Part 3

"Oh hoh, vai sen te sanotte!" kuului jyreä ääni Putkimatojen seasta. "Kukapa välittää rahtuakaan siitä, mitä teidänlaisenne henkilö sanoo, sen haluaisin tietää. Käykääs tänne, junkkari, niin siistin vähän saksianne."

Ensimmäinen Erakkorapu ei näyttänyt haluttomalta noudattamaan kutsua, ja pian olivat molemmat tuimassa käsirysyssä keskenään. Nähtyään ettei haastattelua enää käynyt jatkaminen ja että hänen itsensä oli turvallisempi poistua, lähti Meriäyriäinen kiireesti toimistoon kirjoittamaan saamiaan uutisia lehteen.

15. Kaunis lintu.

Lieneeköhän sattumus vaiko syvällinen tarkotus siinä, että kaunisäänisillä laululinnuilla on enimmäkseen vaatimaton, yksivärinen höyhenpuku, kun taas monet laulunlahjasta osattomat linnut upeilevat sateenkaaren värejä ja jalokivien loistoa muistuttavissa puvuissa? Kuumien maiden aarniometsät hohtavat kultapilkkuina kiiltävistä, äänettömistä kolibreista ja toinen toistaan koreammista, järjettömästi lepertelevistä papukaijoista; pohjoisten maiden metsiköt ja vainiot sen sijaan heläjävät harmaitten leivosten ja peipposten suloäänisistä laulajaisista. Tuntuu siltä kuin puutoksen yhdessä kohdassa korvaisi runsaus toisessa.

Kauneimpia ja merkillisimpiä kaikista linnuista on Australian _lyyralintu_. Se on saanut nimensä siitä, että sen pyrstö on vallan vanhain kreikkalaisten lyyrasoittimen muotoinen. Vaikkei tämä lintu, yhtä vähän kuin useimmat muutkaan troopillisen ilmanalan linnut, osaa laulaa, on se sensijaan mainio matkija. Se tekee mielellään pesänsä uutisasukkaan majan läheisyyteen ja on pian oppinut matkimaan kaikkia ympäristössään kuuluvia ääniä. Se osaa jäljitellä kukon kiekumista, kanojen kaakatusta, koirien haukuntaa ja ulvomista, sahan sihinää, kirveen iskuja, hevosparven kavioitten töminätä ja häränajajain kehotushuutoja.

Linnut elävät tavallisesti parittain. Ääntäessään — sillä "laulamiseksi" sitä ei voi sanoa — ne levittävät ihanan pyrstönsä pystyyn ja räpistelevät siivillään. Tätä ne tekevät aamuin ja illoin ja enemmän kesällä kuin talvella. Ruumis niillä on vähän kyyhkysen ruumista isompi. Lyyralintu elää hyönteisistä ja madoista ja tekee pesänsä jyrkkien kallioitten rotkoihin, joihin vihollisten on vaikea päästä. Komea pyrstö kuuluu vain urospuolelle, naarakset ovat ruskeita ja tavallisen näköisiä. Uroksen ruumis on myös ruskea, mutta molemmissa mahtavissa pyrstöhöyhenissä on vuorotellen vaaleita ja tummia juovia ja kupu on punertava. Vasta neljäntenä ikävuotenaan urospuolinen lyyralintu on kehittynyt täydelliseen komeuteensa.

16. Kiehuvia lähteitä.

Uuden Seelannin pohjois-saari on luonnon ihmemaita. Vaikka siellä ei enää ole toimivia tulivuoria, on kiehuvien ja kuumaa vettä korkealle suihkuttavien lähteiden luku niin suuri, että monissa piirikunnissa on kullakin huonekunnalla oma lähteensä. Täten on onnellisella maorikansalla aina kuumaa vettä tarjona. Lähteitä käytetäänkin monellaisiin taloudellisiin tarkotuksiin. Sanotaan että lampaanlapa kiehuu tuossa tuokiossa geysirin veteen pantuna. Vesi sisältää kuitenkin niin paljon kivennäisaineksia, varsinkin rikkiä, ettei liha taitane olla aivan suussa sulavaa. Luuvaloa ja muita tauteja sairastavat henkilöt saavat lähteissä kylpemällä terveytensä takaisin.

Kuuluisimpia Uuden Seelannin lähteistä on _Waimangu_ eli "Musta vesi". Se alkoi toimia 1900 ja lakkasi jälleen toimimasta 1905. Sen on luultu olevan seurauksena vuoden 1886 hirvittävästä maanjäristyksestä, joka muutti saarten muodon aivan toiseksi. Kiihkeimmän toimintansa aikana se heitti ilmaan yli 1 ½ kilometrin korkuisen höyrypatsaan, (joten sen sisällä olevan vesipatsaankin täytyi olla tavattoman korkea), joka näkyi lähes 3 peninkulman päähän.

_Wairoan_ geysirin Whakarewarewassa voi keinotekoisesti saada toimimaan, vaikka se itse olisikin lepotilassa. Tätä usein tehdään matkailijoille mieliksi. Lähde on levossa niin kauvan kun veden paino sen aukossa on suurempi, kuin että maanalaiset kaasut voisivat sen voittaa. Mutta liuvottamalla lähteeseen saippuaa — kolme kankia sanotaan riittävän — muuttuu vesi muutamassa minuutissa vaahdoksi ja alkaa kuohua, sen vastustus on murrettu ja saippuavaahtoinen vesi viskautuu 50 metrin korkeuteen.

17. Merkillisiä kaloja.

Meren äänettömien asukkaiden joukossa on monta eriskummallista kalaa, joista sisäjärvien rannoilla asuvilla ihmisillä ei ole aavistustakaan. Meren tiikerin, julman haikalan suvussa on muuan laji, jonka turpa on muodostunut merkilliseksi vasarannäköiseksi ulottimeksi ja joka siitä syystä on saanut nimen _vasara-hai_. Silmät sillä sijaitsevat kummankin vasarapuoliskon päässä. Luonteeltaan se on yhtä saaliinhimoinen kuin silopäinen sukulaisensa sinihai, mutta sen törkeänruma ulkomuoto tekee sen vielä pelottavamman näköiseksi.

Kuuman ilmanalan merien pinnalla uiskentelee eräänlaisia hullunkuriselta näyttäviä kaloja, jotka voivat täyttää itsensä ilmalla ja nousta sen avulla pinnalle päivää paistattamaan. Sellaisia on _pallokala_, joka uiskentelee ylösalaisin kumollaan. — Toinen on _aurinkokala_, jota paljon pyydetään sen täten velttona auringonpaisteessa ajelehtiessa. Veneeseen nostettuna sen sanotaan röhkivän kuin sika. Merimiehet pitävät kauniin ilman merkkinä, kun tapaavat tämän kalan makaamassa kyljellään. Aurinkokalat eivät ole mitään pienen pikkuruisia meren eläjiä, sillä ne kasvavat lähes 3 metriä pitkiksi ja yli 3 metriä korkeiksi, joten ne ovat kuin pieniä ilmapalloja ilman matkustajakotia.

_Papukaijakala_ hohtaa yhtä korean-värisenä kuin ne linnut, joiden mukaan niitä nimitetään, ja niiden suukin on papukaijan nokkaa muistuttava. — Hyödyllistä virkaa toimittaa _kuukala_. Uiskennellessaan valtameren pinnalla se tarjoaa suunnattomalla rungollaan tervetulleen lepopaikan kalalokeille ja muille merilinnuille, jotka yhtä kärkkäästi kuin resuiset katupojat, jotka mielellään ottavat ilmaisen kyydin ajurivaunujen takana, istahtavat tämän merihirviön selkään vaivatta eteenpäin purjehtiakseen. Se kasvaa 3—4 metrin mittaiseksi ja on aivan pyöreä kuin pallo.

Lämpimien merien vesissä elää sievä pikkukala, jonka pää ja eturuumis hyvin muistuttaa hevosen päätä ja kaulaa ja jota sen johdosta sanotaan _merihevoseksi_. Mutta enempi yhtäläisyys loppuu kuitenkin tähän. Tämä kala on ruskean-vihertävä väriltään eikä sitä ole sen vuoksi helppo huomata niissä tummissa vesissä, joissa se elää. Tavallisesti se seisoo pystyssä, kuono vähän alanojossa ja pitkä, evätön pyrstö kääriytyneenä jonkun leväkasvin ympäri. — Kaloja ei yleensä pidetä erittäin viisaina, mutta poikkeuksen tekee _ampujakala_, joka perin merkillisellä ja älykkäällä tavalla pyydystää ruokansa. Uida meloskellen Itä-Intian rannikkojen kahilikkoa kasvavissa vesissä se alati tähystelee sellaisia hyönteisiä, joiden on tapana istua vesikasvien lehdillä. Huomattuaan saaliinsa "pyssynkantaman" päässä se ampuu suustaan vesisuihkun niin voimakkaasti, että hyönteiset typertyneinä kellistyvät alas vedenpinnalle ja siitä kalan avoimeen kitaan. Kaikenlaiset hyönteiset ovat sille yhtä tervetulleita, yhtä hyvin ahkera mehiläinen kuin kevytmielinen sudenkorento.

Valtamerilaivojen matkustajat näkevät usein ihmeekseen eräitten kalojen lentävän ylös laivankannelle. Näitä kutsutaankin _lentokaloiksi_. On otaksuttu niiden tällä tavalla tahtovan pelastua niitä takaa-ajavien delfiinien eli pyöriäisten saaliinhimolta; toiset taas arvelevat niiden lentelevän vain huvikseen. Niiden rintaevät ovat kasvaneet erinomaisen pitkiksi, joten ne voivat käyttää niitä kuten linnut siipiään. Niiden on laskettu voivan lentää lähes 200 metriä ja voivan pysyä ilmassa puolen minuutin ajan. Ne tavallisesti lentävät noin metrin korkeudella vedenpinnasta, ja monesti näkee tuhansittain tällaisia kaloja kohoavan ilmaan yhtä aikaa.

Jotkut toiset kalat voivat kävellä maalla, jopa kiivetä puihinkin. Muuan tällainen _kiipijäkala_ vangittiin kerran palmunrungolta noin 1 ½ metrin korkeudessa vedenpinnasta; se oli juuri kiipeämässä aika nopeasti pyrstönsä ja piikkieväinsä avulla vielä korkeammalle. Sen pään sisäpuolella on omituinen elin, joka muistuttaa kiheräkaalin lehteä, ja kalan otaksutaan voivan siinä säilyttää vettä niin paljon kuin se tarvitsee hengittääkseen kävelymatkoillaan kuivassa ilmassa. — Toinen omituinen kala on _imukala_, joka päässään olevalla imulevyllä voi imeytyä kiini isompain kalojen ruumiiseen. Sen sanotaan myöskin hidastuttavan laivojen kulkua, ne kun suurissa joukoissa imeytyvät kiini niiden kupeisiin ja siten lisäävät niiden hankausta vedessä. Japanilaiset käyttävät niitä kalastukseenkin siten, että kiinnittävät pitkän nuoran niiden pyrstöön ja päästävät ne veteen muiden kalojen joukkoon; täällä ne pian valitsevat uhrinsa ja imeytyvät kiini siihen, jolloin kalastaja vetää ylös kummankin, irroittaa pyydetyn kalan veneeseen ja päästää imukalan uutta saalista kokemaan.

Alinomaa keksitään uusia kalamuotoja valtamerten syvyyksistä, Eriskummallisimpia kaikista kaloista on eräs Atlannin valtamerestä tavattu, jonka syvien merten eläimistön tutkijana tunnettu Monakon ruhtinas eräällä tutkimusmatkallaan nosti merenpohjasta. Se on aivan pieni kala, jolla on kokoonsa nähden tavattoman suuri suu ja isot, tuijottavat silmät. Mutta kenties merkillisintä siinä on kaksi riviä loistavia pilkkuja kummallakin kupeella, jotka hohtavat fosforimaisella valolla. Sitä voisi sen takia kutsua meren tulikärpäseksi tahi kiiltomadoksi, mutta harvinaisen ruman ulkomuotonsa takia sitä on ruvettu nimittämään _Pikku paholaiseksi_. Sen tieteellinen nimi on _Photostomias Guerni_.

18. Kiviaika.

Kun ennen vanhaan maasta tavattiin nuolenkärjen tai kirveenterän muotoisia piikiven palasia, luultiin niitä kauvan tavallisiksi "luonnon" esineiksi, s.o. etteivät ne lainkaan olleet ihmisten valmistamia; jotkut luulivat niiden ukkosilmalla pudonneen taivaalta ja kutsuivat niitä sen vuoksi "ukonvaajoiksi"; toiset luulivat keijukaisten ja muun sellaisen haltijaväen olleen niiden seppinä ja sanoivat niitä "keijukaiskirveiksi".

Älykkäät ja oppineet miehet ovat kuitenkin huolellisesti tarkastelleet näitä karkean näköisiä kivipalasia ja ovat päätelleet niiden olevan ihmiskätten valmistamia. Ja todella onkin niiden huomattu olevan ikivanhoina aikoina eläneiden ihmispolvien tarvekaluja tai sellaisten osia.

Tutkijat ovat päässeet selville siitä, että jokaisen kansan historia jakautuu kolmeen suureen ajanjaksoon — kiviaikaan, jolloin ihmisten aseet ja työkalut tehtiin kivestä; pronssiaikaan, jolloin ne valmistettiin pronssimetallista eli vasken ja tinan sekoituksesta; ja rauta-aikaan, jolloin tätä metalleista kestävintä ja käytännöllisintä ruvettiin käyttämään. Puhuessa esim. kiviajasta ei sillä välttämättömästi tarvitse tarkottaa mitään määrättyä vuosisataisjaksoa menneisyydessä, sillä jotkut kansat — esim. pohjoisten napaseutujen eskimot ja monet kuuman ilmanalan villikansat — elävät vieläkin kiviajassaan.

Europan kansat sen sijaan ovat jo ammoisina aikoina sivuuttaneet tämän ajanjakson historiassaan. Se oli aika, jolloin maanosassamme eli monellaisia eläimiä, jotka sittemmin ovat hävinneet tykkänään sukupuuttoon, kuten esim. luolajalopeura, luolakarhu, sapelihampainen tiikeri, mammutti ja hirviösarvikuono, joita sen ajan ihmiset pyysivät ja paloittelivat kivisillä aseillaan.

Paljon kiviaseita ja niiden kappaleita on löydetty, jotka ovat peräisin tältä ajalta. Vanhemmat niistä ovat paljon kömpelötekoisempia kuin myöhemmät, joten valmistustaidossa ja kätevyydessä voi huomata asteettaista kehittymistä; vanhemmat sen lisäksi ovat yksinomaan piikivestä, kun nuoremmat sitävastoin ovat tehdyt monista muistakin kivilajeista.

Kun piikivimöhkälettä isketään määrätyllä tavalla, niin lohkeaa se kappaleiksi, jotka jo sellaisinaan tahi hyvin vähällä hiomisella kelpaavat veitsiksi, raastimiksi j.n.e. Tällaisia olivatkin kiviaseet vanhimmassa muodossaan; joissakin tapauksissa ne ovat muovaillut kielen tai mantelin muotoon; onpa niille toisinaan annettu soikiomainen veitsen muoto, jonka syrjät on erittäin huolellisesti hiottu teräviksi.

Myöhemmin kuitenkin kiviaseiden laatu parani; ihmisten kekseliäisyys ilmeisesti yhä lisäytyi. Kirveitä, tapparoita, sahoja, talttoja ja peitsiä näiltä ajoilta on löydetty. Muitakin kiviaineita kuin piitä on niihin käytetty, ja kiviterä tuli yhä huolellisemmin hiotuksi ja kiinnitetyksi puuvarteen.

Sen ajan ihmiset asuivat kuten silloiset petoeläimetkin luolissa, ja näistä luolista ovat useimmat kivikauden muinaisjäännökset löydetyt. Eräässä ranskalaisessa luolassa löydettiin harvinaisen suuri kokoeima luita, joiden joukossa oli maapallon tiettävästi vanhin kuvapiirros. Tuntuu tosin omituiselta puhua kuvasta luulöydön yhteydessä, mutta tämä kuva on tosiaankin luuhun veistetty.

Tämän ikivanhan aikakauden taiteilijalla ei ollut käytettävänään sivellintä eikä kynää, ei paperia eikä liinakangasta; hän sai tulla toimeen sillä ainesvarastolla mikä hänellä oli, kaivertaessaan luuhun mammutin tahi alkuhevosen kuvan. Yllä olevassa kuvassa nähdään silloisen poroeläimen piirteet.

Kivikauden jätteitä on löydetty muualtakin kuin luolista; parhaita löytöpaikkoja ovat olleet ruokailupaikkain jätteet Ruotsin ja varsinkin Tanskan rannikoilla, n.s. "kjökken-möddingit". Nämä ovat suunnattoman laajoja raakku- y.m. hylkytunkioita. Senaikaisilla ihmisillä ei ollut samoja siisteyden-käsityksiä kuin nykypäiväin eläjillä, he viskasivat tyhjentämäinsä simpukkain ja muiden merieläinten kuoret syrjään, missä näistä karttui vähitellen aikojen kuluessa korkeita kasoja, joita penkoen meidän aikamme tutkijat voivat tehdä päättelyjään kivikauden ihmisten elintavoista. Samallaista siivotonta syöntitapaa on huomattu monilla nykyajankin villeillä kansoilla.

Omituista on ajatella, että nuo muinaisten aikojen ihmiset ovat kadonneet jäljettömiin, jättämättä muita näkyviä muistoja itsestään kuin suuria tunkioita ateriainsa jäännöksistä.

19. Kameleontti.

"Se pitää aina päänsä pystyssä ja suunsa ammollaan, ja se on ainoa eläin, joka saa ravintonsa, ei ruuasta eikä juomasta, vaan ilmasta yksinomaan."

Tällainen oli vanhain kirjailijain mielipide kameleontista; mutta tarpeetonta lienee sanoa, että he erehtyivät tämän eläimen ravinnon suhteen, sillä pelkästä ilmasta se ei sentään elä.

Kameleontti on kuitenkin siksi omituinen eläin, että helposti voi käsittää vanhain kirjailijain erehdyksen; sitä tarkastellessa on kyllä taipuvainen asettamaan sen eri osastoon matelijain luokassa. Se on hyvin hidas liikkeissään; ja aluksi tuntuu vaikealta uskoa että sen ravintona ovat hyönteiset, sillä miten voi tämä kuhnija oikeastaan pyydystää sukkelia ja siivillä varustettuja hyönteisiä?

Mutta vaikka tämä ystävämme itse onkin hidasliikkeinen, on sillä sukkela apukeino kielessään. Se on vallan eriskummallinen kieli — eläin voi sitä venyttää omaa kokoaan pitemmäksi, ja se on ontto ja päässään varustettu imuelimellä. Kameleontin silmätkin ovat ainokaiset laatuaan, sillä ne voivat liikkua aivan toisistaan riippumatta; milloin oikea silmä tähystää sinitaivasta, tuijottaa toinen jäykästi maahan.

Kameleontin merkillisin ominaisuus on kuitenkin sen värivaihtelu. Sen istuessa varjoisessa kohdassa on sitä vaikea erottaa, sillä se on yhtä harmaa ja väritön kuin sitä ympäröivä varjo; mutta annappa auringon paistaa sen päälle, niin välkkyy se sinervänviheriäisenä ja on sillä ruumiissaan ruskeita tai punaisia pilkkuja. Silloin se näyttää aivan samallaiselta kuin oksa jolla se istuu.

Kameleontin veri ei ole punaista vaan melkein sinistä, ja sen ihossa on kaksi värikerrosta, heleänkeltainen ja tumman-ruskea, joiden kohoamisesta pinnalle ja sekoittumisesta toisiinsa tuo merkillinen värivaihtelu riippuu. Eräs tämän eläimen luonnetta ja elintapoja tarkastellut henkilö kertoo niistä seuraavasti:

"Kun suuri algerialainen kameleonttini huomaa lähistössään käärmeen, pullistaa se äkkiä ruumiinsa, heiluttelee itseään edestakaisin tahi käy nopeasti käärmettä kohti, avaten samalla ison suunsa selko selälleen ja päästäen viheltävän äänen. Yhtä haavaa näiden liikkeiden kanssa sen ruumis vähitellen vaihtaa väriään ja peittyy pienillä tummanruskeilla pilkuilla. Omituista on nähdä, että samallaiset pelon oireet näkyvät sisiliskon tahi puusammakon ilmautuessa. Hullunkurisinta kuitenkin oli huomata samaa hermostumista eläimen nähdessä lapseni nuken; arvatenkin tämän kiiltävät silmät herättivät kameleontissa kauhua, se kun luuli nukkea eläväksi olennoksi."

Monellaisia hauskoja kokeita on tehty kameleontin värivaihdoksen suhteen; se pantiin esim. värilliseen päivänvaloon, niin että punaista valoa lankesi sen eturuumiille ja sinistä takaruumiille. Silloin näytti sen ruumis jakautuneen kahteen eriväriseen puoliskoon: etuosa hohti vaalean-viheriänä ja punaisilla pilkuilla, mutta takapuoli tumman-viheriänä.

Jos kameleontti kävelee pitkin tiiliaitaa, jonka tiilet ovat eriväriset, niin muuttaa se väriään tiilien mukaan.

Kameleontin toinen puoli on aina erilainen kuin sen toinen puoli. Sen vuoksi me nimitämmekin kameleontiksi ihmistä, joka tavantakaa vaihtaa luonnettaan.

20. Kaloja, jotka rakentavat pesiä.

Rautakala-pariskunta oli kovassa puuhassa. Isä Rautakala hankki kokoon ruovonpalasia ja pieniä mutamöykkyjä, ja valittuaan sopivan paikan pienessä pohjakolossa hän rupesi perustamaan pesää.

Äiti Rautakala ei ottanut osaa rakennushommiin; se tyytyi vain rauhallisesti katselemaan puolisonsa toimia sekä silloin tällöin haukkaamaan pieniä mätihiukkasia, jotka sattuivat tulemaan suun seutuville; sillä oli näet aina tavaton ruokahalu.

Isä Rautakala työskenteli tällävälin voimainsa takaa; saatuaan perustuksen valmiiksi, muurasi se seinät ja kattoi lopuksi pesän, käyttäen savena suustansa valuvaa limaa; sivulle se jätti pienen oviaukon, josta voi kulkea sisälle ja ulos. Se oli erittäin sievän näköinen ja taitava kala ja samalla mitä pelottavin vihollinen; sillä vaikka pienikin, ei se arkaillut ketään. Piikit sen selässä olivat ankaria aseita.

Heti kun talo oli tullut valmiiksi, sai äiti Rautakala kohteliaan käskyn käydä sisään, minkä tämä tekikin vähän aikaa kursailtuaan. Se laski pesään mätimunansa — sieviä pikku hiukkasia, eivät unikukan siemeniä isompia — ja sitten se koputti vastapäiseen seinään aukon, josta ui tiehensä. "Hän ei joutanut hoitamaan munia", sanoi se, "sillä hänellä oli yllin kyllin muutakin työtä; mutta jos isä Rautakala ottaisi niistä huolehtiakseen — niin olkaa hyvä vain!"

Isä Rautakalalla ei ollut mitään sitä vastaan; se tarkasteli huolellisesti mätikasaa, siirsi sen turvalliseen nurkkaan ja liikutteli sitten eviään edestakaisin, niin että raikas vesivirta alinomaa kulki pesän lävitse ja kallisarvoisten mätimunien yli. Sitten se rupesi vartioimaan niitä.

Voisi luulla ettei kenkään olisi välittänyt vähääkään noista mitättömistä pikku hiukkasista, mutta isä Rautakala tiesi asian paremmin. Se oli varma siitä, että pesän ulkopuolella uiskenteli paljon ahnaita kaloja väjymässä hänen aarrettaan; ja pianpa hän saikin puolustaa sitä paria vihollista vastaan, jotka tulla törmäsivät oviaukoille katselemaan oliko sisällä mitään syötävää.

Isä Rautakala karkotti ne tuimasti takaisin, iskien niitä vasten kasvoja ja liikutellen uhkaavasti eväsiään. Joka päivä sillä oli kestettävänä hirvittävä taistelu kotinsa ja sen aarteen puolesta; ja surullista on sanoa, että sen karkottamien ahnaiden vihollisten joukossa oli myös äiti Rautakala itse!

Tämä luonnoton äiti, joka ei ainoastaan ollut hylännyt lapsiaan ja jättänyt ne yksinomaan puolisonsa hoivaan, näytti olevan yhtä himokas kuin toisetkin käymään pesän kimppuun ja syömään suuhunsa sen sisällyksen. Isä Rautakala piti kuitenkin tarkasti silmällä uskottoman aviopuolisonsa toimia ja suojeli kotiaan sen epäilyttäviltä hellyyden osotuksilta.

Säännölliseen aikaan munat kuoriutuivat; ja voisipa luulla että isän huolet silloin jo olisivat olleet lopussa. Mutta niin ei ollut laita: nuoret kalat tarvitsevat yhtä paljon jolleivät enemmänkin hoitoa kuin munat. Ne ovat pieniä heikkoja olentoja, jotka tuskin vielä ollenkaan kykenevät uimaan. Isä Rautakala oli toimessaan innokkaampi kuin koskaan ennen: se ui pienokaisparvensa ympäri, ja jos joku niistä erehtyi menemään liian pitkälle, toi isä sen suussaan takaisin.

Vihdoin viimein nuoret kalat olivat kasvaneet niin suuriksi, että kykenivät itse pitämään huolen itsestänsä; ja silloin pääsi isä vihdoin rauhaan.

Rautakala ei ole ainoa kala, joka rakentaa pesiä; sillä on sukulaisia, _kivikala_ ja _merihärkä_, jotka samoin elävät sekä makeassa että suolaisessa vedessä. Niillä on myöskin isien tehtävänä varjella hautuvia munia ja hoitaa poikasia. — Kaukaisten maiden virroissa ja merissä elää muitakin pesiä rakentavia kaloja, niin kuin _hassarkala_ Etelä-Amerikan joissa, jonka kummatkin sukupuolet osottavat vanhemmanhellyyttä, ja _gourami_, jota tavataan Javassa, Borneossa ja Sumatrassa.

21. Siivetön lintu.

Uuden Seelannin ihmemaassa on tavattu lintu, jolle tiedemiehet ovat antaneet nimen _Apteryx_, mikä merkitsee siivetöntä. Maanasukkaat kutsuvat sitä kivi'ksi, linnun äänen mukaan. Tosin ei ole vallan totta että se aivan siivetön olisi, mutta sen siipityngät ovat niin peräti pienet ettei se niitä voi ollenkaan käyttää, ja sen ohessa ovat ne niin höyhenten peitossa ettei niitä näykään.

Kivi kuuluu samaan ryhmään kuin Afrikan kamelikurki ja sen australialainen serkku emu-lintu ja on ikävä kyllä kuolemaisillaan sukupuuttoon. Maan asukkaat, maorit, pyydystävät sitä tulisoihtujen valossa — se näet samoin kuin meidän huuhkajamme liikkuu vain öisin — sen höyhenten takia, ja sen lihaa himoitsevat kullankaivajain ja uudisasukkaiden kissat, jotka täällä ovat käyneet villeiksi kuin metsänpedot. Tällainen lintu, jonka siivet eivät sitä kannata, käyttää sen sijaan jalkojaan; ja kivi onkin, kuten sen serkku kamelikurki, erinomainen juoksija. Sen elintavat ovat hyvin yksinkertaiset. Se nukkuu päivin ja etsii öisin ruokaansa. Se elää etupäässä madoista ja toukista, joita etsii pitkällä nokallaan, työntäen tämän väliin maahan aina juurta myöten. Matoa se ei tempaa ylös äkillisellä nykäisyllä, vaan hyvin hitaasti ja varovaisesti, aivan kuin mairitellen. Kertomus, että se voimakkailla jaloillaan potkii maata pyrynä tieltään matojen kimppuun päästäkseen, ei ole totta, yhtä vähän kuin että se niillä kykenisi potkaisemaan koiran kuoliaaksi. Päivällä häirittynä se haukottelee ja siristelee silmiään aivan kuin kesken untaan herätetty ihminen. Se on aivan viaton ja hyödyllinen lintu, ja surkeata on että sellainen on tuomittu perikatoon.

22. Muurahaisten sodankäynti.

Pienten, heikkojen hyönteistenkin keskuudessa voi vallita väkeviä intohimoja. Ahkeruudestaan ja älykkäisyydestään kiitetyt muurahaiset ovat sotaisimpia ja nautinnonhimoisimpia ryövärejä mitä koko luomakunnassa tavataan. Tyydyttääkseen vihaansa ja saaliinhimoaan ne käyvät keskenään mitä tuimimpia sotia; ja nautinnonhimoaan ja mukavuuttaan tyydyttääkseen ne panevat toimeen varsinaisia orjainmetsästyksiä.

Kauvan aikaa oltiin huomattu, että jotkut muurahaislajit sotaretkillään kantoivat suussaan toisia muurahaisia, mutta syytä siihen ei tiedetty, Muuan luonnontutkija vihdoin paljasti salaisuuden. Hän keksi näet, että nämä hyönteiset yhteiskuntaansa hyödyttääkseen käyvät oikeita partioretkiä hankkiakseen itselleen väkisin orjia. Päästäkseen itse hyville päiville ne tarvitsevat itselleen palvelevan yhteiskuntaluokan, joka ryövätään jonkin uutteran muurahaislajin keskuudesta.

Pahimpia orjainmetsästäjiä mitä tunnetaan on _punainen_ eli n.s. "amatsoonimuurahainen". Se käy niin usein sotia, että milloin hyvänsä voi sen nähdä tällaisessa toimessa.