Part 7

Kärsimykset tuntuivat äärettömän pitkällisiltä, kun verhot vihdoin avautuivat, ja Reino näki, kuinka teltan keskellä äskeinen seurue, miehet ja tanssijattaret, viettivät pitojaan katetun pöydän ääressä.

-- Käskekää toki nämä peikot pois! pyysi Reino tuskissaan.

-- Heti! vastasi eräs seurueesta ja vihelsi, jolloin peikot lähtivät ulos.

Ilkeän inhoittava haju hävisi samassa, ja pöydästä levisi sijaan hyviä tuoksuja.

Kun Reino oli saanut hetkisen katsella mässäystä, tuli eräs tenhotar komeroon, katseli häntä intohimoisesti ja sanoi: -- Ole minun ja minä vien sinut pitopöytään toverikseni. Voi, kuinka ne ovatkaan rääkänneet kaunista poikaa! Käskenkö minä irroittaa kahleesi? Velhotar yritti sivellä kädellään nuorukaisen poskia, mutta Reino muisti Ruthin ja sanoi: -- Pois, pois!

-- Kyllä sinä minusta vielä huolitkin, jaksan minä odottaa, virkkoi tenhotar ja poistui.

Verhot vedettiin kiinni, peikot asettuivat taas vangin kummallekin puolelle, jolloin sama inhoittava haju täytti komeron ja samat pirulliset kasvot katselivat uhria.

Tätä kesti Reinon mielestä koko iäisyyden ajan. Silloin huusi hän sielunsa ahdistuksessa Jumalaa avuksensa ja apu tulikin.

Äkkiä kuului ankara tärähdys, maa vapisi ja Reinon kahleet katkesivat kuin olisivat ne olleet pumpulilankaa. Samassa aukenivat verhot ja siihen ilmestyi Ruth ja hänen takanansa herra Velinhet.

-- Ruth! huusi Reino riemuiten ja levitti kätensä syleilläkseen pelastajaa. Mutta Ruth sanoi: -- Ei täällä, odota!

Sitten he lähtivät Manalasta, Velinhet edellä ja vapautettu Ruthin kanssa jäljessä. Kun he saapuivat käytävän päähän, komensi Ruth: -- Avaa kallio!

Velinhet piirsi ympyrän sormillaan ja kumarsi nöyrästi.

Ruth tarttui nyt toverinsa käteen, ja he astuivat vuoren läpi. Toiselle puolelle päästyään teki Ruth sormellaan näkymättömän aukon kohdalle ristinmerkin ja virkkoi:

-- Nyt on aukko Manalaan suljettu.

Reino koetti kädellään seinää, se oli taas kauttaaltaan samaa vankkaa vuorta.

-- Miten sinä sait sen Lusiferin niin kokonaan valtaasi? kysyi Reino, katsellen suurella kunnioituksella pelastajaansa.

Ruth kertoi silloin, että se oli aivan helppoa sitten, kun he saivat selville, kuka se herra oikein oli. Ja sen ilmaisi heille hänen nimensä.

-- Ilmoittiko hän teillekin nimensä?

-- Ei hän, mutta sinä.

-- Minäkö?

-- Niin sinä, katsos tätä! Ja Ruth otti vuoren seinän juurelta pienen valkoisen kivilevyn ja ojensi sen Reinolle.

Reino luki kivestä nimen Saivalt Velinhet, ja virkkoi: -- Niin, kun me kuljimme tänne, ilmoitti Mefistofeles minulle nimensä, jonka huvikseni kirjoitin tähän, sillä aikaa kun hän itse ensin käväsi vuoren sisässä.

-- Tiedätkö, mitä tuo nimi on suomeksi?

-- En, sehän on jotain itämaista kieltä.

-- Se on Helvetin Valtias!

-- Niinkö. Se hän tosiaan on, mutta kuka teistä tämän suomensi.

-- Aino sai sen selville Saivalt Velinhetin kirjaimista.

-- Ja tuota minä en heti huomannut. Olisi silloin säästynyt koko Manalan matka.

-- Kun saimme tietää Mefistofelen oikean nimen, niin emme luonnollisesti häntä enää ihmisenä kohdelleetkaan. Hän oli silloin vallassamme, ja minä pakoitin hänet ilmaisemaan salaisuuden sinun katoamisestasi sekä sitten sinut vapauttamaan.

-- Ilman ehtojako?

-- Ei. Hän asetti mielestäni kovat ehdot.

Reino kuunteli jännittyneenä.

-- Mefistofeles siis vaati?

-- Että minä seuraisin häntä hänen valtakuntaansa sinua noutamaan.

-- Ja sinä rohkenit, -- pelkäämättä mitään?

-- Olihan Jumala kanssani! -- Etkös sinäkin olisi antautunut mihin vaaraan hyvänsä, jos minä olisin apuasi tarvinnut?

-- Minulle ei tule koskaan tilaisuutta pelastaa sinua Helvetin kidasta. Onneksesi ei tule. Mutta ilomielin antaisin henkeni puolestasi.

-- Toivokaamme, ettei sinun sitä tarvitse tehdä. Mutta Manalassa olisit voinut menettää enemmän kuin henkesi, olisit voinut menettää sielusi, ellet olisi kestänyt kiusaajain viettelyksiä.

-- Olihan sinun kuvasi sielussani, kuinka olisin silloin voinut langeta, sanoi nuorukainen ja katseli neidon loistavia silmiä sydän onnea tulvillaan.

Samana päivänä maalasi David kultaisen ristin Manalan oven lukoksi.

XIII

Joulu läheni, ja nyt oli kaikilla satumaan asukkailla kiire. Reinon ja Ainon ensimäistä joulua uudessa maailmassa tahdottiin viettää myöskin joululahjain antamisen ilolla.

Johannes oli jo kesällä alkanut valmistaa vaimolleen taidokasta jalokivi-kaulanauhaa, jonka piti jouluksi tulla valmiiksi. David rupesi tekemään Ainolle kultaista rannerengasta, johon hän upotti loistavia jalokiviä. Reino otti oppia ja yritti samallaista Ruthille, ja kun etevät mestarit antoivat ohjeita, niin onnistuihan se. Vielä nuoret miehet valmistivat tytöille kumpikin sormuksen. David asetti omaansa safiirin ja Reino taas rubiinin. Kolmanneksi lahjaksi sävelsi David laulun Ainolle, Reino taas sepitti kertomuksen Ruthille ja toisen äidille.

Naiset olivat myöskin omalla alueellaan ahkerassa työssä. Maria teki miehelleen uuden mekon pehmeästä valkeasta kankaasta, johon hän sommitteli ihanat kirjailut. Ruth valmisti Reinolle nutun vöineen. Vyön kutoi hän kokonaan käsin ja kutoessa sovitti siihen kukkakuvioita. Sitäpaitsi maalasi hän nuorelle toverilleen taulun, joka esitti Annan ja savenvalajan ensi kohtausta. Annalla oli Ruthin silmät, mutta savenvalajalla oli Reinon kasvot. Aino kutoi liinakaistaleen ja siihen hän ompeli laululintusia. Siitä tuli urkujen koskettimien peite. Toiseksi lahjaksi hän sepitti laulun Davidille.

Jouluaattona sommittelivat Aino ja Ruth kukista "joulupuun". Timanttihelmiä ripustettiin oksille kynttilöitä edustamaan. Ainon mielestä siitä tulikin verraton joulukuusi.

Kun oli luettu kertomus Jesuksen syntymisestä ja veisattu jouluvirsi, alkoi lahjojen jakelu. Kaikki ihailivat sekä omia, että toistensa lahjoja, mutta Reinosta oli Ruthin maalaama taulu parhain kaikista.

Kiittäessään pitivät David ja Reino kauan tyttöjensä käsistä silmäin puhuessa suloista kieltä, joka on aina uutta eikä vanhene koskaan.

Aino jakoi nyt manimaljat, ja silloin nousi isä puhumaan:

-- Te, nuorimmat lapsemme, vietätte nyt kanssamme ensimäistä joulua, ja vaikka joulujuhla on meillä aina ollut ilojuhla, koska vietämme sitä suuren Mestarimme syntymäpäivänä, niin nyt on meillä erikoisen suuri syy iloita.

Te, lapset, olette Luojan lähettäminä tulleet tänne meidän luoksemme, ja me olemmekin ottaneet teidät kuin Hänen kädestänsä. Me, vanhemmat, olemme jo kauan nähneet, että te nuoret olette kiintyneet toisiinne lämpimämmillä kuin sisarellisilla tunteilla. -- Aino ja David, -- Ruth ja Reino, tänä suurena joulujuhlana me annamme teille, rakkaat lapset, vieläkin yhden lahjan kullekin. Te saatte toisenne! Ja nyt maistakaamme kihlattujen kunniaksi!

Molemmat parit ottivat silloin toisiaan käsistä, laskeutuivat polvilleen vanhempien eteen ja ottivat siinä vastaan isän ja äidin siunauksen. Sen jälkeen he vaihtoivat keskenään ensimäisen suudelmansa, ja nuoret tunsivat ilon ja onnen nousevan aina kattoon asti.

-- En minä vain olisi uskaltanut sinua kosia, virkkoi Reino pitäen kauniin morsiamensa kättä omassaan.

-- Nyt minut sinulle työnnettiin, ja minä voisin olla sinun isoäitisi isoäidin isoäiti, sanoi Ruth silmien säteillessä lemmen hurmiota.

-- Mutta et kuitenkaan ole, vaan olet minun nuori, äärettömän ihana morsioni! Ja onnea tulvillaan vei Reino Ruthin somat sormet huulilleen ja suuteli niitä kutakin vuoron perään.

-- Tiedätkö, Ruth, milloin sinuun oikein rakastumalla rakastuin?

-- Muistan sen hyvinkin!

-- Siihen asti pidin sinua yliluonnollisena olentona, mutta kun jalkasi satutit ja sinä olit sylissäni, käsitin, että olet ihminen, jota voi rakastaa, eikä vain jumaloida.

-- Sillä hetkellä minäkin tunsin ensikerran todella rakastavani sinua.

Silloin nousi Reino keinutuolista, jossa he istuivat rinnakkain, otti morsiamensa syliinsä ja kantoi häntä ympäri salia. -- Kuule, rakas, annatko anteeksi, minä olen joskus toivonut, että olisit uudelleen satuttanut jalkasi saadakseni taas sinua kantaa. Nyt en enää sitä toivo, kun uskallan sinua kantaa ilman tapaturmaakin.

-- Kylläpä sinä olet lapsellinen. Tarpeetontahan on kantaa tervettä ihmistä.

-- Mutta ei näin suloista tyttöä! Reino asetti Ruthin äidin viereen sohvalle, asettui itse eteen seisomaan ja sanoi: -- Katsos nyt, äitisemme, voiko kellään pojalla olla ihanampaa morsianta!

-- Kysypä sitä Davidilta, virkkoi äiti hymyillen.

David asetti juuri viulua leukansa alle ja alkoi soittaa sävellystänsä Ainon sinisilmistä. Soittaja antoi viulunsa puhua ihmeellisiä säveleitä silmistä, jotka rakkautta täynnä katselivat viuluniekkaa. David vuodatti koko sielunsa viulun säveliin, hän lisäsi luovan inspiratsionin täyttämänä uusia aarteita sävellykseensä, ja niin tuli silmien laulusta pyhän rakkauden korkea veisu.

Tämän jälkeen laulettiin kuorossa pari joululaulua, ja sinä hetkenä tunsivat maninmaan asukkaat, että taivaan enkelit olivat laskeutuneet alas heidän vieraiksensa.

XIV

Salista "kirkkoon" päin oli vuoren seinä jotenkin tasaista, samoinkuin virrasta saliin asti. Sille seinälle jatkettiin Raamatun kuvittamista. Muutamia kuvia oli jo valmiina, niinkuin enkelin ilmestyminen Marialle, Marian ja Elisabetin kohtaaminen, Josefin ja Marian matka Betlehemiin, ja paimenten polvistuminen Jesuslapsen edessä.

Reino oli nyt Ruthin uskollinen oppilas. Kun hän oli kirjoittanut Raamattuaan, tuli hän "mestarinsa" luo oppiin. Hän silitteli kallion sivuja, valmisteli väriä, teki pensselejä, katseli maalaamista ja opetteli itse maalaamaan. Mutta yrittäessään maalata Ruthin kuvaa, ei hän vain tahtonut onnistua. Leuka ja suu alkoi kyllä menetellä, ylähuuli oli hänestä itsestäänkin "oikein ihastuttava", mutta silmistä ei vain tullut Ruthin silmiä, ja silmät, nehän ne vasta Ruthin Ruthiksi tekivätkin.

-- Vaikka minä muistan silmäsi ulkoa, vaikka ne ovat kuvattuina sieluuni, niin en vain saa silmiäsi tähän levyyn, tuskaili maalarinoppilas.

-- Eikö riitä, että ne ovat sielussasi? virkkoi Ruth.

-- Kunpa minä saisin ne niin ilmehikkäiksi kuin Rakelin on! Ei uskoisi, että musiikkimies osaa myöskin niin hyvin maalata.

-- Älähän hätäile, poikaseni! lohdutti Ruth. -- Aloittelijahan sinä vasta olet. Eikä kukaan ole seppä syntyissään. Mutta kun olet satakin vuotta ollut opissa, niin ehkä kätesi jo silmää tottelee.

-- Tingitään sadasta sentään yhdeksänkymmentä pois, silloin osaan varmasti sinut kuvata vaikka silmät ummessa.

-- Pane nyt se laattasi pois, niin saat maalata tämän Melchiorin viittaa!

Ruth teki juuri taulua tietäjistä, jotka ovat pysähtyneet ja katselevat hartaina tähteä, joka loistavana paistaa Jesuksen syntymäpaikan yläpuolella.

Reino katseli ensin ihastuneena morsiamensa sirosti liikehtivää kaunista kättä, joka loi kallion kylkeen elämää, sielukkaita kasvoja, ja kuvasi maailman merkittävimmän aikakauden historiaa.

-- Oi, sinä olet taiteilija Jumalan armosta! Onko mahdollista, että näin mitätön poika on tuollaisen neron sulhanen.

-- Eihän täällä ole varaa valita.

-- Se on minun onneni. -- Jos tänne olisi ilmestynyt joku lahjakas taiteilija, niin minä olisin saanut katsella syrjästä.

-- Reino, Reino, eikös sinussa sitten olekaan Phoiboksen, Filoleteen ja Markuksen sielua!

-- Suo anteeksi, minä en vain tahdo tottua siihen, että sinä, joka olet niin korkealla, voit laskeutua minun rinnalleni.

-- Kuules mies, älä halvenna itseäsi, ei se kaunista sinua. Kun sydän on puhdas, niin voi katsoa korkeuksiinkin.

Kun Reino oli tuntikauden maalaillut Melchiorin viittaa, pani hän pensselin syrjään ja sanoi:

-- Nyt kai haluat kuunnella neljännestä tapaamisestamme?

-- Ole niin hyvä ja kerro, minä kuuntelen työskennellessäni.

Reino kertoi:

Gunhild ja Klemens.

Rooma, joka ylpeänä oli hallinnut koko maailmaa, sai lopulta kärsiä nöyryytyksen ja häpeän päiviä. Germaanit valloittivat sen ja hallitsivat koko Italiaa. Mutta sitten vasta sai Rooma kovia kokea, kun toteutui Cornelio Scipion ennustus: "Kyllä vielä kerran kaatuvat Troijankin muurit". Se tapahtui, kun vanhan Karthagon rannoilta raa'at vandaalit tulivat Roomaan, jossa heidän hävitysraivollaan ei ollut rajoja.

Vandaalien päällikkö valitsi asunnokseen Palatinus-kukkulalla olevan senaattori Fulliuksen upean talon, jossa senaattorin pojan, Klemensin, täytyi ottaa valtaajat vastaan, sillä isäntä itse toisten senaattorien kanssa oli suljettu kokoushuoneeseen.

Klemens otti arvokkaan tyynesti päällikön vastaan, jolloin päällikkö miehiinsä kääntyen virkkoi ankaralla äänellä: -- Tästä talosta ei saa ryöstää sandaalin nauhaakaan!

Samassa tuli palatsin eteen valkoisen hevosen selässä ratsastaen ihmeen ihana nainen. Hänen kultaiset kutrinsa sädehtivät kuin kultainen kruunu auringon valossa, suuret, loistavat silmät olivat ylpeän käskevät, kasvot soikeat ja nenä hieno kuin kreikattarella.

Klemens oli häikäistyä ihanasta näystä. Hän ei kyennyt silmiään tytöstä siirtämään.

Ratsastajatar lausui silloin puhtaalla latinan kielellä:

-- Etkö olekaan iloinen saadessasi minutkin vieraaksesi, kun et edes toivota tervetulleeksi, etkä tule auttamaan alas satulasta.

-- Oi mikä ihmeellinen ääni, hopeanhelähtävä ja kirkas kuin vuoripuro, ajatteli Klemens ja kiiruhti tytön luo, mutta notkeana kuin nuori pantteri hypähti nainen omin avuin satulasta. He seisoivat vastakkain katsellen toisiansa suoraan silmiin. Nuoren naisen tummansinisten silmäin loistavat säteet tunkivat nuorukaisen sydämeen, ja sillä hetkellä hän unohti Rooman tuhon ja sen hävittäjät. Hän oli vuosi sitten nähnyt näyssä nuo samat silmät, nuo lumoavan loistavat silmät, ja hän tunsi, että nuo silmät merkitsivät hänelle enemmän kuin hänen oma henkensä ja elämänsä.

-- Ethän sinä suinkaan ole päällikön vaimo? kysyi nuori mies ääni väristen.

-- Olen hänen ainoa -- -- -- Kaunotar viivytti viimeistä sanaa, häntä huvitti nuorukaisen odottava katse ja hän muuttikin aikomansa sanan ja täydensi nauraen: -- ainoansa.

Päällikkö, joka katseli kohtausta, sanoi nyt mörähtäen:

-- Älä katsele, poika, häntä niin ahnaasti, ei hän ole sinua varten!

Päällikön lähellä oleva alipäällikkö loi roomalaiseen äärettömän kiukkuisen katseen ja puristi kovasti miekkansa kahvaa. Jos hän olisi saanut vapaasti seurata vaistoaan ja haluaan, olisi hän arvelematta lävistänyt tuon hävyttömän roomalaisen, joka oli kyllin julkea katselemaan sitä neitoa, jota hän oli havitellut itselleen.

Näinä päivinä, jolloin Roomassa vallitsi ryöstö ja murha, tuho, hävitys ja kuolema, jolloin kaikkialta kuului itku, parku ja sadatus, jolloin vandaalit huvikseen heittelivät ja pirstoivat kauniita marmoriveistoksia ja nautinnokseen kantoivat ihmisiä keihäittensä nenissä, nautti Klemens lemmen suloja. Hän etsi ihanan immen seuraa, palvoi häntä kuin jumalatarta. Hän, joka oli kristitty, olisi ollut valmis kieltämään ennen vaikka Herransa ja Mestarinsa, kuin luopumaan katselemasta tuota pakananaista.

Neito, jonka nimi oli Gunhild, kuunteli mielellään kaunopuheista roomalaista, oli mielellään hänen seurassaan ja kyseli Klemensiltä kaikellaisista asioista.

Mutta eräänä iltahetkenä, kun Klemens taas etsi Gunhildia, sai hän atriumin varjossa miekanpiston kylkeensä ja kaatui voihkaisten lattialle. Mustasukkainen alipäällikkö oli hetkeksi jättänyt ryöstöhommat; hänen täytyi raivata tämä vaarallinen roomalainen tieltä pois. Huudon kuultuaan juoksi Gunhild paikalle ja tapasi nuorukaisen verissään makaamassa. Heti nosti Gunhild hälyytyksen ja parin palvelijan avustamana vei haavoittuneen omaan huoneeseensa. Haettiin haavojen sitoja, joka tutkittuaan haavan sanoi sen olevan hengenvaarallisen. Silloin Gunhild otti kalliit käädyt kaulastaan, ojensi ne lääkärille ja sanoi: -- Saat nämä, mutta pelasta hänet!

Tohtori torjui kädellään lahjan ja sanoi: -- Koetan parastani, mutta mieluimmin ilman palkintoa. Hän oli roomalainen, joka oli tuntenut Klemensin tämän lapsuudesta saakka, eikä hän tahtonut palkintoa, jonka tiesi ryöstösaaliiksi.

Tutkittuaan haavan, joka oli hyvin syvä, lääkemies otti pienen savipullon, tiputti siitä muutamia pisaroita haavaan, puristi sen kiinni ja sitoi sen hyvin huolellisesti.

Haavoitettu oli koko ajan tajutonna, mutta sitten hän heräsi ja tunsi hellän käden sivelevän otsaansa.

-- Oi sinähän siinä, ihanaiseni, oletkin. Minä olin äsken taivaassa ja sinun näköisesi enkeli soitti siellä harppua ja lauloi ihanaa laulua.

Gunhild kielsi hellästi häntä enempää puhumasta, koska se oli hänelle vaarallista. Mutta koko yön istui tyttö haavoittuneen luona hoitaen ja vaalien häntä kuin hellä äiti sairasta lastansa.

Seuraavana iltana sai Klemens haavakuumeen, jonka vallassa hän sai olla kolme vuorokautta, houraillen Karthagosta ja sen kuningattaresta.

Tänä aikana oli Gunhild väsymätön sairaanhoitajatar. Isä koetti saada tytärtään luopumaan tuon haavemielisen roomalaisen hoidosta. -- Onhan niitä orjiakin, jotka ovat siihen omiaan. Mutta tyttö selitti, että heidän täytyi täälläkin pitää pyhänä vieraanvaraisuuden lakia, sillä hehän olivat tässä talossa ainoastaan vieraina, ja kun isän sotilas oli tehnyt sellaisen häpeällisen teon, että oli yrittänyt surmata talon nuoren isännän, joka oli antanut vapaasti kaikki heidän käytettäväkseen, niin tämä oli ainoastaan pieni vastapalvelus, jonka hän halusta teki.

Tytär puhui niin vakuuttavasti, että ankaran päällikön täytyi antaa tytön menetellä mielensä mukaan.

Kun kuume lakkasi, kuuli Klemens, että vandaalit puuhasivat lähtöä Roomasta takaisin kotimaahansa. Silloin hän katseli rakkaasti hoitajatarta ja virkkoi: -- Jää sinä, Gunhild, tänne! Anna toisten mennä.

-- Ei, ei isäni minua tänne jättäisi, ennen saisivat jäädä kaikki Roomasta ryöstetyt aarteet. Ymmärräthän sinä! sanoi neito katsellen loistavilla silmillään nuorukaista. Klemens katseli ihmetellen neidon silmiä. Niistä oli kokonaan kadonnut ylpeän käskevä ilme, niistä säteili ainoastaan lempeyttä ja rakkautta.

-- Gunhild, sanoi hän, sinun pitää tulla kristityksi, sinä olet jo rakastettavuudessa kuin kristitty nainen.

-- Mikä on taivas? kysyi nyt Gunhild. Hän oli usein ajatellut sitä unta, josta nuorukainen mainitsi herätessään tajuttomuuden tilasta.

-- Se on meidän kristittyjen uusi tämän elämän jälkeen tuleva maailma, jossa kaikki on parempaa ja kauniimpaa kuin täällä. Oi Gunhild, sinun täytyy oppia tuntemaan oikea Jumala, joka on sinutkin luonut niin kauniiksi!

Gunhild vastasi: -- Isäni kodissa kävi kerran eräs mies, joka puhui uudesta opista, mutta kun puhuja selitti, ettei saa käyttää miekkaa, ajoi isäni hänet pois koko maasta.

-- Tottahan se mies sanoi. Rooma on käyttänyt miekkaa enemmän kuin mikään muu kaupunki ja nyt se on hukkunut siihen. Hehkuva puna levisi nuoren miehen kasvoille, kun hän ajatteli kaupunkinsa hävitystä.

Silloin hätääntyi neito, hän pelkäsi kuumeen taas tulevan ja pyyhki kylmällä veteen kastetulla pyyhkeellä sairaan otsaa ja puhui lempeitä sanoja kuin morsian sulholleen.

Kun Klemens vähän ajan kuluttua katseli rauhallisesti Gunhildia, näki hän, että tyttö halusi pyytää tai kysyä jotakin erikoista, jota hän ei kuitenkaan näyttänyt tahtovan uskaltaa esittää. Äkkiä, aivan kuin tuuma olisi vast'ikään syntynyt nuoren miehen päässä, Klemens sanoi haluavansa tulla heidän kanssaan Karthagoon.

Voi kuinka Gunhild iloitsi noista sanoista. Hän oli jo aikoja sitten halunnut pyytää nuorukaista muuttamaan heidän mukanaan, mutta ei ollut rohjennut esittää tällaista pyyntöä. Nyt hän ei oikein tietänyt, miten hän olisi osoittanut iloaan. Heti riensi tyttö ilmoittamaan siitä isälleen.

-- Ethän sinä vain aikone tuota roomalaista mieheksesi? kysyi isä epäillen.

-- Miksikä en, hänhän on ylhäinen roomalainen, vanhaa patriisisukua. Ei kai isällä voi olla mitään syytä hävetä sellaista vävypoikaa. Ja onhan eduksi, että sinun perheeseesi ja valtakuntaasi tulee joku oppineempikin mies, selitti tytär toimessaan.

Eihän siinä mikään auttanut, päällikön täytyi myöntyä.

Kahden päivän perästä oli vandaalien laivasto valmiina purjehtimaan eteläistä kotia kohti. Laivat olivat täynnä kaikellaisia Rooman aarteita. Mutta päällikön laivassa oli Gunhildin mielestä kalleimpana aarteena roomalainen nuorukainen, joka toipuvana potilaana makasi purppurakatoksen alla. Neito oli aina nuorukaisen seurassa, heillä oli niin paljon toisilleen puhuttavaa, ja nopeasti kului purjehdusmatka yli sinisen Välimeren.

Terveeksi tultuaan alkoi Klemens opettaa Gunhildille kristinoppia, ja tyttö oli niin vastaanottavainen, että hänet pian kastettiin, jolloin hän sai nimekseen Maria.

Pian Klemens oppi vandaalien kielen, ja silloin hän otti elämäntehtäväkseen noiden raakojen ryöstäjien opettamisen. Hänelle se onnistuikin paremmin kuin hänen edeltäjilleen, sillä Klemens oli kaunopuhuja, joka ymmärsi koskettaa heidän sielunsa oikeita kieliä.

Näin tuli Klemensistä vandaalien apostoli ja piispa, ja hänen uskollisena toverinaan oli ihana Maria.

* * * * *

Reinon alottaessa kertomustaan Ruth maalaili ensin, mutta vähitellen harvenivat pensselin vedot ja viimein hän lakkasi kokonaan työstään ja ainoastaan kuunteli pensseli kädessä. Hän eli kertomuksessa itse mukana, hän hoiti haavoittunutta nuorukaista, hän vaali häntä ja valvoi rakastettunsa vuoteen vieressä, hän rukoili ja vuodatti kyyneleitä Klemensin houraillessa ja iloitsi hänen paranemisensa johdosta.

Kun Reino lopetti, kiersi Ruth kätensä hänen kaulaansa, suuteli häntä, ja katsellen lumoavan loistavilla silmillään sulhoaan virkkoi: -- Oi, kuinka ihana on elämä, kuinka kaunis on maailma ja miten rakas sinä olet minulle!

-- Ruth, Ruthini, sano vielä, sano uudelleen, että sinä rakastat minua! On niin äärettömän suloista kuulla ne sanat sinun suustasi.

-- Epäiletkö sinä sitä, rakas poika?

-- En, mutta minä en voi sitä onnea käsittää, että sinä, maailman ihanin tyttö, olet minun morsiameni.

-- Pitäisihän sinun jo käsittää, että sinä olet minulle enemmän kuin oma elämäni.

-- Sinä olet liian hyvä minulle, ja kuitenkin suon minä sinut ainoastaan itselleni.

XV

Vaikka Reino oli niin onnellinen kuin vain voi olla nuori mies, jolla on mitä ihastuttavin morsian, kaipasi hän sittenkin jotakin. Vaikka hänellä oli mieleistä työtä milloin Ruthin kanssa vuoren seinämällä, milloin työpajassa jalokivisepän oppilaana, milloin taas laulu- ja soittoharjoituksissa Davidin johdon alaisena, niin tunsi hän jotakin itseltään puuttuvan. Hän ui, voimisteli ja urheili, ja hänellä oli niin hyvät toverit näissä kisoissa, ettei voinut ajatellakaan parempia, mutta täyttä tyydytystä hän ei löytänyt. Olihan hänen käytöksensä yhtä reipasta kuin ennenkin, hän oli iloinen kuin ainakin, hänen naurunsa oli vilpittömän raitista, ja sittenkin hän ikäänkuin odotteli jotain muutosta.

Kun Ruth sellaisena hetkenä tapasi sulhonsa miettivänä ja kaipaavana, kysyi hän: -- Tekisikö mielesi takaisin maan päälle?

-- Sinun kanssasi kyllä, ja tahtoisinpa, että me vielä kaikin pääsisimme täältä yläilmoihin.

-- Mitä täältä puuttuu?

-- Täältä puuttuu aurinko. Vaikka täällä on valoisaa ja lämmintä, niin itse aurinkoa täällä ei ole. Täältä puuttuu tuuli, sade ja myrsky. Täällä on niin äärettömän hiljaista ja rauhallista. Minä kaipaan elämän hyörinää ja pyörinää. Oi Ruth, minua oikein hävettää, kun minä olen niin maailmallinen, kun minun sieluni ei ole niin puhdas kuin teidän muiden, Ainonkin. Mutta minä en voi sille mitään, että äskenkin tapasin itseni aatoksissani hiihtelemässä metsäisillä mailla. Voi, sinun kanssasi, Ruth armaani, olisi suloista liidellä liukkailla suksilla valkoisilla hangilla, kun aurinko kultaa petäjän kyljet ja hangen pinta sädehtii kuin olisi siinä miljoonia timantteja!

Ruth siveli sormillaan Reinon tummia hiuksia ja sanoi:

-- Sinä siis vaihtaisit elämän täällä elämään maan päällä?

-- Niin, mutta en ilman sinua.

-- Mutta minähän en ainakaan voisi siellä elää, kun olen ollut täällä niin kauan.

-- Eikö sinun ja teidän muidenkin mieli tehnyt kuitenkin alussa täältä pois?

-- Me olimme niin äärettömän onnellisia, kun pääsimme tänne semmoisena hirveänä aikana.

-- Hassuahan oikeastaan on minunkin ajatella, että elämä maan päällä olisi parempaa kuin täällä, jossa se on paratiisillista.