Part 1

LUONNON IHMEITÄ

Etupäässä englantilaisten lähteiden mukaan sommitellut

O. A. Joutsen

Nuorten kirjasto 1

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1911.

SISÄLLYS:

Luonnon ihmeet 1. Helmen elämäkerta 2. Ilman ihmeitä 3. Suuri Irlannin hirvi 4. Jättiläispuita 5. Ampujakala 6. Paha maa 7. Eläviä lamppuja 8. Koralli 9. Kangashärkä 10. Viheriöivä meri 11. Lentäviä eläimiä 12. Victoria Regia 13. Muinaisia jättiläismatelijoita 14. Erakkorapua haastattelemassa 15. Kaunis lintu 16. Kiehuvia lähteitä 17. Merkillisiä kaloja 18. Kiviaika 19. Kameleontti 20. Kaloja, jotka rakentavat pesiä 21. Siivetön lintu 22. Muurahaisten sodankäynti 23. Käynti Mammuttiluolassa 24. Kolme ääntä 25. Mammutti 26. Kääpiöpuita

Luonnon ihmeet.

Luonto on täynnä ihmeitä. Äärettömän pienet oliot siinä herättävät ihmetystämme yhtä paljon kuin äärettömän suuretkin. Hämmästys ja ihailu täyttää mielemme, kun kohotamme katseemme korkeuteen ja koetamme tarkastaa taivaankappalten lakeja, tahikka kun luomme silmämme alas maankamaran pieniin matosiin.

Kaikkialla me näemme Jumalan näkymättömän käden, joka yhtäällä käsittämättömällä hienoudella ja helppoudella herättää kukkasen ja hyönteisen eloon, ja toisaalla tuhoaa kokonaisia maailmoita tyhjyyden mitättömyyteen.

Mutta kaikkialla, kadonneitten maailmojen mahtavissa jäännöksissä samaten kuin jokaisessa tomuhiukkasessa, lukee ajatteleva ihmishenki suurenmoista kieltä luonnon suuresta raamatusta.

Lapsille ja nuorille, joiden silmät vasta aukenevat näkemään elämän ihanaa moninaisuutta, tarjotaan näissä vihkosissa lyhyitä, vaihtelevia lukuja luonnon kirjasta. Niistä huomaa, miten kaikkein yksinkertaisimmilta näyttävät asiat kätkevät itsessään mitä suurimpia ihmeitä; ja päinvastoin, kuinka mitä ihmeellisimpiäkin asioita usein voi selittää luonnollisella tavalla.

1. Helmen elämäkerta.

Syvällä merenpohjassa eli pieni simpukka. Se oli aika sievä olento, jolla oli suuret ajatukset itsestään, vaikkei se päässytkään paljon liikkumaan, sillä enimmän aikansa se istui kiini alustassaan. Se joi merivettä ja söi siinä uiskentelevia näkymättömiä pikku eläimiä; ja niin se kasvoi isoksi ja lihavaksi, ja sen kuori herätti yleistä ihailua muissa merenpohjan asukkaissa.

Mutta kerran, sen särpätessä sisäänsä merivettä, tuli sen kuorien väliin aivan huomaamatta jokin pienoinen esine, hiekkajyvänen tai muu sellainen, josta ei ollut ollenkaan ravinnoksi, sillä se oli kova eikä sulanut. Se joutui simpukan ja tämän kuoren väliin, ei hievahtanut enää paikaltaan ja oli kaikin puolin epämukava, niin että simpukka ei ollenkaan pitänyt moisesta loisasujasta.

Simpukalla ei ollut käsiä, joilla se olisi saanut tuon kiusan kappaleen poistetuksi luotaan, vaikka se niin kovin häiritsi ja hermostutti sitä sekä maatessa että syödessä. Mutta pieni simpukkamme ei siltä hätäytynyt; se peitti vieraan esineen _helmiemo_ nimisellä aineella, jota se valmisti ruumiissaan ja jolla se oli kauniisti sisustanut kuorensa sisäpuolen. Tuota ainetta se erotti kerroksen toisensa perään tuon kiusallisen hiukkasen ympärille, niin että tämäkin sai kovan, pyöreän ja kiiltävän kuoren, joka esti sitä vaivaamasta isäntäänsä.

Mutta tämä työ kävi hitaasti ja vei niin pitkän ajan, että simpukka arveli loppunsa jo lähestyvän. Tuo pieni hiekkajyvänen — tahi mikä se nyt olikaan — joka oli sille niin paljon harmia tuottanut, näytti olevan syypää isäntänsä lopulliseen surkeaan kohtaloon. Sillä luomalla sen ympärille kerroksen toisensa perästä helmiemo-ainetta oli simpukka siitä tehnyt _helmen_, joka ihmisten mielestä on niin kaunis ja arvokas, etteivät he paljoksu mitään työtä ja vaivaa sellaisia hankkiessaan.

Niinpä tapahtui kerran, että veden lävitse ui tumma olento sukeltaen aina pohjaan saakka, missä simpukka istui kiini alustassaan. Se oli sukeltaja, joka etsi kalliita helmiä.

Tällä miehellä oli päällään eriskummallinen, lyijylaatoilla raskaaksi tehty puku ja päässä omituinen, pyöreillä lasiakkunoilla varustettu kypärä, josta lähti pitkä kumiputki ylös aina veden pinnalle asti. Yhdessä kädessään hänellä oli sähkölamppu ja toisessa rautainen raastin, jolla se irroitti poloiset simpukat niiden alustasta. Tuossa tuokiossa oli simpukkamme kiskaistu irti paikasta, jossa se oli koko ikänsä elänyt ja kasvanut, ja lennätetty rivakasti ylös veden pinnalle monien muiden onnettomuustoverien kanssa. Siellä ne nostettiin odottelevaan veneeseen, ja sukeltaja laskeusi taas meren pohjaan kokoomaan uusia simpukoita; tällä kertaa hän viipyi siellä kauvemmin kuin ennen, ja kun hän jälleen kohosi pinnalle, olivat hänen vaatteensa revityt ja kätensä verissä. Hän oli alhaalla kohdannut julman haikalan, joka kita ammolla oli hyökännyt hänen kimppuunsa, ja vasta tuiman taistelun perästä oli hänen onnistunut päästä siltä pakoon.

Vene soudettiin maalle ja simpukat viskattiin rantahiekalle, jossa ne saivat hitaasti itsestään kuolla. Muutaman ajan kuluttua tuli rannalle miehiä, jotka veitsillä avasivat simpukkain kuoret ja tutkivat, oliko niiden sisällä helmiä. Ja aina kun he löysivät ison ja säännöllisesti kasvaneen helmen, oli heidän ilonsa suuri. Riemuiten he veivät kalliin saaliinsa pois ja möivät sen satumaisen suuresta hinnasta. Simpukastamme saatu helmi kulki monien käsien kautta ja kiersi ympäri avaraa maailmaa, kunnes se viimein joutui koristamaan mahtavan hallitsijan kruunua ja unohti silloin, että se koskaan oli ollut vain mitätön hiekanjyvänen, joka oli tullut vaivaamaan pienoista simpukkaa.

Helmiä kalastetaan monin paikoin maailmaa, ja enimmän niitä saadaan Persian lahdesta ja lähellä Ceylonin saarta. Myöskin meidän köyhässä Suomessamme tavataan toisinaan helmisimpukoita, varsinkin Karjalan järvissä ja joissa.

2. Ilman ihmeitä.

Monta, monta vuotta sitten oli eräs Ulloa niminen mies muutamien ystäväinsä kera noussut aamuvarahin korkealle vuorenhuipulle. Koko huippu oli vielä sakean sumun peittämä, mutta auringon noustessa aikoivat usvapilvet hajautua.

Vähitellen ilma selkeni melkein kirkkaaksi ja jälelle jäi vain muutamia usvapilviä, jotka olivat kerroksittain toinen toisensa päällä niinkuin suomukset kalan ruumiissa. Vuorelle kiipeejät seisoivat ihaillen tätä kaunista näkyä; mutta kun Ulloa äkkiä sattui kääntymään ympäri kohti nousevaa aurinkoa, näki hän oman kuvansa hohtavan ilmassa niin selvästi kuin kiikarin lävitse katsottuna, ja näytti se olevan kymmenkunnan metrin päässä hänestä.

Mutta tämä ei vielä ollut kaikkein ihmeellisintä: kuva näytti olevan keskellä kolminkertaista ympyränkehää, jossa kerrokset olivat sisäkkäin ja välkkyivät monivärisinä, samalla kun niitä kaikkia ympäröi monin kerroin suurempi ja ainoastaan yksivärinen kehä.

Jokaisen kolmen sisemmän ympyrän ulkoreuna hohti kauniisti purppuranpunaisena, sitten seurasi oranssinkeltainen vyö, joka vähitellen heikkeni oljenkeltaiseksi ja muuttui vihdoin viheriäksi.

Ulloa luonnollisesti hämmästyi kovasti ja katseli ääneti harvinaista näkyä. Aluksi renkaat eivät olleet säännöllisen pyöreät, vaan pikemmin soikeat; mutta vähitellen ne yhä pyöristyivät ja kasvoivat kooltaan sitä mukaa kuin aurinko kohosi korkeammalle. Hän ojensi kätensä viitatakseen tovereilleen, ja silloin hän näki kuvaisensa tekevän samalla tapaa; mitä liikkeitä hyvänsä hän teki, niin toisti kuva ne, pysyen kuitenkin aina ympyräin keskessä.

Tällöin olivat toisetkin seuralaiset kääntyneet ympäri ja huomanneet tuon eriskummallisen ilmiön; mutta vaikka he kaikki näkivät juuri saman kuvan, luuli kukin vain yksin sen näkevänsä ilman että toveri mitään havaitsi. Renkaat pyöristyivät ja kasvoivat auringon yhä korkeammalle kohotessa, värit alkoivat vaaleta vaalenemistaan ja kuvainen hämärtyä yhä enemmän varjon tapaiseksi, kunnes koko ilmiö vihdoin katosi näkyvistä. — Tämä ilmiö on ilmatieteessä tunnettu "_Ulloan ympyrän_" nimellä.

Ani harvoin on ihmisillä ollut tilaisuutta nähdä kokonainen, ympyrän muotoinen sateenkaari; mutta kenen onnistuu sellainen nähdä, hän näkee oman kuvansa sen keskellä. Ranskalainen ilmapurjehtija Tissandier, joka pallollaan oli kohonnut pilvien yläpuolelle, näki tällaisen sanomattoman kauniin sateenkaaren sumuisessa ilmassa syvällä allansa, ja aivan sen keskellä oli pallon kori matkustajineen havaittavissa.

Toinen merkillinen ilmiö tunnetaan "Brockenin aaveen" nimellä. Brocken on kukkula Saksan Harz-vuoristossa.

Tämä kaunis näky nähdään siellä illalla juuri ennen auringonlaskua. Tämän vuoriston itäpuolella on melkein aina tiheä ja sumuinen ilmakerros, joka on niin sakea, että se luo itsestään varjon kuin mikäkin seinä. Auringon laskiessa länteen kuvastuvat kaikkien läheisten esineiden varjot tämän tiheän ilmakehän pinnalle. Katselijasta, joka nousee ylös kukkulan huipulle, näyttää siltä kuin hänen varjonsa, suunnattomasti suurentuneena, samoin kulkisi pilviröykkiötä vastaan, mutta niin ei todellisuudessa ole laita — se pysyy rauhallisesti paikallaan, ja jos hän voisi kävellä kukkulan huipulta suoraan kuvaistaan kohti, olisi hän hyvin pian päässyt sen taakse.

Kangastus on myöskin yleisesti tunnettu harhakuva. Sitä nähdään Egyptin hiekka-aavikoilla ja ovat matkustajat kuvailleet sitä seuraavaan tapaan: Kuljettuaan pitkin polttavan kuumaa hiekkalakeutta, väsyneinä, janoisina ja viileää yötä odottaen, he äkkiä ovat etäällä näkevinään välkkyvän vedenpinnan. He ovat kiihkeästi kiirehtäneet kameleitansa tuota siunattua järveä kohti; mutta heidän edetessään kangastus samaten etenee heidän silmissään, ja auringon viimein laskiessa taivaanrannan taa katoaa koko viehättävä harhakuva näkyvistä.

Tämä omituinen ilmiö aiheutuu siitä, että aavikon hiekka kuumentuu suunnattomasti päivän polttavista säteistä ja ohentaa sitä lähinnä olevan ilmakerroksen, ja tämä ilmakerros eroaa monessa suhteessa siitä, joka on vaikkapa vain pari metriä sen yläpuolella — se on aivan kuin vedenpinta, jonka pinnalla öljyä uiskentelee. Näin ollen taittuu jossakin taivaalla kulkevan pilven kuva sen pinnalle, näyttäen järveltä erämaassa, ja kun kylät Egyptissä yleensä ovat rakennetut kunnaille, kuvastuvat talot ja puut tämän pilven pinnalle edellä kerrotulla tavalla ja monistuvat heijastajan säännöttömyyden ja epätasaisuuden takia, niin että ne saavat suuremman ko'on ja eriskummallisemman ulkomuodon kuin mikä niillä todellisuudessa on.

3. Suuri Irlannin hirvi.

Kauvan, kauvan ennen niiden aikojen alkua, joista historia mitään tietää, eli maamme päällä oudon näköisiä eläimiä — eläimiä, joita emme enää missään näe, sillä ne ovat jo ammoin sitten kuolleet sukupuuttoon. Tahi oikeastaan on epäiltävää osaammeko me puhua mitään "maastamme", sillä tämän taivaankappaleen, jolla me nyt elämme, on täytynyt ennen olla vallan toisennäköinen kuin nykyään, niin että meidän olisi vaikea tuntea sitä omaksemme, jos meillä olisi tilaisuutta nähdä se muinaisessa tilassaan.

Siis tuhansia vuosia sitten — jos voisimme siirtyä ajassa niin paljon taapäin tahi jos meillä olisi sen aikainen maapallon kartta katseltavanamme — oli maan päällä meriä siellä missä nyt näemme vuoria, maata missä nyt ulottuu rajaton ulappa, kukkuloita laaksojen paikalla ja järviä lakeuksien kohdalla; mantereita, joita valtameri nyt erottaa toisistaan, ei silloin mikään vesi jakanut kahtia. Mutta sinä aikana oli maan päällä paljon enemmän lunta ja jäätä kuin nykyään.

Ehkäpä moni ihmettelee, kuinka ollenkaan on mahdollista että me voimme tietää kaikista näistä asioista. Mutta asianlaita on niin, että vaikkapa meillä ei niiltä ajoilta ole jälellä yhtään ainoata kirjaa, karttaa tai kuvateosta — silloiset ihmiset olivat näet niin raa'assa tilassa, että heitä voisi pikemminkin nimittää villeiksi eläimiksi, eivätkä he osanneet lainkaan kirjoittaa — niin on meille kuitenkin säilynyt kirja, joka ei ole ihmisten kirjoittama, mutta jonka lehdet ovat avoinna jokaiselle, joka vaivoista säikkymättä tahtoo niitä oppia lukemaan. Tämä kirja ei ole kirjoitettu millään helposti ymmärrettävällä kielellä, mutta se sisältää mitä huvittavimpia ja opettavimpia asioita: sen sisällyksenä on maapallomme historia.

Oppineet ja älykkäät miehet, jotka ovat tutkineet geologiaa — se on maapallon historian nimi — ovat saaneet selville, minkälaisia eläimiä maan päällä on elänyt tuhansia vuosia takaperin. He ovat löytäneet noiden omituisten, sukupuuttoon kuolleiden eläinten luita, hautautuneina maan uumeniin tahikka toisinaan kiveksi kovettuneina. Muutamista harvoista löytämistään luista he ovat kyenneet rakentamaan kokonaisia eläimiä ja antamaan meille käsitystä siitä, millaisilta ne eläessään saattoivat näyttää. Ja erinäisistä merkeistä kallioissa ja vuorten kupeissa he voivat päätellä, minne asti jää ja lumi noina etäisinä aikoina ulottui, missä meri ennen lainehti maakamaran päällä ja missä maa on vajonnut vesien kohtuun.

Monet noista eläimistä olivat erittäin suuria ja jotkut vallan hirvittävän näköisiä. Ankara mahtoi olla elämä ja toimeentulo aikojen takaisilla ihmisillä, kun moiset hirviöt samosivat mailla ja merillä. Mutta korkeampaa järkeänsä käyttäen ihmissuvun onnistui niistä saavuttaa voitto; suunnattomasta ko'ostaan ja voimistaan huolimatta ovat jättiläiseläimet kuolleet sukupuuttoon, niin että me tunnemme niitä vain harvoista museoihin kerätyistä luuston osista ja tiedemiesten sommittelemista kuvista.

Kauneimpia kaikista näistä maan päältä hävinneistä eläimistä oli suuri Irlannin hirvi eli jättiläishirvi, kuten sitä myös nimitetään. Tämä harvinaisen komea eläin oli kolmatta metriä korkea, siis isompi kookasta hevosta, ja varustettu mitä muhkeimmalla sarviparilla.

Joillakin eläimillä saattoi sarvien väli äärimmäisestä huipusta toiseen olla yli kolme metriä ja pääkallon paino sarvineen n. 45 kg.

Tämä hirvi näyttää eläneen suurissa laumoissa Irlannissa. Eräästä pienestä suosta löydettiin yhtenä ainoana kesänä yli 75 pääkalloa, ja jo aikaisemmin oli siitä monilukuisia kalloja kaivettu.

Ainoastaan uroksilla oli sarvet — siis samoin kuin muilla peurasuvuilla. Hirvilaumat elivät suurten metsien ulkoreunoilla.

On vaikeata tarkoin määritellä, minä aikoina nämä jättiläishirvet elivät Irlannissa ja Englannissa ja asuiko näillä saarilla silloin vielä ihmisiä, vaikka näyttää jotenkin varmalla että ainakin mannermaa niinä aikakausina oli asuttu. On nimittäin löydetty näiden eläinten luustoja yhdessä ihmisten valmistamien aseitten kanssa; mutta mahdotonta on sanoa, ovatko nämä molemmat lajit eläviä olentoja asuneet yhdessä vuorenonkaloissa vai onko niiden kummankin sinne tulon välillä saattanut olla pitkiä ajanjaksoja.

Vaikka tätä muhkeata eläintä sanotaankin hirveksi, ei se ollut lainkaan nykypäivien hirven näköinen. Viimemainittu on paljon rumemman ja kömpelömmän näköinen, sen turpa on iso ja sarvet leveät. Suuren Irlannin hirven tieteellinen nimi on Megaceros, joka merkitsee "isosarvinen" ja on todella sopiva nimi sille.

4. Jättiläispuita.

Noin 60 vuotta takaperin muuan kalifornialainen metsästäjä, joka ajoi takaa haavoittamaansa karhua, sattui eksymään metsässä ja kulki umpimähkään eteenpäin, kunnes tapasi edessään suunnattoman suuria havupuita kasvavan metsikön. Puut kohottivat latvansa huimaavaan korkeuteen, ja hän jäi seisomaan niiden eteen täynnä ihmetystä ja pelonalaista kunnioitusta.

Sillä välin karhu, joka arvatenkin oli iloissaan kun sen takaa-ajajan huomio oli hetkeksi kiintynyt muihin asioihin, käytti tilaisuutta hyväkseen ja katosi tiehensä, jättäen metsästäjän yksiksensä valtavien puitten keskeen. Näitä seisoi useita kymmeniä yhdessä ryhmässä, suurempia kuin mitä ihmissilmä milloinkaan oli nähnyt.

Katseltuaan puita vielä hetken aikaa ja merkittyään huolellisesti suunnan metsikköön, metsästäjä palasi toveriensa luo ja kertoi heille näkemistään ihmepuista. Mutta hänen harmikseen nämä kieltäytyivät uskomasta koko juttua eivätkä edes tahtoneet hänen johdollaan lähteä katsomaankaan, oliko hänen puheissaan perää; silloin hän päätti käyttää toista keinoa heitä vakuuttaakseen.

Muutaman päivän perästä hän ehdotti heille uutta karhunajoa, väittäen keksineensä aivan verekset jäljet. Kun toverit olivat tähän suostuneet ja seurue lähtenyt matkaan, johdatti hän heidät viekkaasti juuri jättiläispuumetsikköä kohti. Ennen pitkää he olivat saapuneet paikalle, ja nyt täytyi ällistyneiden toverien uskoa, ettei hän edellisellä kerralla ollut pannut lainkaan omiaan.

Uutinen tästä löydöstä levisi tietysti pian laajalle, ja muitakin samanlaisia metsikköjä löydettiin. Ne ovat tunnetut nimellä "Kalifornian jättiläispuumetsiköt". Kasvientutkijat ovat puulle antaneet nimen Sequoia. Suurin puu Calaverasin metsikössä (juuri tuo ensin löydetty) on yli 100 metriä korkea ja 2 metrin korkeudella 15 metriä ympärimitaten. Muuan toinen, valitettavasti jo kuollut puu, joka on saanut lempinimen "metsän äiti", on samoin yli 100 metriä korkea ja yli 20 metriä ympärimitaten.

Eräässä toisessa, Mariposan metsikössä on kokonaista 125 puuta, jotka kaikki ovat yli 13 metriä ympärimitaten. Ne eivät ole niin pitkät kuin Calaverasissa tavatut, mutta suhteellisesti paljon paksummat. Suurin puu on yli 90 metriä korkea; mutta siellä on kaksi puuta, joiden ympärysmitta juuresta on yli 30 metriä ja 30 metrin korkeudella 2 ½ metriä. Toisen rungon läpi on hakattu tunneli, jonka kautta voi hyvin ajaa vaunuilla ja kaksivaljakolla; ja toisen ympäriltä otetulla kaarnarenkaalla on katettu tavallisen kokoinen metsätalo.

Näiden kolmen puun arvellaan olevan yli 1,000 vuotta vanhoja; erään kaadetun puun vuosirenkaista voi laskea sen olleen kokonaista 2,000 vuoden ikäinen.

Kalifornia ei kuitenkaan ole ainoa seutu maailmassa, joka voi ylpeillä niin isoista puista. Myöskin Australiassa on moniaita kauniita puita, vaikka ne ovatkin toisia lajeja kuin edelliset. Jättiläisviikunapuu huomattiin mitattaessa olevan lähes 50 metriä ympärimitaten.

Victoria-valtion mahtavat Eucalyptus- eli kumipuut kasvavat 80-100 metriä korkeiksi; ja eräs pilviä pitelevä puu tätä lajia laskettiin sen kaadettua 145 metriä pitkäksi juuresta siihen kohtaan, josta se kaadettaessa oli mennyt poikki; ja kun puu tällä kohden oli vielä metrin paksuinen läpimitaten, niin täytyy sen koko pituus otaksua n. 170 metriksi. Niin korkeita eivät ole maailman korkeimmatkaan rakennukset (Eiffel-tornia lukuunottamatta), Egyptin pyramiidit ja Kölnin tuomiokirkko. Nämä suunnattomat puut eivät kasva ryhmissä kuten Kalifornian jättiläispetäjät; mutta niillä alueilla, missä niitä kasvaa pitkän matkan päässä toisistaan, on miltei jokainen puu tätä kokoa.

5. Ampujakala.

Kärpänen istahti hetkiseksi virran yli nuokkuvalle lehdelle. "Tässä olen varmasti turvassa", se arveli itsekseen, "sillä tuskinpa mikään hirveä kala jaksaa hypähtää näin korkealle, ja sitäpaitsi suojelee minua tämä lehti jolla istun".

Se rupesi siistimään siipiään hyvin huolellisesti, kiinnittämättä ollenkaan huomiota siihen mitä alhaalla vedessä tapahtui.

Yhtäkkiä pirahti vesipisara lehdelle lähellä kärpästä. Tämä katsahti ylös taivaalle. "Mitäs tämä on?" se ihmettelemään, "eihän se näytä sadepisaralta. Enkä minä näe pilvenhivenettäkään taivaalla."

Räiskis! Vesi kasteli seuraavassa tuokiossa kärpäsen läpimäräksi ja pudotti sen alas lehdeltä, ja ennenkun se typerryksissään tiesi mistään, purjehti se jo selällään vedenpinnalla. Vieressä kuului loisketta kalanevistä — ja nyt oli kärpäsen elämäntarina päättynyt.

"Mikähän siinä oli, että ensimmäinen laukaukseni petti?" tuumiskeli ampujakala ihmeissään. "Minä alan kai jo tulla vanhaksi ja huononäköiseksi. En ole vielä koskaan eläissäni ampunut harhaan. Mutta tavotinpa sen veitikan kuin tavotinkin!"

Ja se lähti katselemaan uutta saalista itselleen.

6. Paha maa.

"Pahaksi maaksi" sanotaan näitä seutuja, koska siellä ei voi elää maanviljelijä eikä karjanhoitaja. Siellä ei näy puita eikä ruohoa silmänkantamalla, ja kaikki villit eläimet välttävät sinne tulla. Päivillä siellä on polttava helle ja öillä jäätävä pakkanen. Maan pinnalla ei missään näe päilyvää vettä, mutta kuitenkin kulkee mahtava virta tämän seudun halki.

Se on "kanjoonien maa", ja virta on Kolorado.

Tämä virta on leikannut itselleen uran syvälle maan uumeniin ja juoksee siellä 2 kilometrin syvyydessä. "Suuri kanjooni" on 300 kilometriä pitkä ja sen uomasta maan pintaan joka paikassa on vähintäin 1 ½ kilometriä. Virta juoksee aluksi kahtena haarana, "Suurena" ja "Viheriänä Koloradona", jotka yhtyvät leveässä kuilussa, missä virta kohisee mahtavana koskena. Kuilun reunat kohoavat äkkijyrkkinä virrasta, ja noin peninkulman matkalla juoksee vesi liki 15 peninkulman nopeudella tunnissa.

"Usein illan tullen", kertoo eräs matkustaja, "kun aurinko polttaa hehkuvan punaisena savikenttiä, on kanjooneissa pimeä ja kylmä kuin maanalisissa vankityrmissä; ja kun kaikkialla muualla maa huokaa kuivuudesta ja matkustajat yläisillä polttavilla aavikoilla ovat janoon kuolemaisillaan, vaahtoaa virta jäisen kylmänä äkkijyrkänteissään. Joillakuilla erittäin kuivina kesinä voi jalkaisin kulkea virran pohjaa pitkin; mutta kun sitte yhtäkkiä tulee valtavia sadekuuroja, nousee vesi virrassa 30-40 metriä parissa päivässä ja kasvaa järven levyiseksi. Kaikki nuo aavikon tapaiset tasangot ovat samalla tapaa leikeltyjä, eivätkä ihmiset voisi niillä asua edes päivääkään. Kuilujen pohjalla vallitsee ikuinen pimeys, ja valon vaihdellessa kulkee siellä merkillisiä suurten linnojen, tuomiokirkkojen, pylväistöjen ja tornien kuvaisia seinillä, vuoroon näkyen ja vuoroon kadoten..."

7. Eläviä lamppuja.

Kuumien maiden tulikärpänen — joka tosin ei ole mikään kärpänen ja jolla ei ole tulenkaan kanssa mitään tekemistä — on hyvin hyödyllinen pikku elävä. Se on kovakuoriainen, jonka päästä säteilee voimallista valoa. Troopillisten seutujen asukkaat käyttävät sitä lyhtynään ja lamppunaan. Matkalle lähtevä mies kiinnittää sellaisia kovakuoriaisia jalkoihinsa tai kenkiinsä, ja naiset tekevät kotiaskareitaan niiden valolla.

Intiassa niitä käytetään myöskin tukan ja puvun koristeina, jolloin näitä pieniä eläinparkoja neuloilla kiinnitetään harsokappaleisiin. Suurina juhlapäivinä hindut eivät korista niillä ainoastaan vaatteitansa, vaan hevostensakin valjaat, ja illan pimeässä ne hohtavat ja kimaltelevat kalliiden jalokivien tavoin.

Kiinan lamppukärpänen on läheistä sukua edelliselle, mutta muodoltaan ja väriltään jonkin verran erilainen.

"Sepät" Länsi-Intian saarilla ovat ehkä suurimmat ja loistavimmat tällaisista kovakuoriaisista. Tähtikirkkaina öinä on nurmi täynnä tuhansia pieniä lamppuja, jotka hiljaa liikehdellessään näyttävät vilkkuvan aivan tähtien tavoin; puut ja pensaat samoin kuhajavat niitä, ja kun ne salaman nopeudella lentelevät edestakaisin näiden välillä, niin syntyy sanomattoman kaunis kuvitelma tähtilennoista ja ilotulituksesta.

Kiiltomato on yleinen kovakuoriainen vanhassa maailmassa. Meillä Suomessakin tunnetaan sen lempeä valo, joka hohtaa ruohikoista ja teiden varsilta. Uroksella on siivet ja erinomaiset isot silmät; naaraksella sen sijaan ei ole siipiä ollenkaan ja muistuttaa se ulkonäöltään paljon toukkaa. Sen toukatkin levittävät valoa, vaikkei niin suuressa määrässä kuin täysikasvuiset hyönteiset. Ne syövät etanoita ja kätkeytyvät niiden kuoriin, sittenkun ovat pistäneet suuhunsa oikeat isännät. Eräissä lajeissa kiiltomatosia loistaa vain siivetön naaras; toisissa lajeissa on kummallakin sukupuolella tämä ominaisuus.

Tätä pimeässä-loistamiskykyä ei ole voitu tarkoin selittää. Ennen luultiin sen johtuvan jonkin aineen hitaasta palamisesta, jota nämä hyönteiset ruumiistaan erittäisivät, mutta nykyään sen otaksutaan olevan hermojen toimintaa; samalla tapaa kuin sähköankerias ja torpeedokala kykenevät muuntamaan hermovoimaansa sähköisyydeksi, muuntavat tulikärpäset ja kiiltomadot sen valoksi. On myöskin otaksuttu, että eri sukupuolet tämän valon avulla löytävät toisensa, ja että se voi myös olla varjeluskeino niiden pahimpia vihollisia lintuja vastaan, koska nämä pelkäävät käydä sellaisen saaliin kimppuun, joka levittää itsestään niin salaperäistä valoa.

8. Koralli.