Part 5

Oi mitä tuskaa Filoletes tunsi, kun hänen rakas isänmaansa joutui häviöön. Maailman kaunein maa, ihana Hellas, joutui ahnaiden roomalaisten saaliiksi. Filoletes oli 30-vuotias, silloin kun Korinthos valloitettiin, ja roomalaiset ottivat väkevämmän oikeudella kaupungin parhaimmiston orjiksensa. Filoletes, joka oli saanut hienon kreikkalaisen sivistyksen, joutui Roomaan erään rikkaan ylimyksen tyttären opettajaksi. Tyttö, 13-vuotias Virginia, voitti miellyttävällä käytöksellään ja suurilla loistavilla silmillään heti opettajansa sydämen. Oppituntien alkaessa osasi Virginia kreikankieltä ainoastaan muutamia sanoja, mutta kun hänellä oli hyvä muisti, oppi hän pian opettajansa kielen ja lasketteli hopeanhelähtävällä äänellään ulkoa pitkät jaksot Iliadia. Virginian lausuessa tuntui Filoleteesta usein, kuin olisi hän tuon äänen kuullut jo aikaisemminkin, ja kun tyttö silloin katsoi opettajaansa puhtaan kirkkailla silmillään, niin kaukaisten muistojen välähdykset pilkahtelivat Filoleteen takimmaisessa tajunnassa. Vielä ei hän kuitenkaan voinut käsittää, mitä muistoja ne olivat.

Niin kului vuosi, kului toinenkin. Eräänä päivänä Filoleteen istuessa yksin puutarhan sopessa, tuli Virginia hänen luoksensa ja kysyi?

-- Miksi opettajani on niin surullinen? Mutta arvaten sitten syyn tyttö jatkoi heti: -- Kerro minulle taas Hellaan maasta, omasta maastasi!

Silloin Filoletes alkoi kertoa Ateenasta, Korinthosta ja olympialaisista leikeistä.

Virginia istui katsellen koko ajan opettajansa silmiä. Hänen omat silmänsä kävivät kertomuksen kestäessä yhä loistavammiksi, ja kun opettaja oli lopettanut luentonsa, tarttui hän opettajansa käsiin ja virkkoi: -- Minusta tuntuu, aina kun sinä kerrot maastasi ja kansastasi, ikäänkuin minäkin kuuluisin sinne. Enköhän minä lienekin joskus ollut siellä.

-- Oi, kuinka ihanaa olisi taas kerran nähdä synnyinmaatani! Siitä on jo kolmatta vuotta, kun minun sieltä täytyi lähteä. Saanenkohan enää koskaan katsella isäini maata! Näin sanottuaan Filoletes huokasi raskaasti.

-- Minä toteutan toiveesi, sillä minäkin haluan nähdä helleenien maan. Me menemme sinne yhdessä ensi olympialaisiin! virkkoi Virginia varmalla äänellä.

-- Kiitos sanoistasi! Jumalattaret ovat sinun sieluusi istuttaneet ihanimmat kukkansa.

-- Voi kuinka meille silloin tulee hauska matka! Onpa onni, että minä täytän kuusitoista vuottani jo sitä ennen, ja silloin hyvä opettajani saa sen päivän muistoksi, -- saat jotakin oikein hyvää, mutta enpä sano vielä tämän enempää.

Virginian 16-vuotis-syntymäpäivää vietettiin suurin juhlallisuuksin. Filoletes oli kyhännyt onnittelurunon, mutta hän tahtoi sen esittää oppilaalleen kahden kesken, ja siihen hän ei ollut vielä saanut tilaisuutta. Ennenkuin pedagogi ennätti sinä päivänä nähdäkään oppilastaan, toi talon vanha palvelija hänelle uuden vaatekerran ja käski hänen pukeutua siihen. Hämmästys! Siinähän oli vapaan roomalaisen tooga. -- Mitähän tämä oikein merkitsi! Filoletes pukeutui ja meni sitten puiston yksinäiseen nurkkaan, jossa hänen tapansa oli joka päivä mietiskellä.

Vähän ajan kuluttua kuuli filosofi keveitä askeleita, ja siinä samassa oli Virginia kaikessa neitsyellisessä kauneudessaan hänen edessänsä. Filoletes oli niin häikäistynyt neidon verrattomasta ihanuudesta, ettei hän kyennyt lausumaan mitään. Sepittämänsä onnentoivotusrunon säkeet olivat takertuneet hänen kurkkuunsa. Pedagogi oli nyt kuin arka koulupoika, ja oppilas oli äkkiä muuttunut täysin kehittyneeksi naiseksi.

Virginialla oli pergamentti kädessä ja hän ojensi sen iloisesti hymyillen opettajalleen.

Filoletes luki. Siinä oli Virginian isän antama vapauskirja tyttärensä uskolliselle opettajalle.

Käsitettyään asian todeksi Filoletes lankesi polvilleen -- ensikerran elämässänsä -- ja painoi huulensa neidon hameen liepeisiin. Mutta Virginia pyysi häntä nousemaan sanoen: -- Orjat polvillaan olkoot, ei mies mielevä, vapaa!

Silloin laukesi Filoleteen kieli kantimistaan ja hän lausui neidolle runonsa. Uusia säkeitä syntyi Runottaren suosiosta, ja heksametrisen runon soinnut saivat 16-vuotiaan kasvot hehkumaan.

Filoleteen lausuessa he katselivat toisiaan silmiin, ja mitä pitemmälle säkeiden vuo virtasi, sitä enemmän heidän sielunsa sulautuivat toisiinsa. Kun viimeinen säe oli vaimennut, välähti äkkiä valo molempien sisimmässä: he seisoivat silmänräpäyksen ajan Ateenan torilla Venuspatsaan juurella, toisen sekunnin Akropolilla ja kolmannen tietäjävanhuksen edessä.

Kolme vuosisataa ei ollut voinut heitä eroittaa. He kuuluivat taaskin toisilleen. He tiesivät, että se oli jumalien tahto.

-- Sanoinhan minä, rakas opettajani, että minä olen ollut joskus ennen sinun maassasi ja kuulunut sinun kansaasi, virkkoi Virginia.

-- Kun sinä puhut hellaan kieltä, ei kukaan voikaan sinua muuksi luulla kuin helleenittäreksi. Sinussa onkin enemmän helleeniä kuin monessa syntyperäisessä kansani tyttäressä, vastasi Filoletes, katsellen hellästi nuorta morsiantansa.

Päätettiin, että heidän liittonsa pidettäisiin toistaiseksi salassa.

Virginia kertoi, että hänen isänsä oli luvannut hänen lähteä Kreikkaan parin kuukauden päästä alkaviin olympialaisiin kisoihin, ja että isä toivoi opettajan seuraavan oppaana mukana. Sitten, jos haluat, saat jäädä kotimaahasi.

-- Entä sinä? kysyi Filoletes värähtävällä äänellä.

-- Missä sinä olet, siellä minäkin tahdon täst'edes olla. Sinun kansasi on minun kansani, sinun maasi minun maani ja sinun toiveesi myös minun toiveitani, virkkoi neitonen lämpimällä äänellä.

-- Mutta suostuuko isäsi liittoomme? kysyi Filoletes.

-- Älkäämme nyt vaivatko itseämme sellaisilla epäilyksillä. Tyttö kiersi käsivartensa nuoren miehen kaulaan ja jatkoi: -- Sinä olet edelleenkin minun hyvä opettajani ja minä sinun kiltti oppilaasi.

-- Rakas Virginia, sanoi Filoletes, sivellen kädellään tytön kultakiharoita, -- minä kyllä soisin, että sinä olisit seurassani koko tämän päivän, mutta sinua kaivattaneen jo kotona. Vieraat tahtovat myös onnitella päivän lemmikkiä, minä en saa sinua kauemmin pidättää.

-- Voi, voi, kun minun piti vain kiireimmiten tuoda tuo pergamentti ja nyt minä olen täällä viipynyt niin kauan! Näin sanottuaan painoi neito poskensa sulhonsa poskea vasten, antoi vielä huulensa suudeltaviksi ja juoksi sitten kiireesti tiehensä.

Filoletes jäi katsomaan tytön jälkeen, ja kun neidon hameen lievekin oli kadonnut, luki hän pergamentin uudelleen ja ajatteli: -- Vapaa, oi miten ihanaa on olla taas vapaa! Ja kuitenkin otin heti uudet kahleet, mutta kuinka suloista onkaan niitä kantaa!

* * * * *

Reino lopetti kertomuksensa, jota esittäessään hän oli katsellut yksinomaan erästä pientä, valkeata kukkaa. Nyt hän loi silmänsä Ruthin silmiin. Rakkauden lämmittävät säteet virtasivat toisista silmistä toisiin. He tunsivat nyt selvästi, että tuhansien vuosien takainen vanha rakkaus oli uuden uutukaisena heidät taas tavannut. Ihmeellisten teiden takaa he tapasivat toisensa, sillä rakkauden kaikkivallan voimalla heidän täytyi tavata. Näin he ajattelivat, kumpikin ääneti katsellen vain toinen toistaan. Mutta vähitellen tuli Ruthin silmiin pieni surun häive, jolloin Reino heti kysyi:

-- Mitä kuulijattareni suree?

-- Reino, minulla on sellainen omituinen aavistus sydämessäni, että sinua uhkaa jokin vaara, joka siis koskee meitä kaikkia. Uskon kuitenkin, että Jumalan avulla sen voimme välttää.

-- Vaaraa ei voi olla siellä, missä sinä olet! Ja jos vaaraan joudun, niin olethan sinä minun enkelini ja pelastat minut vaikka tuonelan tuvilta, sanoi Reino katsoen neidon kasvoihin samalla luottamuksella, kunnioituksella ja hartaudella kuin hurskas katolilainen, joka on polvistunut pyhän Madonnan kuvan eteen.

IX

Keihään- ja kiekonheitto olivat nuorten mieluisinta urheilua. Joka päivä uimisen lomassa oli heillä harjoitustunti, ja he harjoittelivat sellaisella innolla kuin aikoisivat kilpailemaan olympialaisiin kisoihin. Sinne Reino lupasikin lähettää Davidin maanalaista maata edustamaan.

Reino oli jo saavuttanut keihäänheitossa viidennenkymmenensä, mutta Davidin saavutus oli 63 ja runsas puoli askelta. Reino katseli ihaillen Davidin heittoja ja iloitsi paljon enemmän kuin itse asianomainen uusista ennätyksistä. Tytöt laskivat leikkiä väittäen, että Reino luki itselleen ansioksi runsaan toisen puolen Davidin taidosta.

-- Niin, olenhan minä hänen oppi-isänsä! virkkoi Reino mahtipontisesta

Ruth oli myöskin paljon taitavampi Ainoa. Reino arvelikin, ettei Ainosta tulisi heittäjää ollenkaan, hän kun aina rupesi heittäessään nauramaan.

-- Heittäessä pitää olla totinen kuin lantunistuttaja ja silmä kovana. Katsopas Davidia! Tuollainen ilme pitää heittäjällä olla..

-- Saako hän tulla edes katsomaan sinne olympialaisiin? Minä veisin hänet mielelläni mukaan, virkkoi David.

-- Luvataan! Mutta muista, Aino, sitten huutaa: -- Hei, hei, hei, David, David!

Oli syyskuun ensimäinen perjantai. Ruth ja Reino olivat toisella puolella ja toisella David ja Aino. He olivat jo heittäneet kukin kymmenen heittoa keihäällä. Aino oli juuri heittänyt ja purskahti helakkaan nauruun, kun tämä heitto oli huonompi kuin kaikki hänen edellisensä. Reinon piti odottaa, kunnes David heittäisi heittonsa, ja mennä sitten noutamaan keihäs ensin Ruthille ja sitten itselleen. Mutta hän otaksui, että David heittäisi keihäänsä entistä rataa kauas, ja kiiruhti noutamaan Ruthin keihästä. Tällöin sanoi David Ainolle: -- Osaankohan minä heittää keihääni aivan sinun keihääsi rinnalle? Ja hän heitti huomaamatta, että Reino juuri sillä hetkellä juoksi tyttöjen keihästä kohden.

Kuului hirveä kirkaisu kahdesta nais-suusta. Keihäs sattui Reinoa rintaan vasemman solisluun alapuolelle. Hän kaatui maahan selälleen ääntä päästämättä. Terävä kärki oli tunkeutunut keuhkon yläosan läpi ja pysähtynyt lapaluuhun.

Ruth oli ensimäisenä paikalla. Hän polvistui nuorukaisen pään puoleen, näki tämän kalvenneet kasvot ja elottomat silmät, ja huusi sielunsa suuressa tuskassa:

-- Oi hyvä Jumala, älä anna hänen kuolla!

David vetäisi keihään ulos, jolloin verisuihku tulvahti hänen ja Ruthin kasvoille.

-- Oi rakas veljeni, älä kuole! Jumalani, Jumalani, pelasta veljeni! rukoili Aino kädet ristissä ja silmät kyyneleissä.

Ruth tukki kädellään haavan, ja verisuihku pysähtyi. Sitten hän pyysi Davidia pitämään haavaa kiinni, repäisi kaistaleen uimapuvustaan ja sillä veljensä avustamana sitoi haavoittuneen.

Ruth oli muuttunut merkillisen tyyneksi. Hän oli saanut sisällisen varmuuden, että Reino saisi pitää henkensä, ja hän lohdutti Ainoa: -- Älä itke, ei veljesi kuole!

Kun side oli saatu jotenkuten paikoilleen, tuli Reino tuntoihinsa ja kysyi: -- Mitä, sattuiko minuun?

Ruth pani sormensa haavoittuneen huulille ja virkkoi:

-- Älä nyt, hyvä poika, puhu mitään, niin sinä paranet.

Reino yritti nousta, mutta David nosti hänet käsivarsilleen.

Kun David näki viimeisen heittonsa hirveän seurauksen, sai hän sellaisen iskun rintaansa, ikäänkuin keihäs olisi mennyt hänen oman rintansa läpi. Hän tunsi samoinkuin tytötkin kamalaa tuskaa, mutta hänen tuskansa oli kahta kauheampi tuntea, kun hän piti itseänsä syyllisenä tapaturmaan. Palavia rukouksia hän lähetti Kaikkivaltiaan luo, että Reino pelastuisi kuolemasta. Kun siis Reino teki ensi kysymyksensä, niin lämmin ilon laine läikähti Davidin rinnassa, ja hän lähti kantamaan haavoittunutta hellästi kuin armas äiti sairasta pienoistansa.

-- Voinhan minä kävelläkin, virkkoi Reino.

-- Ole nyt kiltisti asemillasi, muuten tuotat surua meille kaikille, sanoi Ruth äidillisesti.

Onneksi lautta oli sillä puolella ja tytöt meloivat yli.

Aino juoksi noutamaan vaatteita, saavutti pian toiset ja pisti Ruthin puvun tämän ylle heidän kävellessään kotia kohti.

Suuri oli vanhempienkin kauhu, kun he kuulivat onnettomuudesta. Maria vallan vapisi, niin ettei hän vähään aikaan kyennyt tekemään mitään.

Kun siteet päästettiin ja haava voideltiin manilla, etsi Aino uusia siteitä, mutta Reino sanoi: -- Minä en parane ollenkaan, ellen saa pitää näitä alkuperäisiä. Silloin Maria naurahti ensi kerran hänkin ja virkkoi: -- Se oli oikein Reinoa se!

Mutta paraneminen ei käynytkään nyt niin helposti kuin tavallisesti manivoiteen avulla. Seuraavana päivänä haavoittunut sai kuumeen, posket hohtivat punaisina ja kädet olivat kuin tulessa. Mani auttoi kyllä aina hetkeksi, mutta noin tunnin kuluttua palasi kuume aina uudelleen, kunnes se taas poistettiin manilla, jota potilaalle annettiin sekä sisällisesti että ulkonaisesti. Vuorotellen valvottiin öisin sairaan vuoteen ääressä. David ja Ruth tarjoutuivat ensin kahden valvomaan vuorotellen, mutta Aino ja vanhemmat eivät sitä sallineet, vaan tahtoivat heidän kanssansa ottaa osaa sairaan vaalimiseen.

Reino oli usein horroksissa, ja silloin hän houraili maanpäällisistä tapahtumista. Milloin hän ajoi polkupyörällä kilpaa, milloin hiihteli valkoisilla hangilla yhdessä Ruth Rautamon kanssa. Usein hän eli tapahtumia vapaustaistelusta Vilppulan rintamalla ja Tampereen valloituksessa.

Ääretön oli tuska silloin kaikilla, mutta erittäinkin Davidilla, hän kun pelkäsi tulevansa murhaajaksi. Hän rukoili rukoilemistaan, että hyvä Jumala ei sallisi Reinon kuolla. Vapisevin käsin hän, jonka sormet tähän asti eivät olleet vielä koskaan vavisseet, voiteli potilaan kuumeista otsaa ja tiputteli manipisaroita hourivan huulille.

Levollisin kaikista oli Ruth. Vaikka hän suri ja oli vakava taudin johdosta, niin hänellä oli samalla vuoren vankka usko sairaan paranemisesta. Ihmeelliset sormet oli neidolla. Kun hän niillä siveli hourivan otsaa, poskia ja käsiä, niin heti kuumehoureet hävisivät, heleä puna katosi poskista, sairas avasi silmänsä ja hymyili kaunista hymyään.

Koko viikon oli Reino näin maannut kuumeessa. Tuli lauantai. Perhe oli hiljaisin äänin laulanut aamuvirtensä, ja isä Johannes piti aamurukouksen, jolloin hän ääneen, niinkuin joka aamu ja ilta näissä yhteisissä rukouksissa tämän viikon aikana, rukoili sairaan parantumisen puolesta.

Rukouksen jälkeen Aino sanoi äkkiä: -- Viedään Reino kylpyyn, ehkä hän silloin paranee.

-- Tuo ajatus on tullut itse Jumalalta. Miksi emme ole sitä ennen huomanneet, virkkoi äiti ja jatkoi: -- Tule, Aino, mennään heti ja valmistetaan amme. David saa kantaa sitten Reinon kylpyyn.

-- Menkää, menkää! hoputti isäkin. -- Varmasti se ajatus on tullut taivaasta.

Kylvyllä olikin siunattu vaikutus. Heti kun sairas laskettiin ammeeseen, tunsi hän elämän virtaavan suonissaan.

Tauti oli voitettu, kuume ei enää sen koommin palannut, silmät saivat taas terveen loisteen ja potilaalla oli puheluun suuri halu. Mutta Ruth oli ankara sairaanhoitajatar, hän kielsi puhumisen tänä päivänä. -- Katsella saat, mutta puhua et. Ehkä huomenna hiukan!

Illemmalla sai sairas vielä uuden kylvyn, samalla kertaa kuin toisetkin. Ja illalla pidettiin kiitosrukous Reinon paranemisen johdosta.

Kaikki olivat niin sanomattoman iloisia ja onnellisia. Aino sai sinä iltana monta syleilyä osaksensa. Ruthin syleilyihin hän oli vallan tukehtua. Reinon paraneminen luettiin Ainon ansioksi.

Vakava David oli niin iloinen, että hänen mielensä teki oikein hyppiä. Hän otti Ainoa vyötäisistä ja pyöräytti tyttöä monta kertaa ympäri, sanoen:

-- Sinä olet pelastanut sekä veljesi että minut!

-- Jumala sen teki! vastasi Aino.

-- Niin, Jumala kyllä, mutta hän käytti sinua välikappaleenaan. -- Voi, kuinka minä sinua nyt rakastan!

Seuraavana viikkona tapahtui haavan paraneminen nopeasti. Reino tahtoi jo monesti nousta makuulta, mutta se estettiin. Hänen täytyi olla vuoteessa vielä seuraavaan lauantaihin asti. Mutta suloista olikin nyt maata, sillä kaiket päivät istui Ruth hänen vieressään käsitöitään tehden, palvellen ja hoivaillen.

David soitteli sinä viikkona hyvin usein viuluaan ja urkuja; usein kaikki viisi lauloivat kiitolliselle kuulijalle, joka puhkesi sanomaan:

-- Oi kuinka ihanaa on sairastellakin, kun on niin erinomaisia sairaanhoitajia, lääkäreitä ja tällainen sairashuone! Kyllä pätii pojan lekotella!

X

Pari viikkoa täysin terveenä oltuaan Reino lähti kerran Ruthin kanssa matkaamaan kahden "maailman loppua" kohden. He astuivat lautalle ja meloivat toiselle rannalle. Satumaan äärimmäisellä rajalla Reino ei ollut vielä koskaan käynyt, ja sinne he nyt matkasivat yhdessä. Siellä peräkulmassa oli merkillinen tippukiviluola, jossa ei ollut ainoastaan valkeita, vaan myöskin keltaisia, sinisiä, vihreitä ja punaisia pilareita. Reino katseli ihmetyksissään luonnon suuremmoista käsialaa ja virkkoi: -- Tämä on Ainonkin nähtävä. Olemme täällä jo niin kauan olleet ja tämä, maailman merkillisin luola, on vielä näkemättä.

Luolan perällä oli valtava paasi, tasainen kuin pöytä. He nousivat paadelle, jota koristi iso kuutionmuotoinen kultamöhkäle. Reino koetti kohottaa sitä, mutta sai sen vaivoin polvensa korkeudelle. Ruth yritti myös Reinon kehoituksesta, mutta luopui pian aikeestaan ja sanoi: -- Ei nouse, ei viimeisillä voimillanikaan. Eipä tuota luulisi niin painavaksi.

-- Istu nyt sille kultatuolille, kehoitti Reino, -- niin olet kuin kuningatar ainakin.

-- Reino, muuttaisitko tämän kultakimpaleen kanssa maanpinnalle, jos saisit vallan valita: Joko siellä tämä kultakappale ja vielä kantamus jalokiviä lisäksi, mutta ei mitään muuta täältä, tai täällä niinkuin nyt olet?

-- Ilman sinua, en missään nimessä!

-- Siellä olisi enemmän elämää, siellä olisi aurinko, siellä kaupungit huveineen. Saisit siellä vaikka millaisen palatsin asuaksesi ja sinua palveltaisiin kuin kuningasta.

-- Mitä minä siellä tekisin ilman sinua. Onhan sinun pikkusormesikin suuremman arvoinen kuin maailman kaikki rikkaus, silmäisi valo enemmän kuin tuhannen aurinkoa, äänesi ihanampaa kuin parhain orkesterimusiikki ja seurustelu kanssasi tuhannentuhatta kertaa hauskempaa kuin viettelevimmät huvitukset.

-- Mutta onhan siellä neiti Rautamo ja hänkin on Ruth.

-- Mitä sinä hänestä tiedät? Onko Aino kertonut?

-- Puhuit hänestä houraillessasi.

-- Neiti Rautamo oli kyllä tyttö, josta paljonkin pidin, hän oli muuten näöltään aivan kuin sinä, hänen äänensä sinun äänesi sointuinen ja silmänsä loistavan kirkkaat niinkuin sinullakin. Mutta nyt hän on minulle kuin uni ja sinä olet todellisuus. Näin sanoessaan katseli Reino Ruthia äärettömän hellästi ja yritti polvistua hänen eteensä, kun luolan perältä, mustasta aukosta pisti esiin pitkä, ruskea, karvainen käsi, pitkät sormet kiertyivät Reinon nilkan ympärille, käsi nykäisi ja nuorukainen kaatui suulleen paadelle. Hän tunsi itseänsä vedettävän ja hädissään hän tarrautui paaden syrjään koettaen vetää jalkaansa pois. Mutta se oli kuin rautaisessa puristimessa, ja vähitellen oikenivat Reinon kädet, vaikka hän puristi sormillansa paaden syrjästä niin, että veri tihkui kynsien alta.

Ruth katsahti luolan perälle ja näki aukossa kamalan pään, jolla oli kasvot kuin gorillalla; pitkä, punainen kieli lipoi suupieliä, joista pisti esiin pitkät, valkoiset torahampaat. Punertavista silmistä loisti helvetillinen hehku, ja otsassa olevista lyhyistä sarvista säihkyi vihertävää valoa.

Ruth jähmettyi kauhusta. Hän näki, kuinka rakasta nuorukaista raastettiin siitä aivan vierestä, vedettiin hornan kitaan, ja hän aivan voimattomana sai sitä katsella. Jo olivat Reinon kädet aivan suorina, vielä silmänräpäys ja pian olisi hän tuon paholaisen saaliina. Silloin pääsi Ruth jähmettyneestä tilastaan, hän nousi nopeasti kuin olisi vieteri hänet siitä ponnannut, tarttui salamannopeasti kultamöhkäleeseen, jonka päällä oli istunut, nosti sen päänsä yläpuolelle ja heitti sen suunnattomalla voimalla pedon päähän.

Kuului kamala parkaisu, mylvähdys sellainen, kuin olisi kymmenen vihaista sonnia yhtä aikaa mylväissyt. Samassa pääsi Reinon jalka vapaaksi. Hirviön pää katosi, samoin käsikin, mutta mylvinän kaiku kuului vielä kuin etääntyneen ukkosen jyminä.

Kiiruusti hyppäsivät pelastuneet paadelta, lähtivät käsi kädessä juoksemaan, ja vasta kun virta alkoi näkyä, he hellittivät juoksunsa ja kävelivät nojaten toinen toiseensa.

Puhumattomina ja hirveästä kohtauksesta järkytettyinä kävelivät he virralle ja meloivat lautan yli koneellisin liikkein. Mutta kun he saapuivat kotiin, olivat Ruthin voimat tyyten lopussa ja hän vaipui tainnuksiin leposohvalle. Reino laskeutui polvilleen siihen eteen, liitti kätensä ristiin ja lähetti rukouksen taivaisiin.

Samassa saapuivat toiset perheenjäsenet puistosta. Nähtyään, että noille kahdelle oli jotakin kamalaa tapahtunut, rupesivat kaikki parhaansa mukaan heitä vaalimaan.

Aino siveli manilla Ruthin ohimoita, otsaa ja huulia kyyneleet silmissä. Äiti siveli hellin käsin Reinon ja Ruthin päätä, David kastoi liinasen veteen ja pyyhki Reinon sormet verestä. Isä huomasi Ruthinkin kämmenessä verta ja pyyhki sen huolellisesti, mutta siinä ei ollutkaan haavaa, veri oli tullut siihen Reinon sormista. David koetti sisarensa valtimoa, joka alkoi vähitellen kovemmin lyödä, ja sanoi iloisesti: -- Pian hän siitä herää!

Viimein aukaisi Ruth silmänsä ja katsoi ihmetellen ympärillensä, mutta kun hän loi silmänsä Reinon silmiin, muisti hän kaiken, ja silloin vuolaat vedet tulvahtivat hänen silmistänsä.

Neljät kädet sivelivät Ruthia ja Reinoa. -- Mitä järkyttävää heille olikaan mahtanut tapahtua?

Kun Ruth lakkasi itkemästä, kysyi äiti: -- Mitä teille, rakkaat lapset, on oikein tapahtunut? Näyttää siltä, kuin te olisitte pelastuneet jostakin hirveästä vaarasta.

Nyt kertoivat Ruth ja Reino kamalan seikkailunsa.

-- Se aukko tukitaan huomenna, eikö niin, isä? virkkoi David.

-- Niin, emmehän suinkaan tahdo olla minkäänlaisessa yhteydessä pahojen henkien kanssa, vahvisti isä. Niillä tietysti ei ole lupaa tulla tänne meidän maailmaamme, mutta siellä se ovellansa vahtii, jos joku eksyisi sen ulottuville.

-- Eihän meillä ole ollut aavistustakaan siitä aukosta, sanoi äiti, -- vaikka niin kauan olemme täällä eläneet.

-- Millä voimalla Ruth jaksoi sen kultamöhkäleen heittää? ihmetteli Reino.

-- Kun hätä on suurin, on Jumalan antama apukin lähellä, kun Häneen turvaudumme. Ainoastaan Jumalalta sai Ruth voimansa sinun pelastukseksesi, vakuutti isä.

-- Mitä sinä, Reino, ajattelit, kun se vihtahousu alkoi sinua kiskoa? kysyi David.

-- Enhän minä ennättänyt vielä mitään ajatella. Enhän edes tietänyt, mikä minut nykäisi kumoon ja kuka oli jalassani kiinni. Koetin vain kaikin voimin pitää kiinni paaden syrjästä. Mutta juuri olivat näppini heltiämässä, kun kuulin mäjähdyksen sekä kamalan ulvahduksen ja samassa tunsin olevani vapaa. Missähän olisinkaan nyt ilman Ruthia. Ja Reino katsoi neitoon rakkaasti.

Katseltiin Reinon vasemman jalan nilkkaa. Siinä oli viisi sinertävää juovaa peikon sormista, ja nilkka oli hiukan turvoksissa.

Aino pesi nilkan ensin vedellä ja voiteli sitten manilla, jolloin sormien jäljet oitis hävisivät, ja ennen iltaa oli turvotuskin tiessään.

Seuraavana päivänä menivät kaikki miehet tukkimaan peikon valtakuntaan johtavaa aukkoa. Heillä oli mukana taltta, vasara ja vahvoja rautakankia. Kun he nousivat paadelle, oli kultakimpale aivan aukon suulla. Siitä työnsi David sen tangollaan alas, ja kauan kuului sen synnyttämä kolina vuoren sisästä.

Ensin asetettiin aukon suulle niin suuri kivi, että se täytti koko reiän, mutta ei mahtunut läpi. Kiven yli kiinnitettiin sitten rautakanget siten, että alapäät upotettiin paateen ja yläpäät kiinnitettiin vuoren seinään. Sen jälkeen kantoivat miehet kiviä aukon kohdalle, niin että paasi peittyi melkein kokonaan.

-- Pistäköönpäs vielä käpälänsä tälle puolelle, sanoi Reino pyyhkien hikeä otsaltaan.

-- Vaikka vaara nyt onkin poissa, niin on parasta, ettei kukaan täst'edes tule tänne! sanoi isä, ja pojat lupasivat pitää sen mielessään.

XI