Part 9

Vaeltaja istuutui, mutta yhä suurempi uupumus tuntui hänen jaloissaan ja nousi yhä ylemmäksi, kunnes koko ruumis oli täydellisen raukeuden vallassa. Hän tunsi huimausta ja äkkiä alkoi kaikki pyöriä hänen silmissään. Reino sulki silmänsä, ja silloin hänestä tuntui ikäänkuin hän putoaisi hirvittävään syvyyteen. Hän puristi silmänsä yhä tiukemmin kiinni ja joutui pian täydellisen tajuttomuuden tilaan.

XIX

Reino avasi silmänsä ja oli hetkisen aivan kuin huumeessa. Ei hän ensin tietänyt edes, mikä hän itsekään oli. Hän makasi vuoresta vierineessä sorakasassa ja oli puolittain siihen hautaantunut. Kevätaurinko paistoi häikäisevästi suoraan silmiin, niin että makaajan oli pakko sulkea ne hetkiseksi. Vähitellen palasi hän täydelliseen tajuntaansa ja muisti kaiken. Mutta tämä muistaminen tuotti hänelle viiltävää tuskaa. Hän oli erossa satumaasta, hän oli erossa Ruthista, erossa kaikesta kalliista ja rakkaasta. Reino nousi istumaan, painoi pään käsiinsä ja viljavat vedet vierivät hänen silmistänsä.

-- Oi kunpa tämä olisi edes unta, kunpa nukkuisinkin omassa sängyssäni, tuossa lähelläni David ja verhon toisella puolella Ruth ja Aino. -- Oi jospa tämä olisi vain unta! -- Mutta tämä ei ole unta, ei. Voi, miksi en kuunnellut varoittavaa ääntä, miksi en kuunnellut. Nyt olen paratiisista karkoitettu, karkoitettu ainiaaksi!

Hän tarttui tuskissaan tukkaansa, repi sitä ja vaikeroitsi. Sitten hän rupesi rukoilemaan, että Jumala armahtaisi häntä. Hän rukoili ja rukoili, ja se antoikin hänelle sen verran lohtua, että hän kykeni nousemaan ylös ja katselemaan ympärilleen.

Reino seisoi jyrkän mäen juurella, johon oli vierinyt soraa ja hiekkaa. Järvi oli aivan lähellä, ja sieltä kuului laineiden liplatus rantakiviä vasten. Rannalla kasvoi koivuja, joissa lehdet olivat hiirenkorvalla. Valkovuokot nostelivat valkoisia päitään ja nyökkäilivät tervehdykseksi. Aurinko paistoi miltei pilvettömältä taivaalta, se loi oikein lämpimiä säteitä maahan, nostatti ruohoa kosteasta mullasta, aukoili puiden lehtisilmikoita, lähetti perhoja lentelemään ja pani laululinnut ilosta visertelemään.

Mutta Reino ei voinut nauttia ihanasta keväästä, ei auringosta, ei kukista eikä lintujen laulusta. Hän käveli uneksien, kulki, tietämättä mihin matkansa vei, mihin jalkansa johti.

Viimein osui hän erääseen torppaan. Siellä ei ollut sillä hetkellä kotona muita kuin pieni poika ja vielä pienempi tyttönen, joka istui lattialla. Poika ei ollenkaan ujostellut vieraan astuessa sisään, vaan kysyi: -- Mistä kaukaa setä on? Tyttönen lattialla katseli suurine silmineen, suukin oli hieman raollaan, niin että kaksi pientä valkoista hammasta pilkisti huulten raosta.

Reino istuutui tuvan penkille, ja poika alkoi heti selittää, että isä oli päivätöissä talossa ja saapuisi illalla kotiin; äiti oli haassa vasikkaa juottamassa. Sitten hän tuli aivan lähelle, nojasi tuttavallisesti vieraan polvia vasten ja sormiellen tämän vyötä, kysyi: -- Mistä setä on saanut noin korean vyön?

-- Sain sen hyvältä tädiltä!

-- Missä hän on, onko hän kaukana?

-- Kaukana, hyvin kaukana, ja raskas huokaus pääsi vieraan rinnasta.

Sitten poika hypisteli vyössä olevaa pussia ja kyseli:

-- Mitä siellä on? Kiviäkö, kun ne kalisevat? Mitä varten sedällä on kiviä siinä pussissa?

Samassa tuli äiti sisälle, huomasi vieraan ja sanoi:

-- Aatto sinä, etkös osaa antaa vieraan olla rauhassa! Hän pyyhki sitten kätensä esiliinaansa, tuli vieraan luo ja pisti kättä sanoen: -? Terveeksi -- Ja vähän ajan kuluttua: -- Mistä kaukaa vieras on?

Reino soperteli jotakin vastaukseksi. Ja kun vaimo näki, ettei vieras halunnut puhella, jätti hän kyselemisen, ja puhui sen sijaan pojastaan: -- Tuo Aatto se on semmoinen rohkea, ei se ketään häpeile, oli vaikka kuinka tuntematon. Kaikkia se tervehtii niinkuin olisivat vanhoja tuttuja. Vaikka eihän meille usein vieraat eksy, tämä kun on niin syrjässä.

Emäntä rupesi nyt kahvinkeittopuuhiin, mutta vähä väliä katseli hän vieraan outoa pukua ja paljaita jalkoja, joissa oli ainoastaan sandaalit ja hän ajatteli:

-- Missähän maailmassa mahdetaan käyttää tuollaista pukua? -- Muuten vieras tuntuu niin hyvännäköiseltä, vaikka joku ikävä suru näyttääkin hänet vallanneen.

Pian tuli kahvi valmiiksi ja emäntä tarjosi sitä vieraalleen, mutta Reino kiitti vain ja ilmoitti, ettei hän ole juonut kahvia lähes vuoteen, eikä voisi nytkään juoda. Emäntä ihmetteli: -- Kai poltatte sitten? Isä toi tässä tuonnoin savukkeita kaupungista, ja niitä on tuossa vielä muutamia! Reino kiitti ja ilmoitti, ettei hän ole tottunut tupakoimaankaan.

-- Mutta maitoa te kuitenkin juotte, kaupunkilaisherrat juovat mielellään vastalypsettyä maitoa, ja pianhan tässä tuleekin iltalypsyn aika.

-- Olen teille hyvin kiitollinen, jos sitten tuotte kupillisen lämmintä maitoa.

Emännän kasvot oikein säteilivät, kun jokin edes lupasi kelvata.

Reino jäi torppaan asumaan. Huoneita ei kyllä ollut muta kuin tupa ja pieni kamari, joka nyt luovutettiin vieraalle. Seuraavana aamuna varhain meni Reino vuorenvieremälle, katseli sitä kauan ikäänkuin olisi tahtonut tunkea silmänsä läpi soran ja kallion. Tänne hän päätti rakennuttaa itselleen pienen mökin, täällä olla ja odottaa -- mitä, sitä hän ei edes itsekään tietänyt.

Saatuaan torpan isännältä tämän pyhävaatteet lainaksi Reino meni käymäseltään pistäytymään kaupungissa, vaihtoi pari jalokiveään rahaksi, jota sai niin paljon, että tiesi sillä voivansa ostaa oman mökin. Mutta kaupungin humu, sen hyörinä ja liike teki Reinon aivan pahoinvointiseksi. -- Kuinka voi olla niin ajattelematon, että tänne haluaisi ja täällä tahtoisi asua? Ei, ei edes Ruthinkaan kanssa hän tänne tulisi!

Ostettuaan itselleen vaatteita, kirjoja ja kirjoitustarpeita Reino läksi takaisin torppaan. Samana päivänä osti hän talonisännältä muutaman aarin maata vuorenvieremän ja järven välistä, sekä vanhan riihirakennuksen.

Kauniina sunnuntaina, heinäkuun 13 päivänä, muutti Reino torpasta omaan mökkiinsä. Siinä oli, paitsi pientä eteistä, yksi ainoa huone kolmine ikkunoineen. Itäinen ikkuna oli vuoren vieremään päin, sen eteen asetti Reino kirjoituspöytänsä ja jäi siihen istumaan tuntikausiksi pää käsiensä välissä.

Siinä hän ajatteli kulunutta vuotta, ajatteli elämäänsä lumotussa maassa, ihanaa elämää Ruthin seurassa. Tämän päivän piti olla heidän hääpäivänsä, ja nyt heidät eroitti este suurempi kuin maanosat ja valtameret. -- Oi, Ruth, Ruth! Miksi minä sinut jätin! Minä onneton tuotin surua sinullekin, sinä ihana ja jalo neito, tuotin häiriötä ja häpeätä teidän paratiisillenne. -- -- Voi miksi minä en ollut mahdollinen teidän, hurskaitten, seurassa olemaan. -- Miksi turmelin onneni, minä kurja, onneton, Jumalan hylkäämä! -- Olin saanut enkelin ja hukutin itseni. -- Oi Ruth, Ruth, miksi erosin sinusta!

Näin tuskaili ja huokaili nuorukainen kauniina pyhäpäivänä, mutta rupesi viimein rukoilemaan. Hän lankesi polvilleen ja rukoili hartaasti, rukoili, että Jumala vielä jollain ihmeellä saattaisi hänet tapaamaan ja näkemään Ruthin.

Sen verran hän tyyntyi, että saattoi ruveta kirjoittamaan. Paperille purki hän koko sielunsa, eläen Ruthissa ja Ruth hänessä.

Kirjoittaminen tulikin nyt Reinon pääasiallisimmaksi työksi. Kaiket aamupäivät hän kirjoitteli. Hän kuvasi lumotun maan ja seurusteli kynänsä avulla Ruthin kanssa. Hän kirjoitti, mitä Ruth milloinkin teki, mitä puhui, millaiset olivat hänen pukunsa, millainen asentonsa missäkin tilaisuudessa. Hän sommitteli kertomuksia Ruthista niin satumaassa kuin maan päälläkin, johon hän hänet joskus toi. Ja tämä mielikuvaelämä, nämä hetket olivat Reinon parhaita viihdykkeitä. Koetti hän myöskin maalata Ruthin kuvaa, mutta silmät taaskin olivat esteenä. Hän kokeili ja kokeili, mutta ei vain onnistunut silmiä kuvaamaan.

Iltaisin meni Reino usein torppaan puhelemaan Aaton kanssa.

Isäntä oli harvapuheinen, eikä monta sanaa illassa sanonut, äiti taas salli mielellään poikansa hauskuttaa surusilmäistä nuorta miestä. Ei hän itse osannutkaan olla naapurin puhetoverina niinkuin pikku Aatto. Poika sai kuulla satuja ihmeellisestä maasta, joka oli kuin paratiisi ja jossa asui ihmisiä, enkelten veroisia. Sitten Reino opetti Aattoa lukemaan, vaikka tämä oli vasta viisivuotias. Mutta poika muisti helposti kirjaimet, niin että lukemisen oppiminen sujui kuin leikki. Lukemisen yhteydessä sai Aatto myös oppia kirjoittamaankin, jolloin äiti sanoi: -- Siitä Aatosta tulee pian oppinut mies!

Joka ilta toi emäntä kannullisen vastalypsettyä maitoa, sillä se oli ainoa aine, jota naapuri nautti.

Ensin emäntä kovin ihmetteli, kun nuorukaiselle ei edes kahvi kelvannut; samoin oli hänestä vallan ihme, kun Reino ei huolinut lämpöisrieskaleivästä, jolle oli levitetty vastakirnuttua voita.

-- Minun täytyy vielä olla joku aika ilman noita herkkuja, sanoi Reino ja kiitti tarjouksesta. Silloin emäntä ajatteli, että nuorella miehellä oli joku salainen tauti, joka esti häntä nauttimasta voimakkaampaa ravintoa kuin maitoa, ja hän alkoi siihen tottua, eikä enää tarjonnutkaan muuta kuin maitoa.

Ruumiilliseksi työksensä pienensi Reino puita, ja kun syksy tuli, laittoi hän pystyvalkean takkaan ja istui siinä lähellä katsellen liekkien karkeloa.

Niin meni viikko viikon, kuukausi kuukauden jälkeen. Talvi tuli, mutta ei vietellyt järven peilikirkas pinta Reinoa luistelemaan. Tuli lumi, ja hohtavan valkoiset hanget levisivät yltympärillä, mutta ei tehnyt erakon mieli suksia, eikä hän hiihtämistä himoinnut. Tuli kevät, lumi suli ja vuorenvieremän sora ja hiekka paljastui. Sitä katseli Reino joka päivä. Hän katseli siihen ikäänkuin olisi nähnyt läpi vuoren ja siellä satumaassa rakkaansa. Joka päivä hän katseli vieremää, katseli monta kertaa päivässä, katseli ikkunasta, ja tarkasteli sitä ulkona.

Sunnuntaina heinäkuun 13 päivänä pukeutui Reino siihen pukuun, jossa hän oli tullessaan satumaasta. Tämä olisi ollut vuosihääpäivä, jos hän ei olisi itseänsä karkoituttanut. Hän meni ulos, kun aurinko jo oli korkealla taivaan kupulaella lähettäen sieltä keskikesän lämmittävimpiä säteitään. Mutta Reino ei mennyt tyynen järven rannalle ihailemaan luonnon ihanuutta, hänen tiensä vei hiekkavierun luo. Siihen oli juuri vierryt uutta soraa ja vieläkin valui siinä hieno hietavirta. Reino katseli vieriviä hiekkajyväsiä ja huomasi äkkiä hiukan valkeata kangasta ja siinä hivenen verran kultakirjailun välkettä. Hänen sydämensä jyskähti, hän kumartui alas, kosketti sitä kädellään ja yritti nostaa. Se oli kiinni, ja esille tuli osa hameen helmaa.

-- Ruth! parkaisi Reino ja alkoi kaivaa käsillään. Hän kaivoi kuin mieletön, sydämen lyödessä kuin haljetakseen. Tuli käsi esille, Ruthin käsi. Se oli vielä lämmin. Yhä kiihkeämmin hän kaivoi ja viimein voi hän nostaa Ruthin ylös.

Reino otti tytön syliinsä, pyyhki hiekan huolellisesti armailta kasvoilta, suuteli poskia ja huulia kuiskaillen: -- Herää Ruth, avaa silmäsi, armas, oi Ruth, Ruth!

Sitten Reino suuteli morsiamensa silmäluomia, ja silloin Ruth aukaisi silmänsä. Kun hän näki Reinon, päästi hän ihastuksen huudon, kiersi käsivartensa sulhonsa kaulaan ja sopersi hyväilysanoja kuin lapsonen äitinsä sylissä.

-- Oi, kuinka minä olen sinua ikävöinyt ja odottanut, sanoi Reino, -- ja sinä tulit vihdoinkin. Tulit hääpäivänämme. Jumala itse nyt yhdistää meidät toisiimme. Ja nyt emme erkane koskaan.

-- Emme koskaan, vahvisti Ruth. -- Minä tulinkin sinua hakemaan. Oi Reino, minä menen kauas ja sinä seuraat minua, minä tiedän, että seuraat. Suutele minua vielä kerran! -- Nyt on niin hyvä lähteä. Tule, tule -- mukaani! Mennään -- uuteen elämään!

Ruthin pää hervahti Reinon käsivarrelle, vielä kevyt huokaus hymyilevistä huulista, silmät sulkeutuivat, ja niin päättyi Ruthin elämä maan pinnalla.

Reino ei heti käsittänyt, mitä oli tapahtunut, mutta kun hänen morsiamensa ruumis yhä enemmän kangistui ja huulet kylmenivät, silloin hän päästi tuskan huudon ja rukoili: -- Ota Jumala minutkin, älä jätä minua enää yksin!

Silloin armahtava Luoja kuuli häntä. Nuoren miehen sydän pysähtyi. Ja molempain sielut lähtivät yhdessä liitämään uuteen elämään.

XX

Ruth ja Reino olivat kukkaniityllä, rannalla sinisen järven, jonka pintaa vieno aamutuuli väreilytti. He seisoivat kukkien päällä, mutta heidän jalkansa eivät tallanneet ainoatakaan kukkaa. Kukat olivat mitä ihmeellisimmän näköisiä, he eivät niitä tunteneet, vaikka jotkut kyllä muistuttivat ennen nähtyjä. Niittyä reunusti metsä, jonka puut olivat täynnä kukkia. Nuo kukat täyttivät ilman kuvaamattoman suloisella tuoksulla. Rannan vastaiset vuoret kuulsivat kullalle ja hohtivat hopealle aamuauringon lempeän lämmittävissä säteissä.

Reino ja Ruth katselivat luontoa ja sitten toisiansa. Heidän yllänsä olivat uudet, valkeat vaatteet. He katselivat toisiansa, hymyilivät onnellisina ja virkkoivat: -- Me olemme uudessa maailmassa! Kuinka ihana tämä on! Oi kuinka hyvä täällä on olla!

Sitten he ottivat toisiaan kädestä ja alkoivat liitää eteenpäin. Mutta ei aikaakaan, kun heitä vastaan liiti joukko nuorukaisia ja neitoja, puettuja kuin hekin valkeaan vaatteeseen. Kaikilla oli käsissä harput tai huilut: se oli siis uuden maailman laulukuoro.

Parvi piiritti uudet tulokkaat keskelleen. Laulajat ja soittajat olivat kaikki ihania olentoja, joita Ruth ja Reino nyt ihastuksissaan katselivat. -- Noin paljon nuoruutta ja kauneutta!

Kun kaikki olivat asettuneet paikoilleen, alkoi kuoro laulaa harppujen ja huilujen säestyksellä:

Terve teille, terve tänne Venuslasten seurahan! Pois nyt huolet, maiset murheet, niitä tääll' ei ollenkaan. Täällä onni, täällä riemu, meillä autuus ainainen!

Piiri alkoi nyt pyöriä rytmillisin liikkein soiton tahdissa.

Sitten tuli jokainen vuorollansa Ruthin ja Reinon eteen, kosketti kädellään, kuka rintaan, kuka otsaan, ken hiuksiin, poskiin tai kaulaan ja sanoi: -- Sisareni! tai: -- Veljeni!

Kun kaikki olivat näin tervehtineet, ottivat laulajat uudet tulokkaat piiriinsä, ja kas äkkiä saivat hekin käsiinsä harput. He olivat päässeet Venuslasten laulukuoroon. Kuoro alkoi taas piirinä pyöriä, ja laulellen leijailla yli kukkaisen niityn. Kuoro lauloi Luojan ihmetöistä, luonnon kauneudesta ja laulajain omasta ihanuudesta ja onnesta.

Reinosta oli Ruthin ääni satumaassa ollut niin sointuva, ettei hän voinut kuvitellakaan sitä enää kauniimmaksi, ja kuitenkin oli nyt Ruthin, niinkuin muidenkin Venuslasten äänessä erikoinen, ihmeellinen, korvia hivelevä sointu, josta maan päällä asuvilla ei ollut aavistustakaan.

XXI

Aino katseli nukkuvaa veljeänsä, jonka kasvot näyttivät onnesta loistavan. -- Hänellä on unissaankin Ruth mielessä, ajatteli sisar ja alkoi sitten muistella monia hauskoja hetkiä, joita hän veljensä kanssa oli viettänyt Rautamon kodissa. -- Koskahan mahtaa Taavi tulla täällä käymään. Voi, jospa hän tulisi pian, tulisi jo tänään! -- Mutta mitähän nyt velimies mahtaa unissa nähdä, kun tuska tuollainen kasvoja raastaa! -- Herättäisinköhän hänet? -- Eipä tarvinnutkaan, hän on taas Ruthin tavannut!

Sade lakkasi. Ja keiden Aino näkikään tulevan polkua myöten? -- Taavi, Ruthin kanssa! -- Mikä onni, mikä ilo!

Aino meni vastaan ja sai molemmilta osakseen lämpimän kädenpuristuksen ja Taavilta ihailevan katseen.

-- Sinä pääsit jo lomalle? kysyi Aino hymyillen.

-- Ainoastaan muutamaksi päiväksi. Mutta missä Reino?

-- Hän nukkuu.

-. Kuule, Ruth, mies voi nukkua odottaessaan sinua! Etkö jo loukkaannu?

-- En, jos hän vain näkee unta minusta. Herätetään hänet laululla!

Nuoret menivät hiljaa luolaan ja alkoivat laulaa:

"Pium, paum, kehto heilahtaa, kun lapsi viatonna nukahtaa."

Reino avasi silmänsä, mutta hän oli niin unen lumoissa, ettei heti käsittänyt todellisuutta. Hän katseli hetkisen kuin hourivan silmillä.

-- Etkö tunne meitä. Niinhän sinä olet kuin päästä pyörällä! lausui Taavi Rautamo ja ravisteli Reinoa olkapäästä. -- Ylös mies, ei nyt ole mikään makuuaika!

-- Metsän haltija on hänet lumonnut, virkkoi Ruth.

Reino nousi nyt, katsoi Ruthia silmiin ja sanoi: -- Ruthin ääni, Ruthin silmät! Olethan sinä Ruth!

-- Olen kyllä, mutta oletko sinä Reino, tämän Ainon veli?

-- Sinähän olet täällä, Aino, ja David myöskin!

-- Missä sinä olet oppinut ihmisten nimiä vääntämään? Enkö minä Taavina enää kelpaa sinun toveriksesi?

-- Reino, Reino, sinä et ole vieläkään oikein hereilläsi, vaan vaeltelet unimailla. Annas kun sinua vähän nipistän.

-- Aijai, jätä jo! Reino katsahti äskeistä makuupaikkaansa, jossa sammalpeite oli litistynyt, loi sitten silmänsä Ruthin silmiin, jotka olivat loistavat, syvänsiniset kuin satumaan Ruthillakin, hänen unimorsiamellaan, jota hän oli niin äärettömästi rakastanut.

Reinolle selvisi nyt täydellisesti, että hän todellakin oli maan päällä, eikä Venuksessa eikä lumotussa maassa.

Hän virkkoi:

-- Aino siskoni, Ruth ja Taavi, olen nähnyt niin ihmeellisen unen meistä kaikista, unen, joka oli kuin ihaninta satua. Salli, Ruth, että kiitän unestani erittäin sinua, kiitän siitä enkelimäisestä hyvyydestäsi, jota minulle osoitit.

-- Kerro unesi! pyysivät toiset.

-- Siihen menisi koko tämä ja huominen päivä. Reino vilkaisi kelloaan ja jatkoi: -- Ihmeellistä, että 15 minuutissa voi elää kahden vuoden tapahtumat, voi nähdä ja kokea niin äärettömän paljon. -- Mutta lähdetään nyt Nevalammille, niin voin matkalla aloittaa kertomukseni.

Reino sai kuitenkin kertoa yksin Ruthille, sillä toinen pari nautti enemmän kahdenkeskisestä haastelustaan. Ja näinhän matka olikin jokaisesta ihaninta.

Uni, jonka Reino kertoi Ruthille tällä elintarvematkalla ja sitten myöhemmin pitkin kesää, saattoi heidät yhä läheisemmiksi ja rakkaammiksi toisilleen. He oppivat toisensa tuntemaan paremmin kuin koko menneenä aikana, minkä he olivat tovereina eläneet, ja kun Reino syksyllä lähti Helsinkiin lukujansa jatkamaan, tuntui työ nautinnolta, sillä olihan hänelle luvassa palkaksi helmi, joka oli kalliimpi kuin kaikki lumotun maan aarteet.