Part 8

-- Minä uskonkin, että pian sinä, Reinoseni, tänne tyydyt, etkä kaipaa valkoisia hankia enempää kuin myrskyistä elämääkään.

He olivat istuneet näitä puhellessaan virran toisella rannalla hyppykallion ja vuoren seinän välillä. Nyt he nousivat ja läksivät kävelemään virran vartta alas. Mutta tultuaan noin parinkymmenen askeleen päähän vuoresta, jonka sisään virta hävisi, he pysähtyivät, ja Reino virkkoi:

-- Mikä kumma siinä on, mutta minulla on sellainen tunne, että tästä ei saa kulkea eteenpäin. Tunnetko sinä samaa, Ruth?

-- Kyllä, sentähdenhän minäkin pysähdyin. Tämä paikka on meille kaikille tunnettu jo ensi vuodesta alkain, ja sentähden emme ole pitemmällä käyneetkään. Käännytään vain takaisin!

Reino yritti ottaa vielä askeleen, mutta veti pian jalkansa takaisin.

-- Ei, ei tuonne tarvitse yrittääkään, koko sielu panee vastaan.

-- Se on kai Jumalan ääni, ja sitä on toteltava!

Tultuaan virran yli nuoret istuutuivat rannan nurmikolle ja katselivat välkkyvien kalojen somaa kisailua. Sitten Ruth nojautui nuorukaisen olkapäähän ja kysyi:

-- Onko kirjailijalla jo valmiina viides tapaamisemme?

-- On, vastasi Reino, -- minä näin sen juuri tällä hetkellä, ja se on ilmi elävänä edessäni.

-- Kerro se siis nyt aivan lämpimältään!

Reino otti morsionsa käden käsiensä väliin ja kertoi:

Viides kohtaus.

Olin Kaarle suuren sotilaana ja olimme leiriytyneet Oderwaldin metsän laitaan. Päällikkömme tiesivät, että saksilaiset olivat jossakin tuon metsän takana, tietämättä kuitenkaan tarkemmin paikkaa.

Illalla ollessani toverieni keralla vartiossa huomasin puiden välitse jonkun ihmisen haamun tähyilevän leiriämme. Heti riensin sinnepäin ja aioin ottaa vakoojan kiinni. Tämä lähti juoksemaan, ja silloin huomasin, että hän olikin vain nainen; siitä huolimatta oli minun saatava hänet kiinni, voihan häneltä saada tärkeitäkin tietoja saksilaisten asemasta. Nainen juoksi nopeasti kuin metsän nuori peura, mutta sitä häpeää en tahtonut itselleni, että tuollainen tyttö olisi minut voittanut. Ajelehtivien pilvien raoista pilkisti kuu silloin tällöin, ja siinä valossa näin, että nainen oli hyvin kaunisvartaloinen, ja tunsin tunnossani, että hänellä oli myöskin kauniit kasvot.

Takaa ajaessani ajattelin: Jos en tavoita tuota tyttöä, saan surmani ensi taistelussa, mutta jos saavutan, niin silloin en kaadu koko tässä sodassa. Nyt lyheni välimatka, vielä viimeinen kova ponnistus ja silloin oli tyttö kiinni. Mutta tyttö ei niin vain antautunutkaan vangikseni, vaan rupesi vimmatusti vastustamaan. Tytöllä oli jäntevät käsivarret ja minulla oli täysi työ, ennenkuin onnistuin saamaan hänen vasemman kätensä puristetuksi kuvettani vasten, ja tytön selän taitse pitäen hänen oikeaa kättänsä kohotin vapaalla kädelläni tytön päätä nähdäkseni, minkä näköinen saaliini oikein oli. Samassa tuli kuu esiin ja sen valossa kohtasivat katsettani suuret, tummansiniset, säihkyvät silmät. Niissä kuvastui ensin viha, mutta vähitellen ne muuttuivat ihmettelevän näköisiksi, ikäänkuin hän olisikin tavannut vanhan, kadonneen ystävänsä.

-- Mikä nimesi on? kysyin pannen saksien kielestä oppimani vähäisen sanavaraston liikkeelle.

-- Gunhild, vastasi tyttö.

Silloin tunsin oudon vavahduksen rinnassani. Tuo nimi, tuo hopeinen ääni, nuo ihmeelliset silmät olivat minulle jotain käsittämättömän tuttua. Mutta nyt ei ollut aikaa ruveta enempää tytön silmistä haaveilemaan; sieppasin Gunhildin käsivarsilleni ja kannoin hänet leiriin.

Heti ryhtyivät päälliköt kuulustelemaan tyttöä, mutta tämä oli vaiti kuin mykkä, eikä antanut mitään tietoja saksilaisista. Eivät lupaukset eivätkä uhkauksetkaan auttaneet vähääkään.

Silloin tuli päätös: jos tyttö auringon noustua pysyy yhä yhtä itsepintaisena, niin hänet armotta hirtetään.

Lopuksi yötä pantiin minut neitoa vartioimaan. Olin äärettömässä tuskassa, sillä tiesin, että tyttö oli järkähtämätön. Hän antaisi itsensä ennen kappaleiksi hakata, kuin pettäisi maanmiehensä. Tuskailin itsekseni. Miksi toin hänet tänne. Nyt minä saatoin tuon suloisen olennon kuoleman käsiin. Näin yhä Gunhildin ihmeellisen lumoavat silmät, näin vaikken katsonutkaan neitoa. Yötaivas oli kokonaan vetäytynyt pilveen, niin ettei nähnyt juuri käsivarren mittaa edemmäs. Istuimme maassa rinnakkain. Köysi, jolla tytön kädet olivat sidotut, oli kädessäni, ja tuota köyttä myöten kulki Gunhildin sielu minun sieluuni. Emme puhuneet sanaakaan, mutta kuulumattomat äänet tunkivat neidon sydämestä rintaani, ja hänen silmänsä, joita en pimeässä voinut nähdä, levittivät ihmeellistä valoa koko olentooni. -- Ei, se ei saa tapahtua, ajattelin, irroitin siteet vankini käsistä ja sanoin kuiskaten: Mene!

Gunhild lähti. Hän hiipi hiljaa kuin aave kuulumattomin askelin, mutta hän jätti jotakin minulle, hän jätti silmänsä minun silmiini. Huokasin helpotuksesta. Neitoni oli nyt turvassa, hänen ihanaa kaulaansa ei mikään köysi tulisi kuristamaan.

Yritin nukkua, mutta uni ei tullut silmiini. Kuinka olisinkaan voinut saada unta silmiini, jotka olivat Gunhildin silmien lumoissa.

Kun aamun ensi säteet alkoivat leiriä valaista, kutsuttiin minut vankini kanssa päälliköiden eteen. Saavuin luonnollisesti yksin. Kysyttiin tyttöä. Olin vaiti, katselin vain alas syyllisen näköisenä.

Silloin kuului tuomio: -- Koska olet päästänyt vangin karkaamaan, niin sama hirttonuora olkoon rangaistuksesi, joka häntä olisi kohdannut.

Tuomiota ryhdyttiin heti panemaan täytäntöön. Jo oli silmukka kaulassani, kun Gunhild äkkiä juoksi paikalle, kiskaisi nuoran kaulastani, kietoi käsivartensa sijaan ja painaen päänsä rintaani vasten puhua leperteli lemmen sanoja sydämelleni.

Päälliköt katselivat tapahtumaa ihmetellen, kun siihen samassa ratsasti itse Kaarle kuningas kysyen, mitä oli oikein tekeillä?

Kuninkaalle kerrottiin asian kulku, ja sitten odotettiin, että hän itse alkaisi kuulustella tyttöä. Mutta Kaarle kuningas sanoi ainoastaan: -- Mitä Jumala on yhdistänyt, sitä ei ihmisten sovi eroittaa. Pappi tänne!

Eikä siinä sen enempää siekailtu. Gunhild kastettiin ilman mitään kysymyksiä Jumalasta ja Vapahtajasta, ja sitten saman tien meidät vihittiin aviopariksi. Kaikki tapahtui semmoisella kiireellä, ettemme edes käsittäneet, oliko se kaikki tottakaan.

Mutta kun minä tulin tajuihini, tunsin itseni äärettömän onnelliseksi, sillä nyt minä sain sen naisen omakseni, joka jo aikaisemmin oli neljästi näyssä ilmestynyt sieluni silmäin eteen.

Gunhild sai sitten seurata mukanamme kuormastossa, jossa useiden muidenkin sotamiesten vaimot olivat, seuraten miehiänsä pitkillä sotaretkillä paikasta toiseen.

Tämä oli Kaarle Suuren 33:s sotaretkivuosi ja minun 6:s. Muutaman päivän perästä saatiin saksilaisista ratkaiseva voitto, ja silloin he antautuivat Kaarle kuninkaan valtaan.

Koska minulla ei ollut mitään kotia, asetuin asumaan Gunhildin maahan, ja me elimme kolmekymmentä vuotta onnellista avioelämää.

* * * * *

Hetkisen ääneti oltuaan Reino sanoi:

-- Ruth, eikö se ollut ihanaa? Sinä olit minun omani ja minä sinun viidennen kerran.

-- Siitä on kuitenkin niin pitkä aika, että minä olen unhottanut sinun nimesi, mikä sinulla silloin oli, virkkoi Ruth.

-- Oletko todellakin voinut sen unhottaa? Ja niin monta kertaa olet kuitenkin sanonut "rakas Kaarle". Sama nimi minulla oli kuin kuninkaallakin. Mutta nyt on jo kulunut niin äärettömän pitkä aika siitä kun sain viimeksi suukon sinulta, rakas Gunhild, ja tällä kertomuksellani luulen sen hyvin ansainneeni.

-- Kylläpä sinulla, Reino, on pitkät esipuheet, ennenkuin morsiantasi suutelet, lausui Aino nauraen. Hän oli Davidin kanssa tullut istujain huomaamatta ja seisoi nyt aivan heidän takanansa.

-- Mitä urkkijoita siellä on! huusi Reino ollen olevinaan hyvin vihanen, -- jos nyt ette yhtenä viivana lähde tästä paikasta, niin heitän teidät tuohon järveen!

Virtaan he sitten menivät kaikki neljä, ja siellä kisaillessaan päästivät nuoret semmoisen ilon ja melun valloilleen, että rannan ruoho ja kukat nyökäyttelivät päitään toisilleen ja hymyilivät keskenään. Ruth ja David olivat myöskin jo oppineet nauramisen taidon, ja se oli Ainosta enemmän kuin hauskaa.

XVI

Maninmaan asukkaat viettivät pääsiäistä aina huhtikuun ensimäisenä sunnuntaina. Tätä suurta juhlaa vietettiin aina syvässä hartaudessa lukien ja tutkien Vapahtajan kärsimisen, kuoleman ja ylösnousemisen historiaa. David oli täksi pääsiäiseksi säveltänyt uuden oratoorion, jossa esitettiin Maria Magdalenan, Maria, Jakobin tyttären ja Salomon haudalle meno. Kun Ruth, Aino ja äiti lauloivat urkujen säestyksellä, niin silloin oli Reinokin irti kaikesta maallisesta. Hänen sielunsa kohosi aivan kuin taivaisiin. Täydellistä antaumusta häneltä vaadittiinkin, sillä hän yhdessä Davidin kera esitti enkelten osan.

Jumalanpalveluksen jälkeen sanoi Aino Reinolle:

-- Emmekö ole äärettömän onnellisia, kun saamme olla täällä. Missään kirkossa emme saisi tämmöistä hetkeä viettää.

Reino oli täysin yhtämieltä sisarensa kanssa.

Toisena pääsiäispäivänä iltamanin aikana, kun kaikki kolme paria istuivat mukavasti tarinoimassa, virkkoi Johannes: -- Muistatko, Maria, tätä päivää vuonna 1698?

-- Muistanpa hyvinkin, sanoi Maria ja siveli kädellään miehensä kättä, lämpimän katseen tullessa vieläkin lämpimämmäksi.

-- Oi, kertokaa siitä päivästä! pyysi Aino hartaana.

-- Niin, olenhan minä sen kertomuksen teille velkaakin. Lupasin sen kerran Reinolle, ja koska nyt on sen tapahtuman vuosipäivä niin muistellaan sitä nyt kaikkien kuullen:

-- Olin saapunut pääsiäiseksi Tukholmasta Turkuun ja pääsiäismaanantaina illalla menin tapaamaan erästä vanhaa toveriani, joka asui Pyhän Ruumiin kujan varrella. Juuri kun saavuin tuolle kapealle kadulle, näin kuinka pari juopunutta kisälliä ahdisti nuorta hyvin sievää tyttöä. Tämä kantoi käsivarrellaan kappaa ja koetti parhaansa mukaan torjua ilkiöiden raakoja hyväily-yrityksiä. Mutta samassa olin minä paikalla, paiskasin miehet maahan -- niin, taisivat siinä saada jonkinlaisia kuhmuja, mutta kyllä sen ansaitsivatkin, tartuin tyttöä käsivarresta ja saatoin hänet määränsä päähän. Hän oli viemässä ruoka-apua eräälle sairaalle perheelle, ja niinkauan kuin hän oli sisällä, odotin minä maltittomana ulkopuolella, että saisin hänet saattaa kotiinsa Palmenfeltille, jonka talo sijaitsi Pyhän Kaarinan kadun varrella. En ollut vielä koskaan tavannut niin miellyttävää naistoveria. Hänen äänessään oli niin ihana sointu ja hänen silmänsä olivat niin lämpimät ja hyvät, niissä oli niin kaunis katse, etten ennen osannut aavistaakaan sellaista kohtaavani.

Kun seuraavana päivänä menin tyttöäni tapaamaan, kutsuttiin minut sisälle, jolloin kreivi ja kreivitär Palmenfelt oikein kädestä pitäen tervehtivät ja kiittivät minua Marian pelastamisesta.

Maria oli ollut puolitoista vuotta palveluksessa ja he pitivät hänestä niinkuin hän olisi ollut heidän oma tyttärensä. Minä sain kuitenkin vapaasti käydä häntä katsomassa, ja olimme etenkin pyhinä yhdessä kävelyillä. Helluntaina tapasimme Kupittaan lähteellä toisen niistä samoista sälleistä. Härnätäkseen minua hän puhui loukkaavasti Mariasta, ja silloin me tappelimme. Hän oli nyt selvä ja oli hyvinkin minun vertaiseni voimassa, mutta kun minun piti taistella tyttöni kunnian puolesta ja hänen nähtensä, niin kasvoivat voimani kaksinkertaisiksi ja minä pehmitin hänet perinpohjin, kunnes Maria rukoili hänen puolestansa. Sinä päivänä me menimme kihloihin ja syksyllä vietimme häämme.

-- Tanssittiinko teidän häissänne? kysyi Reino.

-- Täytyihän sitä silloin tanssia.

-- Tanssitteko kreivittärenkin kanssa.

-- Hänhän se tulikin minua pyytämään.

-- Mutta tietysti omanne kanssa se oli hauskinta. Minäkin tanssisin mielelläni sinun kanssasi meidän häissämme, Ruth.

-- Siitä ei tule mitään, sillä minä en ole iässäni tanssinut, ja nyt on kai liian myöhä ruveta opettelemaan, vakuutti Ruth.

-- Vietetään sitten hiljaiset häät, ilman tanssia ja ilman viinaa, sanoi Reino naurusuin. -- Niin, kolmen kuukauden päästä sinä olet siis minun vaimoni.

Nuorten hääpäiväksi oli määrätty heinäkuun 13 päivä, heidän satumaahan tulonsa vuosipäivä.

XVII

Ensimäisenä sunnuntaina pääsiäisen jälkeen, kun Ruth ja Reino kahden taas kävelivät käsi kädessä mahtavien puiden alla, virkkoi Ruth, katsellen loistavilla silmillään sulhoaan:

-- Onkos poikani nyt niin kiltti ja kertoo taas muinaisesta elämästämme, niinkuin viikolla lupasit!

-- Kyllä, mutta anna kun minä ensin katselen sinun silmiäsi. Silmäs loistaa anna, niiden säihkyä suo, ne onnea, riemua, autuutta luo! Oi Ruth, sinun silmäsi kauniit ja kalliit! Kuinka minä sinua rakastan! Sinun silmiäs' minä oikein jumaloin. En koskaan voi niitä tarpeekseni ihailla. Miten silmät voivatkaan olla noin lumoavat! -- Annas kun katselen niitä vielä vähän, vielä hiukan. -- Ja sitten eräs soma tehtävä...

-- Joko nyt olet kylläinen? kysyi Ruth viehkeästi.

-- Eivät minun silmäni koskaan tule kylläisiksi sinun silmistäsi, eivätkä huuleni sinun huulistasi, mutta täytyyhän sitä aikuisen miehen pitää itsensä kurissa. Ja nyt en katso sinuun ollenkaan koko kertomukseni aikana. Anna kuitenkin kätesi käteeni, niin osaan kertoa paremmin.

He istuutuivat puun alle, ja Reino kertoi:

Kuudes kohtaus

Kului taas 300 vuotta. Palasin pitkältä sotaretkeltä, Pyhästä maasta, kotiini Reinin rannalle, jossa linnani sijaitsi. Reinhold oli nimeni ja iältäni olin silloin 40-vuotias. Tuloni johdosta järjestettiin linnaani turnajaiset, joihin palkintojen jakaja-kuningattareksi oli tuleva naapurilinnan tytär, ihana Ruth.

Ensin en aikonut ollenkaan ottaa osaa turnajaisiin, mutta nähtyäni Ruthin muutin mieleni. Minun täytyi saada hänen kädestänsä voittovyö, jonka Ruthin omat sormet olivat valmistaneet.

Leikki alkoi. Ruthin väri, sininauha, kypärissäni ja keihääni varressa tunsin monissa otteluissa koetellun Donnerini selässä olevani vastustamaton. Ja vaikka oli hyvinkin taitavia ja itseni vertaisia ritareita vastassani, niin keihääni, jossa itsessään elävä voima piili, kaasi kaikki maahan.

Voittajana laskeuduin polvilleni Ruthin eteen. Hän käski minun nousta voidakseen kiinnittää kunniavyön vyötäisilleni. Sitä tehdessään tuli hän ikäänkuin syleilleeksi minua ja hänen tukkansa kultaiset kutrit hivelivät kasvojani. Saatuaan solen kiinni loi leikkien kuningatar silmänsä silmiini, ja silloin vasta minä näinkin, että sinä itsehän, sinä, Ruth, siinä olitkin, unelmieni tyttö, jota kaksikymmentä vuotta olin etsinyt. Ruth olikin silloin juuri kaksikymmentä kevättä nähnyt. Nyt, tässä silmänräpäyksellisessä katseessa, avautui taivas eteeni. Ruthin syvänsinisten silmäin valo tunki lähtemättömästi sieluuni. Olinhan ne kyllä nähnyt ennenkin, mutta en ollut niissä nähnyt sinun silmiäsi, Ruth.

Nyt kuulin myöskin kuin ensikerran Ruthin äänen hopeahelähtelyn; se oli kuin taivaista musiikkia. Vein kunnioittavasti Ruthin soman käden huulilleni ja kiitin vyöstä, joka oli oleva minulle ratsuanikin rakkaampi.

Samana iltana oli linnan suuressa salissa kemut. Ohjelmassa oli myös trubaduurin laulua. Hän lauloi Pyhän maan taisteluista, mutta myös tämän päivän turnajaisista. Kun laulaja laulussaan mainitsi voittajaritarin saamasta kuningattaren syleilystä, punastui neito kaulaansa asti.

Äkillisen tenhon vallassa astuin laulun loputtua naapuri-ritarin luo ja pyysin häneltä kaikkien vieraitten kuullen hänen tyttärensä Ruthin kättä.

"Tämä on äkkirynnäkön huippu!" naurahti naapuri ja lisäten: "Jumalakin suosii rohkeita miehiä", hän otti pikarin käteensä ja huusi: "Jalon ritari Reinholdin ja tyttäreni Ruthin malja!"

Kaikki yhtyivät siihen riemuhuudoin, ja niin me olimme kihlatut toisillemme. -- Niin, me, Ruth!

-- Kiitos, Reino!

-- Kiitä nyt vähän kauniimmin! pyysi Reino katsellen rakkaasti morsiantaan.

Silloin Ruth pani kätensä Reinon molemmille poskille ja suuteli häntä. -- Kiitos, ritarini! Oletko nyt onnellinen?

-- Kuule Ruth, minä luulen, että minä olen niin onnellinen kuin Phoibos, Filoletes, Markus, Klemens, Kaarle ja Reinhold yhteensä, sillä sinä olet yhtä kaunis ja hyvä kuin Amaryllis, Virginia, Anna, molemmat Gunhildit ja äskeinen linnantytär yhteensä.

He lähtivät kävelemään ja menivät aina "kirkkoon" saakka. -- Mitä sinä, Ruth, nyt ajattelet, sano? kysyi Reino.

-- Ajattelen seitsemättä kohtaamistamme. Luulen, että minä tiedän siitä enemmän kuin sinä, Reino.

-- Minä en siitä osaisikaan paljoa kertoa, olet aivan oikeassa. Oi, kuinka hauska, kun saan kuulla sen nyt sinun suustasi! Istutaan tuohon, se on aivankuin kirkonpenkki.

He istuutuivat. Hetkisen vaitiolon jälkeen Ruth aloitti:

Seitsemäs kohtaus.

Turkulaisen kauppias Tuubertin neljästä tyttärestä nuorin oli Eliina. Hän kävi usein kirkossa, mutta ainoastaan silloin tunsi hän saavansa sielullensa virkistystä, kun isä Johannes messusi. Eliina tunsi aina pappi Johannesta lähestyessään omituista väristystä rinnassaan, ja kun hän täytti 18 vuotta, tunsi hän rakastavansa pappia, joka vielä oli verrattain nuori, ainoastaan kolmenkymmenen ikäinen. Johanneksella oli hyvin kaunis ääni, etenkin messutessaan, ja hänen silmillänsä oli merkillisen tenhoava vaikutus, ne tuntuivat aivankuin irroittavan sydämen rinnasta.

Eliina oli kuullut äidiltään, että Johanneksen isä oli aikoinaan kosinut häntä, mutta äiti oli mieluimmin ottanut miehekseen saksalaisen kauppiaan. Nyt tytär rakastui hylätyn kosijan poikaan, joka oli pappi.

Kun Eliina tunsi rakkautensa, kauhistui hän, sillä eihän pappi saanut mennä naimisiin. Viimein vaivasi häntä rakkautensa niin, että hän ripitti itsensä, mutta valitsi rippi-isäkseen juuri Johanneksen. Eliina kertoi tehneensä syntiä, mutta ei sanonut uskaltavansa sitä ilmoittaa. Isä Johannes puhui silloin lempeitä sanoja tytölle ja kehoitti häntä tunnustamaan syntinsä laadun luvaten jo edeltäpäin anteeksi antaa.

Silloin Eliina kertoi hiljaisella äänellä rakastavansa miestä, jonka kanssa avioliitto ei voinut tulla kysymykseenkään.

-- Onko hän naimisissa? kysyi pappi.

-- Ei, hän kuuluu hengelliseen säätyyn, kuiskasi Eliina niin hiljaa kuin vieno tuulen henkäys.

-- Kuka hän on? tiedusteli pappi.

-- Oi, älkää kysykö sitä minulta! virkkoi tyttö tuskaisella äänellä. -- En voi sanoa hänen nimeänsä.

Pappi oli hetken vaiti ja sanoi sitten. -- No, no, lapseni, enhän minä tahdokaan hänen nimeänsä tietää. Eikä tätä oikeastaan voi synniksi sanoakaan, mutta ikävä asia se on sinulle, lapseni. Kadutko tätä rakkauttasi?

-- En, en minä millään tahtoisi sitä olemattomaksi, en voi katua! Samassa Eliina loi silmänsä papin silmiin ja siinä samassa katsoivat tytön silmät isä Johanneksen syvimpään sieluun. Pappi katsoi ja katsoi neidon silmiin, hän ei päässyt niistä irti, hänen oli pakko niihin uppoutua.

Viimein painoi tyttö päänsä alas ja päästi onnellisen huokauksen. Hän näki, että pappi puolestaan rakasti häntä. Eliina tunsi itsensä sanomattoman onnelliseksi ja hän kohotti papin vaipan helman huulilleen.

Johannes laski kätensä tytön pään päälle ja sanoi: -- Vapahtajan nimeen sinä olet saanut syntisi anteeksi, sitä ei sinulle viaksi lueta, mene rauhaan!

Reino lisäsi: "Mutta kun Eliina oli poistunut, otti pappi viittansa liepeen käteensä ja painoi huulensa siihen kohtaan, jota ihanan Eliinan suloiset huulet olivat koskettaneet."

Ruth jatkoi: "Tämän jälkeen tapasivat Johannes-pappi ja Eliina-neito usein toisensa. Heidän rakkautensa oli puhdasta, se oli alkanut pyhässä paikassa ja se oli kuin pyhitettyä. He eivät edes suudelleet koskaan toisiansa, mutta he tunsivat aina uutta onnea toistensa lähellä, silloinkin kun heillä ei ollut tilaisuutta sanaakaan vaihtaa.

"Eliina hylkäsi kaikki naimatarjoukset, joita hänelle Turun arvokkaimpien porvarien pojat tekivät. Hän kävi ahkerasti kirkossa ja auttoi köyhiä ja sairaita. Mutta nunnan pukua Eliina ei huolinut, vaikka Naantalin abbedissa monesti kehoitti häntä hurskautensa tähden siihen pukeutumaan.

"Kun Eliina kuudenkymmenenkuuden ikäisenä laskeutui kuolinvuoteelle, kutsutti hän isä Johanneksen luoksensa antamaan hänelle viimeisen kirkollisen voitelun. Vanha valkopartainen pappi otti Eliinan kädet käsiinsä ja luki rukoukset, ja voiteli sitten otsan siunatulla voiteella. Senjälkeen Eliina loi viimeisen katseen papin silmiin, hän tunsi autuuden valon itseänsä ympäröivän ja virkkoi: -- Me eroamme nyt, mutta me yhdymme vielä!"

Reino pyyhki kyyneleen silmistään ja sanoi sitten nöyrästi: -- Johanneksena minä olin niin paljon, paljon parempi kuin nyt. Voitko sinä, rakas Ruth, minua rakastaa tällaisena kuin olen? Enhän minä ollenkaan ole sinun arvoisesi, enkä minä koskaan voi saavuttaa sellaista ylevyyttä kuin isä Johanneksessa oli.

Ruth katsoi loistavilla silmillään sulhoaan ja sanoi:

-- Älä sinä halvenna itseäsi, Reino, sinä olet hyvä minulle ja minä rakastan sinua juuri sellaisena kuin olet.

XVIII

Oltiin toukokuussa. Vapun jälkeisenä maanantaina meni Reino "erämaasta" etsimään jalokiviä. Hänen piti valmistaa morsiamelleen häälahjaksi otsanauha, ja siitä piti tulla oikein "este". Reino kiersi kallion, löysi monta kaunista rubiinia, safiiria ja smaragdia ja pisti ne pieneen pussiin, joka oli vyöhön kiinnitetty; se oli sama vyö, jonka Ruth oli hänelle jouluksi valmistanut. Näin kävellessään tuli Reino sille kieltoviivalle, jossa hän Ruthin kera oli kerran ennen ollut. Nyt hän päätteli mielessään: -- Eihän tässä voi olla mitään vaaraa. Jos jossain kielto olisi ollut paikallaan, niin siellä luolanperällä se olisi sietänyt olla, jossa hän oli joutua hornan kitaan. Ja sielläkään ei ollut eikä ole mitään kieltoa. -- Turhaa luuloa vain!

Reino seisoi siinä hetken näin ajatellen ja lähti sitten äkkiä astumaan yli kielletyn rajan. Hän kuuli kuin huutona sisästään: -- Älä mene, turmelet onnesi, hukut, kadotat kaikki, pysähdy, käänny, käänny! Mutta Reino uskotteli, että se oli vain luulottelua. Ja kun hän pääsi vuoren seinämälle ja kosketti sitä kädellään, lakkasi varoittava ääni kuulumasta. Reino hymähti uudelleen: -- Lapsellisuuttahan se oli ja lorun lorua, pelkkää luulottelua koko kielto, josta aikamiehen ei kannata valitella.

Kallio oli hyvin rosoista ja siinä oli kosolti ulkonemia ja lokeroita. Reino tunkeutui yhteen sellaiseen lokeroon arvellen sieltä ehkä vielä löytävänsä jonkun erikoisen helmen. Mutta kun hän astui edemmäs, huomasi hän, että kallionkolo teki äkkimutkan ja jatkui mutkaisena käytävänä eli tunnelina vuoren sisään. Nuorukaisen valtasi uteliaisuus ja hän tunkeutui yhä syvemmälle. -- Kenties täältä on salainen tie maanpinnalle, täytyyhän se toki saada selville. Käytävä teki mutkia ja vähitellen se tuntui nousevan ylöspäin. Reino tunsi omituista nautintoa, niinkuin ainakin löytöretkeilijä, joka etsii uutta maata ja on juuri päämäärään saapumassa. Paikoin oli tunneli niin kapea, että siitä juuri ja juuri mahtui kulkemaan, toisin paikoin niin matala, että piti kyyrysillään kulkea. Mutta valoa oli tarpeeksi, sitä näytti tulevan itse vuoresta, sillä toiset paikat tunnelin seinää olivat kirkkaammin valaistut ja niissä paikoin oli vuoriaine toisen väristä ja hienompirakeista. Se ei ollut graniittia, ei vuolukiveä, ei marmoria eikä muutakaan maanpäällistä kivilajia, se oli hopeanharmaata, ja luultavasti se sisälsikin runsaasti hopeaa.

Mutta äkkiä tunneli päättyi; siitä ei jatkunut tie enää pienimpänä rakosenakaan. Reino tunsi pettymystä. Kulkiessaan oli hän ajatellut, mitä kaikkea hän tulisi tekemään löytäessään tien maan päälle. Kuinka hän käyttäisi nämä äärettömät rikkaudet maansa ja kansansa hyväksi. Nyt seisoi hän siinä nolona. Eihän hänellä ollut aavistustakaan, kuinka kaukana maan pinta oli. Voihan sinne olla vaikka kilometrejä matkaa. Mutta nyt muistui mieleen Ruth, ja äkkiä tuli hänen morsiantaan äärettömän ikävä, ikäänkuin hän olisi ollut erossa jo monta kuukautta.

Reino päätti palata oitis takaisin, mutta tunsi samassa suurta uupumusta ja raukeutta jäsenissään. Siksi hän päätti ainoastaan hiukkasen aikaa istua ja levätä tuolla matalalla kivellä, joka oli aivan tunnelin peräseinämällä.