaan itseään ainoastaan vaatimattomana metsämiehenä, mutta Olavi oli sittenkin säilynyt hänen ylimpänä ihanteenaan; sellainen ristinveljen piti hänestä olla, ja sellaisia olivat kai vanhat isätkin olleet nuorilla päivillään, vaikka nyt olivat jo vanhuuttaan raihnautuneet. Mutta kun hän tänään vilkaisi veli Olavin kalpeihin kasvoihin, joille kevätpäivä oli vain hieman heittänyt rusohäiväänsä, ja tummanruskeihin silmiin, joissa hehkui hiljainen hengenpalo, tunsi hän kummallista arkuutta, kunnioitusta, joka häntä itseään ikäänkuin painoi maahan. Hän tunsi, että hurskas veli katseli häntä pitkään ja tutkivasti hiljaa liekehtivillä silmillään, ja että katse päättyi äänettömään nuhteeseen. Hän tunsi kirvelevän varmasti, ettei veli Olavi olisi koskaan siten lähennellyt Kerttua. Mutta pahinta oli, ettei veli Olavi virkkanut mitään, käveli vain äänetönnä hänen rinnallaan.

Veli Olavi katseli yhä tarkastellen hänen kasvoneleitään. Syntiseltä oli hänestä ensi näkemältä tuntunut sellainen käsikädessä kulkeminen, olihan hän itse tuntenut intohimon hiipaisun jo sitä nähdessään. Mutta toisekseen luuli hän havainneensa heissä molemmissa jotakin niin herttaisen keveähköä, lapsellista melkein, ettei hän voinut katsoa heidän oikeastaan kulkeneen synnin polkuja, ja hänen nuhdetuulensa suli väkisinkin säteileväksi suopeudeksi. Ja sitten nähdessään pojan olevan katumapäällä kävi hänen sääliksi, ja hän myhäili sukoillen veljeskunnan metsämiehelle. Vahinko vain, ettei poika kohottanut maasta katsettaan eikä nähnyt sitä! Täytyi sentähden osanottavasti kysäistä:

— Minnes päin se metsäveli nyt menee jousineen?

— Tänne metsiin vain, jurahti Tapani nyökäten päällään eteenpäin. Mutta veli Olavin äänensävyn kuullessaan täytyi hänen vilaista veljeen, ja ilokseen näki hän hänen myhäilevän.

Siinä tien varressa syötti Kerttu karjaansa. Tapani kohotti salavihkaan katseensa tyttöön ja näki hänen tähystelevän alta kulmainsa. Tapanista näytti päivänsäde sirahtavan Kertun silmäluonten alta, kun heidän katseensa yhtyi, ja hänestä tuntui se niin kumman suloiselta. Mutta samassa tyttö pyörähti poispäin ja aivan kuin hätiköiden johonkin ryhtyäkseen alkoi hiljaa ripsua vitsallaan lähimmän lehmän kylkiluita. Tapani vilkaisi silloin Olaviin ja näki hänen tarkastelevan heitä uteliain katsein.

He kulkivat äänettöminä tietään. Mutta kun he olivat päässeet lehmikarjan ohi, pääsi veli Olavilta syvä huokaus.

Tapani kuuli sen, luuli hurskaan veljen huokaavan hänen heikkoutensa tähden eikä uskaltanut kohottaa katsettaan.

— Mitähän tästä tulee! virkkoi veli Olavi ikäänkuin huokauksensa vahvistukseksi.

Silloin Tapani uskalsi luoda häneen aran, kysyvän katseen.

— Veljeskunnan kohtaloa ajattelin, lisäsi toinen selittäen.

— Miten niin? kysyi Tapani ja loi häneen pitkän, suuren katseen.

— Kaupunkilaiset kuuluvat hankitsevan juonia luostaria vastaan. Kuuluvat olleen koolla oikein joukolla, ja sitten oli tultu isä guardiaanin luo ja tahdottu, että isä Mathias pääsisi asumaan ristinkotiin.

— Kerettiläispappi! — Mutta eihän isä toki siihen suostunut? kysyi Tapani tuohtuneena.

— Eipä tietenkään. Pyhällä kiivaudella oli torjunut ehdotuksen. Mutta sitten olivat pitäneet uuden kokouksen ja päättäneet lähteä kuninkaihin.

— Kerettiläisrosvon luo! huudahti Tapani.

— Eivät mahtane itsessään niin pahaa tarkoittaa. Mutta kun menevät sinne ja kuningas siten joutuu tähtäämään luostariin tiikerinsilmänsä, niin...

Lause katkesi kaameaan tuijotukseen, ja veli Olavin huulet vääntyivät katkeraan ivahymyyn.

Tapanin herkkä mielikuvitus ei voinut katkennutta ajatusta jatkaa muuten kuin näkemällä raunioina koko ristinkodin. Hänen kulmansa vetäytyivät tuimaan ryppyyn, ajatus pyöri hurjana hänen päässään. Mutta hän tunsi ahdistavana, ettei hän ainakaan pystynyt asiaa auttamaan.

— Isä guardiaani sanoi, jatkoi veli Olavi, ettei sellaista karhunkiitosta olisi raumalaisilta ansaittu. Miten heille on annettu majaa hädässään, avattu yksin kirkkokin kodittomille, annettu ainutkin leipäpala! Yöt päivät valvottu, vaalittu ja hoivattu...

Tapani vaipui niin tähän mielikuvaan, että unohtui yhtäkkiä seisomaan keskelle tietä, veli Olavi kulki sitä huomaamatta muutamia askelia, pysähtyi sitten ja katsoi poikaan.

— Etkö tule enää tietä myöten? No, Herran haltuun sitten! sanoi hän ja jatkoi taivalta pyhä lipas kainalossaan.

Tapani heräsi siitä ja poikkesi metsiin.

III.

Seurakuntalaiset olivat tosiaankin olleet koolla.