Part 4

Päiviä, kenties kokonainen viikkokin oli jo kulunut, kun Jorma alkoi viimein saada muistinsa takaisin. Ja luultavasti siihen oli kulunut pitkä aika, koskapa ulkona oli jo kesä tulossa. Mutta ikävää vain oli, kun poika sai auringon paistaessa virua vuoteessaan Nikitinin pitäessä silmällä, ettei hän pääsisi karkaamaan pystyyn ja ulos. Mutta vähitellen elämä alkoi mennä entiselle uralleen, koskapa mieleen jo loppuajalta jäi paljon pieniä muistojakin. Ja vihdoinkin, tuomien kukkimisaikana, meni Jorma ensimmäisen kerran ulos vapaan taivaan alle.

Kun hän oli nyt joutunut makaamaan vuoteessaan koko kevään ajan, tuntenut kuoleman hiiviskelevän ympärillään ja pääsi ulos nyt juuri, kun nurmikot olivat vihreimmillään, järvien selät sinisinä ja tuomet kukassaan, tuntui elämä suorastaan ihmeelliseltä ja paljon entistään paremmalta. Eikä hän voinut enää olla kaikkea tuota katsellessaan ajattelematta kyynelsilmin:

»Olenkohan minä jo kuollut ja tullut taivaaseen, vai onko tämä kaikki Karjalaa!»

Nyt alkoi taas kokonaan uusi, mutta lyhyt ajanjakso. Hän sai kaikkien veljien puolelta kokea paljon sydämellisyyttä, varsinkin Nikitinin. Ja itse Stefankin näytti olevan aivan välinpitämätön pojasta, häpesi kai entistä kohteluaan. Tai olivatkohan toiset veljet ojentaneet Stefania pojan puolesta? Poika ymmärsi hyvin, että jos sellaista oli tapahtunut, niin hän saisi vielä kerran odottaa Stefanilta kaikessa hiljaisuudessa varmaa kostoa, sillä sellainen mies ei koskaan jättäisi maksamatta mitään nöyryytyksiä moninverroin takaisin.

Päivät pitkät Jorma kuljeskeli ympäri saarta ja joskus manterenkin puolella eikä kukaan kieltänytkään hänen menoaan. Siitä oli seurauksena, että poika tervehdyttyäänkin kierteli yhä kalastellen tai harrastaen oman mielensä mukaista huvia. Ja olihan selvää, että kun kukaan ei pidättänyt häntä erakkolassa, koetti hän unohtaa sen ja samoili metsissä, ulottaen matkansa yhä kauemmaksi saloille. Ja lopulta hän oppi tuntemaan jokaisen mökin, melkeinpä kaikki kivetkin Kuhasalon ympäristössä.

Ja eräs tapaus, joka pysyväisesti vaikutti häneen, oli se, kun hän palattuaan metsästä keskellä päivää huomasi koko luostarin olevan hartaudenharjoituksissa. Hän kysyi lähimmältä:

»Minkä vuoksi messu on tänään keskellä päivää?»

»Tuli sanoma Käkisalmesta, että Pyhä Ilja on kuollut ja on viimeisinä hetkinään pyytänyt kaikkia Karjalan luostareita toimittamaan esirukouksia sielunsa pelastukseksi.»

Jorma seisoi hetkisen liikkumattomana paikoillaan, katse suunnattuna jonnekin taivaanrannan yläpuolelle, poskilihakset värähdellen ja nähtävästi suuria, sisäisiä tuskia kärsien. Sitten hän läksi pois, meni yksin metsiin ja viipyi siellä päiväkausia.

»Palaanko monasteriin enää koskaan?» — kysyi hän siellä itseltään.

Mutta muistettuaan Iljaa hän ei voinut ajatella karkaamista, sillä se olisi ollut rikos pyhän miehen muistoa kohtaan.

»Mitä tulisi minun sitten tehdä, että Ilja olisi minuun tyytyväinen katsellessaan taivaasta alas?»

Ja hän oli kuulevinaan kuin kuiskauksen korvassaan:

»Hyviä töitä!»

Poika tuli apeaksi ja luuli jo Iljan vihastuneen. Senvuoksi hän lähti kiireimmän kaupalla Kuhasaloon takaisin ja ryhtyi töihin. Muutamia päiviä hän kakkasi puita, kiskoi päreitä, kantoi rannasta vettä ja koetti lukeakin. Mutta silloin Nikitin huomasi, että ruumiillisesta raadannasta väsynyt poika ei jaksanut tehdä enää henkistä työtä. Hän kysyi syytä pojan intoon.

»Minua kaduttaa», vastasi Jorma, »etten ole tehnyt tarpeeksi työtä.»

»Onko Stefan sulle huomauttanut siitä?» — ärähti ukko vihaisena.

»Ei, mutta minä kysyin kerran Iljalta, mitä minun pitäisi tehdä, ja hän käski minun tehdä hyviä töitä.»

Nikitin huomasi, että poika kyllä tuollaisessa itsetutkistelussa näkyisi kasvattavan vaikka itsekin itsensä paljon paremmin kuin erakkoia ankarine sääntöineen. Eihän siellä juuri kukaan kiinnittänyt huomiotaan poikaan, joten se tietysti tuntuikin hänestä paljon enemmän vankilalta kuin kodilta. Ja Nikitin tiesi senkin, ettei autioissa metsissä ollut sitä asuttujen seutujen huonoa seuraa, mikä olisi saattanut houkutella poikaa pahaan. Siksipä taivuttikin hän Jorman entisiin mieleisiinsä harrastuksiin:

»Eihän hyvillä töillä tarkoiteta sitä, että sinä raadat täällä kuin orja, vaan että autat lähimmäisiäsi ja teet heille hyvää.»

Niin unohtui pojalta katkeruus erakkolaa kohtaan, kun Nikitin vähensi hänen velvollisuuksiaan, siksipä hän ei muistanutkaan enää karkaamista, jota hän oli suunnitellut Stefanin kurituksen jälkeen.

Eteen aukenivat vapaat päivät. Korven huoleton elämä houkutteli Jormaa yhä syvemmälle metsiin, joiden suuri hiljaisuus toi aina uusia ajatuksia hänen aivoihinsa. Sieltä virtasi hänen vereensä uutta voimaa, joka alkoi tulena kiertää ruumiissa. Joskus Jorma pysähtyi pitkiksi ajoiksi kuuntelemaan hiljaista kohinaa, eikä hän lopulta enää tiennyt, oliko tuon kohinan aiheuttaja metsä vaiko hänen oma verensä. Ja niin tuo ainainen vaeltaminen nostatti hänen mieleensä vapaan miehen ajatuksia: Pitkät ja voimia kysyvät matkat kasvattivat pienestä pojasta miestä, ampuminen kehitti silmää ja kättä, ja alituinen mietiskeleminen osoitti tulevaa vakavaa ja varmaa luonnetta. Karjalan luonto kasvatti poikaa mieleisekseen ja kaltaisekseen, ja sen vaikutus olikin paljon suurempi kuin sen, minkä vieraat, novgorodilaiset munkit, isänmurhaajat, saattoivat orvolle pojalle antaa.

Ja vaikkapa Jormalla olisi huolia ollutkin, niin mikäs olisi ollut sen hauskempaa ja turvallisempaa kuin omien voimien kasvaminen yhtä rintaa vastuksien kanssa, kiipeillessä rinteitä ylös, kun tuuli puhalsi kuin suoraan läpi sydämen, huuhtoen sieltä pois kaiken tomun ja saastan, ja kun järvet kimaltelivat tuhansin pienin tähdin ja koristein kuin kaunein messukaapu.

Hän oli ensimmäinen valloittaja näillä monilla asumattomilla seuduilla ja samalla myöskin viimeinen, joka näki vielä koskemattomina ne monet salot, joita ihmiset vähäistä myöhemmin alkoivat muokata mieleisikseen.

Ja missä asumuksia oli, sinne Jorma toi ensimmäiset tiedot Iljan kuolemasta.

»Hän meni liian aikaisin pois», sanottiin tavallisesti.

Jorma tiesi sen itsekin hyvin. Mutta kun hän kuuli sanottavan: »Onnellisia ovat ne, jotka ovat kuollessaan niin rakastettuja kuin Ilja», niin hän tunsi, ettei onnen ehtona ole yksistään se, että ihminen on tyytyväinen omiin saavutuksiinsa, vaan kaikkeen täytyy liittyä vielä toistenkin ihmisten kiitos ja ihailu. Ja nyt vasta hän alkoi käsittää, mitä merkitsivät ne hyvät työt, joiksi hän ensin oli luullut orjamaista raatamista. Ja nyt hän tiesi senkin, miksi Iljaa kaivattiin melkein kaikissa mökeissä.

Siellä syrjäseuduilla taas, missä ihmiset olivat pysyneet kiinni entisessä vainajain ja haltiain palvelemisessa, ei vuodatettu kyyneleitä, vaan sanottiin ainoastaan:

»No, nyt ainakaan ei kukaan pakota meitä kasteeseen, kun Ilja on kuollut.»

Siinäkin oli tarpeeksi vihamiehen tunnustukseksi. Mutta noiden sanojen jälkeen Jorma tunsi kuitenkin vihaa lausujaa kohtaan Iljan puolesta. Hänen aivoissaan kypsyikin silloin uhkaus: »Odottakaahan, kyllä te vielä kerran teette ristinmerkkejäkin!»

Iljan muisto pakotti hänet ajattelemaan noin. Se kasvoi hiljaisuudessa ja tuli päätökseksi.

Erakkola oli näihin aikoihin laajentanut saaren sisällä olevia pieniä viljelyksiään jo manterenkin puolelle. Oli valloitettu suuret alat hyviä maita ja kaadettu ne kaskeksi. Oltiin varmoja siitä, että Teofilus olisi takaisin palattuaan hyvin tyytyväinen tuohon tekoon. Sillä nythän ei munkkien enää tarvinnut luottaa niin paljon köyhien karjalaiskalastajien almuihin kuin ennen, vaan he voivat jo itsekin hankkia syömätarpeensa, vieläpä vuorostaan auttaa karjalaisiakin, jos niin tarvittiin.

Kun Jorma oli joskus sattunut näkemään viljan jakamista, muisti hän sen nyt, meni varastoon, otti sieltä vähän väliä suuret kantamukset ruokaa ja jakoi sitä tarvitseville. Mutta Nikitin huomasi pian suuret vajaukset viljasäkeissä ja arvasi erakkolan toimeentulon olevan tulevana talvena vaarassa, jos vain poika saisi sillä tavoin jatkaa hyväntekeväisyyttään. Toiselta puolen hän oli kyllä iloinen siitä perinpohjaisuudesta, jolla Jorma toimitti yksinpä munkkien ainoan ravinnon jakamisenkin. Mutta salaa hän kuitenkin koetti kääntää pojan harrastukset erakkolan rajain sisäpuolelle takaisin, ennenkuin nälkä ja siitä johtuvat Stefanin riehumiset uhkaisivat heitä jokaista. Jos lempeä Teofilus vain olisi tullut takaisin, niin silloinhan kyllä olisi voitu nähdä nälkääkin ilomielin, jos vain olisi voitu auttaa muita. Mutta nyt hän viipyi yhä, ja hänen sijaisensa muuttui päivä päivältä ankarammaksi.

Nikitin oli jo niin vanha, ettei hänen tarvinnut tehdä enää työtä, vaan hän kuului hartaudenharjoittajiin. Mutta nyt hän sai kuitenkin yht'äkkiä verrattoman työinnon ja seurasi Jormaa kaikkialle. Toiset munkit jo ihmettelivät Nikitinissä puhjennutta uutta elämää, sillä tämä oli koko erakkolassaoloaikansa ollut vaipuneena niin ankaraan mietiskelyyn, että hänen oli jo epäilty hautovan ajatusta siirtyä pois Kuhasalosta ja mennä johonkin yksinäiseen saareen erakoksi.

Nyt, istuessaan työpirtin kolpitsalla tai soudellessaan kalamatkoilla pitkin Pyhäselkää, antoi hän pojalle lisäoppia. Hän kertoi hämäläisten vainoretkistä, savolaisten tunkeutumisista karjalaisten alueille, Ruotsin rajasta ja monesta muusta. Mutta kuultuaan kaikesta poika kysyi heti:

»Miksi sitten Viipuri on Ruotsin puolella, vaikka sielläkin asuu karjalaisia? Miksei sekin kuulu Vatjan viidennekseen?»

Ja pitkiä kiertoteitä myöten piti Nikitinin selittää asia, vaikka se ukolle täisikin käydä ylivoimaiseksi. Ja lopputulos siitä oli, että Jorma nousi innostuneena veneen teljolle pystyyn ja huusi:

»Jospa minäkin saisin kerran tapella karjalaisten mukana!»

»Älä puhu syntiä, Jorma. Sinustahan tulee vielä kerran munkki.»

»Niin, niin, sepä se juuri surkeata onkin. Miksen minä saisi tapella muiden mukana, kun yhdeltä puolen tunkevat päälle venäläiset pajarit ja toiselta ruotsit? Ja karjalaisten täytyy olla siinä heidän keskessään ja kärsiä heitä.»

»Ruotsit aikovat vielä valloittaa haltuunsa koko Karjalan. Sen tähden rajantakaiset savolaiset muuttavat tänne asumaan, heitä kehoitetaan siihen.»

»Mutta miksi sitten pajarit tulevat? Eiväthän hekään ole karjalaisia.»

»Kaipa myöskin Novgorod ja suuri Venäjä aikovat samaa kuin Ruotsikin.»

»Siis nekään eivät ole sen parempia. Nyt minä vasta ymmärrän, minkätähden isäni tappeli samalla kertaa ruotseja ja novgorodilaisia vastaan. Ne molemmat olivat isäni vihollisia.»

Nikitin koetti kääntää pojan ajatukset toisaalle sanomalla:

»Katsos, tuonne rannalle on taas joku savolainen rakentanut talonsa!»

»Mennään katsomaan. Ehkäpä he tarvitsevat jotakin apua.»

»Ei meidän tarvitse auttaa savolaisia, ne ovat meidän vihollisiamme.»

»Mutta Iljahan sanoi, että meidän tulee auttaa kaikkia ihmisiä, niin vihollisia kuin ystäviäkin», väitti poika vastaan.

Ja nyt luiskahtivat ukon suusta ne varomattomat sanat, joita hän sai katua kauan:

»Ilja oli inkeriläinen ja puhui samaa kieltä kuin karjalaiset ja savolaisetkin. Sentähden hän kiintyi heihin ja koetti heitä auttaa, vaikka he olivatkin hänen vihollisiaan.»

»No mikäs sinä sitten olet? Ettekö te kaikki ole samaa väkeä kuin karjalaiset ja Ilja?»

»Ei. Melkein kaikki meistä veljistä ovat venäläisiä.»

»Eikö venäläisten velvollisuus olekaan auttaa vihollisiaan samalla tavoin kuin ruotsien?»

Ukko jäi miettimään sopivaa vastausta, mutta ei kerinnyt vielä keksiä sitä ennenkuin poika kysyi jo lisää:

»Eivätkö karjalaiset tee sitten oikein, kun tappelevat venäläisiäkin vastaan samalla tavoin kuin ruotsejakin. Molemmathan ovat vihollisia.»

Vastausta ei tullut. Tuli vain pitkä hiljaisuus. Jorma antoi airojen olla liikkumatta, katsoi ensin Kuhasaloon päin, mistä matalat katot näkyivät mäeltä ja kello soi parhaillaan iltahartauteen. Sitten hän käänsi päänsä sinne, missä oli savolainen uudispirtti. Hän näytti miettivän jotakin, kenties vastausta siihen, mistä johtui, että vieraat pyrkivät tunkeutumaan tuohon rakkaaseen Karjalaan, toiselta puolen novgorodilainen valta uskonnon varjolla ja toiselta puolen ruotsit, nuo savolaiset kaskimaiden ja kalavesien perkaajat. Sitten sanoi Jorma kuin itsekseen:

»Mutta minä olen Ontron poika!»

Tuo oli enemmän kuin tunnustus kansallisuudesta. Se oli sodanjulistus, jonka pieni poika antoi tietämättään Kuhasalon erakkolalle. Ja juuri nuo Jorman sanat tulivat vielä kerran myöhemmin määräämään sekä Kuhasalon että pojan omankin kohtalon.

Munkki istui veneen perässä ja Jorma teljolla. Silloin vanhus tunsi kuin jotakin laskeutuvan hänen ja pojan välille; se oli jokin näkymätön hursti, joka tuli erottamaan tästä lähtien Jorman erakkolan kalliista venäläisistä veljistä. Nikitin katsoi lapsen jääkylmiä silmiä ja — häpesi, ei oman itsensä takia, vaan maansa vuoksi, joka tahtoi ostaa karjalaiset orjikseen kasteella ja leivänmuruilla.

Kun Nikitin ja Jorma palasivat saaren rantaan, ei poika noussutkaan veneestä, vaan jäi siihen kuin aikoen takaisin järvelle.

»Mihin sinä vielä aiot mennä?» — kysyi ukko.

»Soutelemaan.»

»Minne tähän aikaan?» — murahti Stefan, joka myöskin sattui olemaan valkamalla. »Iltahartaus on jo ohi, mene ylös ja sillä hyvä!»

»En mene, vaan lähden sinne uuteen ruotsin taloon, johon te muut ette uskalla mennä, kun olette venäläisiä!»

»Mihin?»

»Ruotsin taloon; eiväthän ruotsit ole sen pahempia vihollisia kuin tekään.»

»Kenen luvalla sinä räkytät meille ja kuljeskelet pitkin kyliä?» — huusi Stefan, joka suuttuessaan ei osannut puhua muuten kuin härnäävästi. Mutta tällä kertaa hän ärsyttikin ilveksen pentua, joka ei ollut vielä ehtinyt kasvattaa kaikkia kynsiään.

»Iljan luvalla», kuului pojan rauhallinen vastaus.

»Mutta nyt et kiertelekään hänen luvallaan, vaan menet kerrankin työhösi ja pian!»

»Minähän lähden, minne haluan!»

Stefan astui kivelle, tarttui kiinni veneenkokkaan juuri, kun Jorma aikoi työntää sitä airolla irti rannasta, ja vetäisi venettä, jotta poika horjahti ja kaatui nurin teljolle.

»Heitä irti!» — huusi Jorma kiukkuisena, hyppäsi pystyyn, kohotti airon ja löi sillä Stefania kynsille niin, että kolahti. Silmänräpäyksessä irtosivat munkin sormet kokasta, hän kirosi ja aikoi käydä pojan kimppuun, mutta silloin oli jo venekin irti rannasta ja lipui pois hänen ulottuvillaan.

»Nyt et pieksäkään minua!»— ilkkui Jorma soutaen täysin vedoin takaisin järvelle. Vanha Nikitin seisoi kauan rannalla, niin kauan kuin näki yhä etenevän veneen, pudisti sitten päätänsä aivan kuin olisi tehnyt elämänsä suurimman harha-askelen ja sanoi itsekseen:

»Tuo kaikki oli minun syytäni! Miksi minä rupesinkin puhumaan pojalle kaikesta? Mutta enhän voinut uskoa häntä niin teräväksi, kuin hän on.»

Ja Stefan oli saanut pahan iskun, ei niinkään pahaa sormilleen kuin ylpeydelleen, kun oli antanut pienen pojan kolhia kynsille itseään, voimatta tälle mitään, vieläpä toisten nähden. Nolona hän oli hieronut rannalla käsiään, murissut itsekseen kostonuhkauksia ja lähtenyt sitten synkkänä kiipeämään ylös mäkeä.

Jorma souti järvellä kuin tilanteen herra konsanaan. Äskeisen suuttumuksen nostama puna poltteli vielä poskilla. Mutta alkoipa vähitellen aavistuksen tavoin tulla varmuus siitäkin, että äskeisen pahanteon seuraukset tulisivat vielä kerran näkymään punaisina veriviivoina hänen selässään.

»Mitäs minä teen, kun Stefan tulee antamaan minulle selkään?»— kysyi hän itseltään. »Minä raavin häntä ja sanon: 'Mene matkaasi, senkin venäläinen!' Tyytyväisenä keksimäänsä lauseeseen souti poika edelleen.

Hämärä alkoi muuttua vähitellen pimeydeksi, rannat katosivat näkyvistä ja laineet kohosivat laajalla selällä entistään korkeampina, heiluttaen venettä mielin määrin, pojan saamatta sitä enää tuumaakaan eteenpäin. Henkeä salpaava tulppa alkoi kohota Jorman kurkkuun, sillä nyt hän uskoi jo eksyneensä järvelle.

»En minä ainakaan itke!» — vakuutti hän itselleen ja koetti rukoilla. Mutta kun hänen erakkolassa oppimansa rukoukset eivät auttaneet, alkoi hän lukea loihtuja. Mutta yhtä tuloksetonta oli haltioidenkin maanitteleminen.

»Kyllähän Ilja auttaa, jos ei muut», ajatteli poika, puristaen molemmin käsin teljosta kiinni. Nytkin, niinkuin ennenkin vaikeina hetkinä, hän oli rukoillut Iljaa, ja tämä oli kuullut poikaa. Se auttoi nytkin. Tuntui niin turvalliselta ja helpolta. Ei hän itse tullut ajatelleeksi, että hän luostarista lähtiessään oli soutanut suoraan vastatuuleen. Mutta nyt se ei varmasti ollut mikään muu kuin Ilja, joka vei poikaa takaisin rantaan. Hän kuvitteli veneen menevän jonnekin uuteen maahan, jossa aurinko paistaisi lämpimästi, punaisin purjein soluisi vene sen koivikkorantaan, ja hän itse astuisi pian omaan valtakuntaansa, jossa ei ollut huolia eikä suruja. — Kuinka kauan tuollaista menoa lie kestänyt, sitä ei poika tiennyt, sillä vaikka vilu tahtoihin takertua jäseniin, oli väsymys sitäkin voimakkaampi, ja hän nukahti.

Kun aamu koitti ja Jorma heräsi, eivät unelmien maat tarjonneet hänelle kovinkaan paljon; Kahden munkin välissä hän sai tallustella mäkeä ylös erakkolaan, jossa edellisen illan töiden seuraukset tulivat vastaan kirvelevinä ja haihduttivat viimeisenkin uskon uniin. Siitä hän oli kuitenkin iloinen, että muisti Stefanin häntä pieksäessä potkia ja huutaa niin, että seinät raikuivat:

»Älä koske minuun tai revin silmät päästäsi, senkin venäläinen susi!»

Jorma oli oppinut maailmalta jo paljon ja edistynyt elämässään niin pitkälle, että osasi tarvittaessa lyödä takaisin.

Samalla hetkellä, kun Stefan luuli jo antaneensa pojalle raippaa tarpeeksi ja aikoi jättää tämän rauhaan, syöksyi joku uksesta tuulena sisään ja huusi:

»Isä Teofilus on tullut!»

Ei tarvinnut kehoittaa ketään lähtemään pihalle, jotta Jorma olisi saanut edes rauhassa itkeä selkäsaunaansa; jokainen oli siinä silmänräpäyksessä ovella. Ristinmerkit tehtiin puolella ja toisella. Ja ennenkuin Teofilus oli ehtinyt nousta ylös portaillekaan, sanoi hän munkeille:

»Suuren Venäjän oikeauskoisen kirkon ja Pihkovan arkkipiispan tervehdys Jeesuksessa Kristuksessa teille, veljet! Kuhasalon skiitasta on nyt tehty oikea monasteri ja Ilja on julistettu sen suojeluspyhimykseksi!»

IV.

Vuodet vaihtuivat. Jo puolenkymmentä kertaa sen jälkeen, kun Kuhasalosta oli tehty Valamon syrjäluostari, olivat lehdet saaren rantakoivuista varisseet, oksat viipyneet paljaina varpuina talven yli ja seuraavana keväänä alkaneet jälleen viheriöidä, ollen kesällä taas täydessä puvussaan. Yhtä monta kertaa oli Pyhäselkä tanssittanut noina lehtien varisemisaikoina laineitaan viimeisiä kertoja vapaana ennen talven kahleita. Yhtä monta kertaa kuin hiirenkorvalla olevat koivunoksat heiluivat tuulessa, pakkautuivat jäätkin saman tuulen mukana jonnekin kauas, sulaen ja antaen laineille vallan läiskyä rantoja vasten mielinmäärin.

Yhtä rintaa noiden muutosten kanssa huomattiin muutakin uutta. Ja sellaisia olivat alati kasvavat pellot ja niityt Pyhäselän, Pielisjoen ja Höytiäisen rantamilla. Kaikkialla vesien varsilla alkoivat silloin vanhat metsät kaatuilla kirveiden iskuista, niiden paikalle ilmestyi joka vuosi uudet kasket, joiden savut kierivät kauas korpien keskuksiin ilmoittaen siellä valloittajan, ihmisen, lähestyvän salojen sydäntä.

Alkuaikoina oli asuttu vain kalarikkaiden järvien ja jokien rannoilla, vietetty toiset puolet elämästä kalasaunoissa ja pyydetty Ahtia ja Tapiota antamaan jokapäiväiset syömätarpeet. Mutta kun ulkomaailman viisaudet ja ihmeet olivat päässeet tunkeutumaan tännekin pohjoisten salojen liepeille ja sivistys alkoi saada pois tieltään vanhan uskonnon, niin ihmiset alkoivat melkein huomaamattaan siirtyä pakanuudenaikaisista elinkeinoistaan maanviljelykseen.

Niin alkoi silloin raivata uusia peltojaan se heimo, jonka lauluista vieläkin kuulemme ne surulliset, tummat soinnut, jotka kertovat tuon kansan taisteluista korpien vihaisia haltioita ja vainojoukkoja vastaan.

Karjalainen asutus levisi nopeasti muuallekin kuin uuden luostarin ympäristöön. Jos sattui olemaan kuulas alkukesäinen päivä ja silloin kiipesi Kolin korkeimmalle kalliolle, näkyi uusia kaskisavuja joka suunnalta. Etelän puolelta niitä kohosi Kaltimosta ja Kontiolahdelta, toisaalta taas Polvijärveltä ja Juuasta. Ja jos katsoi yli Pielisen, näkyi samanlaisia Vuonislahdesta — ja jos silmää olisi riittänyt — aina Lieksasta, Vie'in vaaroilta ja kenties jo Nurmeksestakin.

Elettiin parhaillaan elonleikkuun aikoja. Kuhasalon pellolla olivat ohranleikkuussa melkein kaikki veljet, vain pari vanhinta ja seppä olivat jääneet luostariin. Kiirettä piti, sillä vilja oli leikattava tänään, koska huomenna oli jo loppuvuoden ensimmäinen messupyhä. Isä Teofilus ja Stefan kulkivat pitkin peltoa ja metsänreunaa, katsellen toisten työtä ja suunnitellen uuden kasken kaatoalueita. Vähän väliä Teofilus katseli läheisiä karjalaisten peltotilkkuja, joilla näyttiin olevan samassa työssä kuin täälläkin; sama kiire oli siellä, ja samasta syystä. Leikata piti vilja juhlapyhäksi ja joutua messuun Kuhasaloon karjalaistenkin. Ja saattoivathan pyhien jälkeen jo sateetkin tulla keskeyttämään viimeisillään olevia töitä.

»Liehukaa, veljet!» — muisti Stefan liiankin usein huutaa sirppimiehille.

Mutta jokainen liehui tarpeeksi ilmankin, sillä leikattava ala oli jaettu pieniin palasiin ja jokaiselle niistä määrättiin omansa urakaksi. Ensimmäisenä kuului kauimpana olleen Jorman huuto: »He-heijaa!» ja hän juoksi Teofilusta kohti sirppi kourassa kuhilaiden yli hyppien. Hän oli saanut jo osansa leikatuksi.

»Hyvin tehty», sanoi Teofilus, kun Jorma alkoi jo auttaa erästä toveriaan, jonka työ oli vasta puolivälissä.

Hyvään aikaan saatiin kasvava ohra jo kuhilaille, aikaisemmin kuin oli luultukaan. Mutta joen toisella rannalla ei karjalaisten peltotilkuilla oltu niin pitkällä.

»Työ loppui kesken, minä ja Stefan emme saaneet tarpeeksemme», hämmästeli Jorma vilkaisten Stefaniin.

»Mene tuonne karjalaisten pellolle; siellä on työtä vielä, jos sitä kaipaat», vastasi siihen Stefan.

»Niin, veljet», innostui Teofiluskin, »emmekö tosiaan tee sitä?»

»Kyllä minä, jos kaikki muutkin!» — sanoi Jorma. Ja jokainen munkki myöntyi samaan.

Mentiin joen ylitse, ja pian siellä oli sama touhu ja samat nopeat tulokset kuin luostarinkin pelloilla. Pikku peltojen viljat olivat kuhilailla valmiina juuri silloin, kun Kuhasalosta kajahti ensimmäinen iltakellon ääni, kutsuen veljiä työstä rauhaan. Silloin karjalainen, niinkuin luostarivelikin, keskeytti juuri sanomansa sanan, kääntyi saaresta metsän yli näkyvää kirkonristiä kohden, asetti sirppinsä syrjään ja teki ristinmerkin, pari ja kolmekin. Tuo soitto tuli nyt todella parhaaseen aikaan, silloin, kun köyhällä eläjällä oli yhtä huolta vähemmän, kun vähäinen vilja oli jo kuhilailla.

Vielä viimeinen kaiku kuului, kieri pitkin vaarojen rinteitä, soi metsissä ja katosi sitten. Ja silloin, hetken hiljaisuuden jälkeen sanoi isä Teofilus:

»Mikä ilta! Vietetään se tänään yhdessä luostarin kirkossa, silloin se on vielä parempi. Kuulitteko, miten iltakello soi? Sehän soi vain lepoa meille ja rauhaa maalle.»

Kukaan muu ei sanonut mitään, he tunsivat vain sitä samaa. Ja joukko hajaantui hiljalleen, veljet veneilleen ja karjalaismiehet pirtteihinsä.

Mutta ennen iltamessua tulikin luostariin ja läheiseen karjalaiskylään kaksi tietoa, joista toinen sai tyytymättömiksi munkit, toinen taas karjalaiset. Arkkipiispa Makarij oli antanut munkeille sellaisen määräyksen, etteivät he saaneet asua kukin omassa kopissaan, vaan kaikki yhteisessä, suuressa pirtissä, jossa jokaisen tuli pitää yksityiset hartaudenharjoituksensa, tehdä päivätyönsä ja yhdessä nukkua. Arkkipiispa kai oli aavistanut munkkien vähitellen tulevan mukavuuksiin taipuvaisiksi, sentähden hän rajoitti heidän olonsa ja asetti siten heidät kaikki toistensa silmälläpidon alaisiksi, jolloin jokainen oli pakotettu noudattamaan pienimpiäkin määräyksiä.