Part 2

Kuumien ilmanalain merissä työskentelee lukematon joukko pieniä rakennusmestareita, jotka suorittavat rakennustöitä paljon valtavampia kuin ovat ihmiskätten luomat. Eteläisten merien suurten saarien edustalle kohoo välistä ihmetyttävän nopeasti pitkiä kaririuttoja, tehden vaarallisiksi kulkureitit, joita merimiehet ennen kyntivät täysin purjein. Toisin paikoin syntyy ihmeellisiä, aivan pyöreitä saaria, jotka keskelleen sulkevat tyynen suvannon, kuitenkin niin että nämä sisäjärvet ovat aukon kanssa yhteydessä ympäröivän meren kanssa. Näille ympyränkehän muotoisille saarille viskaavat aallot leviä ja muita vesikasveja, jotka vähitellen mätänevät mullaksi; laineilla ajelehtaa rantaan kaukaisista seuduista tulleita kokospähkinöitä ja muita siemeniä, jotka alkavat itää tuossa mullassa. Ja niin on keskelle rannatonta, myrskyävää merenulappaa syntynyt kaunoinen saari tyynine sisäjärvineen, todellinen pieni paratiisi, jonne linnut osaavat tiensä ja vihdoin ihminenkin.

Nämä riutat ja saaret ovat kalkkiutuneita polyyppien runkoja ja niiden rakennusmestarit ovat heikkoja, mitättömiä eläimiä, useinkin niin pieniä että niitä näkee vain suurennuslasin avulla. Polyyppirungot ovat kovat kuin kiintein marmori, ja samoin kuin tälle voi niillekin hiomalla antaa mitä hienoimman kiillon. Kun sellaisen nostaa vedestä — missä sitä tavataan vain hyvin syvillä kohdilla — muistuttaa se ulkomuodoltaan pientä pensaskasvia varsineen ja haaroineen; ja jos rungon leikkaa poikki, näkee siinä pyöreitä renkaita aivan kuin monissa kasveissa. Haarat ovat pehmeän, ruusunpunaisen kaarnan peittämät ja niissä huomaa siellä täällä pieniä reikiä. Jokaisessa sellaisessa reiässä asustaa yksi korallin rakennusmestareista. Ne ovat pienoisia polyyppeja, jotka ovat vallan pienten, sieväin, valkoisten kukkien näköisiä ja joiden keskestä lähtee kahdeksan karvareunaista kukkalehteä.

Korallien omituinen kiinteys ja ulkomuoto saivat aikaan sen, että tarvittiin enemmän kuin 2,000 vuotta ennenkun päästiin selville niiden oikeasta olemuksesta. Korallin tavaton kovuus sekä kaunis väri ja kiilto, minkä se hiottaessa sai, antoivat vanhan ajan kansoille — jotka jo sitä käyttivät koristuksenaan — aihetta siihen luuloon, että se oli kivennäisainetta. Mutta jo roomalaiset ja kreikkalaiset päättelivät korallin kasvimaisesta ulkomuodosta, että se oli jokin merenpohjassa kasvava pensaslaji; sen kovuuden arveltiin johtuvan siitä, että se irtikiskaistuna yhtäkkiä kivettyi veden pinnalle ja ilman yhteyteen tultuaan. Tämä mielipide sitten vallitsi pitkät ajat, ja sitä vahvisti vielä se huomio, että kun polyypinhaaroja heti niiden merenpohjasta nostamisen jälkeen pantiin meriveteen, niin pinnalla olevat nuppumaiset kohokkeet levisivät auki ja paljastivat nuo pienet vaikeat tähtimäiset kukat. Vasta noin parisataa vuotta takaperin saatiin selville, että näissä "kukissa" ei ollut mitään kukkien tärkeimpiä osia, heteitä ja emiä, vaan että ne olivat pieniä eläimiä, polyyppejä. Samaten huomattiin vastoin tuota kivettymisluuloa, että koralli merenpohjassa ollessaan oli aivan yhtä kova kuin kauniiksi koristeeksi valmistettuna.

Näitä polyyppirakennuksia on lukuisimmin Etelämeressä, missä ne toisin paikoin muodostavat Alppien pituisia merenalaisia vuorijonoja. Tyynessä valtameressä olevain suurten korallisaarten luku nousee 300:taan, jotka yhteensä peittävät n. 50,000 neliökilometrin suuruisen pinta-alan. Uuden Kaledonian edustalle korallit ovat rakentaneet mereen 600 kilometrin ja Australian koillista rannikkoa pitkin 1,500 kilometrin pituisen vallin. "Nämä riutat muodostavat yhdessä jättiläisrakennuksen, jonka rinnalla Babylonin muurit ja Egyptin pyramiidit ovat vain lasten leikkikaluja", sanoo eräs kirjoittaja. "Ja nämä polyyppirakennukset ovat suoritetut keskellä valtameren kuohuja ja raivoisia myrskyjä, jotka tekevät niin pian lopun ihmisten valtaisimmistakin luomista.".

Nuo ihmeelliset pikku eläimet, jotka ovat ilman käsiä ja jalkoja ja joiden elintoimintaa välittää vain suu ja vatsa, syövät silmin näkymättömiä eläinjäännöksiä, joita on kaikkialla aalloissa. Siten ne pitävät merta puhtaana sitä saastuttavista aineksista.

Paitsi koristuksiin käytetään korallia Punaisen meren ja Intian meren rannikoilla sekä eräillä Tyynen meren saarilla rakennusaineeksikin. Siitä voi murtaa 8-10:kin metrin pituisia lohkareita, ja niistä rakennetut asumukset helottavat auringon paisteessa kuin mitkäkin satulinnat.

9. Kangashärkä.

Ihmeellinen on hyönteisten muodonvaihdos. Monesti melkein näkymättömän pienestä siemenmunasta kasvaa madon tai tuhatjalkaisen näköinen toukka, joka usein on raateleva peto vertaistensa kesken. Kun se aikansa on tässä muodossa vaeltanut, erittää se ympärilleen kuoren ja elää siinä kotelona liikkumatta ja ravintoakaan etsimättä ja valmistelee salaperäistä muutosta itsessään.

Jonakin kauniina päivänä se vihdoin rikkoo vankilansa ja lentää kesäiseen päivänpaisteeseen kultasiipisenä perhosena, metallinhohtoisena korentona tahi uutterana mehiläisenä. Toukan ja täysin kehittyneen hyönteisen ulkomuodossa ja elämäntavoissa on suunnaton ero. Ruma lehtimato söi tuoreita lehtiä, mutta kullalta ja siniseltä hohtavana perhosena se kuolisi tällä ruoalla nälkään, sillä saatuaan loistavat siipensä se tarvitsee hienompaa ravintoa ja elää nyt vain kukkien herkullisesta hunajasta. Kaikissa komeissa väreissä kimaltelevat kovakuoriaiset eivät enää tuntisi inhottavaa maan alla elävää mustaa matoa entiseksi muodokseen. Taivaankaaren väreissä helottava sudenkorento eli toukkana järvien ja nevojen mudassa; mutta kun sen aika on tullut, kiipeää se ruovonkorrelle, luo päältään kiduksilla varustetun vesipukunsa ja purkaa auki hartioihinsa kasvaneet kimaltelevat siivet, joilla se kohoaa lentoon. Jos sen väkisin panisi entiseen elementtiinsä, hukkuisi se surkeasti.

Eräs toinen korento — joka muuten on aivan sudenkorennon näköinen — ei toukkana ollessaan elä vedessä, vaan hiekassa ja päivänpaisteessa. Tämä toukka on tunnettu "kangashärkä", jota monissa vieraissa kielissä sanotaan muurahaisleijonaksi. Se on pelottava ja viekas peto, jonka pyytämiskeino on erittäin mieltäkiinnittävä.

Se kaivaa satimensa kuivimpaan ja hienoimpaan hiekkaan mitä löytää. Kuoppa on suppilonmuotoinen ja mitä siroimmin sorvattu. Kaivaessaan härkämme käyttää ainoastaan päätään ja niskalihaksiaan. Se asettuu keskelle valitsemaansa alaa ja panee sarvillaan päänsä päälle muutamia hiekkajyväsiä, jotka se sitten nakkaa äkkinäisellä nykähdyksellä ylöspäin; ja tämä liike uudistuu niin sukkelaan, että hiekkajyväset lentävät yhtenäisenä suihkeena.

Kun kuopan sivut ovat tulleet niin luisuiksi ja sileiksi, ettei mikään hyönteinen pääse kiipeämään niitä ylöspäin, kaivautuu toukka kuopan pohjalle, niin että siitä näkyy vain uhkaavat leuvat, jotka selkoselälleen avattuina odottavat saalista.

Hiekkakankaalla juoksee ahkera muurahainen etsien tikkuja pesänsä rakennusaineiksi. Se tulee arvaamattaan kuopan reunalle, ja joko varomattomuudessaan tai pelkästä uteliaisuudesta sattuu se kurkistamaan liian pitkälle reunan yli. Silloin pettää sen jalat ja se luisuu auttamattomasti kaltevaa reunaa alaspäin. Se koettaa pitää vastaan ja haraa jalkansa hiekkaan, mutta tämä antaa perään ja se putoo alas kuopan pohjaan, missä vihollisen peljättävät leuvat rutistavat sen kuoliaaksi ja imevät kuiviin.

Välistä sattuu isompikin eläin eksymään tähän satimeen. Se tekee tavattomia ponnistuksia päästäkseen reunaa pitkin jälleen ylös. Mutta "härkä" nakkaa niskallaan taukoamatta hiekkaa sen päälle, niin että se typertyneenä viimein painuu pohjaan. Sen kohtalo on sama kuin edellisenkin — kangashärkä ei anna armoa kellekään.

Mutta jos tuo pikku peto jättäisi kaikki tappamainsa hyönteisten jäännökset kuoppaan, tulisi tästä inhottava ruumishuone ja se täyttyisikin pian. Sen vuoksi asukkaan täytyy keksiä keino ateriainsa jätteiden pois saattamiseksi. Joka kerta kun se on pyytänyt ja imenyt saaliin kuiviin, sijoittaa se kuolleen raadon niskallensa ja heittää sen voimakkaalla viskauksella ilmaan, niin että se tavallisesti putoo kauvas kuopan reunasta. Tällä tavoin eivät tulevat uhritkaan joudu lainkaan epäilemään kuopan vaarallisuutta.

10. Viheriöivä meri.

Kulkiessaan ensi kerran Atlannin yli Kristoffer Kolumbus eräänä aamuna herätessään hieroi ihmetellen silmiään, kun huomasi laivojensa joutuneen keskelle viheriöivää nurmikenttää — siltä se ainakin näytti. Niin pitkältä kuin silmä kantoi, peitti merenpintaa kellertävän viheriä kasvullisuus. Tuuli oli kevyt, missään ei näkynyt lintuja, jotka olisivat tietäneet maata olevan lähellä, eikä moista kasvullisuuden runsautta voitu millään tavoin selittää.

Merimiehet joutuivat kauhun valtaan; he sanoivat että Jumala tahtoi täten näyttää vihaansa Kolumbukselle, koska tämä yritti tutkia hänen salaisuuksiaan, ja oli jättänyt hänet miehineen saatanan valtaan, joka nyt ylläpiti koko matkan sellaista tuulta että heidän oli mahdotonta enää palata Espanjaan ja johdatti heidän laivansa matalikoille ja tähän merkilliseen ruohikkoon, missä he tulisivat toivottomasti menehtymään.

Kolumbus antoi laskea luotauslangan ja huomasi meren näillä paikoin suunnattoman syväksi — niin syväksi ettei lanka ollenkaan käynyt pohjaan; tuon tuostakin toimitettiin uusia luotauksia, mutta vesi tuntui pohjattomalta. Päivä päivältä he purjehtivat hitaasti eteenpäin uiskentelevain leväröykkiöiden läpi; kunnes vihdoin näkivät selvän ulapan siintävän edessään ja laiva, merimiesten rajattomaksi iloksi, pääsi jälleen avoimeen veteen.

Aina siitä päivästä lähtien — ja tiesi kuinka monta vuosisataa ennen sitä — on tämä ihmeellinen viheriöivä meri ollut olemassa. Se on tunnettu Sargasso-meren nimellä ja sijaitsee Azorien, Kanarian saarten ja Viheriän niemen välillä. Sen syvyys on vielä tutkimaton, ja sen pintaa peittää ijäti viheriä leväkerros, joka on niin tiheä että nykyaikaistenkin alusten on hyvin vaikea päästä sen läpi kulkemaan. Höyrylaivat mieluimmin välttävät sitä, koska levät kääriytyvät niiden potkurien ja siipien ympärille ja pysäyttävät siten kulun, mutta purjealusten on matkallaan Kapiin tai Länsi-Intiaan tahi Etelä-Amerikkaan pakko kulkea sen läpi.

Tämä meri on enimmäkseen aivan tyyni — vain ani harvoin tuima myrsky sen pintaa röyheltää ja kiskoo leviä irti pohjasta. Mutta tavallisesti keinuu sen viheriä pinta yhtä rauhallisena ja salaperäisenä kuin Kolumbuksen ensi kerran keksiessä sen.

11. Lentäviä eläimiä.

Lentävillä eläimillä me tavallisesti ymmärrämme lintuja ja hyönteisiä, jotka sitä tarkoitusta varten muodostuneilla siivilään pysyvät ilmassa ja pääsevät liikkumaan eteenpäin. Mutta luonnossa on muitakin eläimiä, joilla tosin ei ole varsinaisia siipiä ja jotka siis eivät sanan oikeassa merkityksessä "lennä", mutta jotka siltä pääsevät ilmassa kulkemaan melkoisia matkoja.

Sellaisia eläimiä ovat _siipioravat, lentävät apinat_ ja _lentävät sisiliskot_ eli draakot.

Kaikilla niillä on etu- ja takaraajojen välillä oleva nahka venynyt leveäksi, koossa ollen poimulliseksi kalvoksi. Puusta puuhun hyppiessään ne levittävät jalkansa haralleen, ja silloin tämä nahkakalvo tulee jonkinmoiseksi laskinvarjoksi eli lentokoneen siiveksi, jonka avulla ne pääsevät liitämään ilmassa sangen pitkiäkin matkoja. Mutta kuten sanottu, siipi se ei ole eikä sitä liikuteta ylös ja alas siiven tavoin. Ja lentokin on vain liitämistä, ilma kannattaa levitettyä lentonahkaa samalla tapaa kuin paperileijaa.

Siipioravan koti on Etu- ja Taka-Intiassa, mutta tavataan sitä jotenkin yleisesti muuallakin, m.m.

Suomessakin. Se on hyvin sievä pikku eläin, jolla on isot, ulospistävät silmät ja tuuhea häntä kuten tavallisella oravalla. Se on tavallisesti mustan-harmaa yläpuolelta ja vaaleampi rinnasta ja vatsan alta. Se rakentaa pesänsä puunkoloihin ja lähtee niistä öisin ulos hakemaan ruokaansa, jona ovat hedelmät ja siemenet. Lentävä apina on puoliapina ja kuuluu Madagaskarin maki-apinoihin.

Ulkomuodoltaan se on jotenkin samallainen kuin edellinen, mutta sillä on lentokalvo takajalkojen ja hännän välilläkin. Se syö hyönteisiä, joita se ajaa takaa lentäen puusta toiseen. Sen sanotaan voivan yhtä menoa liitää 60-70:kin metriä.

Lentävät sisiliskot ovat todellisia pieniä sisiliskoja, joita tavataan Intian aarniometsissä ja saarilla. Ne ovat muuten tavallisten sisiliskojen näköisiä, paitsi että niiden ruumiin kupeilla on ihopoimu, jota suoraan sivuille päin kasvaneet kylkiluut levittävät, kannattaen eläintä paperileijan tavoin ilmassa. Suuntaa se ohjaa hännällään, joka on muuta ruumista paljon pitempi. Eläimen nahka on hyvin loistavanvärinen, niin että se varjosta yht'äkkiä valoon tullessaan säteilee kuin jalokivikoriste. Tämä seikka ynnä sen merkillinen ulkomuoto ja elintapa ovat antaneet kansan mielikuvitukselle aihetta kutsua sitä draakoksi eli louhikäärmeeksi, se kun pienoiskoossa muka muistuttaa tärinäin julmia siivekkäitä louhikäärmeitä, jotka vartioivat kätkettyjä aarteita ja vangittuja prinsessoja. — Tämä omituinen pikku eläin kiipee hyvin sukkelaan puitten runkoja ylös, ja tarpeeksi korkealle päästyään se heittäytyy "siipiensä" varaan tavoittaakseen hyönteisiä, joista se elää.

12. Victoria Regia.

"Oli tammikuun 1 päivä, kun me kestettyämme sanomattomia vaikeuksia, joilla luonto näytti tahtovan estää matkaamme Berbice-virtaa ylöspäin, saavuimme erääseen poukamaan, jossa virta laajeni järventapaiseksi tyynivetiseksi suvannoksi. Tämän eteläpäässä herättivät eräänlaiset esineet minun huomiotani. Kauvempata oli mahdoton arvata mitä ne oikeastaan olivat; mutta melottuamme kanooteillamme lähemmäksi havaitsin sanomattomaksi hämmästyksekseni niiden olevan — kasvitieteellisen ihmeen.

"Nyt olivat kaikki vaivat ja harmit unohdetut. Minä tunsin itseni taas kasvientutkijaksi sormenpäitä myöten. Vedenpinnalla kellui suunnaton lehti, noin 2 metriä läpimitaten, pinta nahkea ja varustettu leveällä ylöspäin kääntyvällä reunalla, yläpuoli vaalean vihreä ja alapuoli kirkkaan tulipunainen. Ja aivan jättiläis-lehden veroinen oli kasvin ihmeellinen kukkakin, jonka muodostivat satamäärät, lumivalkeasta ruusunpunaiseen vaihtelevat terälehdet. Tyyni vedenpinta oli aivan täynnä näitä ihania kukkia, ja meloessani yhden luota toiselle keksin aina uutta ihailtavaa."

Näin kirjoittaa kasvientutkija _Schomburgk_, joka v. 1837 ensimmäiseksi keksi _Victoria Regian_ Brittiläisessä Guyanassa Etelä-Amerikassa. Kaksitoista vuotta myöhemmin sitä voitiin jo menestyksellä kasvattaa useissa Europan etevimmissä kasvihuoneissa, ja nykyään sellainen on m.m. Helsingin yliopistonkin kasvitieteellisessä puutarhassa.

On kokeiltu, suuriako painoja tämän majesteetillisen kasvin lehti voi kannattaa. Ensin pantiin lapsi istumaan eräälle suurimmista lehdistä, ja se kantoi lapsen yhtä helposti kuin perhosen. Sitten kävi puutarhuri makaamaan lehdelle, eikä se näyttänyt painuvan paljon ollenkaan. Painoa lisättiin asteettain, kunnes kokeista kävi selville että lehdelle voi latoa kolmen tavallisen kokoisen miehen painon, ennenkun se rupesi vähitellen painumaan veteen. Tällainen lehti vaatii vankan kannan; se kasvaakin virran pohjasta 6—7 metrin korkeuteen ja jakautuu lehden alapinnalla monilukuisiksi jänteviksi suoniksi, jotka jättiläissormien tavoin kannattavat varsinaista lehtilevyä, Kuuman ilmanalan vesilinnut ja kahlaajat lepäävät mielellään näillä luonnon niille tarjoamilla lautoilla.

13. Muinaisia jättiläismatelijoita.

Ammoisina aikoina, jolloin nykyisiä kivihiili kerroksia muodostaneet saniaiset ja kortteet ylenivät palmujen tapaisina jättiläispuina maamme pinnalla outojen merien ja nevojen rannoilla, kuhisivat niiden muodostamat aarniometsät ja suunnattomat suot täynnä omituisen näköisiä matelijoita, jotka kooltaan olivat meidän nykyisiin sisiliskoihimme samassa suhteessa kuin äskenmainitut puut meidän saniais- ja kortekasveihimme.

Sarvilisko (_Ceratosaurus_) oli 12—15 metriä korkea, siis 2—3 kertaa isompi kuin nykyinen norsu. Sen ulkomuoto — sarveis-kilpimäistä nahkaa lukuunottamatta — muistutti kengurua; etujalat, olivat pienet, mutta takajalat valtaisen isot, ja niillä eläin hyppelikin pystyssä asennossa, nojautuen levätessään mahtavaan pyrstöönsä. Iso kita oli täynnä hirveitä krokotiilinhampaita; niistä päättäen se siis oli lihansyöjä ja vaarallinen vihollinen muille sen ajan eläimille, joiden kimppuun se iski hypäten niinkuin nykyajan jalopeura tai tiikeri. Mikään älykäs eläin ei tämä peto kuitenkaan ollut, sillä sen nykyisin löydetyssä pääkallossa oli aivoilla perin pienoinen tila.

Samaan luokkaan kuin edellinen kuului pyrstölisko _(Stegosaurus_), jolla myöskin oli jättiläisruumis, mutta pieni pää. Sen mahtava puolustusase oli rivi pitkin koko selkää kulkevia sarveisliuskoja, jotka varmaankin pysyttelivät edellisen pedon kunnioitettavan välimatkan päässä siitä. Valtavalla pyrstöllään se myöskin kykeni puolustautumaan noitten alku-aikojen raatelijoita vastaan. — Nykyistä sarvikuonoa muistutti ulkomuodoltaan kolmisarvilisko (_Triceratops_) paljon enemmän kuin kylmäveristä matelijaa; ainoastaan sen krokotiilinpyrstön näköinen häntä vie sen jälkimmäiseen luokkaan. Sekin oli kahta vertaa isompi nykyajan norsua.

Edellä mainitut eläimet olivat etupäässä maaeläimiä — saalistaan ne kyllä osasivat tavoittaa vedessäkin. Vesieläimiä yksinomaan olivat sitävastoin kalalisko (_Ichtyosaurus_) ja joutsenlisko (_Plesiosaurus_), jotka olivat räpyläjaloilla varustetut. Kalaliskolla oli — kuten sen nimikin osottaa — kalanmuotoinen ruumis, mutta sen avara kita oli kuin krokotiilin ja siinä oli satamäärin hirvittäviä hampaita. Sen silmät olivat isot kuin viilipytyt ja voivat nähtävästi loistaa pimeässäkin. — Joutsenliskolla, jonka ruumis muistutti hyljettä, oli pitkä notkea kaula, joka päättyi pienoiseen päähän. Yhdessä edellisen kanssa se oli vesien hallitsija.

Peräti omituinen eläin oli lentolisko (_Pterodactylus_), joka myös oli matelija, mutta varustettu yökönsiivillä ja edusti täten alkuaikojen lintumaailmaa. Sen pääkin muistutti linnunnokkaa, mutta suu oli täynnä teräviä hampaita. Sen siipien väli nousi 8 metriin, siis runsaasti toista vertaa suuremmaksi kuin isoimman nykyajan linnun, kondoorikotkan. Se oli yhtä hyvin kotonaan kaikissa alkuaineissa: se lensi kuin lintu, ui ja sukelsi kuin kala ja mateli ja kiipeili puissa niin kuin joku maaelävä. Sellaisena se oli pelottava vihollinen toisille sen aikaisille eläimille.

Kuinka näistä rumista ja hirvittävistä pedoista on saatu mitään tietää, koska niiden elämisaika on laskettu olevan tuhansia ja kymmentuhansia vuosia takaperin? Eräissä vuoristoissa, nimenomaan Ranskan ja Sweitsin Jura-vuorissa sekä Wyomingissa Pohjois-Amerikassa on hyvin vanhoista maakerroksista kaivettu esiin näiden muinaisten jättiläismatelijain luita, jotka suuruudellaan ovat nykyajan ihmisiä hämmästyttäneet. Niistä ovat tiedemiehet panneet kokoon kokonaisia luurankoja; ja päätellen samoista maakerroksista löydetyistä eläin- ja kasvijätteistä ovat he voineet suunnitella todenmukaisilta näyttäviä arveluja näiden eläinten ulkomuodosta ja elintavoista. Sitä aikakautta geologiassa eli maapallon historiassa, jolloin tällaiset matelijat olivat luomakunnan herroina, onkin ensinmainitun löytöpaikan mukaan ruvettu kutsumaan _Jura-kaudeksi_.

14. Erakkorapua haastattelemassa.

Meriäyriäinen oli aikalailla hermostunut, sillä se tiesi itsellään olevan jotenkin ikävän tehtävän toimitettavana; se oli kuullut koko joukon juttuja siitä herrasmiehestä, jota sen nyt oli käytävä haastattelemaan, eikä mikään niistä ollut tehnyt siihen rohkaisevaa vaikutusta. Mutta jokainen hra Hummerin — "_Merenalaisen päivälehden_" päätoimittajan — antama käsky oli sitova, siitä ei päässyt millään mutkilla pois kiemurtelemaan.

Meriäyriäinen oli nimittäin saanut toimekseen käydä haastattelemassa muuatta hra Erakkorapua, jonka piti asuman jossakin Vellamonneidon ravintolan läheisyydessä; mutta tultuaan tuon sille muuten jotenkin tutun virkistyspaikan luo ei se nähnyt ympärillään muuta kuin Merivuokkoja ja Putkimatoja niin pitkältä kuin merenpohjaa erotti.

Meriäyriäinen oli juuri lähtemäisillään tiehensä ilmottaakseen esimiehelleen tehtävänsä epäonnistumisesta, kun se yhtäkkiä huomasi erään Merivuokoista hiljakseen matavan lähemmäksi; ja tarkemmin tulokasta tähystellessään se huomasi tämän ratsastavan ison simpukankuoren selässä, jonka aukosta pari hirvittäviä saksia pisti esiin. Siinähän lähestyi haastateltava henkilö omassa korkeassa persoonassaan!

"Hyvää huomenta!" sanoi Meriäyriäinen kohteliaasti. "Voitteko lahjoittaa minulle pari minuuttia kallisarvoisesta ajastanne, minä..."

"Kukas te olette?" ärähti Erakkorapu töykeästi. "Mitä teillä on täällä tekemistä? Kelpaatteko edes syötäväksi? Minä en vielä ole murkinoinut."

Meriäyriäinen kiiruhti selittämään, että hän oli sangen huonosti sulava aamiaispala ja että oli saapunut hra Hummerin käskystä hankkimaan joitakin tietoja hra Erakkoravun elämästä, mitkä voisivat huvittaa "_Merenalaisen päivälehden_" lukijoita. Hyväksi onneksi tämä selitys näytti miellyttävän Erakkorapua, joka alavasti pyysi haastattelijaa käymään lähemmäksi, jotta voitaisiin pakista hiukan tuttavallisemmin.

"Ah, kiitän nöyrimmästi", vastasi Meriäyriäinen kiireesti, "mutta minä kuulen aivan mainiosti tältäkin paikalta." Hänestä tuntui turvallisemmalta olla jonkun matkan päässä isännän edestakaisin heiluvista saksista. "Onko tuo teidän ensimmäinen ja ainoa asuntonne?"

"Eikä suinkaan", sanoi Erakkorapu, "ollessani nuorempi en asunut näin tilavasti. Tällaisten toisten rakentamain asumusten hankaluutena on se seikka, etteivät ne kasva yhtä mukaa asukkaan kanssa. Minä oikeastaan vihaan muuttamista, sillä siitä on niin paljon haittoja."

"Haittoja?" huudahti Meriäyriäinen, tehden kiireesti muistiinpanoja. "Mitä haittoja muuttamisesta on?"

"Ei ainoastaan haittoja, vaan vaarojakin", vastasi Erakkorapu. "Nähkääs — tahi oikeastaan te ette voi sitä nähdä — se osa ruumiistani, joka on tämän huoneeni sisällä, on aivan paljas ja turvaton; jos minun nyt pitää muuttaa, niin teen sen osan alttiiksi vihamiesteni hyökkäyksille, ja aina on semmoisia heittiöitä pitämässä varansa, siitä saatte olla varma."

"Olen aivan ihmeissäni", vakuutti Meriäyriäinen, vaikkei ollut lainkaan ihmeissään.

"Niin on asianlaita. Mutta kun istun turvassa huoneessani, niin en pelkää mitään. Sitäpaitsi on minulla ystäviäkin."

"Tietysti", sanoi haastattelija, "saanko kuulla keitä?"

"No, ensinnäkin tämä Merivuokko tässä katollani. Hauska toveri, eikö totta. Se on ylimmäinen ystäväni, josta on minulle yhtä paljon apua kuin hänelle minusta."

"Suokaa anteeksi", keskeytti Meriäyriäinen, "minä en oikein huomaa millä tapaa?"

"Kas, minä hankin sille ruokaa ja se taas tavallaan suojelee minua. Te itse esimerkiksi ette voinut heti keksiä minua, eikö totta, ja samaten on kaikkien vihamiesteni laita — tämä ystäväni peittää minut heidän näkösältään, ja siten se helpottaa minulle myöskin saaliini hankkimisen, ymmärrättekös?"

"Ky—kyllä", sopersi Meriäyriäinen, väistyen sukkelaan vähän kauvemmaksi, "käsitän sen täydellisesti."

"Odottakaas, siinä ei vielä ole kaikki. Haluttaako teitä koskettaa tuntosarvellanne vähän tämän ystäväni käsivarsia? Eikö — no, se olikin viisainta. Nähkääs, ystäväni iho on täynnä poltinkarvoja, joiden tunnustaminen kyllä kaduttaa vierasta, joka käy liian nenäkkääksi. Täten me kaiken kaikkiaan olemme toisillemme molemminpuoliseksi avuksi: se kun ei itse pääse kulkemaan, niin minä kuljetan sitä ravinnon luo; se taas kätkee minut ja suojelee minua ylivoimaisilta vihollisiltani. Sen vuoksi kun minä muutan majaa, otan sen kauniisti saksillani irti ja istutan uuden tupani katolle."

"Mainiota!" huudahti Meriäyriäinen, kirjoittaen vireästi muistikirjaansa. "Entä pitävätkö kaikki heimolaisenne täten Merivuokkoja vuokralaisinaan?"

"Oh ei", vastasi Erakkorapu; "maku meillä on erilainen. Jotkut meistä vetäytyvät aivan paljaina ja turvattomina merilevämetsään, ja niiden loppu on tavallisesti huono. Tuolla taas muuan veitikka elää ystävänä Putkimatojen parissa. Perin kehno ja alhainen maku, sen minä sanon!"