Part 6

Vaikka Aino ja Reino viihtyivätkin hyvin ihmemaassa ja olivat onnellisempia kuin koskaan ennen, muistelivat he sentään keskenään maanpäällisiä tapahtumia ja puhelivat kaihoten niistä. Kun päästiin elokuuhun, niin Reino virkkoi: -- Nyt leikataan Mäkelässä ruista! Ja kotvasen kuluttua: -- Ollapa nyt sorsia ampumassa! Elokuun lopulla huomautti Aino: -- Nyt ovat puolat punaisina, emme päässeetkään "puolaan" Kalliovaaralle. Syyskuussa virkkoi Reino: -- Panepa valkolakki päähäsi, nyt on aika lähteä Helsinkiin!

-- Ja sinäkö jättäisit Ruthin tänne! virkkoi Aino herttaisesti.

-- Otetaan Ruth mukaan.

-- Sittenhän sinulla on kaksi Ruthia, jotka ovat kuin kaksois-sisaria. Sanopa veljeni, kummastako sinä enemmän pidät?

-- Kyllähän sinä sen olet nähnyt. Ruth Rautamo on ollut kuin -- haavekuva, mutta meidän Ruthimme ihana todellisuus. Entä sinä, mikä ero on Taavilla ja Davidilla?

-- Aivan sama kuin sinun Rutheillasi, vastasi Aino, ja onnen hohde kirkasti hänen kasvonsa.

Reino oli lopettanut historialliset luentonsa. Kun tuli esitelmöidä Suomen suurmiehistä, sai Ainokin pitää luentonsa. Hän kertoi Lönnrotista, Runebergista ja Topeliuksesta. Vänrikki Stoolin tarinoista osasivat nuoret useita ulkoa, jotka he lausuivat, toisten kuunnellessa suurella mielenkiinnolla. Aino osasi laulaa Torpantytön ja Reino Sotilaspojan ja Hurttiukon, joita David viulullaan säesti.

Kun nuoret kertoivat myöskin suurista keksinnöistä: höyrystä, sähköstä, rautatiestä, vedenalaisista veneistä ja lentokoneista, virkkoi isä: -- Ihmeelliseksi on maailma muuttunut!

-- Eiköhän elämä täällä meidän maailmassamme sentään ole onnellisempaa, sanoi äiti. -- Vai mitä te, nuoret lapseni, arvelette?

-- En minä vain vaihtaisi elämää takaisin maan päälliseen elämään, myönsi Aino.

-- Hyvä täällä on olla! Reino katsahti Ruthiin ja paransi: -- Parempi kuin paratiisissa!

Syyskuusta aloitti Reino suuren työnsä: hän rupesi jäljentämään Raamattua, joka oli painettu v. 1685, nykyisen kirjoitustavan mukaan. Hän teki tätä työtä 3-4 tuntia joka päivä, ja päivä päivältä tuli tämä työ hänelle yhä rakkaammaksi Suurta huolta hän pani ei ainoastaan kauniiseen kieleen vaan myöskin kauniiseen ulkoasuun. Etenkin lukujen alkukirjaimet hän piirsi entisten munkkien huolellisuudella.

Mutta työnsä välissä meni Reino usein katsomaan Ruthin työtä vuoren seinämälle, johon maalari nyt kuvasi Uuden Testamentin aiheita. Reino katseli ihaillen kauniin kuvaajan taiteellista työtä, mutta aina hän oli täällä hartaana, sillä pyhät tapahtumat tekivät paikan Herran huoneen kaltaiseksi. Täällä Reino aloitti myöskin maalailemisensa litteille kivilaatoille, ja hänen suurin toiveensa oli saada kerran syntymään Ruthin kuva.

Istuttiin taas iltahetkeä salissa ja puheltiin vanhoista muistoista. Aino ja David istuivat toisessa keinutuolissa, Reino Ruthin kanssa toisessa, ja vanhemmat nuoria vastapäätä nojatuoleissaan.

-- Reino veliseni!

-- Mitä Aino siskoseni tahtoo?

-- Nyt sinun pitää kertoa meille kaikille kertomuksesi, eikä yksin Ruthille. Me toisetkin haluamme kuulla, missä ja millaisina te molemmat olette olleet muinaisina aikoina.

-- No, eihän se liene niin vaarallista, vaikka te kaikkikin kuulette kolmannen kohtauksen, ellei Ruthilla ole mitään sitä vastaan.

-- Sallin mielelläni, sanoi istuintoveri.

Reino otti Ruthin käden käsiensä väliin ja alkoi kertoa:

Anna ja Markus.

Savenvalaja Septimius tarjoili iloisella äänellään astioitaan ohikulkijoille Rooman torilla. Useat naiset pysähtyivät katselemaan siroja ruukkuja, vaaseja ja somia lamppuja, joihin oli muovailtu eläimiä ja kasvien lehtiä. Septimiuksella oli aina ostajilleen sanottavana joku leikkisä sana, ja hän veti ostajia puoleensa iloisella äänellään sekä hymyllään yhtä paljon kuin tavaroillaan.

Oli pieni lomahetki, jolloin ei ketään saapunut katselemaan savenvalajan tuotteita. Mutta jopa keksi Septimiuksen silmä nuoren naisen, joka jo kaukaa tarkkaili hänen astioitaan. Neito tuli lähemmäksi, löysi viimein mieluisensa vesiruukun ja kysyi hintaa luoden samalla silmänsä myyjään. Septimius tunsi heti omituisen vavahduksen rinnassaan. Neidon tummansiniset, loistavat silmät tunkivat miehen silmien kautta hänen sielunsa syvimpiin sopukkoihin asti.

Vastaamatta neidon kysymykseen myyjä kysyi vavahtavalla äänellä: -- Oletko Vestan neitsyt?

-- En toki, olen kristitty tyttö, vastasi neito hiljaisesti, mutta savenvalaja kuuli kuitenkin hopean helähtelyä neidon sointuvassa äänessä. Hän sanoi:

-- Suuri Jupiter, onko mahdollista, että kristityllä on noin ihanat silmät!

Luoden savenvalajaan tutkivan, mutta samalla lämpimän katseen neito kysyi:

-- Etkö halua tulla tuntemaan kristittyjen jumalaa?

Olihan Septimius kuullut puhuttavan kristityistä ja joskus tavannutkin noita hiljaisia, vaatimattomia ihmisiä, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan, missä he viettivät jumalanpalveluksiaan.

Siihen aikaan oli kristittyjen jumalanpalvelus salaista vainojen tähden, eikä Septimius ollut mitään kuullut katakombien kirkoista.

-- Tahtoisin mielelläni tulla tuntemaan sitä jumalaa, jota sinä palvelet, vastasi savenvalaja vakavalla äänellä. Samassa huomasi hän erään pojan, joka joskus oli häntä auttanut astioiden myymisessä. Hän viittasi tämän nyt luoksensa sekä pyysi häntä vähäksi aikaa avuksensa. Hän otti sitten neidon valitseman ruukun käteensä ja kysyi, saisiko hän kantaa neidon astian tämän kotiin.

Tyttö epäröi hiukan, mutta sitten kuuli hän äänen sisässään: -- Salli savenvalajan seurata itseäsi! Silloin uudisti neito kysymyksen hinnasta, jonka Septimius nyt ilmoitti puolta pienemmäksi kuin hän ennen oli semmoisista saanut. Neito maksoi ruukun, ja sitten he lähtivät astelemaan Septimiuksen kantaessa ruukkua. He ilmoittivat toisilleen nimensä. Tytön nimi oli Anna ja hänen vanhempansa olivat kutojia.

Septimiuksesta tuntui kuin hän olisi kävellyt itse jumalattaren rinnalla. Hänen luontainen leikillisyytensä oli tiessään; vakavana, mutta ihaillen katseli hän sivulta kaunista toveriaan.

Muutaman askeleen ääneti kuljettuaan Anna sanoi:

-- Sinusta tulee kristitty, minä tunnen sen ja minä toivon sitä. Samassa hän katsahti lämpimästi savenvalajaan.

Tämä vastasi: -- Enhän minä tiedä mitään teidän jumalistanne, mutta kerro sinä minulle jotakin heistä.

Neito virkkoi siihen: -- Tule illalla kirkkoomme, siellä puhuu piispa Johannes, hän johtaa sinut elämän tielle.

Niin he erosivat sovittuaan, että Septimius tulisi illalla tapaamaan Annaa, ja sitten mentäisiin yhdessä kuulemaan uutta oppia.

Koko päivän oli tytön kuva Septimiuksen mielessä. Hän ei saanut Annaa hetkeksikään pois ajatuksistaan. Tytön kasvot, vaaleanruskea tukka, vartalo, käynti, ääni, ja ennenkaikkea nuo ihmeelliset syvänsiniset silmät olivat lumonneet hänet. Malttamattomana nuori mies odotti iltaa.

Saapuihan viimeinkin odotettu hetki, ja onnesta loistavin silmin tervehti Septimius Annaa.

Matkalla katakombeille toverukset eivät monta sanaa keskenään vaihtaneet. He kulkivat hartaina kuin kirkkoon menijät ainakin.

Pitkiä, mutkaisia käytäviä, joita valaisi ainoastaan harva soihtu, tyttö opasti nuorukaista kädestä häntä taluttaen, ja niin he saapuivat viimein avaraan luolaan, jossa oli jo koolla joukko miehiä ja naisia, olipa joukossa joitakuita lapsiakin.

Anna johti toverinsa vanhempainsa luo, jotka nuorta miestä tarkastettuaan, loivat hyväksyvän katseen tyttäreensä. Jeesushan siinä itse heidän Annansa välityksellä talutti kadonnutta lammasta omaan lammashuoneeseensa.

Seurakunta oli koolla, ja pienelle korokkeelle astui vanha, valkopartainen, kunnianarvoisa piispa Johannes, jonka kasvonpiirteistä kohta huomasi juutalaiseksi. Pidettyään ensin lyhyen rukouksen, jossa hän toivoi Jumalan siunausta tälle iltahetkelle ja pyysi itse Vapahtajaa heidän vieraaksensa, piispa lausui suuren mestarin itsensä opettaman rukouksen.

Sitten nuori diakooni luki pergamenttikääröstä apostoli Johanneksen ensimäisen kirjan 4:nnen luvun.

Kun diakooni oli pannut käärönsä pois, silmäili Johannes seurakuntaansa ensin kirkkain silmin ja alkoi sitten puhua Jumalan suuresta rakkaudesta, jonka hän tahtoo myöskin istuttaa meihin ihmisiin, ja tämä Jumalan rakkaus voi tulla meissä niin täydelliseksi, etteivät kärsimykset eikä kuolema meitä peloita, vaan voimme silloinkin iloita ja kiitosvirsiä veisata.

Septimius kuunteli henkeä pidättäen vanhuksen jokaista sanaa. Hänen sielunsa silmäin eteen tuli verinen näytäntö Kolosseumissa, jossa muutamia vuosia sitten hänkin oli näkemässä, kuinka areenalla joukko kristityitä petojen lähestyessä vielä viritti uuden ylistyslaulun jumalalleen, ja Septimius ajatteli:

-- Jumalan, joka antaa sellaisen voiman palvelijoilleen, täytyy todellakin olla voimallinen jumala.

Kun he lähtivät kokouksen loputtua astelemaan Annan kotia kohti, sanoi Septimius neidolle: -- Minä tahdon enemmän oppia tuntemaan sinun jumalaasi.

Seuraavina päivinä kävi nuori savenvalaja Annan kodissa, jossa Annan isä ja eräs siellä asuva vanha kristitty opettivat nuorta kokelasta. Anna kertoili toverilleen evankeliumin kertomuksia, ja nämä oppitunnit ne olivatkin nuorukaisesta kaikkein suloisimpia hetkiä.

Kolmen viikon päästä oli savenvalaja valmis ottamaan kasteen, jolloin hän sai nimekseen Markus, ja heti sen jälkeen vietettiin Annan kodissa nuorten kihlajaiset.

Kun Anna ja Markus sinä iltana katselivat toisiaan nuoret sydämet onnea tulvillaan, sanoi savenvalaja: -- Annani, armaani, mehän olemme jo muinaisina aikoina täällä Roomassa tavanneet toisemme ja rakastaneet toisiamme. Jo satoja vuosia sitten ovat sielumme kuuluneet toisilleen.

-- En oikein ymmärrä, Markus, onko tuo puheesi kristillistä, virkkoi neito. -- Se tuntuu niin kovin egyptiläiseltä.

-- Kyllä se on kristillistäkin. Sieluhan on kuolematon, ja onhan Jumalamme vallassa, tahtooko hän antaa sielumme uudelleen ottaa uuden ruumiin asunnokseen. Minä olen varma, että minun silmäni ovat katselleet sinun silmiäsi jo monet kerrat, ennenkuin teimme sen ruukkukauppamme.

-- Olet kenties oikeassa, koska sinunkin silmäsi heti tuntuivat minusta niin tutuilta, vaikka silloin vasta ensikerran kohtasimme, virkkoi Anna ja silitteli somilla sormillaan sulhonsa kättä.

Katakombien kirkossa oli Markuksen ja Annan juhlallisin hetki, kun piispa Johannes antoi heidän liitolleen Jumalan, oman ja seurakunnan siunauksen. Sitten Markus vei Annansa riemuiten kotiinsa. Tästä alkain oli työ savenvalajasta monin verroin hauskempaa kuin ennen. Ja kun Anna hopeanheleällä äänellään lauloi psalmeja, tuntui taivas olevan Markuksen vaatimattomassa kodissa.

* * * * *

Kertomus päättyi ja hetkisen olivat kaikki mietteissään. Viimein Aino katkaisi hiljaisuuden ja kysyi:

-- Mikä tämä savenvalaja oli edellisessä elämässään?

-- Opettaja ja filosoofi, vastasi Ruth.

-- Hän siis aleni ammatiltaan, virkkoi Aino.

-- Olisiko se sitten ollut ylenemistä, jos savenvalajan sijassa olisi ollut keisari, joka olisi antanut piispa Johanneksen petojen ruoaksi? sanoi Ruth.

-- Olihan niitä hyviäkin keisareita, puolusteli Aino. -- Ei ihmisen ylemmyys tai alemmuus, hyvyys tai huonous, onni tai onnettomuus riipu hänen arvoasemastaan maailmassa. Köyhä työmies voi olla aatelisempi kuin joku kreivi tai herttua, käsityöläinen onnellisempi kuin mahtavin majesteetti. Kaikki riippuu ihmisen sydämestä ja mielialasta, lausui isä.

-- Ei minulla ole mitään savenvalajaa vastaan, koska hän oli hyvä mies, virkkoi Aino. -- Suuri kiitos vain kertomuksestasi!

XII

Keskiviikkona, lokakuun 9 päivänä, olivat Ruth ja Reino hakemassa maalitarpeiden raaka-aineita "kirkolta" päin. Kun he pääsivät tunnelin aukolle, huomasivat he hämmästyksekseen miehen siinä makaavan tajuttomana. Mies oli puettu aivan moitteettomaan, eurooppalaiseen pukuun, kasvot olivat säännölliset, kalpeat, mutta hyvin kovapiirteiset, iältään hän näytti olevan siinä kolrnissakymmenissä. Reino pudisti miestä käsivarresta ja silloin aukasi tämä silmänsä ja virkkoi heikolla äänellä kuin äärimmäisen rasittunut matkalainen: -- Olen kiitollinen, kun tulitte tänne ja tapasitte minut. Voitteko antaa hiukan vettä!

-- Nouskaa, niin me koetamme taluttaa teidät kotiimme. Siellä saatte virvoitusta, virkkoi Ruth.

Mies nousi ja Reino huomasi, että vieras oli hetkellisestä heikkoudestaan huolimatta voimakkaan näköinen. Hänellä oli oikein atleetin vartalo. Mutta kun mies nuorten pyynnöstä asetti käsivartensa heidän käsivarsillensa, tunsivat he käsittämättömän puistatuksen ruumiissaan. He koettivat kuitenkin pysyä tyyninä ja lähtivät hiljalleen taluttamaan muukalaista.

Reino katsahti mieheen sivulta ja huomasi tämän silmien olevan luotuina Ruthiin. Noissa silmissä oli nälkäisen, ahnaan pedon katse. Reinoa rupesi vieras yhä enemmän kammottamaan, ja hänestä alkoi tuntua, että miehen avuttomuus oli teeskenneltyä.

-- Miten te tänne jouduitte? kysyi Ruth säälivällä äänellä.

-- En ymmärrä itsekään, ihana neitini, minä osuin tänne sattumalta.

Tultiin saliin, jossa Ruth aikoi vieraalle antaa mania, mutta tämä esti sen torjuvasti ja merkillisen kiihkeästi. -- Vettä, ainoastaan vettä! pyysi hän.

Kun vieras oli juonut, saapuivat muutkin perheen jäsenet saliin, jolloin mies kumarsi arvokkaasti. Mutta kukaan ei lausunut häntä tervetulleeksi, eikä mennyt kättelemään. Kaikesta arvokkuudestaan ja hienosta käytöstavastaan huolimatta muukalaisessa oli jotakin käsittämättömän karkoittavaa.

Vieras oli jo täysin tointunut ja alkoi puhua matkoistaan maapallon eri osissa. Hänellä näytti olevan äärettömät tiedot, ja hänen kertomistapansa oli puoleensa vetävää, niin että hetkellinen vastenmielisyys alkoi maninmaan asukkaista hälvetä. Mutta siitä Reino ei pitänyt, että vieras puhuessaan useimmiten kääntyi Ruthin puoleen. Hän alkoi aavistaa miehessä vaarallista kilpailijaa, ja mustasukkaisuuden tunteet rupesivat jo jäytämään nuorukaisen rintaa.

Kun Raamatun luku alkoi, pyysi mies anteeksi ja sanoi menevänsä puistoon makaamaan yöksi. Ei edes emäntä sitä estellyt, mutta Reino toivoi, että mies sen tien häviäisi.

Seuraavana päivänä etsi muukalainen yhä enemmän Ruthin seuraa. Reino huomasi, että mies koetti kaunopuheisuudellaan ja suurilla tiedoillaan valloittaa Ruthin häneltä. Mustasukkaisuuden henget alkoivat yhä enemmän raastaa nuoren miehen mieltä, ja hän meni kiukuissaan virran rannalle murjottamaan. Silloin Aino tuli hänen luoksensa ja puhui veljelleen Ruthin rakkaudesta yksin häneen. Mokoma Mefistofeles ei voisi koskaan sitä häneltä riistää.

Tämä lohdutti Reinoa, Hän meni taas toisten luo, eikä ollut vieraasta tietääkseenkään.

Lähdettiin keihästä ja kiekkoa heittämään ja vieras liittyi mukaan. Nyt joutui Reino aivan haltioihinsa, sillä muukalainen heitti keihästä kolmannella heitolla jo kokonaista 70 askelta.

-- Tuo on itse paholainen, sillä kukaan ihminen ei voi päästä 70:een metriin, ajatteli Reino ja kysyi sitten ääneen:

-- Missä herra on oppinut tuollaiseksi heittäjäksi?

-- Kotonani, omalla pihallani, jossa huvikseni olen harjoitellut.

Tästä alkaen Mefistofeles -- näin nuoret keskenään nimittivät vierasta -- alkoi pyrkiä parempiin väleihin Reinon kanssa. Hän osoitti monella tavalla nuorukaiselle huomaavaisuutta, kehui hänen tietojaan ja taitojaan sekä ennusti hänelle loistavaa tulevaisuutta. Kun vieras näytti myös jättävän Ruthin rauhaan, olikin hänen helppo päästä nuorukaisen suosioon.

Jonkun ajan kuluttua mies pyysi Reinoa mukaansa katsomaan erästä merkillistä paikkaa tunnelin suulla. Matkalla sinne ilmoitti vieras nimensä olevan Saivalt Velinhet.

-- Mitä kieltä se on? kysyi Reino.

-- Onhan se sanskritin kielen sukua, vastasi herra Velinhet naurahtaen.

Kun he pääsivät tunnelin suun lähelle, piirsi Saivalt Velinhet sormellaan kallioseinään ympyrän ja kysyi sitten, haluaisiko Reino nähdä auringon.

-- Olisiko se mahdollista? kysyi Reino.

-- Kyllä, mutta ensin täytyy meidän tunkeutua vuoren läpi. Huomaatteko tuossa seinässä mitään?

Reino katseli vuoren seinää, joka oli tavallista kalliota.

-- Eihän tuossa mitään katsomista ole, sanoi hän.

-- Pistäkääpä kätenne siihen! Reino koetti kädellään, mutta tapasi pelkkää ilmaa. Hän työnsi kätensä syvemmälle, jolloin käsi kyllä katosi näkyvistä, mutta silti se tuntui olevan vapaana ilmassa. Reino vetäisi kätensä pois ja ajatteli tämän olevan tavatonta noituutta.

Velinhet selitti, että tuosta aukosta, sillä aukko siinä oli, vaikka se näyttikin olevan kalliota, hän tuli tänne. Vuoren näköistä ainetta siinä oli ainoastaan kymmenkunta metriä ja sitten tuli laaja käytävä, joka johti maan pinnalle. -- Haluatteko mennä katsomaan, miltä luonto nyt näyttää ylhäällä?

Reino ei uskaltanut. Hän pelkäsi voivansa takertua ja hautautua vuoren seinään. Silloin meni sinne Velinhet itse. Hän hävisi Reinon silmistä, oli poissa muutaman minuutin ja palasi takaisin kertoen, että ylhäällä oli syksyiseksi ilmaksi hyvin kaunis sää, aurinko paistoi koivun keltaisille lehdille ja pihlajan punaisille marjoille. -- Lähtekää mukaan nyt, minä saatan, niin ei tarvitse pelätä.

Reino ajatteli, että eihän hänelle todellakaan voinut mitään vaaraa koitua, kun herra Saivalt Velinhet itse oli mukana. Hän virkkoi: -- Lähdetään sitten yhdessä. Kymmenen askelta täydellisessä pimeydessä kuljettuaan pulpahtivat he äkkiä valoisaan käytävään, joka näytti johtavan alaspäin.

Reino katseli eteensä tunneliin, joka näytti viettävän hyvin syvälle maan sisään. -- Alaspäinhän tämä tie johtaa eikä ylös, sanoi hän ja katsahti oppaaseensa, mutta tämä olikin kadonnut. Reino yritti silloin kääntyä samaa tietä takaisin, mutta kaikkialla oli kova vuorenseinä vastassa. Ei missään äskeistä näkymätöntä aukkoa.

Reinon otsalle kihosi tuskan hiki. Hän oli antanut pettää itsensä. Mefistofeles oli viekoittanut hänet pois paratiisista ja jäi sinne itse viettelemään Ruthia pauloihinsa. Reino tuskaili ja raivosi, hän tahtoi päästää suustaan parkaisuja, mutta ei saanut ääntä. Hän heittäytyi maahan, takoi päätään kiviin, löi nyrkillään kallioon ja raivosi kuin mieletön, mutta kaikki oli turhaa.

Viimein hän väsyi ja lähti kävelemään. Tie vietti yhä alaspäin, aina alemmas ja alemmas maan uumeniin. Lopulta pääsi kulkija äärettömän laajaan, silmän siintämättömään luolaan. Näky, joka häntä siellä kohtasi, osoitti, että hän oli joutunut Manalan majoille.

Maassa arkkujen ääressä istui joukko ahnaan näköisiä miehiä, jotka arkuista ammensivat loppumattomasti kulta- ja hopearahoja pusseihinsa Rahat näyttivät polttavan poimijain näppejä, mutta he eivät voineet olla niitä ottamatta, ja vaikka he kuinka ahkerasti poimivat, eivät pussit niistä sen enempää pullistuneet.

Toisia ahnassilmäisiä miehiä istui pöydän ääressä lukemassa seteleitä. He ottivat niitä suurista kasoista pöydältä ja saatuaan satakappaleisen nipun luetuksi, pistivät sen povellensa, joka ei kuitenkaan siitä sen enempää paisunut, vaikka kuinka paljon sinne pistivätkin. Eivätkä setelit pöydältä yhtään vähentyneet.

Reino lähestyi nyt juomarien pöytää. Siinä istui suuri joukko miehiä ja naisia, jotka juomahimon silmistä loistaessa joivat lakkaamatta suurista pikareista. Juoma tuntui kovasti polttavan heidän suutansa, kurkkuansa ja rintaansa, mutta he eivät voineet olla juomatta. Yhtenään he kaasivat tyhjentymättömistä pulloista uutta ainetta pikareihinsa ja tyhjensivät polttavan juoman kurkkuunsa.

-- Hei, nuori mies, tuletko toveriksemme! Emme onnittele, mutta viinan maun ei pidä suustasi loppuman, kun tähän pöytään istut, lausui Reinolle eräs ryyppymies.

Reino väistyi syrjään. Silloin tuli joukko rumia inhoittavia naisia nuorukaisen ympärille ja alkoi tanssia piirissä. Heidän pienet, kiiluvat silmänsä vilkuttelivat kutsuvasti nuorukaiselle. -- Ole meidän kultamme, sinä makea mansikkainen!

Reino tunsi hiuksensa nousevan pystyyn ja häntä kammotti kamalasti. Hän käski heidän poistua, mutta syöjättäret yltyivät yhä enemmän häntä lähentelemään.

Silloin Reino huusi sielunsa suuressa tuskassa: -- Oi Jumala, auta minua!

Samassa kaikkosivat nämä inhoittavat olennot vingahtaen kuin piiskan siimasta saaneet koirat.

Sitten joutui Reino näkemään kaikkia muita paheen harjoittajia töissänsä. Varkaat rikkoivat lukkoja ja murtivat ovia hikipäissä, mutta juuri kun he olivat saamaisillaan käsiinsä haluamansa esineen, meni ovi uudelleen lukkoon, ja kuumeentapaisesti alkoivat he taaskin työnsä.

-- Tule, hyvä veli, auttamaan! pyysi eräs murtovaras, -- saat puolet saaliistani.

-- Enpähän ennenkään ole rosvoja avustanut, virkkoi Reino ja kulki edelleen.

Nyt joutui nuorukainen katsomaan hirveätä tappelua. Siinä iskivät miehet toisiaan nyrkeillä, puukoilla, seipäillä ja jos jonkinlaisilla aseilla. Pari miestä tappeli keskenään paljain käsin, kaasi toinen toisensa vuorotellen kumoon, puristeli toisiaan kurkusta, puri ja raastoi toisiaan kuin villipedot. Jo sai toinen kaivaneeksi silmän toisen päästä, jolloin tappelijat nousivat pystyyn. Silmän kaivaja katsoi toverinsa veristä silmäkuoppaa ja sitten kourassaan olevaa silmää, sylkäisi siihen ja heitti sen takaisin entiseen paikkaansa sanoen: -- Pidä silmäsi, en minä halua silmäpuolen kanssa tapella. Ja taas he karkasivat toistensa kimppuun.

-- Ettekö osaa lakata ollenkaan? kysyi Reino.

-- Emme, meidät on tuomittu tuhanneksi vuodeksi tappelemaan keskenämme, virkkoi toinen, kun he hetkiseksi irtautuivat toisistaan.

-- Minkätähden?

-- Siksi, että me, jotka olemme veljeksiä, olimme riitaisia ja tappelimme usein keskenämme maan päällä eläessämme. Mutta jos sinua haluttaa ruveta leikkiin, niin kyllä se käy kolmisinkin. Silloin saa yksi vuorotellen levätä.

-- Ei minua haluta, en minä sitä varten täällä ole.

-- No, etsi sitten mieluistasi työtä, kyllä täällä kukin ammattinsa löytää.

Reino lähti kulkemaan edelleen. Hän ajatteli, ettei voinut mitenkään olla mahdollista, että hän oli elävänä joutunut helvettiin. Kuolemansa jälkeenhän toisetkin vasta olivat tänne joutuneet. -- Kyllä minun täytyy täältä päästä, samoin kuin Dantekin, ja Jumalan avulla minä pääsenkin!

Kolme nuorta miestä lähestyi nyt Reinoa ja pyysi häntä seuraamaan mukana. Miehet olivat tavallisten ihmisten näköisiä, mutta kaikkein kasvot olivat intohimojen leimaamia.

Hänet saatettiin loistavasti sisustettuun, avaraan telttaan. Reinon ihmetellessä, että Manalassa oli jotain kaunistakin, avautuivat teltan peräosan verhot ja joukko tanssijattaria syöksähti esille. Tanssijattaret olivat kaikki hyvin paheellisen näköisiä. He loivat viekoittelevia silmäyksiä uuteen tulokkaaseen koettaen kaikin tavoin lumota vieraansa. Mutta Reino ajatteli Ruthia, oli kylmä houkutuksille, ja tanssijattaret lähtivät niskojaan nakellen tiehensä.

Silloin tulivat taas nuoret saattajat Reinon luo ja esittivät, että Reino vapaaehtoisesti rupeaisi heidän toverikseen. Mutta Reino muisti Ruthin ja kieltäytyi.

-- Päällikkömme, joka tahtoo parastanne, toivoo kuitenkin, että alistuisitte esitykseemme, sanoi eräs nuorista miehistä.

-- Kuka teidän päällikkönne on? kysyi Reino.

-- Saivalt Velinhet.

-- Vai hän. Sanokaa sille herralle terveiseni, etten ikinä tee, mitä hän toivoo!

Silloin päästi mies kimakan vihellyksen, samassa avautuivat verhot oikealla ja sieltä astui esiin kaksi sarviniekka-olentoa.

-- Sitokaa tämä tyhmyri, siksi kunnes hän oppii ymmärtämään etujaan!

Karvaiset kädet tarttuivat Reinoon ja veivät hänet verhojen taa, jossa hänet sidottiin ohuilla metalliköysillä mustaan patsaaseen. Sen jälkeen peikot asettuivat hänen sivuilleen seisomaan.

Toinen sanoi: -- Tämän pojan morsian se juuri heitti minua aikamoisella kultakimpaleella otsaan, kun minä herramme kehoituksesta yritin tätä vetää jalasta.

-- Sinulla oli silloin huono onni. Mutta jopa oli meidän herramme ovela, kun sai tämän tulemaan aivan vapaaehtoisesti tänne. Näin sanottuaan nauroi peikko pirullista nauruaan, johon toinenkin yhtyi.

-- Nyt se herkuttelee siellä vankimme kauniin morsiamen kanssa, jatkoi taas ensimäinen ja nauroi yhä.

Reino oli äärettömässä tuskassa, sillä paitsi sitä, että hänen täytyi kuunnella noiden paholaisten pirullisia puheita, tunki peikoista hänen sieraimiinsa inhoittava löyhkä. Köydet tuntuivat syöpyvän hänen lihaansa ja kurkkua pisteli kuin olisi siellä ollut lasisirpaleita.