Part 3

LEENA. Ei... ei sitä tiedä milloin sitä yksinäinenkin mies jo tarvitseisi ijäisen ystävän apua... Ja eikä se silloin viime hetkellä ole enää otettavissa, kun ei kuka ole älynnyt aikanansa siinäkin asiassa valvoa ja rukoilla... Sillä niinpä sitä sanassakin sanotaan, että parempi se on naida kuin palaa.

JORRI. Nyt sieltä nivuslihojen luota... Niin.

LEENA. Ei... ei sitä tiedä hetkeään tässä maailmassa... Ja johan tämä Jorrikin on ikämies.

JUKKA. Johan tämä Jorri on siinä ijässä...

JORRI. Sieltä... sieltä... niin!... Hyvä... hyvä hieroja tämä Leena on.

LEENA. Ja onhan tässä jo iän pitkään kokoontunut yhtä ja toista muutakin kavetta: On tässä tämä oma rokkakattila ja mitä muuta tukkijoellakin tarvitaan aina kahvikuppeja myöten... Ja siihen lisäksi on sitä vähä rahojakin säästynyt: Kolmeen sataan markkaan on kylässä lainana ja omassa säilössäkin on jo toista sataa markkaa ja neljättä tynnöriä ruista ja neljän tynnörin verta otraa... Niin jotta jo sillä viljan puolellakin menisi kaksihenkinen pere talven yli... Ja tottapahan sitte taas luoja konstit neuvoisi millä eteenpäin elää.

JUKKA. Hyvä elämän alkuhan se jo olisi.

LEENA. Ja eikä sitä toisekseen tiedä milloin tää yksinäinenkin mies sattuu kuolemaan, niin silloin on myöhä katua että jäi sekin askel tekemättä ja kokematta, miltä se maistuu elämä oman ystävän kanssa... Mitenkä paljon sitä on jo tälläkin Jorrilla ikää?

JORRI. Niin ikääkö?

LEENA. Niin... Sitä ikää?

JORRI. Ka enpä minä kumminkaan mene naimisiin... niin jotta mitäpä sillä on silloin iällä väliä.

LEENA (Hämmästyneenä). Mitä?

JORRI (Nousee istumaan). Jo nuo sivutkin taas vetreytyivät... Mikäpä tässä on nyt eläessä... kun vielä syödäkin saa. (Kellon soittoa.)

HUUTO. Rokkakello soi!... Syömään!

TOINEN HUUTO. Ho-hoi!

LEENA (Saamistaan rukkasista harmistuneena). Herra isä siunatkoon!... Niinkö se nyt taas päivä meni siinä tuon selkää hangatessa, jotta ei ennättänyt kunnolla ruokaa laittaa... Saa tässä kaikkien sivut hangata ja hoitaa, ikään kuin niistä sen parempaa sitte heruisi!... Tule, Jukka, niin nostetaan tämä kattila pois tulelta! (Nostavat) Siinä häntä on nyt lientä... Jos lie tuon liemen latkijaakin!

(Tukkilaiset saapuvat kuppinensa.)

HÄKKI (Soppaa kauhalla haroen). He-hei!... Nyt on Leenan sopassa lihaakin!

NIKU. Elä nyt!

HÄKKI. No totisesti!... Kokonainen hämähäkki.

JORRI. Se on erehdyksessä hukkunut sinne!

HÄKKI. Ilmankos se jo lihalle haisee koko metsä!

LEENA. Vielä siinä vätystätte!... Lihaa sitä vain pitäisi olla kokonainen hevosen raato joka päivä miestä kohti, vaan kunhan tulee maksusta kysymys, niin ilman edestä se Leena saa vielä hartiatkin hieroa... Tuo tänne se kapusta, niin minä itse mätän. (Mättää soppaa) Elä läikytä sitä... Järvellinen pitäisi vettäkin panna yhteen ainoaan soppaan ennen kun riittäisi mokomille syömäreille.

PEKURI. Hyvä soppa on Leenalla aina.

PUHURI. Hyvä... Puhtaasta jokivedestä on keitetty... Ja onhan tässä lihan makunakin toki tukkipölkkyjen pihkanhajua.

LEENA. No syö nyt siinä vain, eläkä mukise enää.

JORRI. Ja hyvän muijanhan tästä Leenasta saisi... Vaikka tämä Puhuri hänet ottaisi... Kolme sataa on rahaakin ja siihen vielä talven elot.

LEENA. Vielä siinä sinäkin virnistelet!... vanha kahmu!... Kukahan tuo nyt kunnon akka sinustakin enää ristiksensä huolisi!

HÄKKI. Leena on nyt kiivaalla päällä...

NIKU. On... Reippaalla mielellä on Leena.

PUHURI. Mustalaisia.

SAKU. Niinpähän tulee!

(Mustalaiset saapuvat. Hälinää.)

ELLA. Herra siunatkoon syöjiä ja syötävääkin. (Suinaa kattilaa) Soppaako se Leena on keittänyt väelle...

JORRI. Tule, Junnu mustalainen, syö tästä yhdestä kupista... kun sinulla on oma lusikka ryytäissäsi...

JUNNU (Totellen). Ota, eukko, ropeeseen soppaa ja syö siitä Ellan kanssa.

HÄKKI. No nythän tässä on jo perettä enemmältäkin... Ja sieltä vielä Pirkka ja Ulla tulee!... Ja tuolta Joppa-mustalaisen kaksoistytöt... On nyt joukkoa.

(Sanotut tulevat.)

NIKU. Ja Saku tulee helluinensa (Saku ja Heili tulee.)

FEDA (Saapuu). He-hei!... Terve joukkoon tukkilaiset.

MIEHET. Feda!

HÄKKI. Nyt tässä ilo alkaa! Soita Feda viulua!...

PUHURI. Ja Ulla tanssimaan!... Tästä alkaa oikea tukkilaisten elämä.

ULLA. Eh hoh! Ilmanko luulet tytön tanssivan ja syömättä laulavan linnun!

FEDA. Jos markka miehestä Ullalle, niin soitan... Ja laulunkin laulan.

HÄKKI. No vaikka viisi!

TOISET. Vaikka viisi!

HÄKKI. Anna nyt tulla vain... On rahaa näillä pojilla.

LEENA. No kyllähän siinä kehua osaatte!

NIKU. On rahaa... ja joessa on pölkkyjä joista toista tulee.

USEAT. Soita... Soita Feda!

ULLA. No soita niille!

FEDA (Soittaa). Tanssi Ulla, mutta ei paljoa... Sen kuin silmän voiteeksi vähäsen! (Soittaa ensin, mutta sitten ryhtyy myös laulamaan Ullan tehdessä luontevia tanssiliikuntoja):

Hopeaiset helyt kerran kullalleni tuon. Hälle minä hellät tunteheni suon. Tanssi tyttö rukka, tanssi sinä vain, silloin kun sa olet nuori, armahain.

(Kertaa.)

Tanssi tyttö rukka, tanssi sinä vain, silloin kun sa olet nuori, armahain!

TUKKILAISET. Hyvä!... Hyvä!... Hyvä... Uudestaan!

Kolmas näytös.

(Metsäinen kukkula juhannusaattona. Tukkilaiset makaavat pitkin nurmea. Saku istuu kivellä ja soittaa hanuria. Miehet heräävät yksitellen alkaen kohottautua istualleen).

JORRI (Kohottautuen istumaan, haukotellen). Hanuriako sinä soitat?

SAKU (Säveltä muuttaen). Hanuria.

HEIKKI (Pitkällään, ääneensä haukotellen). Ho-hoi!... Noustavapa tästä olisi!... Eikö tuo kohta se työkellokin jo rämpättäne! (Nousee istumaan.)

NIKU (Virutteleikse pitkällänsä. Haukottelee). Oh-hoi... hoh-hoi. (Nousee) Noustava... noustava tästä on... Maistuikin tuo uni ihan taivaan autuudelta!

(Toisetkin nousevat, istuen polvet pystyssä tai kykyllänsä.)

JORRI. Kun olisi ihminen virkamies jolla on kova palkka, niin silloin ei tarvitsisi kuutena päivänä viikosta tehdä mitään ja ainoastaan seitsemäntenä päivänä sitte lepäisi kaikista teoistansa... Pätisi se silloin elää!

PUHURI. Pätisi se silloin... elää!

NIKU. Pätisi se... elää!

HÄKKI. Pätisi! (Haukottelee. Työkello soi.)

VIHURI (Terhistyen). No mitäpäs siinä sitte muuta, kun noustaan ja aletaan lappautua pölkky-apajalle... Se onkin siis tänään juhannusaatto, niin jotta puolelta päivältä päästään tänne kokolle (Kaikki tekevät lähtöä.)

JORRI (Sakuun vilaisten). Sitä Viitalan tyttöäkö sinä Saku ajattelet?

SAKU (Närkästyen). Syö susun pusut!

NIKU. Saku suuttuu Heilistään...

JORRI. Ei se näy olevan toisen akattoman miehen hyvä yksinään olla... Niin kuin tämän Jukan ja Sakunkin!

(Lähtee, laulaa lähtiessään huonosti jorisemalla):

Minun kultani akkunan alla tupakka kauniisti kukkii... (Naurua)... ja kukkii.

HÄKKI. Jorri laulaa!... Ja onkinhan se aikamoista jörötystä! (Menee.)

VIHURI. Tuleehan sitä ääntä Jorristakin (Menee.)

NIKU. Tulee! (Menee.)

HEILI (Saapuu. Ujona). Täälläkö sinä olet?

SAKU. Ka tulithan sinä... Minä jo pelkäsin että narrasit vain, etkä tule... Siitäkö sinä Peltoniemen lehmishaan kautta tulit?

HEILI. En... Siinä kun on Teerikankaan iso härkä, niin minä pelkäsin jotta se puskee ja kiersin Tastulan kautta.

SAKU. Eihän se olisi sinua puskenut! Olisit vain tullut siitä suoraa... Tuli oikein hyvä mieli kun tulit... Sanoitko sinä isällesi?... Tästä naimisiin menosta?

HEILI (Puseroaan nypläillen). Sanoin.

SAKU. Mitä se sanoi siihen?

HEILI. Eihän tuo mitään. Kysyi vain sinusta jotta: Jaksaakos se akkaansa elättää.

SAKU. No mitäs sinä sanoit?

HEILI. Jotta jaksaa... Eikä se sitte enää sanonutkaan muuta kuin jotta: no ottakoon sitte.

SAKU. Vai kysyi se sitä elättämistä. Mikäs minun on jaksaessa sinusta huolta pitää!... Entäs mitä äitisi sanoi?

HEILI. Eihän tuo mitään erikoista sekään... Kysyi vain jotta: onko se sen Malakias Vinnilän poikia sieltä Räyringistä... Ja minä vain sanoin jotta: eikö tuo liene.

SAKU. Se oli väärin... Olisi pitänyt sanoa, jotta minä olen sen Juppa Vinnilän... Se Malakias Vinnilän poika on juoppo.

HEILI. Ka mistäpä minä tiesin... kun et sanonut.

SAKU. Hyvästipä tuo sitte meni, kun ukko ei ollut vastaan. Nyt vain ostetaan kihlat, niin asia on valmis... Lähde tänne ruokapaikkaan. Minulla on siellä vehnäistä... Tahi kuulehan ensin. (Panee hanurin maahan ja suutelee) No nyt mennään. (Ottaa hanurinsa mennessänsä) Oli se hyvä, jotta näin selvästi meni.

HEILI. Olihan tuo!

(Menevät, Saku soittaa mennessänsä ja Heili pyyhkii hihallaan suunsa.)

PIRKKA (Saapuu. Istahtaa kivelle). Niin!... Muilla on nyt iloista olla, kun on juhannus ja muuta... Minä yksin saan suruja kantaa. Koivut ovat vihreimmillänsä ja kesä kauneimmillansa, mutta ei se nyt näytä minusta entiseltä. (Kätkee päänsä käsiinsä.)

LOTTA. Pirkka... Täälläkö sinä olet Pirkka?... Kun minä etsin koko aamun... Tule nyt, hyvä lapsi kotiin, eläkä nyt rupea suremaan.. (Nykäsee) Kuule, Pirkka!... Tule nyt kotiin, Pirkka!

PIRKKA. Ei... ei!... Antakaa minun nyt, äiti, olla yksinäni!

LOTTA (Suruissaan). Ka eihän se isäsikään sitä itsensä tähden niin tahtoisi, mutta eipä se ole helppo hänelläkään jäädä joukon kanssa mieron tielle... nyt kun on jo voimatkin menneet, eikä ole tervekään, jotta pystyisi elämään toisen työllä.

PIRKKA (Itkee). Minkäs minä sille voin, kun en kerran jaksa häntä kärsiä... Vanha ja höperö ukko!

LOTTA (Liikutettuna). Elä nyt itke, Pirkka rukka... Mene tiedä, jos hän ei sinua huolisikaan, kun saisi nähdä... Eihän tuo nyt syö, jos tuolle näyttäytyisit ja sanoisit itse.

PIRKKA. Oi... oi minua onnetonta... oi minua onnetonta!

LOTTA (Säälien, rauhottelee). Koettaisit nyt vain tyyntyä ja olla ennallasi... Eivät nämä tämmöiset asiat yleensä ole semmoisia kun ne alussa näyttävät... näissä meikäläisissä köyhissä oloissa. Sitä luulee toisen olevan kultaa ja sitte myöhemmin näkeekin, jotta ei se ollut muidenkaan arvoinen... (Pyyhkäsee huivin nurkalla silmiänsä) Tietää sen itse kukin, kun on sitä kerran kokenut.

PIRKKA (Surullisena huoaten). Olkoonpa nyt miten hyvänsä, mutta en minä häntä vaan siedä silmieni eteen... (Itku kurkussa) Ja minkä minä sitte sille voin!

LOTTA (Yrittää jatkaa omaansa). Niin se oli tämä meidänkin liitto isäsi kanssa alussa... Mutta näkyvätpä nuo ajat muuttuvan. (Äänettömyys) Tulisit nyt vain kotiin.

PIRKKA (Päättävästi). Ei... ei äiti!... Jättäkää nyt minut yksin vähäksi aikaa... Kyllä minä sitte tulen kun on aika.

LOTTA. Voi hyvä isä sentään!... Kun nyt et toki itsellesi mitään pahaa tekisi...

PIRKKA. Ei... ei, äiti... En minä tee mitään... Menkää nyt vain edellä, niin kyllä minä tulen sitte.

LOTTA (Lähtee itsekseen huoaten). Hyvä isä mikä murhe tästä nyt pitikin tulla... vielä vanhoilla päivillänsä!

PIRKKA (Yksinään). Mhyh... Näyttäytymään!... (Ynseästi) Voi, voi!

JUKKA. No Pirkka!... Valkenipa taas päivä minullekin, kun löysin, kultani, sinut! (Istahtaa viereen) Ja taas nuo ihanat silmät kyynelissä... Tule lintuni ja anna minun kuivata pois kyyneleesi. Nyt on Juhannus tulossa! Elä sure!... Kyllä se meillekin kerran vielä kumottaa onnen kuu. (Syleilee) Sinä minun lintuseni... minun kaikkeni maailmassa!

PIRKKA (Pyyhkäisee suortuvan otsaltansa, väsyneenä). Ei... Olehan nyt... (Irrottautuu) Ei minusta ole iloa sinulle...

JUKKA (Riemuiten). Sinustako?... Minulleko?

PIRKKA (Keskeyttäen). Istuhan nyt ja ole tyyni, ja puhu rauhallisesti... Kuulehan nyt!... Panehan nyt kädet noin. (Työntää Jukan kädet polvelle)

JUKKA. No?... (Odottaa) No Pirkka?

PIRKKA (Väsyneesti). Niin... Ei mitään... Kaikki on vain niinkuin ennenkin... Tiedäthän sinä sen.

JUKKA (Huokaa). Ah... Ennallansa on kaikki huono. Setälle kirjotin Ameriikkaan, jotta hankkisi työpaikan, ja vuottelen nyt vastausta häneltä... Ja sitte minulla on vielä toinen välikeino, mutta sitä en minä nyt vielä sano sinulle... Mutta ehkä kohta kuulet. Ulla antoi erään neuvon.

PIRKKA (Välinpitämättömän näköisenä). Mikä se on?

JUKKA. Elä nyt kysy vielä... Mutta jos onnistuu, niin sitte ei lopu onni meiltä eikä ilo näiltä mailta... Ja jos ei se vetele, niin toisen täytyy onnistua. Tulehan tänä iltana tänne Juhannuskokolle!

PIRKKA. Niin... kun se takkiainen ei taas jälestä tulisi... Yhähän se vain perästä pyörii.

JUKKA. Heitä se huoli nyt vaan minulle. Ennenkun kokko palaa, niin on ehkä jotakin tehty, niin että saat rauhassa iloita muiden mukana.

PIRKKA (Huoaten). Ah... Suruiset taitavat ilot tulla... Mutta olkoon!... Äiti odottaa. (Lähtee) Minä sitte tulen ehkä iltasilla... Tule vastaan Törmän Juhon veräjälle.

JUKKA. No tuohon käteen, kultaseni! (Yksinään) Ellan olisi pitänyt jo joutua tänne... Saa nyt nähdä suostuuko asiaan rokka-Leena. Epäilin hieman ruveta, mutta nyt taas, kun näin hänet kyynelissä, olen valmis vaikka mihin. Säälikin jo ajaa siihen.

ELLA (Saapuu paperossi suussa). Kintut olivat repeillä kanervikossa, kun juoksin tuosta ahon poikki suoraa tietä. Verille olivat pohkeet mennä. (Imasee savut) No mitä kuuluu, kultaseni?

JUKKA. Ei kuulu Ella erikoista... No entäs sinulle?

ELLA. Hyviä kuuluu... oikein hyviä kuuluu... Kaikki menee niinkuin voilla voideltu olisi... Ei jää sinulle kohta estettä pienintäkään... ei surua vähäistäkään.

JUKKA. Suostuukos rokka-Leena?

ELLA. Leena suostuu... Leena on iloinen, jos saa Vännin mieheksensä... Ja sillä on päätetty koko asia. (Imasee savut) Ei tuosta enää savuja lähde. (Viskaa tyngän pois.)

JUKKA. Mutta entä Vänni! (Poleksii paperossin tynkää) Se hylky on nyt silmät auki.

ELLA. Vänni ei tiedä, ei niin mitä... Pirkkaa hän ei tunne... Leenaa hän ei tunne. Hän kosii Leenaa Pirkkana ja sitte on jo myöhä peräytyä... Vieraat miehet panemme oitis varalta ja silloin on Vänni kiini ja Pirkka vapaa. Ja sinulle on tie auki jos kunne mennä... No sieltä jo tulee Ulla hametta tuoden.

ULLA (Saapuu). Siin' on Leenalle Pirkan vaatteet. Itseltään pyysin tytöltä, mutta en sanonut mitä varten. (Kaivaa taskustaan) Ja täss' on maalit jolla maalataan Leenan posket punaiseksi... Ihana tulee Leenasta morsian vielä. Niin tulee ihana, jotta sinäkin, Jukka, rakastuisit. Ja täällä... (Kaivaa rahan taskustaan, asettaa kämmenelleen, ojentaa Jukan nähtäväksi) ja täällä katso mitä on Jukka.

JUKKA. Rahaa.

ULLA (Lyö toisella kädellään rahan päälle). Viisimarkkanen on ja Vänniltä juur'ikään saatu. (Pyörähtää ympäri) Ja arvaa mistä hyvästä sain?

JUKKA. No?

ULLA. Kun lupasin hänet tänä iltana tuoda Pirkan luo ja näyttää hänelle tytön ja nyt minä vien hänet maalatun Leenan luo ja sanon: siin' on Pirkka. Kosi vain kiireesti, ukko.

JUKKA (Nauraa). Kunhan tästä vain ei tulisi hiton ihana juttu!

ELLA. Elä sinä pelkää... elä epäröi! Kaikki on menevä hyvästi... Lempi on jo nostettu Leenaan ja Leena jo nostatti lemmen Vänniin. Ja silloin on jo asia valmis.

HUUTO. Jukka hoi.

JUKKA. No.

ULLA (Lyö toisella kädellään kämmeneen, jossa on raha). Vänniltä saatua... että näyttäisin hänelle tänä iltana Pirkan.

HUUTO. Tule avuksi aukaisemaan puomia!

JUKKA. Tullaan! (Itsekseen) Kaikki saakelin puomit pitää nyt minun avata. (Ullalle) No laita nyt sitte asiat loppuun. (Mennessään) Kunhan... kunhan en vain olisi nyt jo joutunut mustalaisen metkuille!

ELLA. No siellähän se jo Leena tulee!... Terve tuloa, Leena-kulta!... Siunausta toivotan, Leena, lemmellesi!

LEENA (Pudottaa kanervat helmastaan maahan). Toin noita kanervan hyväkkäitä omalta osaltani kokon tarpeeksi, kun sattui matkalla ja kun tässä nyt semmoinen asia on tulossa... Onko se Vänni käynyt jo puhumassa!

ELLA. On. Vänni rakastaa sinua. Sinun nyt vain pitää olla viisas, muuten ei tehohde lempi.

LEENA. Viisasko?... Herra isä siunatkoon... ihanko minun nyt vielä pitää olla viisas etovertaisen asian takia... Eikö se nyt jo se konsti tehonnut?

ELLA. Tehoitsee se, tehoitsee... Mutta siinä tarvitaan vielä, jotta itse osaat olla taian mukaan.

ULLA (Neuvoo). Ensiksi sinun pitää pukeutua näihin vaatteisiin.

LEENA. Niihinkö... Onhan minulla oma ristiraitainen kirkkohame ja sit...

ELLA (Keskeyttäen). Mutta tähän pukuun on nostettu lempi... Älyätkö!... Se ei muussa hameessa tehoitse... Ota nyt se puku oitis.

LEENA (Haistelee pukua). Tavalliselta naisen vaatteeltahan tämä haisee... Ei tässä mitään sen kummempaa lempeä ole.

ULLA. No sinä et ymmärrä sitä... Eikä sitä saa kyselläkään, muutoin se taika ei auta.

LEENA (Suostuu pukeutumaan). No hyvä isä siunatkoon, mihinkä villiin tässä pitää ihmisen joutua vielä vanhoilla päivillänsä... Ikäänkuin noita sulhasia nyt ei vähemmällä saisi... Kun tääkin -- tukkijoen Jorri on ihan hulluna minun perästä, semmoinen kasottunut vanhapoika, mutta se hänestä huolikoon, konnuttomasta miehestä... Mutta tällä Vännillähän tällä on toki hyvä talo ja karja ja muutenkin kun on isäntämies, niin mitäpä tämä näin ikäihminen sen parempaa tarvitseekaan.

ULLA. Mutta puhua sinä et saa silloin muuta kuin vain yhden sanan, kun se kysyy.

LEENA. Sus siunatkoon!... Enkö minä saa puhua?... (Viskaa jo vaatteet pois) Vähättelen minä toki moisesta miehestä, jos se ei puhua anna!

ELLA (Oikaisee). Saathan sinä muulloin... saat jos kuinka paljon, vaan ei kosiessa... tahi taika ei auta.

ULLA. Sitte jälestä päin pidä ukkoa niin tiukalla, jotta ei tee mieli enää uusiin naimisiin, jos sinusta leskeksi jäisi.

LEENA (Kokoilee vaatteet taas). No johan hänen nyt tarvitseisi uusiin naimisiin... Välttää se kun jo saa kaksissakin naimisissa hänen lainen mies olla... On näitä toisia, jotka eivät pääse kunnolla yksiinkään ennenkun jo kuolema tulee ja korjaa pois... Ja niinhän ne sitäkin Jorria kehuivat, jotta sitä ei saa naimisiin vaikka voissa keittäisi, vaan pehmenipä tuon senkin sydän kun Leena sivut hieroa nöplötteli.

SAKU (Tulee). Leena hoi... Huttukattila palaa pohjaan. (Poistuu.)

LEENA (Säikähtää). No kaikki hutut tässä nyt unohtuvat!... Eivätkä nekään miehen tolvanat älyä sen vertaa, jotta hämmentäisivät... (Mennessään) Tule, Ulla, neuvomaan, miten nämä rytkyt päälle pannaan.

ULLA. No... minä tulen... (Ellalle) Pidä Ella Vännistä huolta.

JUKKA. No, Ella! Mitens se menee?... Saako Vänni lintusensa?

ELLA. No kun Ella on luvannut, niin silloin ei seula vettä vuoda, jos ei se asia tapahdu!...

JUKKA. No ihanko puhut valehtelematta?

ELLA (Lyö reiteensä). No tuossa paikassa istuu Vänni satimessa!... Ja siinä satimessa kun istuu, niin ei enää toiseen pyri.

JUKKA. No ei... Totisesti ei pyri!

ELLA. Hys!... Jorri tulee... Mennään tänne vähän supattamaan. (Menevät.)

JORRI (Yksikseen). Hyvä se on tuo pyhäpäivä olemassa, mutta on se tääkin palkanmaksupäivä yhtä hyvä... jos ei ole parempikin. (Raaputtaa leukansa alusta) Kun saa tuota rahaa. (Haukottelee) Mitenhän rikkaaksi sitä paisuisikin, jos olisi joka päivä litviikkipäivä.

VÄNNI (Saapuu). Mistäs se tämä mies on kotoisin.

JORRI. Känsälästäpä sitä vain.

VÄNNI. Vai sieltä...

JORRI. Sieltä.

VÄNNI. Sieltä Känsälästähän se isä-ukko kuuluu ostaneen aikoinaan sen hiirakon tamman, jonka sitte möi mustalaisille... Mikä viisikymmentä vuotta hänestä jo tullee aikaa.

JORRI. Vai sieltä se sekin... Sekös sinä olet se vanha Vänni?

VÄNNI (Raapii kainaloansa). Ka sitä Vännin taloahan minä olen tässä jo asunut kohta hyvän osan vuotta... Vaikka siinä ruojassa on niin kalliit ne verot, jotta papillekin menee jo eloa, jotta sillä syöttäisi koko karjan sikojakin... Mutta jonkunhan sitä pitää sitäkin asua.

JORRI. Ka pitää... Ja se sian liha onkin nyt kallista tavaraa... Niin hyvä liha saisi olla niin huokeaa, jotta sitä kannattaisi syödä surkumatta... Entäs miten ne ovat tämän Vännin naimiskaupat?... Tokko se Jutikan tyttö tulee?

VÄNNI. Ka siinähän se on menossa asia... Niitä kauppoja on siinä hierottu pitkin kevättä ja nythän se pitäisi lopultakin päättää.

JORRI. Kyllähän se taitaisi hyvä olla naimisissakin olla, jos ei tarvitseisi sitä eukkoa elättää ja jos se ei riitelisi... Vaikka eikö sitä yleensä naimisiin joutunut sitte siunaile, jotta ainoastaan yksinään se on tään ihmisen hyvä olla?

VÄNNI. Ka sepä on sen päälle, miten se kullekin siinä eukon otossa onnistaa... Toisille onnistaa hyvästi ja toisille huonosti, niin kuin kaikessa muussakin kaupassa.

JORRI. Ka niinpä se on... Vaikka minua eivät ole vielä kaupoissa pahasti pettäneet muut kuin se Harjun Viku, joka petti piippukaupassa... Mutta minä pysynkin loitolla kaikista akoista...

VÄNNI. Eri... eri lailla se onnistaa siinäkin kutakin.

JORRI. Eri... Kun nyt onnistaisi sinun näin vanhoilla päivilläsi saamaan hyvän hierojan, niin sitte se kelpaisi elää, kun on itselläsi oma talo... Ja tämä rokka-Leena se olisi siinä asiassa pehmytkätinen... Mutta etpä sinä taitaisi siitä Leenasta huolia.

VÄNNI. Eipä siitä... vanhasta ämmästä... Ja kun tämä on kauppakin jo päättymässä tämän Jutikan tytön kanssa. (Tynnörin kumina kuuluu.)

JORRI. Tynnöriä jo siellä palikoivat... Se on rahan merkki tuo.

HUUTO. Litviikille!... Hei miehet litviikille!

JORRI (Lähtiessään). Ahkeruus on ilomme, herra kapteini!

JUTIKKA. No, (silmäilee ympäriinsä) eikö sitä tyttöä ole täälläkään?

VÄNNI. Eipä sitä... Mutta tässä sattui mies joka on kotoisin samasta Känsälästä, mistä isä-ukko hiirakon tamman osti, niin sen kanssa meni tässä aika puhellessa.

JUTIKKA (Harmittelee). No minnehän tuo tyttö kaivaantui taaskin!... Kun se tänne sanoi lähtevänsä ja... Ihan on ihmeessä sen tytön kanssa!

VÄNNI. Löytyypä se nyt... Se on sen mustalaisen Ullan kanssa kävelemässä ja Ulla lupasi tuoda sen tänne... Kyllä se Ulla nyt sanansa pitää, kun sai rahaa.

JUTIKKA. No sittehän siinä ei enää muuta ole kuin päätä vain asia itsensä Pirkan kanssa!... Isän suostumus, kuten sanottu, on ja silloinpa siinä ei muuta enää tarvitakaan.

VÄNNI. Ka mitäpäs siinä muuta!

JUTIKKA (Lähtien). Minä tästä lähdenkin sitte jo saunapuita laittamaan, jotta saa kylpeä koko tämän mokoman asian päälle.

VÄNNI. Tule sitte kun on asia lopussa, niin tulee lujempi, kun itse olet.

LAULU METSÄSSÄ:

Oi, ystävä kallis, tule armaasi luoksi! Kuka mun täten sallis ikävöidä sun vuoksi.

ULLA (Ilmestyy). Eikö laula ihanasti tyttösesi.

VÄNNI. Onkos se Pirkan laulu?

ULLA. No kenenkäs se on!... Eikö laula ihanasti?

VÄNNI. Laulaa tuo pakana... luiluttaa.

ULLA. No anna sitte markka, niin tuossa paikassa on tyttö tuossa kivellä!... Anna, anna eläkä siinä... tahi.

VÄNNI. No... No tuossa on markka!

ULLA. Anna vielä toinen!

VÄNNI. Elä nyt enää!... Sinä kiskot jo!

ULLA (Pyörähtää, nenäkkäästi). No muuten en tuo tyttöäsi... Saat istua yksinäsi!

VÄNNI. No elähän nyt!... Elähän nyt suutu... kun minä kaivan täältä kukkarosta. (Lukee) Viisikymmentä... ja kolme kymmentä... ja markka... He nyt!

ULLA (Lukee rahat). No nyt saat mennä vähäksi aikaa tuonne... Minä sitte viittaan.

VÄNNI (Vastaan väkistellen). Minnekä tuonne?... Eikös sitä tässä sovi?

ULLA (Kärttyiseksi tekeytyen). No tuonne metsään, jotta ei näy... Sillä aikaa minä tuon Pirkan tänne... istutan tytön tuohon kivelle ja silloin kosi... Saku ja Niku saavat olla vierasmiehet jotta ei tyttö pääse perääntymään...

VÄNNI. Eipä sitä ilkeä niiden aikana.

ULLA. Äs sinua vanha hullu... Ne ovat piilossa tuolla näreikössä, että vain kuulevat asian... Mene nyt, eläkä mukise enää... Minä käyn sitte sanomassa! (Työntää.)

VÄNNI. No.

(Menee. Saku ja Niku tulee.)

SAKU. Minnekä me!

ULLA. Tuonne... tuonne noin jotta ei ukko näe... No hyvä on. (Huutaa.) Leena!... Tänne Leena.

LEENA (Tulee nuoreksi maalattuna ja puettuna). Herra isä tätä rylliä!... Ihanhan minä olen kuin mikäkin pahan hengen kuvatus.

ULLA. No. Hiljaa nyt!... Huivi noin silmille... Koeta nyt sanoa tytön äänellä: ei saa,

LEENA (Kainosti). Ei saa!

ULLA. Vielä paremmin!... Niin kuin nuori tyttö! No.

LEENA. Ei saa!

ULLA. Ja nyt: Rakastan!

LEENA. Rakastan!

ULLA. Ja: En tiedä.

LEENA. En tiedä.

ULLA. No nyt istu tuohon kivelle... (Asettelee) Noin... Eläkä vain katsahda Vänniin, tahi muutoin ei auta yhtään taika. (Poistuu. Palaa Vännin kanssa) Siinä se nyt on... Nyt jos et jo itse osaa, niin sitte et ole mies etkä mikään... No... Mene nyt. (Sysää, Poistuu.)

VÄNNI (Istahtaa piippu hampaissa kivelle selin Leenaan, kyynärpäät polviin nojaten ja niin että selät tulevat vastatusten. Kotvasen kuluttua rykäisee). Yh-hy-yh-hy.

LEENA (Rykäisee samoin). Yh-hy-yh-hyh!

VÄNNI (Yhä selin istuen, piippuaan imeksien). Yskäkös se on sinussakin?