Part 3

Ja kun Ilja vasta illalla läksi pois, heitti isäntä hänen rekeensä suuren karhunnahkan, ainoan ylellisyystavaransa merkiksi luottamuksestaan.

Jorma, joka oli ollut toisen päivänsä suojelijansa mukana, oli oppinut sen, ettei tässä maassa tulisi kukaan menestymään ja tulemaan suureksi kansan keskuudessa, ellei itsekin ollut samaa kansaa ja elänyt samalla tavoin kuin sekin. Jorma näki ja tiesi sen jo isänsä ajoiltakin, että vain sovinnollinen työ saattoi menestyä tällä pokostalla, muttei koskaan pakonalainen. Vaikka tässäkin kylässä oltiin aluksi valmiit halkaisemaan sivistyksen ensimmäisen sanantuojan pää, niin kuitenkin samat kädet, jotka olivat heilauttaneet kirvestä suuren munkin elämän ja työn tuhoamiseksi, olivat valmiit nostamaan kylään uuden tsasounan, jossa jumalaiselta anottiin pelastusta itselle ja sille miehelle, joka kenties piankin jo oli menevä Karjalasta pois ja jättävä jälkeensä hyvän nimensä ja työnsä, sivistyksen ensimmäisen idun.

Kevätkin saapui. Samoinkuin se antoi pitkien talviöiden jälkeen valonsa, sulatti kinokset ja paksut jäät, antoi Pielisen ja Pyhäselän laineille vapaan kulun ja nostatti pärskeet koskessa entistään korkeammalle, toi se uutta iloa ihmisille, missä huolet, aherrus ja puute olivat puristelleet mieliä niin omituisesti, ja uutta toivoa entisten, sammuneiden tilalle. Mutta vaikka se toikin elämää yhtäälle, saattoi toisaalla liikkua kuolema, niinkuin Kuhasalossakin. Karjalan kastaja, munkki Ilja makasi siellä huonona sairaana ja oli jättänyt jo kaiken toivon paranemisestaan. Ja kuitenkin hän olisi tahtonut vielä kauan kulkea saloja ja kastaa sitä kansaa, jonka lähelle hän vasta oli päässyt ja jota hän oli alkanut pitää omanaan. Mutta Ilja tiesi, ettei hänen toiveensa saanut toteutua, vaan hänen oli mentävä Pohjois-Karjalasta ainiaaksi pois.

Mutta vaikka munkki olikin kuolemastaan varma, parani hän kuitenkin sen verran, että saattoi ajatella matkaa Käkisalmeen, linnaläänin pääkaupunkiin, saamaan parempaa hoitoa, sillä Kuhasalossa ei ollut ketään parantamistaitoista miestä lähellä; ainoastaan vanha veli Nikitin koetti tehdä parhaansa sairaan hyväksi.

Iljan huoneessa ei käynyt juuri ketään muita kuin veljet Teofilus ja Nikitin sekä pikku Jorma. Mutta he istuivatkin siellä pitkät päivät, sillä nyt oli pojan tärkeimmäksi tehtäväksi tullut lukeminen vanhan Nikitinin opastamana. Ja kun tuo vanhus väsyi, silloin sai sairas itse jatkaa kirjainten opettamista pienelle, mutta innostuneelle oppilaalle.

Ennen lähtöä kului Iljalta monta päivää yksistään neuvojen jakamiseen jälkeen jääville. Jokainen erikseen sai käydä sairaan luona noutamassa kiitokset tai moitteet entisistä töistä, ohjeita tulevaisuutta varten ja pyhän miehen siunauksen.

»Jos paranen», sanoi Ilja jokaiselle, »niin tulen heti luoksenne takaisin.»

Ja veli Stefan, venäläinen pappismunkki, Valamosta Kuhasaloon tullut, määrättiin siksi ajaksi, kun veljesten vanhin, Teofilus, oli matkoilla Käkisalmeen ja Novgorodiin, pitämään varajohtajana huolta sielunhoidosta erakkolassa. Teofilus oli nyt Iljan kanssa yhtä matkaa lähtemässä etelään arkkipiispan ja mahdollisesti itse metropoliitankin luo anomaan, että Kuhasalon skiitasta tehtäisiin oikea monasteri, sellainen kuin Valamo ja Soloviets olivat. Noilla matkoillaan oli Teofilus viipyvä kauan, kenties syksyyn saakka.

Uudesta varavanhimmasta Stefanista kerrottiin, että hän oli aikoinaan ollut sielunpaimenena jossakin Sisä-Venäjällä ja tehnyt siellä niin paljon pahaa, että oli ollut pakotettu eräällä pyhiinvaellusmatkallaan jäämään munkiksi Solovietsin luostariin. Sillä jos hän olisi palannut takaisin entisille paikoille, olisi hänet lähetetty sieltä toiselle ja ikuiselle pyhiinvaellusmatkalle suoraan helvettiin. Solovietsistä Stefan oli tullut Valamoon, jonka igumeeni oli, havaittuaan hänet rohkeaksi ja oppineeksi mieheksi, äskettäin lähettänyt Kuhasalon erakkolaan kastamattomain karjalaisten ja päälle karkailevien savolaisten maanvalloittajain keskuuteen. Ja nyt tuli siis munkki Stefanista mahtava mies: koko Kuhasalon ja kaikkien Ilomantsin pokostalla olevien oikeauskoisten päämies, mies, joka veti vallassa vertoja suurimmillekin pajareille.

Viimeisenä iltanaan nousi Ilja vuoteestaan ylös ja istuutui Jorman viereen.

»Jorma, sanopa suoraan, tahdotko tulla kunnon pojaksi ja suureksi tultuasi kastaa karjalaisia niinkuin olet nähnyt minun tekevän?»

»Tahdon, jos vain opin sen tekemään.»

»Sen sinä kyllä opit. Ei sinun tarvitse opettaa heille muuta kuin Jumalan sanaa ja kaskenkaatamista. Lopusta he pitävät huolen. Ja sen kaiken sinä saat tehdä säikkymättä, vaikka sinua joskus vainottaisiinkin, sillä eiväthän vihamiehesikään ole muita kuin tavallisia ihmisiä.»

»Yhtä minä kuitenkin pelkään täällä monasterissa.»

»Ja se on?»

»Stefan.»

»Poikaseni, älä välitä Stefanista. Hän on aivan vasta tullut ja siis vieras täällä, joten hän on joskus liiankin ankara karjalaisille. Mutta en tiedä, voisiko hän silti olla paha, ei ainakaan sinulle. Ja jos sattuisikin jotakin, niin tee silloin niinkuin minun luulisit tekevän. Jos syy on Stefanissa, niin puolusta sinä oikeutta. Kasva ja voimistu ja mene sitten jatkamaan minun työtäni ja tee kaikista hyviä ihmisiä. Ja kun ihmisellä sitten vanhoilla päivillään on hyvä omatunto, niin silloin ei edes kuolemakaan peloita.

Pojan mielikuvitus alkoi harhailla ympäri koko sillä alueella, minkä hän tiesi suureksi maailmaksi: Ilomantsista Käkisalmeen, vieläpä Novgorodiin asti. Mutta munkki otti poikaa kädestä ja talutti hänet nurkkaan pyhäinkuvan alle. Hän polvistui, ja samoin teki Jorma. Munkki rukoili kauan jollakin vieraalla kielellä, ja poika katseli kuvan edessä lepattavaa talikynttilää, josta tuli hyvää tuoksua huoneeseen. Hän katseli Neitsyen pään ympärillä olevaa kultaista kehää. Se kimmelsi niin omituisesti kynttilän valossa, ja Neitsyt itse hymyili. Kaikki tuntui niin juhlalliselta, niin rauhalliselta ja hyvältä, että kyynelet kihosivat väkistenkin silmiin. Jorma ajatteli, että hänen oma maamonsakin hymyilisi varmaan yhtä kauniisti, jos hänellä ei olisi leipähuolia, vaan saisi kantaa samanlaista kultaista kehää päänsä päällä. Tuo ajatus tuntui niin kauniilta, ettei Jorma jaksanut hillitä enää itseään, vaan pani kätensä nyrkkiin lattialle, nojasi otsansa niihin ja hyrskähti itkuun. Eikä hän huomannut, kuinka Ilja-munkki nousi seisomaan, kääntyi poikaan päin, asetti kätensä tämän pään päälle ja siunasi hänet.

Se oli viimeinen kerta, kun Jorma näki Pyhän Iljan. Tämä ei jättänyt pojalle perinnöksi ja muistoksi sen vähempää kuin selvän esikuvan, jonka mukaiseksi Jorma tahtoi omassa elämässään päästä.

III.

Seuraavana aamuna, ennenkuin Jorma oli vielä ylhäälläkään, oli Ilja jo ennen päivänkoittoa lähtenyt matkalle etelää kohti. Nytkin toistui sama kuin silloinkin, kun Jorman äiti oli lähtenyt: Poika seisoi pihalla katsellen järven jäälle kyynelten kihotessa silmiin ponnistuksista huolimatta. Nyt vasta hän oli yksin maailmassa, yksinäisempi jokaista siinä pihalla seisovaa puutakin. Eikä hän aavistanut vielä, mitä taisteluita ja ristiriitoja olisi koettava vielä kerran, kun ei ollut, kenelle olisi voinut purkaa huoliaan ja keitä odottaa neuvoja. Ja kaukana eivät olleet nekään pienet tapahtumat, joiden mukaiseksi oli koko hänen elämänsä tuleva.

Kun Jorma astui portaille mennäkseen sisään, tuli vastaan Stefan, joka jo näytti ehtineen sulautua uuteen asemaansa erakkolan varavanhimpana, ja kysyi:

»Etkö sinä, poika, osaa tehdä mitään työtä? Tule tänne, niin opit sellaista!»

Ja kun Jorma pyyhkäisi poskeltaan pois kyyneliä, jotka olivat tulleet järvelle katsellessa, ei tuo mies näyttänyt ymmärtävän niitä, vaan sanoi äänellä, joka muistutti vihaisen koiran murinaa:

»Vetisteletkö sinä, pakanapoika, sitä, että maailmassa täytyy tehdä työtä? Ja luuletko, että täällä vielä nytkin kärsitään yhtä paljon laiskoja kuin eilen ja sitä ennen!»

Hän vei Jorman suureen pirtintapaiseen, osoitti sen lieden päällä olevia pärepuita ja sanoi:

»Kisko päreitä, ne ovat lopussa. Mutta kiskokin paljon!»

Poika tarttui puukkoon ja teki työtä koko sen päivän saaden kätensä niin täyteen haavoja, ettei voinut tehdä mitään ilman ettei veri olisi tihkunut joka sormesta. Päreitä oli päivän kuluessa karttunut iso pino, niitä olisi riittänyt polttaa vaikka ympäri vuorokauden. Mutta kun Stefan tuli tarkastuskierrolleen, elämänsä ensimmäiselle, tuli hän Jormankin luo ja sanoi kaikkea muuta kuin lohduttavan arvostelun:

»Nuo eivät kelpaa. Toiset niistä ovat liian paksuja, toiset taas liian ohuita. Saatkin tehdä tätä niin kauan, kun opit sen tekemään hyvin. Metsässä kyllä riittää pärepuita, vaikka lieden päältä loppuisikin.»

Sitä seuraavana päivänä ei pojan työstä kipeillä käsillä tahtonut tulla enää mitään. Ja ne työmunkit, jotka olivat pirtissä omissa askareissaan, kiskoivat silloin tällöin jonkin päreen, jottei Jorman päivätyö olisi näyttänyt liian vähäiseltä. Poika oli huomannut seinällä nauloissa jousipyssyjä, ja ne häntä vetivät koko ajan puoleensa, joten työ ei luistanut senkään takia. Eikä hän lopulta enää malttanut pidättää haluaan, vaan otti niistä jokaisen käsiinsä vuorotellen, katseli ja koetti virittää. Ja tietysti juuri silloin sattui myöskin Stefan tulemaan sinne.

»Mikset pysy työssäsi?» — karjaisi hän Jormalle.

»En voi kiskoa päreitä, kun käteni ovat puukonhaavoja täynnä», koetti poika selittää arkana ja anteeksi pyytävänä.

»Ja kyllä voit, kun minä tahdon! Tässä talossa ei puristakaan vastaan, kun käsketään. Ymmärrätkö?»

Jorma ei vastannut mitään.

»Ymmärrätkö, ja mikset vastaa, kun kysytään?» tiukkasi Stefan puristaen poikaa olkapäästä.

Jokin pala kohosi Jorman kurkkuun, ja vapisevin huulin koetti hän sanoa:

»Ymmärrän.»

»Mene työhösi sitten», sanoi Stefan, pyöräyttäen poikaa ja viskaten hänet liettä kohden, »en ymmärrä, mitä varten tuokin suuren ruotsin ja roiston poika on otettu tänne vetelehtimään.»

»Ei isäni ollut ruotsi eikä roisto, vaan karjalainen.»

»Äläkä räkytä siellä», kivahti hän itkevälle Jormalle. »Täällä pitääkin kurin muuttua nyt, kun se laupias Ilja on mennyt!»

Esimiehen puhe näytti kaikista munkeista olevan raakaa, koskapa he Stefanin mentyä haukkuivat tätä niin paljon, että Jormakin alkoi tuntea kuin lohdutusta ja unohti sen häpeän, jota oli kokenut Stefanin kohdellessa häntä kuin koiraa. Ja poika oli ollut jo siksi kauan talossa, että oli päässyt perehtymään sen tapoihin perinpohjin eikä tuntenut enää missään liikaa ujoutta. Ja Iljan aikana hän oli saanut liikkua kaikkialla niin vapaasti, että Stefanin isännöiminen tuntui nyt orjuudelta. Mutta Stefan ei vielä tietänyt maan tapoja, vaan oli laskenut väärin: entisten heimoruhtinaitten pienessä jälkeläisessä ei tuo orjuus voinut herättää pelkoa eikä kunnioitusta, vaan vihaa. Ja Jorma tunsi suurta iloa, kun vanha Nikitin, nähtyään hänen veriset kätensä, sanoi:

»Et sinä saa leikellä käsiäsi enää, vaan mene lukemaan siksi, kunnes ne paranevat. Etkä sinä saakaan jättää lukemista, kun Ilja on sen kerran määrännyt päätehtäväksesi.»

Jorma tunsi enemmän kuin iloa, hän tunsi suorastaan riemua siitä, että erakkolassa saattoi olla sentään yksi oikeudenmukainen ihminen, josta oli varmasti tuleva hänen ystävänsä monien kymmenien vuosien ikäerosta huolimatta. Olihan Nikitin ollut Iljankin ystävä, ja häneenhän pojan oli käsketty kaikessa luottaa.

»Katso», sanoi Jorma tuolle vanhalle munkille, otti käteensä puukon ja heitti sen menemään seinää kohti niin, että terä upposi hirteen ja jäi siihen.

»Da, da, kyllä sinä voit vaikka ampua lintuja tuolla puukollasi. Mutta ammupas jousella, se on vasta miehen työtä, se!» — sanoi joku munkeista vilkuttaen silmää toisille.

»Osaan minä sitäkin», sanoi Jorma itsetietoisena.

»Ethän sinä jaksa edes virittää tuota suurinta jousta», ivasi taas sama mies kuiskaten jotakin toisten korvaan.

Poikaa ei tarvinnut usuttaa enemmän. Heti meni hän peräseinälle ja otti sieltä suurimman aseen alas puunaulastaan. Munkit nauroivat, he olivat houkutelleet taas pojan käsittelemään jousta saadakseen edes jonkun härnäämään liian mahtavaa Stefania, kun itse eivät voineet sitä kuuliaisina luostariveljinä tehdä. Niin veti Jorma viinestä ulos suuren pinon nuolia ja valitsi niistä rautakärkisen. Tottuneesti otti hän käteensä jousen ja nuolen ja alkoi hymyillen vetää asetta vireeseen. Suu tosin vääristyi hymyssään vähän ja kädet värisivät, kun kaikista sormien haavoista purskahti verta. Mutta hitaasti ja varmasti virittyi ase.

»Katsos tuota mukulaa! Sillähän on miesten kynnet!» — ihmetteli vanha Nikitin. »Saatkin tästä lähtien mennä metsiin ja pitää huolen kaikista otuksista, jotka kelpaavat syötäviksi.»

»Koetapas ampua tuohon!» — sanoi toinen näyttäen pihkaista oksaa seinässä.

Jorma tähtäsi, vaikkei käsi oikein jaksanutkaan pysyä paikoillaan, laukaisi, ja vihaisesti suhahtaen meni nuoli pirtin halki rautaisen kärjen upotessa tuumaa syvälle seinään juuri maalina olleen oksan viereen. Poika tunsi ylpeyttä astellessaan yli lattian irroittamaan nuolta seinästä. Sitten hän meni entiselle paikalleen, viritti uudestaan ja aikoi näyttää vieläkin parempaa taitoa, kun ovi aukeni ja Stefan astui taas sisään. Jorma ei touhultaan huomannut, kuinka munkit silmänräpäyksessä painautuivat työhönsä ja Stefan astui keskelle lattiaa katsellen ympärilleen.

»Lupaan tuoda huomenna kaksikymmentä oravaa, ellen saa nyt tuota oksaa halki!» — huusi Jorma innoissaan munkeille näkemättä miestä edessään.

»Mitä?» — ärähti Stefan vastaan. »Noinko kauan uskoitkin minun sanojani?»

Poika säikähti ja katsoi ällistyneenä munkkiin.

»Kuulitko, pentu?»

Kun Jorma kuuli viimeisen sanan, hyökkäsi veri hänen kasvoihinsa ja silmät leimahtivat.

»Osaan minä Taataakin, jos sitä tarvitaan, vaikkapa näillä verisillä kynsillänikin. Mutta Ilja on sanonut, ettei minun ole siihen pakko, vaan saan lukea!»

»Onko tuo sitten lukemista?» — kiljui Stefan ottaen lattialta sormenpaksuisen, reen saverikoksi aiotun koivuvitsan ja astui poikaa kohti. Jorma näki, että häntä uhkasi selkäsauna, hätääntyi ja peräytyi nurkkaan pöydän taa. Mutta kun Stefan tuli yhä jäljestä, välähtivät pojan silmät uudestaan ja vieläkin vihaisemmin, ja nyt niistä ainakin oli pelko ja nöyryys poissa! Nyt hän ei enää tahtonutkaan pyytää anteeksi, vaan kohotti viritetyn jousen ylös ja tähtäsi keskelle Stefanin rintaa. Stefan pysähtyi, mutta luullen, ettei poika ampuisi, astui sitten kuitenkin edelleen.

»Varo, tämä saattaa laueta!» — huusi Jorma.

Ääni oli siksi vakava, että toisen täytyi pysähtyä pojan käskystä. Ainoastaan pöytä oli välillä, ja Jorma alkoi jo luulla, ettei munkki uskaltaisi tulla enää lähemmäksi. Mutta silloin pyörähtikin raippa yht'äkkiä ilmassa ja putosi läsähtäen pojan käsille. Jousi putosi käsistä, ja Jorma parahti tuskasta.

»Nyt minä pieksän sinut!» — säliisi Stefan, tarttuen poikaan kiinni ja lyöden häntä vitsalla vasten kasvoja. Poika parahti tuskissaan vielä toisen kerran, mutta sitten ei kuulunut enää mitään, vaikka mies löikin kaikin voimin. Jokaisella iskulla ruumis tosin nytkähti, mutta suu pysyi sisukkaasti suljettuna eikä munkki näyttänyt sitä saavan lyönneillä enää aukeamaankaan. Kun kaikki muut näkivät pojan tappelun itkua vastaan, ei vanha Nikitin voinut hillitä enää itseään, vaan astui esimiehensä eteen, tarttui koholla olevaan ranteeseen ja sanoi tutisevin päin:

»Älä lyö sitä poikaa enää!»

Stefan kääntyi ympäri kuin aikoen antaa sivalluksen vanhuksellekin, mutta pidättyi siitä kuitenkin viime hetkessä, tietäen sen hyvin itsekin, että se olisi ollut hänen viimeinen sivalluksensa Kuhasalossa ennenkuin itse olisi tullut heitetyksi ovesta ulos. Hän tyrkkäsi toisella kädellään pojan menemään, lyöden toisella vielä kerran. Jorma lysähti kasaan lattialle ja jäi siihen kiemurtelemaan. Pitkä, verinen viiva kulki yli molempien kädenselkien ja samanlainen vasemmasta korvasta nenän yli oikeaan suupieleen. Siinä hän vääntelehti, ja vasta nyt alkoi henkeä salpaava nyyhkytys tunkeutua ulos rinnasta. Jorma koetti vielä urhoollisesti vastustaa sen tulemista, ja vartalo nytkähteli aivan kuin lyönnit olisivat vieläkin jatkuneet. Stefan karjaisi jotakin munkeille ja meni ulos. Nikitin tuli pojan luo, pyyhkien hänen kasvojaan ja saattaen hänet sitten tuvasta ulos. Toiset munkit istuivat kaikki hiljaa, ihmetellen itsekseen pojan suurenmoista sisua, ja heissä kaikissa aikoi kasvaa hitunen kunnioitusta onnetonta kohtaan. Viimein huokasi heistä joku raskaasti ja sanoi:

»Näkee kaikesta, että isä Ilja on mennyt. Täällä oli kyllä monta sellaista, jotka toivoivat hänen lähtöään, mutta odottakoothan nekin vielä, niin näkevät, ovatko tulevat ajat sen parempia kuin entisetkään.»

Se oli veli Mikael, nuori karjalaissyntyinen munkki, joka näin sanoi.

Lyönnit ja ruumiillinen tuska eivät olleet kyenneet nostamaan kyyneliä Jorman silmiin, vaikka sisäiset kärsimykset saattoivat sen tehdäkin. Se oli parhain todistus siitä, mikä mies hänestä oli kerran tuleva. Häntä ei tultaisi taivuttamaan lyöntien kovuudella, mutta jos osattaisiin taitavasti pistää suoraan sydämeen, voitaisiin hänet saada näyttämään tuskiensa suuruus. Ruumis ja sisu olivat lujia, ne kyllä kestäisivät raaimmatkin kokeet, mutta sydän oli hellempi, se saattoi joutua kärsimään pienimmästäkin kosketuksesta.

Ja ensimmäisiä ajatuksia sen jälkeen, kun Nikitin saattoi Jorman pois, oli pojalla:

»Miten pääsen karkaamaan luostarista?»

Mutta sitä ajatusta hän ei uskonut kenellekään, vaan hautoi sitä yksinään, istuessaan kirjansa ääressä. Ensimmäisen tilaisuuden sattuessa hän oli varmasti yrittävä Ilomantsiin, sitä ei voinut estää matkan pituuskaan. Sillä pois oli päästävä, tulipa eteen mitä tahansa. Vaikkei kotona ollutkaan niin paljon ruokaa kuin erakkolassa, niin olihan siellä kuitenkin maamo ja hyvää kohtelua.

Riidat eivät olleet vielä siitäkään päivältä loppuneet. Kun munkkien syödessä illallista Jormakin aikoi tehdä samoin, otti Stefan pöydältä leivänpalasen ja heitti sen poikaa kohti sanoen:

»Tuossa on, syö. Ja opi vasta olemaan niskoittelematta!»

Palanen putosi lattialle Jorman jalkojen juureen, jääden siihen. Poika seisoi kuin aikoen kääntyä ympäri ja mennä pois, sillä sitä palasta häntä ei olisi saatu syömään koskaan.

»Syö, Iljan elätti, olet syönyt huonompaakin!» — lisäsi vielä Stefan.

»Jorma», sanoi silloin Nikitin, »istu tähän minun viereeni ja syö aivan rauhassa. Tule pois vain, äläkä pelkää!»

»Sitäpaitsi», sanoi veli Mikael, »sitäpaitsi huomautan minä veli Stefanille, ettei tästä pöydästä ole vielä koskaan ennen heitetty ruokaa lattialle. Eikä täällä muutenkaan ole opittu elämään koiran tavoin. Pitäisihän miehen, joka itse on pöytään astuessaan siunannut leivän, ymmärtää, ettei sitä pilkata tuolla tavoin, kun Jumala on antanut sen meille ja pelastanut meidät samasta nälästä, mikä on Kuhasalon ulkopuolella kaikkialla. Tämän teon johdosta katson parhaaksi pyytää itselleni vapautusta iltamessusta, sillä en luule sen kuitenkaan tulevan otolliseksi ennenkuin tuo rikos on rukoiltu anteeksi.»

Tämä oli jo selvää puhetta Stefanille. Mutta tämä vain ei näyttänyt ymmärtävän sitä, koskapa ei virkkanut mitään, murahti vain. Mutta kun messun aika tuli, alkoi kai jo hänkin arvata seuraukset, sillä vain puolet munkeista oli siellä mukana. Kaikki toiset olivat omissa komeroissaan pyhäinkuvan alla ja rukoilivat Jumalaa olemaan erakkolalle yhtä suosiollinen kuin tähänkin asti. Kaikki nämä messusta pois jääneet olivat niitä, jotka tavalla tai toisella olivat joutuneet olemaan paljon Ilja-munkin seurassa. Mutta kirkossa piti Stefan messua niiden kanssa, jotka olivat samalla kannalla kuin uusi esimiehen sijainen itsekin, ja joiden tahdon mukaan kreikkalaiskatolisen kirkon valta pääsi yhden vuosikymmenen kuluttua menemään ei yksin Kuhasalossa, vaan koko Ilomantsin pokostalla.

Jorma valvoi sinä iltana lavitsallaan. Hänen alleen oli pehmikkeiksi heitetty muutamia vanhoja, repaleita vaatteita ja peitteeksi jokin kulunut, likainen munkkikaapu. Siinä mietiskeli Jorma, nosti silloin tällöin lattialle valuvaa peitettään ylemmäksi ja katseli sitä rakasta, kaulassaan riippuvaa muistoa, jonka äiti oli hänelle jättänyt. Se oli vain halpa, nauhassa riippuva pieni taikakalu, uhrikuusen oksasta vuoltu viisikanta, johon oli piirretty pari pientä onnelle ja menestymiselle välttämätöntä merkkiä. Äiti oli lähtiessä antanut sen pojalle ja varoittanut kadottamasta sitä. Oikeastaan se oli aikaisemmin kuulunut Jorman isälle, ja kerrottiin, että juuri sentähden oli isä saanut surmansa tappelussa Iljan munkkeja vastaan, kun taikakalu oli lähtiessä unohtunut kotiin. Samoin Jorman isoisäkin, suuri tietäjä ja karhuntappaja, oli tavattu metsästä pää murskattuna, kun oli ilman viisikantaa mennyt ajamaan karhua ulos pesästä. Nyt katseli Jorma tuota tietäjien taikakalua kädessään ja vannoi itsekseen, ettei hän koskaan jättäisi sitä pois kaulastaan. Olihan äiti sanonut vielä senkin, että jos unohtaa tai kadottaa viisikannan, ei sama henkilö saa sitä enää takaisin, sillä turma kerkiäisi kohdata miehen jo piankin. Poika pisti viisikannan kaulaansa, peläten sen pimeässä putoavan lattialle, sieltä palkin rakoon ja sillan alle.

Jorman katse siirtyi pimeässä toisaalle. Hän muisti päivällä saamansa kurituksen, ja haavat kirvelivät vieläkin selässä. Lattialla taisi virua sama raippakin, joka oli tehnyt ne. Pimeässä uuninkolossa näytti jotakin liikkuvan. Poikaa alkoi jo peloittaa nukkuessa yksin isossa pirtissä, kun hänet oli Iljan huoneestakin jo ajettu pois. Mutta siinähän lähellä näkyivät riippuvan kaikki aseet, kunpa hän olisi vain yltänyt kurkoittamaan niistä jonkin käsiinsä. Vaikka mistäs sen tiesi, vaikka noita samoja jousia olisi aikaisemmin käytetty ihmisten surmaksi silloin, kun karjalaiset ennen Iljan tuloa olivat tehneet sisukkaita hyökkäyksiään munkkien päälle. Ja kenties juuri noilla samoilla aseilla oli surmattu hänen oman heimonsa miehiä, joiden henget nyt pimeässä pirtissä saattoivat tulla Jormalta vaatimaan verikostoa seinän takana nukkuville muukalaisille munkeille, varsinkin Stefanille.

»Minulla on taikakalu kaulassani. Nyt minulle ei tapahdu mitään pahaa», ajatteli poika itsekseen.

Mutta sittenkin näytti jotakin mustaa liikkuvan sopessa. Se liikkui varmasti ja tuli lähemmäksi. Mutta sehän olikin Stefan! Jorma ei uskaltanut enää katsoa sinne, vaan veti kaavun kasvojensa ylitse.

Mutta sittenkin hän tiesi Stefanin tulevan hitaasti ja äänettömästi kohti, sen mustapartaisen ja kiiluvasilmäisen paholaisen, joka kutsui itseään Kuhasalon varavanhimmaksi. Nyt se oli varmasti lähtenyt surmaamaan Jorman, orpolapsen, pimeässä pirtissä keskellä yötä. Nyt oli Stefan jo lähellä. Tuskanhiki tunkeutui ulos pojan vapisevasta ruumiista, kun tiesi miehen jo nostavan kätensä iskuun. Käsi laskeutui alemmaksi, ja pian oli puukko uppoava pojan kylkeen. Mutta merkillistä, ettei hän vielä lyönytkään! Se pelätty käsi laskeutuikin vain hänen päänsä päälle ja silitti sitä. Eikö se ollutkaan Stefan? Ja kuka mahtoi olla, joka silitti häntä ja hyväili aivankuin äiti aikoinaan? Ja ääni sanoi Jormalle:

»Ole aina uskollinen, poikaseni! Ole uskollinen itsellesi ja kaikille niille, joita sinä rakastat!»

Iljahan se oli! Jorma kuuli nuo Iljan sanat nyt yhtä selvään kuin jossakin aikaisemminkin. Hän näki munkin kasvotkin vakavina edessään. Ilja oli siis tullut jo näin pian takaisin! Jorma koetti sanoa jotakin suojelijalleen, mutta tämä ei kuullut häntä, katsoi vain ja alkoi sitten hiljaa, kuulumattomin askelin mennä kauemmaksi eikä kuullut pojan huutojakaan, vaikka tämä olisi kuinka pyytänyt häntä jäämään. Jorma huusi Iljalle niin, että kolkko kaiku vastasi joka nurkasta, heitti sitten kaavun pois päältään, koettaen nousta ylös, muttei jaksanut seurata munkkia, vaan vaipui kovalle lattialle.

Jorma ei ollut nähnyt Iljaa eikä ketään muutakaan, sillä eihän ketään ollut tuvassa käynytkään, vaan hän oli teutaroinut ja huutanut vain kuumehoureissaan. Kun veljet, kuultuaan pojan avunhuudot, tulivat katsomaan, löysivät he Jorman haparoiden etsimässä lieden takaa Iljaa. Herätettiin Nikitin ja poika jätettiin hänen huostaansa.