Part 4

Kun punainen muurahainen lähtee orjia ryöstämään, niin noudattaa se mitä älykkäintä sotasuunnitelmaa. Ryöstöretki alotetaan aina yön tullessa. Heti kun "amatsoonit" ovat tulleet ulos asunnoistaan, asettuvat ne sulettuihin riveihin ja sotajoukko suuntaa kulkunsa sitä muurahaiskekoa kohti, joka yhteisessä sotaneuvottelussa on päätetty ryöstettäväksi. Turhaan koettavat jälkimmäisen soturit tukkia pesänsä sisäänkäytäviä; kaikista niiden ponnistuksista huolimatta tunkeutuvat viholliset aina linnoituksen sydämmeen ja nuuskivat kaikki suojat valitakseen uhrinsa: toukat ja kotelot. Ne työmuurahaiset, jotka koettavat estää ryöstöä, paiskataan yksinkertaisesti syrjään, mutta vihollinen ei huoli ottaa niitä mukaansa, sillä se tietää että ne tuskin alistuisivat orjan iestä kantamaan. Se tahtoo ainoastaan nuoria yksilöjä, joita se voi mielin määrin kasvattaa palvelijoikseen. Kun vieras keko on perusteellisesti ryövätty, ottaa kukin valloittaja varovaisesti toukan tai kotelon pihtiensä väliin ja varustautuu kotimatkalle. Ne jotka eivät ole voineet löytää toukkia eikä koteloita, ottavat kaatuneitten vihollisten silvotulta ruumiita käytettäväksi kotona ravinnoksi. Saaliilla kuormitettu sotajoukko lähtee sitten marssimaan kotiin samassa järjestyksessä kuin oli tullutkin, muodostaen toisinaan aina 40-50 metrin pituisiakin jonoja. Ryövärien asunnossa alkavat siellä ennestään löytyvät orjat antaa uusille vangeille mitä hellintä hoitoa. Ne antavat niille ravintoa, siistivät niitä ja lämmittävät niiden kylmentyneitä ruumiita.

Muurahaisyhteiskunnissa, jotka pitävät orjia, tulevat isännät kumminkin pian itse riippuvaan asemaan. Niin pian kun ne ovat tuoneet saaliinsa kotikekoon, rupeavat ne etsimään lepoa sodan rasituksista laiskuuden nautinnoissa. Mutta tällä tapaa ne pian heikontuvat ja joutuvat itse vuorostaan orjuuden ikeen alle. Niiden riippuvaisuus orjistaan on niin suuri, että jos jälkimmäiset riistetään niiltä pois, niin kukistuu hyvin pian koko yhteiskunta puutteeseen ja toimettomuuteen. Ryövärit näet kammovat kaikkea kotityötä ja osaavat vain tapella. Jos yhteiskunnan jostain syystä on pakko jättää vanha asuntonsa ja rakentaa uusi, niin on tämä työ tykkänään orjain tehtävä, jopa täytyy näiden saksiensa välissä kantaa isäntänsä uuteen asuntoon. Näin syvälle saattaa sortamishalu ja nautinnonhimo vajottaa viisaat muurahaisetkin.

23. Käynti Mammuttiluoiassa.

Kun korkeat vuoriselänteet ammoisina aikoina maanalaisen tulen vaikutuksesta kohosivat ilmaan, syntyi niiden kupeille usein syviä ja kiemurtelevia rotkoja ja luolia. Kenties laajin kaikista tunnetuista luolista maan päällä on kuuluisa Mammuttiluola Amerikan Yhdysvaltain Kentucky-valtiossa. Se on vielä verraten vähän tunnettu, ja sen sisään ollaan tunkeuduttu vasta n. 4-5 peninkulmaa. Sisäänkäytävä on ahdas ja matala, mutta kuljettua jonkun matkaa tulisoihdun valossa pitkin maanalaista käytävää muuttuu näyttämö, ja mitä vaihtelevimpia ja suurenmoisimpia näköaloja avautuu katsojan silmäin eteen. Välistä nähdään tarumaisia tippukivisaleja, joita kannattavat tuhannet erimuotoiset pylväät ja koristavat lasinkuultavat haavemaiset patsaat; toisin paikoin näkee ihmeellisiä temppeleitä, jotka tulisoihtujen väräjävässä valossa hohtavat jalokivien hehkussa.

Tässä synkässä sokkelossa on kullakin paikalla oma nimensä ja historiansa. Muuatta niistä kutsutaan "aavekammioksi", koska se tavattiin täynnä ihmisluurankoja, jotka arvatenkin olivat tätä Amerikan osaa muinoin vallinneiden intiaaniheimojen. Mitähän kolkkoja murhenäytelmiä tässä paikassa aikoinaan lienee tapahtunutkaan! Toisaalla tarjoutuu vielä valtavampi nähtävä, nim. "jättiläiskirkko", jonka tavaton suuruus täyttää katsojan ihmetyksellä. Sitä verhoo ikuinen pimeys, ja huolimatta saattajien sytyttämien nuotioiden valosta ei silmä saata erottaa kupuholvin huippua, joka kohoo n. 150 metrin korkeuteen katsojan pään päällä.

Etempänä vyöryttelee Styx-virta (Tuonelan joki) mustia vesiään hämäräin holvien alitse, joista riippuu alaspäin lukemattomia kallionjärkäleitä. Tässä maanalaisessa virrassa, jota myöten kuletaan veneellä, elää eräs hyvin omituinen kalalaji, Cyprinodon, jonka sanotaan olevan aivan sokea ja jonka todella täytyy sitä ollakin, sillä mitäpä se tekisi silmillä tässä vedessä, johon ei milloinkaan päivän valo pilkistä?

Yhä kauvempana tässä suunnattomassa, jokien, koskien ja maanalaisten lampien halkomassa luolassa katsoja ihmeekseen kohtaa avaran vedenpinnan, jolla hitaasti liukuu muutamia veneitä, kokassaan tulisoihdut, joiden hämärä kumotus häipyy utumaiseen etäisyyteen, voimatta valaista järven rantoja ja kalliotöyräitä. Tämä tumma ja liikkumaton vesiuoma on saanut nimen "kuollut meri".

Kuten useimmissa muissa maapallon suurissa luolamuodostuksissa on Mammuttiluolassakin muutamia kuiluja, jotka tuntuvat olevan aivan pohjattomia. Oppaat viskaavat niihin palavia aineita, jotka kierrellen kaarrellen putoavat alaspäin katsojan mielestä tavattoman pitkän ajan ja vihdoin sammuvat tiellään, ennenkun ovat päässeet pohjaan saakka.

24. Kolme ääntä.

_Ensimmäinen ääni._

Minut tunnetaan kaikkialla maan päällä. Lukemattomia vuosia olen vyöryttänyt mahtavia vesiäni, ja ihmiset ovat matkustaneet tuhansien peninkulmain päästä näkemään minua ja kuulemaan minun ääntäni. Minä olen hevosenkengän muotoinen, ja voin nähdä pienen pikkuruisia höyryveneitä tulevan minua niin lähelle kuin uskaltavat, kannellaan uteliaita ihmisiä, jotka ovat tulleet minua katsomaan. Minä sallin heidän tulla enkä tee heille mitään pahaa, mutta minä en suvaitse kenenkään rankaisematta leikitellä minun kanssani. Kerran koetti eräs kuuluisa uija seurata juoksuani alaspäin, mutta häntä ei sitten enää elossa nähty.

Minun veteni putoavat viidenkymmenen metrin korkeudelta, ja putouksen alla käyvät hirvittävät hyrskyt ja syntyy kaunis sateenkaari.

Monia vuosia sitten eräs ranskalainen pappi minut keksi ja kirjoitti minusta seuraavasti: "Ontario ja Erie-järvien välillä on suunnaton ja hirvittävä vesiputous, jonka vertaista ei löydy maan päällä. Tämän ihmeellisen putouksen muodostaa kaksi väkevää ristikkäin kulkevaa vesivirtaa, ja jakautuu se kahteen osaan, joiden välille jää pitkin putouksen rintaa kulkeva saari. Tästä putouksesta kulkevat vedet ryöppyävät ja kiehuvat hirvittävällä tavalla ja pitävät pauhinaa, joka voittaa ukkosenkin jylinän. Kun tuuli käy etelästä, voi pauhun kuulla lähes 75 kilometrin päähän."

Minä olen vesiputousten kuningatar, sillä minulla ei ole vertaistani maailmassa — minä olen kuuluisa Niagara.

_Toinen ääni:_

Minä olen "jylisevä sauhu". Olen kahta vertaa leveämpi ja kahta vertaa korkeampi kuin Niagara; ja kaukaisessa Afrikassa on kotini. Vetteni suihku saa maat ympärilläni viheriöimään ja metsän puut pukeutumaan juhla-asuunsa koko juoksuni matkan.

Vuosisatoja ja tuhansia eivät valkoiset miehet minua tunteneet, mutta kerran tuli suuri tutkimusretkeilijä, (David Livingstone) joka virtaa alas purjehtiessaan näki peninkulmien päästä sakeita sauhuja, mitkä näyttivät nousevan joistakin suunnattomista ruohoaavikon paloista. Näitä sauhuja oli viisi, ja kun tuuli niitä paisutti, näyttivät niiden huiput sekautuvan pilviin. Alhaalta ne olivat valkeat, mutta ylempänä tummentuivat mustiksi kuin sakea savu. Ja ilman täytti syvä, kumiseva jylinä, joka kuului yhtä kauvas kuin sauhu voitiin nähdä. Valkoinen mies tuli lähemmäksi, ja hän näki minut — "jylisevän sauhun!"

Pudottuaan alas näistä jyrkistä koskista veteni juoksevat liki 7 peninkulman matkan syvän kanavan pohjalla, ja ken niitä tahtoo nähdä, saa laskeutua pitkäkseen kuilun reunalle ja katsella alas jyrkkien kallioiden yli. Joitakuita vuosia sitten tuli taas valkoisia miehiä, jotka hinasivat rannalleni köysiä ja vipukoneita — he tahtoivat rakentaa rautaisen sillan kuilun yli putouksen alapuolella. Tuhannet vuodet olin ollut vapaa herrani, ja minä nauroin noille miekkosille, jotka halusivat säilyttää ikeen niskoilleni; mutta minä en tuntenut valkoisen miehen älykkäisyyttä ja taitoa. Monia kuukausia he ponnistelivat ja voittivat paljon vaikeuksia, ja vihdoin oli silta valmis, yhtenä maailman ihmeistä.

Minä olen Victoria-putous Zambesi-virrassa!

_Kolmas ääni:_

Minun kotini on Kaliforniassa, missä minä sisarusteni kanssa asustan suurenmoisessa laaksossa.

Muuan sisarputouksista lankee alas 313 metrin korkeudesta, peittyen suloiseen sumuhuntuun; mutta on toinen, jonka korkeus on kokonaista 873 metriä — siis paljon, paljon enemmän kuin Niagaran ja Victoria-putouksen, mutta se ei ole läheskään niin leveä eikä syvä kuin nämä. Leveys on vain 5 metriä, ja ennenkun vesi on ennättänyt pohjaan, on se tässä suunnattomassa hyppäyksessään suurimmaksi osaksi haihtunut usvana ilmaan.

Eräs toinen sisaruksista saa juurellaan koristuksekseen huikaisevan kirkkaita sateenkaaria, jotka muodostavat täydellisiä ympyröitä.

Laakso, jossa minut löydettiin, on maailman ihmeellisimpiä; kaikkialla kohoaa jylhiä kalliotöyräitä, jotka katsojassa herättävät samalla kertaa kauhua ja ihastusta.

Minä olen Nevada-putous, ja minä asun Yosemiittilaaksossa.

25. Mammutti.

Enemmän kuin sata vuotta sitten sattui Pohjois-Siperiassa, että kun muuan sikäläinen heimopäällikkö miehineen oli etsimässä norsunluuta erään joen rantamilla, kohtasi häntä ihmeellinen näky. Keskellä jäätä, siihen kiini kangistuneena, seisoi norsuntapainen eläin, 3 metriä korkea ja yli 5 metriä pitkä sekä varustettu suunnattomilla torahampailla, jotka olivat n. 3 metrin pituiset ja käyristyneet taaksepäin. Päinvastoin kuin norsu, oli tämä eläin karvainen; pitkä, paikoin musta, paikoin punertava karva peitti sen ruumista.

Viisi vuotta päällikkö katseli tuota merkillistä eläintä, joka oli muuttunut jäälohkareeksi jäitten keskellä, ja odotteli että sen vankila sulaisi. Tämän ajan kuluttua jää vähitellen sulikin ja mammutti sillä se oli sen nimi — esiytyi vapaana hämmästyneiden alkuasukkaiden silmäin edessä. Mutta pian nämä tointuivat ällistyksestään ja rupesivat hävittämään kummitusta: torahampaat katkaistiin ja myytiin ja väki koirineen herkutteli sen lihalla.

Onneksi tuli kuitenkin sanoma tästä löydöstä erään luonnontutkijan korviin, joka saapui paikalle ja kokosi luut ja karvojen jätteet sekä osti torahampaat takaisin siltä henkilöltä, jonka haltuun ne olivat joutuneet. Sitten vei hän nämä aarteensa Pietarin museoon.

Lähes puolen sataa vuotta myöhemmin oli muuan insinööri kartoitustöissä samoilla seuduilla. Hän nousi miehineen maihin ja katseli vuolasta virtaa, joka kohisi ohitse merta kohti, vieden muassaan suuria jääröykkiöitä sekä multa- ja mutalohkareita.

Äkkiä he huomasivat vedessä ison tumman esineen — se oli taas mammutti! Tuhansia vuosia sitten se oli mahtanut tallustella nevalla, joka ei jaksanut kannattaa sen tavatonta painoa; kykenemättä selviämään pulasta oli se vajonnut yhä syvemmälle ja saanut kuolemansa. Sitte tuli jääkauden ankara pakkanen, joka oli jäädyttänyt koko suunnattoman suoseudun ja kaikki mitä siinä eli ja oli, niin että mammutti oli säilynyt jäätyneessä tilassa arvaamattomat ajanjaksot, kunnes vesi nyt vihdoin oli tuonut sen jälleen päivänvaloon.

Insinööri käski miestensä kiinnittää köysiä jättiläisen kaulaan ja vitjat sen torahampaiden ympärille; mutta eläimen takajalat olivat niin painuneet virran pohjaan, että heidän täytyi jäädä odottamaan kunnes vesi irrottaisi sen tykkänään.

Sitte vihdoinkin saatiin hevosten ja köysien avulla raskas ruumis hinatuksi rannalle.

Torahampaat sahattiin poikki, ja sitte alkoi eläimen nylkeminen. Mutta silloin, heidän paraikaa ollessaan tässä työssä, huomattiin äkkiä että maa, jolla he seisoivat, alkoi vajota. He säntäsivät veneillensä ja onnistuivat nipin näpin pelastumaan niihin; mutta katsellessaan harvinaista saalistansa he saivat mielikarvaudekseen nähdä, että väkevät aallot olivat nielaisseet sen mukaansa.

Mammutti oli nykypäiväin norsua paljon suurempi ja oli hyvin varustettu elämään kylmässäkin ilmanalassa. Se eli ylipäänsä sellaisissa seuduissa, missä virrat säännöllisesti tulvivat ja missä löytyi paljon soita; on otaksuttu että se usein joutui laineitten saaliiksi ja hukkui. Edelleen täytyy olettaa, että noiden ammoisten aikojen ihmiset sitä mielellään metsästelivät; vaikka pyynti silloisilla alkuperäisillä aseilla oli erinomaisen vaarallista, oli saalis sitä suuriarvoisempi, sen lihalla kun kokonainen heimokunta voi elää monet ajat.

Mammutin syömähampaat olivat jykevämmät kuin norsun, ja se söi järeämpää ruokaa; erään viimeisimmäksi löydetyn eläimen vatsassa tavattiin männyn- ja kuusenhavuja ja pureskeltuja käpyjä.

Samaan aikaan, jolloin mammutti kierteli Europaa (joka silloin oli muodostukseltaan hyvin toisellainen kuin nykyään), eli täällä muitakin outoja eläimiä: suunnaton, "sapelihampainen" tiikeri, villakarvainen sarvikuono, jättiläislaiskiainen, jättiläishyeena ja monenlaisia karhuja. Kaikkien näiden luurankoja on löydetty ja usein samoista paikoista kuin ihmisten valmistamia piikiviaseita, niin että tiedämme ihmissuvun ja näiden kadonneiden jättiläiseläinten silloin jakaneen maan keskenään.

26. Kääpiöpuita.

Japanissa ja myöskin Kiinassa on tapana kasvattaa kaikenlaisia kääpiöpuita keskeyttämällä mahlan juoksu nuorissa taimissa. Muuan Japanissa matkustellut englantilainen kasvientutkija kertoo siitä: "Koska japanilaisten talojen ja myymälöiden alakerta on avoin edestä ja takaa, voin katuja kulkeissani tuon tuostakin vilkaista heidän sieviin pikku puutarhoihinsa; ja huomatessani jonkun toisia paremmaksi en suinkaan laiminlyönyt käydä sitä lähemmältä tarkastamassa. Monet näistä puutarhoista ovat erittäin pienet, jotkut tuskin europalaista ruokasalia suuremmat; mutta niiden pinta on saatu vaihtelevaksi pienillä turvepenkereillä, joille on istutettu omituisiin muotoihin leikeltyjä kääpiöpuita, sekä pienoislammikoilla, joissa kulta- ja hopeakalat pulahtelevat."

Hän huomasi näissä peukaloisen-puutarhoissa kasvavan mäntyjä, azaleoja, sananjalkoja ja monenlaisia bambulajeja.

Jos nämä harvinaiset puut ovat kasvatetut vesasta — mikä on tavallisinta — kierretään niiden runko jo taimena mitä merkillisimpiin muotoihin; tämä tietysti tyrehyttää mahlan juoksun ja saa aikaan, että sivuhaaroja putkahtaa esiin juuri niistä kohdista, joista niitä toivotaan kasvavan. Yksipuoliseksi kasvaneella kääpiöpuulla ei katsota olevan suurtakaan arvoa, sen täytyy olla tasasuhtainen.

Jos niitä taas kasvatetaan siemenestä, niin valitaan kaikkein pieninten puiden pienimmät siemenet; nuorille taimille annetaan mahdollisimman vähän vettä, ja sitä mukaa kuin uusia oksia tulee, tukahutetaan niiden kasvu kaikilla mahdollisilla keinoilla.

Tulokset ovatkin aivan erinomaisia, vaikka niitä ei voi juuri kauniiksi sanoa. Eräs kääpiöpetäjä, jonka ikä tiedetään ainakin sadaksi vuodeksi, kasvaa laatikossa, jonka läpimitta on ½ metriä, ja on sen oma korkeus ainoastaan 1 ½ metriä. Myöskin hedelmäpuita kasvatetaan samalla tapaa, ja monessa japanilaisessa kodissa näkee appelsiinipuita, jotka ovat ainoastaan 15 sm korkuisia ja kantavat kirsikan kokoisia hedelmiä.

Merkillisimpiä ilmiöitä tämän oudon tarhuritaiteen alalla oli — kertoo edellämainittu matkustajamme — pienoinen, ainoastaan 2 ½ sm läpimitaten ja 7 ½ sm korkea ruukku, jossa kasvoi mänty, bamburuoko ja luumupuu, viimemainittu täydessä kukassa. Tämän harvinaisen puutarhan hinta oli 2,500 mk.

Luonnollisesti valitaan näin surkealla tavalla kidutettaviksi vain sellaiset kasvit, jotka voivat tulla toimeen mitä epäsuotuisimmissa olosuhteissa. Ne kaikki totutetaan mitä niukimpaan ravintoon, niin että ne juuri voivat elää. Ja sen ohessa niitä leikellään ja taivutetaan mitä monimutkaisimmalla tavalla, niin että ne kadottavat tykkänään luonnollisen muotonsa ja muistuttavat kurjia rujokkaita, valoa, ilmaa ja ravintoa vailla kasvaneita ihmisparkoja.

On otaksuttu että Japanin ilmanala on erityisen suotuisa tällaiselle puutarhuritoimelle; ja totta onkin, etteivät Europassa tehdyt kokeet ole tuottaneet juuri mitään sentapaisia tuloksia. Suunnatonta kärsivällisyyttä ja taitoa siihen tarvitaan, ja epäilemättä juuri japanilaisilla ja kiinalaisilla on ennen muita nämä ominaisuudet.