Part 4

Neidolla oli kiire ilmoittamaan uutista isällensä. Hän juoksi kotiin ja ilmoitti, että Rebekka-tädin poika oli etelästä tänne saapunut. Ja kun tyttö kertoi, kuinka hyvin Jakob oli juottanut heidän lampaitansa, niin silloin riensi Laban kaivolle, jonne Jakob oli jäänyt Rakelin laumaa vartioimaan.

Samalla kun Jakob mielihyvin katseli lihavia lampaita, hän ajatteli Rakelin ihanuutta, ja rukoili, että Jumala tekisi enon suosiolliseksi häntä kohtaan.

Laban lausui Rebekan pojan sydämellisesti tervetulleeksi kotiinsa, ja kun hän näki, miten nuorukainen katseli nuorinta tytärtä, aavisti hän heti, mihin asiat johtaisivat.

Seuraavana päivänä sai Jakob mennä Rakelin kera paimentamaan lampaita. Hän sai koko päivän olla kauniin serkkunsa seurassa. Oi kuinka Rakelin ääni kaikui ihanalta! Oi, kuinka Jakob juopui tytön naurusta! Oi, mitä hurmaavaa huumausta hän tunsi immen silmien säteistä!

Näin kului kuukausi. Silloin sanoi Laban: -- Eihän sinun tarvitse minua palkatta palvella, vaikka oletkin sukulaiseni; ilmoita minulle, mitä tahdot palkaksesi. Jakob vastasi: -- Oi eno, minä rakastan tytärtäsi Rakelia, anna hänet minulle, niin palvelen sinua seitsemän ajastaikaa ilman mitään muuta palkkaa.

Laban vastasi: -- Suostun siihen mielelläni. Ennenhän hänet toki sinulle annan kuin jollekulle toiselle. Mutta jäätyään yksikseen eno hykerteli käsiään ja ajatteli: -- Tuollainen verraton palvelija, ja aivan ilmaiseksi seitsemäksi vuodeksi!

Mutta Jakobista oli palkka parempi kuin kulta tai suuret lammaslaumat. Saihan hän joka päivä nähdä Rakelin, sai puhella hänen kanssansa, sai kuulla hänen ääntänsä, sai uida hänen silmiensä säteissä. Ja seitsemän vuotta kului kuin muutama päivä yhtämittaisessa onnen huumauksessa.

Siitä huolimatta teki Jakob työnsä hyvin, karja kasvoi ja Laban iloitsi.

Leakin rakastui Jakobiin eikä huolinut miehestä, joka kosi häntä. Mutta isänsä kanssa hänellä oli salaisia neuvotteluja.

Kerran istui Lea yksin huoneessa; hänellä oli yllään samallainen puku kuin Rakelillakin. Hän istui selin oveen. Huoneessa oli jo hiukan hämärää, ja Lea oli pannut työnsä pois. Se oli lahja, kauniisti kirjailtu vyö, Jakobille aiottu. Hän piti käsiänsä helmassaan ja ajatteli Jakobia, kadehtien sisartansa Rakelia.

Jakob tuli ovesta hiipien. Lea tunsi, kuinka miehen kädet laskeutuivat hänen silmillensä ja kuiskaus kuului: -- Arvaa, kuka olen?

Lean sydän alkoi jyskyttää kiihkeämmin, hänen povensa nousi ja laski voimakkaasti, mutta hän ei saanut sanaa suustansa.

Silloin miehen kädet painoivat tytön päätä taaksepäin, ja Lea tunsi kuuman suutelon huulillansa.

Riemuissaan käännähti Lea ympäri, kiersi käsivartensa Jakobin kaulaan ja virkkoi onnellisena: -- Rakastatko sinä hiukan minuakin?

-- Leako se onkin, sanoi Jakob nolostuen.

Silloin Lea huomasi, että suutelo olikin tarkoitettu Rakelille. Hänen kätensä valahtivat hervottomina alas ja rinnasta pääsi raskas huokaus.

-- Rakastanhan minä sinua kuin sisarta ainakin, vastasi Jakob. -- Ethän sinä muuta vaatinekaan.

Mutta tämän jälkeen päätti Lea panna toimeen sen suunnitelman, joka jo oli isän kanssa tehty.

Viikko puuttui vielä seitsemästä vuodesta, kun isä lähetti Rakelin puolen päivämatkan päähän asialle.

Siitä ei Jakobille hiiskuttu mitään. Vasta seuraavana päivänä oli Rakelin palattava kotiin.

Illaksi oli Laban kutsunut vieraita, ja näiden kokoonnuttua hän sanoi Jakobille:

-- Ei suinkaan sinulla ole mitään sitä vastaan, vaikka häänne vietetään jo tänä iltana.

Jakobillako sitä vastaan! -- Oi, ei suinkaan! Ja hän oikein halasi rakasta enoa.

-- Ethän sinä vain ole tänään nähnyt morsianta?

-- En, eno hyvä.

-- Etkä saakaan nähdä, ennenkuin aamulla.

-- Täytyyhän sen verran malttaa, katselenpa huomenna sitä enemmän, virkkoi sulhanen hyväntuulisena.

Häät vietettiin kaikin juhlamenoin. Hunnutettu morsian tuotiin Jakobin viereen, ja onnellinen sulho oli kuin seitsemännessä taivaassa. Mutta voi kuinka mielellään hän olisi kohottanut huntua, että olisi nähnyt nuo ihanat silmät, joita hän ei ollut nähnyt koko päivänä.

Leaa ei näkynyt ensinkään häiden aikana, ja Jakob arvasi, että tyttö itki yksin majassaan. Olihan Jakobin hiukan sääli Leaa, kun Rakel joutui miehelään ennen häntä, mutta syyttäköön itseään, kun ei huolinut Abisaria.

Aamulla, kun päivän säde tunki majaan, Jakob heräsi ja huomasi oitis, että häntä olikin petetty, petetty surkeasti. Mutta samassa hänen mieleensä muistui, kuinka hän itse petti sokean isänsä, eikä hän voinut olla niin kiukkuinen enolleen, kuin olisi tahtonut. Ja kun Laban lohdutti häntä lupaamalla hänelle toisenkin sisaren, jos hän palvelisi vielä toiset seitsemän vuotta, alistui hän nöyränä kohtaloonsa.

Jakob meni Rakelia vastaan. Kun neito näki sulhonsa lähenevän, juoksi hän tätä vastaan ja levitti kätensä syleilyyn. Mutta Jakob oli niin nolon näköinen, että Rakel purskahti nauruun ja sanoi:

-- Mikäs sulholle on tullut, vai onko sisareni sinut saanut pauloihinsa?

Jakob sanoi: -- Istu, Rakel, haluan hiukan puhella kanssasi.

Rakel istuutui tuntien levottomuutta sulhonsa vakavuuden johdosta. Jakob istuutui neidon viereen, otti hänen kätensä omiinsa ja siveli tytön pitkiä, kauniita sormia.

-- Oi sano, Jakob, mikä sinulle on oikein tullut? kysyi Rakel levottomana.

Silloin painoi Jakob päänsä Rakelin helmaan ja kertoi, mitä oli tapahtunut.

Rakel vaaleni ja hänen sydämensä oli lakata sykkimästä. Sitten hänen silmänsä välähtelivät suuttumuksesta; hän tunsi vihaavansa sekä Leaa että isäänsä.

Koko viikkoon hän ei puhunut isälleen mitään, ja Leaa hän ei tahtonut nähdä puoleen kuukauteen.

Mutta sitten tulivat Rakelin häät ja hän unhotti vääryyden. Olihan Jakob kuitenkin sieluineen yksin hänen.

* * * * *

Reino lopetti ja hetkinen istuttiin äänettöminä. Äiti ajatteli: Siinä oli kuvattu enimmäkseen Ruthia ja lukijaa itseään.

Viimein Aino virkkoi: -- Sinustahan on tullut kirjailija!

-- Mitäs turhia, olisipa niitä sitten kirjailijoita, vastasi veli.

-- Kaunista se vain oli, myönsi äiti. -- Oli niin sääli Rakelia.

-- Eikö Leaa ollenkaan? kysyi isä.

-- Laban oli oikein aito juutalainen, virkkoi David.

-- Kai juutalaiset hänestä ovatkin perineet oveluutensa, tuumaili isä.

Mutta Ruth katseli tästä lähtien Reinoa toisin silmin. -- Tuossa hilpeässä nuorukaisessa asuu runoilijan syvä sielu, ajatteli hän.

Seuraavana yönä näki Ruth unta, että hän oli Rakel ja Reino Jakob, joka runoili hänestä.

VI

Nuoret olivat uimaretkellä. He olivat uineet, hyppineet ja voimistelleet, mutta olivat vielä uimapuvuissaan. Reino oli kerran väittänyt voittavansa Ruthin juoksussa; sitä Ruth ei uskonut, ja nyt hän tahtoi näyttää, kuinka kauniisti Reino häviäisi. Äkkiä hän lyödä sivautti Reinoa hartioille ja sanoi: -- hippa! lähtien samassa juosta viilettämään pitkin virran vartta. Reino jälestä. Jo oli Reino saavuttamaisillaan tytön, kun tämä hyppäsikin virtaan uiden toiselle rannalle. Reino oli vasta puolivälissä, kun Ruth jo nousi virrasta, kääntyi ympäri ja vilkutti kädellään.

Kun Reino kapusi ylös rannalle, lähti Ruth taas juosta vilistämään. Hän juoksi keveästi kuin antilooppi, mutta Reinokin kiiti ketterästi jäljessä. -- Minun täytyy saada tuo tyttö kiinni, vaikka henki menisi, päätti nuorukainen ja ponnisti yhä tuimemmin. Hänen silmänsä olivat tähdätyt Ruthin ylvääseen päähän, kullalle kimaltelevaan tukkaan, ja ruusunpunaisiin korvalehtiin. Reino huomasi iloksensa, että hän läheni lähenemistään. Hän ajatteli jo, kuinka hän pian saisi tytön kiinni. Reino tunsi sydämensä hakkaavan rajummin ja välimatka piteni taas.

Ruth meni kuin virma varsa hiekkakenttää pitkin. Tuolla kaukana olevan kiven hän aikoi kiertää, sieltä pyörtää takaisin kalliolle, hypätä virtaan ja uida toisten luo pukeutumispaikalle.

Ruth oli jo ison kiven takana, kun hänen jalkansa lipsahti hiekassa piilevien kivien rakoon ja hän kaatui maahan. Hän yritti nousta, mutta jalka tuntui nilkasta kipeältä, eikä hän voinut sen varassa edes seistä. Masentuneena jäi hän istumaan maahan.

-- Noinko pian gasellin voimat loppuivatkin! Tiesinhän minä, ettei paraskaan tyttö riitä tavalliselle po--, sana katkesi ja Reino jatkoi hätääntyneellä äänellä: -- Mikä sinulle on tullut, voitko pahoin? Ruth oli näet aivan kalpea.

-- Ei muuta kuin nilkkani nyrjähti tuossa, ja Ruth osoitti kiven syrjää, joka hiekasta pisti esiin.

Silloin laskeutui Reino polvilleen, siveli vapisevin käsin neidon ihmeen siroa jalkaa ja kysyi: -- Koskeeko siihen?

-- En voi ollenkaan sillä kävellä, mutta jos minä saan nojata kädelläni olkapäähäsi, niin koetan hyppiä toisella jalalla.

-- Enkö minä saa kantaa sinua? Ja myöntymystä odottamatta otti Reino neidon syliinsä käsivarsilleen ja alkoi kantaa kallista taakkaansa virtaa kohti.

Vaikka Reinoon olikin kovasti koskenut toverinsa onnettomuus, niin tunsi hän nyt samalla suunnatonta iloakin. Ruth oli sittenkin kuin ihminen ainakin, jonka jäsenet olivat oikeata lihaa ja luuta.

-- Minä painan liiaksi, sinä et jaksa kantaa, virkkoi Ruth.

-- Oi Ruth, minä kannan sinua vaikka maailman loppuun asti. Et sinä paina enempää kuin höyhen kämmenellä.

-- No, no poika, sittenhän minä olisin pelkkää ilmaa vain.

-- Niin -- jos sinä tahtoisit, niin -- jos sinulle olisi mukavampaa, niin pitäisit kiinni kau-- niskastani, soperteli Reino.

-- Vai niskasta! sanoi Ruth nauraen. Ensimäinen nauru Ruthilta! Voi, kuinka se kuului suloiselta nuorukaisen korvissa. --

-- Onko sinun nyt helpompi kantaa? kysyi Ruth, joka oli noudattanut Reinon toivomusta.

-- On niin äärettömän helppo!

Mutta hyvä oli Ruthistakin. Hänestä oli tässä turvallisempaa kuin ennenmuinoin pikkutyttönä äidin sylissä, eikä hän muistanut enää loukkautunutta jalkaansa.

Tultiin virralle ja Reino laski aarteensa veteen, ja he uivat rinnan toiselle rannalle.

Aino ja David olivat jännitettyinä jääneet katselemaan toveriensa kilpailua. David virkkoi: -- Nyt Reino hävisi, sillä en minäkään riitä Ruthille juoksussa.

Aino ei oikein tiennyt, kummalle hän olisi voiton suonut. Hänen sukupuolensa kunnian vuoksi oli kyllä hauskaa, jos Ruth selviäisi voittajana, mutta olisi se Reinolle äärettömän noloa, jos hän nyt ei saavuttaisi saalistansa. Kun he sitten näkivät Reinon kantavan Ruthia, iloitsi Aino vilpittömästi: -- Voittipas veljeni! Kyllä hän on nyt onnellinen!

-- Ruth on tahallaan antautunut, päätti David.

Mutta kun kilpailijat saapuivat omalle rannalle, eivätkä tulleetkaan pukeutumispaikalle, vaan Reino otti taas Ruthin käsivarsilleen ja alkoi kantaa häntä kotiin päin, niin David ja Aino aavistivat jotakin olevan hullusti. Silloin he ottivat toveriensa vaatteet ja riensivät juoksujalkaa heidän jälkeensä.

Äiti, joka oli menossa kutomispaikalle, pelästyi kovin nähdessään tulijat. Hän kuvitteli jo, että oli tapahtunut jokin kauhea onnettomuus; vaikka tyttö olisi päänsä puhkaissut kalliolta hypätessään.

-- Älä hätäile, äitiseni, jalkani vain hiukan nyrjähti! lohdutti Ruth.

Reino asetti Ruthin leposohvalle. Nyt olivat kaikki perheen jäsenet saapuneet paikalle. David oli lähtiessään huutanut: -- Isä, pian kotiin! Silloin pudotti Johannes loistavan timantin, jota hän oli juuri sovittamassa kaulanauhaan. Se putosi maahan, mutta sai jäädä siihen. -- Mitähän on mahtanut tapahtua? Eihän vain Marialle ole tapahtunut mitään! Ja Johannes lähti juoksemaan kuin henkensä edestä.

Saavuttuaan paikalle Johannes päästi helpotuksen huokauksen, hänen vaimonsahan seisoi tuossa terveenä, Ruth makasi pitkällään leposohvalla iloisen jopa onnellisen näköisenä ja toiset lapset olivat siinä myöskin vahingoittumattomina.

-- Mitä te peloittelette, eihän täällä mitään hätää ole! hän virkkoi.

-- Eikö mitään, vaikka tyttäreltäsi jalka olisi poikki, lausui puoliso.

-- Eihän tuo siltä näytä, sanoi isä ja hypisteli kipeätä jalkaa. -- Ei ole poikki, on tainnut lapsen jalka peuhatessa vähän nyrjähtää.

Äiti toi mania, kasteli sormensa siihen ja alkoi voidella potilaan nilkkaa.

Niinkauan kuin Ruth oli ollut Reinon käsivarsilla, ei hän ollut tuntenut mitään vaivaa, mutta heti kun hän joutui sohvalle, alkoi nilkassa tuntua viiltävää kipua. Kuitenkaan ei hän valittanut, vaan näytti päinvastoin hyvin iloiselta. Kipu muuten lakkasikin heti, kun äiti siveli mania jalkaan.

-- Huomenna saat tuolla jalallasi yrittää uudelleen, sanoi David.

-- Kyllä minä jo uskon ja tunnustan, että Ruth on parempi juoksija. En minä vaadi häntä enää kilpasille. Yhtä kuin jos yrittäisin nopean gasellin kanssa. Näin sanottuaan laskeutui Reino polvilleen Ruthin jalkojen ääreen ja pyysi, että hän saisi myöskin voidella.

Kun äiti näki, minkä suuren ilon hän siten saattoi valmistaa nuorukaiselle, luovutti hän pikarin tälle ja virkkoi: -- Tohtoroi nyt, ehkä se tehoo sinun sormiesi sivelemänä vieläkin paremmin.

Ruth makasi yhä uimapuvussaan. Tämän huomasi vihdoin Aino ja pyysi: -- Nostapa, tohtori, potilas tänne, niin saan minäkin häntä hiukan vaalia. Ainolla oli vielä käsivarsillaan Ruthin vaatteet, ja nyt hän aukaisi heidän makuusuojansa verhot.

-- Kyllä minä pääsen jo kävelemälläkin, vakuutti Ruth. Mutta ennenkun hän ennätti nousta, oli hän jo Reinon käsivarsilla ja hetkisen kuluttua Ainon huostassa.

Kun Reinokin oli pukeutunut, odotti hän hartaana, että sisko viittaisi häntä kantamaan Ruthin takaisin saliin.

Koko perhe vietti nyt ylimääräisen vapaan iltapäivän puhelemalla ja kuuntelemalla Davidin soittoa.

Jokainen meni aina vähän ajan perästä potilaan luo. Ruth sai nyt niin paljon hellyyttä ja huolenpitoa osakseen, että hän tunsi itsensä oikein erikoisen onnelliseksi. Olihan hän aina saanut rakkautta osaksensa, mutta nyt sitä aivan tuhlailemalla osoitettiin.

Reino istui uskollisena koko illan Ruthin vuoteen ääressä, eikä häntä siitä kukaan hennonnut karkoittaakaan. Uudelleen ja uudelleen hän siveli sormillaan neidon jalkaa, ja hän teki sitä yhtä hartaana kuin Maria voidellessaan kalliilla öljyllä Vapahtajan jalkoja.

Seuraavana päivänä oli Ruthin jalka todellakin aivan terve. Se oli manin ansiota. Mani oli balsameista parhainta, voitehista verrattominta.

Täällä ihmevaltakunnassa ei tarvinnut sairaana vuoteessa virua, ei vaivoja valitella, sillä siellä oli lääkkeenä ja voiteena ihmeellinen mani.

VII

-- Ruth!

-- Tässä olen, Reino.

-- Kun minä eilen istuin sinun jalkojesi juuressa, selvisi minulle silmänräpäyksessä, että me olemmekin äärettömän vanhoja tuttuja; me olemme nähneet toisemme jo kaukaisessa muinaisuudessa, ja meidän ensi kohtauksemme tapahtui lähes kaksi ja puolituhatta vuotta sitten.

-- Olisipa hauska kuulla miten ja missä, virkkoi Ruth.

-- Minä kirjoitin sen tänä aamuna. Jos tahdot, niin luen sen sinulle tässä öljypuun alla.

He istuutuivat maahan mahtavan puun rungon juurelle. Reino aukaisi vihkonsa ja aloitti:

Phoibos ja Amaryllis.

Phoibos, korinttilainen nuorukainen, oli 5 olympiaadin ikäinen, kun hän ensikerran saapui Ateenaan. Hän oli kuullut puhuttavan niin paljon Feidiaasta ja hänen ihmeluomistaan, ettei hän enää mitenkään voinut hillitä haluaan, vaan hänen täytyi päästä näkemään tämän suuren mestarin teoksia.

Taivaan kultainen pyörä lähetti alenevalla radallaan vielä viimeisiä lämpimiä säteitään, kun nuorukainen saapui kuulun kaupungin torille ja janoisin silmin alkoi ihailla valkeaan marmoriin veistettyjä puhtaita ja kauniita muotoja. Phoibos oli jo pitkän aikaa seissyt Venus jumalattaren ihanuudesta nauttimassa, kun siihen ilmestyi nuori ateenatar, joka nuorukaisen huomaamatta katseli häntä.

Viimein Phoibos tunsi naisen silmien tehon. Hän käännähti kohdaten samalla neidon suuret, loistavat silmät, joiden säteet heti tunkeutuivat nuorukaisen sieluun. Tuollaisia silmiä ei Phoibos ollut koskaan ennen nähnyt. Kuinka mielellään hän antautui niiden lumoihin!

Neidolla oli kauniit soikeat kasvot, niinkuin synnynnäisellä helleenittärellä ainakin, ja niin kaunista keltaista tukkaa ei Phoibos ollut vielä kellään neidolla nähnyt. Silmät olivat kuitenkin kauneinta, mitä kauniissa ateenattaressa oli, syvänsiniset ja puhtaan kirkkaat, niinkuin jumala olisi kauneimmat jalokivensä niihin upottanut.

Hetkisen katselivat nuoret toisiansa. Se hetki oli lyhyt silmänräpäys vain, mutta nuorukainen ennätti kuitenkin sinä aikana rukoilla: Oi onnellinen Ateena, joka säilytät niin paljon kauneutta! Sinä olet jumalien kaupunki ja sinun tyttäresi ovat jumalien lapsia. Oi Venus, kun minulla nyt on ollut onni nähdä sinun ihanin tyttäresi, niin anna minun tulla hänen ystäväksensä!

Venus-jumalatar kuuli tämän rukouksen. Hänhän se olikin järjestänyt tämän kohtauksen. Hän kosketti sormellaan neidon otsaa ja rintaa, ja silloin näytti nuorukainen neidon silmissä Apollon pojalta.

He alkoivat puhella ja tunsivat jo ensi sanoista, kuin olisivat he olleet vanhoja tuttuja.

Neidon nimi oli Amaryllis. Hänellä oli ihmeellisen sointuva ääni, siinä oli hopean helähtelyä ja kullan kulahtelua. Phoibos oli ensikerran elämässään vieraan naisen seuratoverina, ja nyt hän nautti sekä silmin että korvin, kun Amaryllis puhui sointuvalla äänellä, rytmillisesti kuin itse Runotar.

Puhellessaan he kävelivät ja katselivat toria reunustavia kuvapatsaita. Mutta nyt niillä ei enää ollut Phoiboksen silmissä samaa viehätysvoimaa kuin äsken, sillä olihan hänen rinnallaan itse jumalien luoma taideteos, josta hän ei moneksikaan silmänräpäykseksi voinut katsettaan irroittaa.

Kun taivaan kultainen kehrä vaipui lepoon, täytyi heidän erota, mutta aamulla heti auringon noustessa oli Amaryllis opastamassa toveriaan Akropolille. Kun he nousivat portaita ylös kukkulalle, oli neito nuorukaisen mielestä eilistäkin ihanampi, ja kun Amaryllis kantoi valkoista, kultakirjauksilla koristettua pukuaan kuin itse jumalatar, lausui Phoibos vavahtavalla äänellä:

-- Ethän sinä, Amaryllis, vain sittenkin ole jumalatar, oi sano, ettet ole!

Amaryllis naurahti: -- Eikö se sinusta olisikaan hauskaa?

-- Eihän toki, sillä sinä voisit silloin äkkiä kadota ja mennä takaisin Olympoon, ja sinne minä en voisi sinua seurata.

-- Pysytään vain täällä maan päällä vielä jonkun aikaa. Eikös täällä olekin hyvä olla, etenkin täällä Ateenassamme?

-- Siellä hyvä, missä sinä! sanoi nuorukainen hartaana.

Yhdessä nuoret nyt ihailivat Ateene-jumalattarelle pyhitettyä Partenon temppeliä ihanine joonilaisine pilareineen ja Erekteionia pyhine öljypuineen. He katselivat nautinnolla Ateene-jumalattaren kullasta ja norsunluusta muovailtua mahtavan komeata kuvapatsasta, jolloin neitonen lausui: -- Emmekö me ole onnellisia, kun jumalat meitä niin rakastavat ja ovat siunanneet näiden tekijäin kädet!

Phoibos myönsi, että kaikki Akropolilla oli suuremmoisen kaunista, mutta hänen mielestään oli sittenkin hänen rinnallaan oleva neitonen tuhatkertaa enemmän katselemisen arvoinen. Hän ajatteli: Jos täällä olisi kaikki nämä rakennukset ja veistokset, eikä Amaryllista, niin kuinka täällä olisi nyt köyhää. Ja jos täällä olisi ainoastaan Amaryllis, eikä mitään muuta, niin tämä vuori olisi maailman rikkain paikka. Ja nuorukainen jatkoi ääneen: -- Oi, suuri Zeus, kuinka sinä tätä kaupunkia rakastatkaan! Täällä on sinun luomasi ihanuus täydellisenä!

Akropoliita he laskeutuivat Odeion soitto- ja lauluhuoneeseen. Siellä alkoivat juuri lauluharjoitukset. 150 neitoa ja 150 nuorukaista oli kokoontunut laulamaan pasuunain, huilujen ja harppujen säestyksellä. Amarylliksenkin oli mentävä mukaan. Läheni Salamin taistelun vuosipäivä, ja harjoiteltiin runoilija Aiskylon voittohymniä.

"Kun päivän valopyörä kohos taivaallen, levittäin laajain vetten yli loistettaan, kas silloin reipas sotalaulu helleenein soi, tuhatäänisnä sen raittiit sävelet takaisin rannan kallioista kaikuivat. Barbaarein mielet valtas pelko, kauhistus, he huomas petoksen, sill eihän hymni tuo pakoa varten juhlivasti raikunut. Koht uljaasti se pieni parvi rynnisti, heit' innostutti sotatorven toitotus, ja heidän hyökätessään huuto kajahti monääninen: Nyt, Hellaan pojat, edespäin! Pelastakaamme vaimot, lapset, isänmaa! Pelastakaamme pyhyys suurten jumalain ja isäin haudat! Kaikest' on nyt ottelu! -- -- -- -- --"

Hartain mielin, pyhän tunnelman vallassa kuunteli Phoibos esitystä. Ylpeä riemu täytti nuorukaisen rinnan. Kuuluihan hänkin Hellaan poikiin. Olihan hänenkin suonissaan samaa verta kuin Salamiin sankareissa, sillä hänen isoisänsä oli ollut mukana samassa taistelussa.

Harjoitusten päätyttyä tuli Amaryllis Phoiboksen luo säteilevänä ja laulusta palavissaan. Phoibos otti hänet vastaan peittelemättömällä ihastuksella, ja he alkoivat puhua suuresta juhlasta, jota katsomaan Phoibos lupasi jäädä.

Samana päivänä kävivät nuoret kuuntelemassa erästä Ateenan viisasta vanhusta. Tänään puhui tietäjä sielun kuolemattomuudesta, selittäen, että ihmisen sielu palautuu toiseen ihmiseen aina uudelleen ja uudelleen. Siihen voi mennä satojakin vuosia, ennenkuin sielu löytää taas oikean asuntonsa, mutta se löytää sen kuitenkin. Samat sielut, jotka täällä hyvin sointuvat yhteen, tapaavat toisensa myös uudessa elämässä. Näin voivat samat sielut löytää toisensa täällä maan päällä jopa kymmenenkin kertaa. Mutta sitten vanhus sulki silmänsä ja jatkoi tuskin kuuluvalla äänellä -- kaukaisessa tulevaisuudessa, tuhansien ajast'aikojen kuluttua nämä toisilleen uskolliset sielut tapaavat vielä kerran toisensa aivan uudessa maailmassa, joka on paljon ihanampi ja täydellisempi kuin tämä meidän Ateenamme.

Vanhus avasi silmänsä ja loi profeetallista näkemystä kuvastavan katseensa suoraan Amaryllikseen ja Phoibokseen, katsoi heihin pitkään ja ojensi kätensä kuin siunaten heitä.

Nuoret, jotka vanhuksen puhuessa olivat tarttuneet toistensa käsiin, täytti suuren onnen tunne ja pyhä aavistus. Salamana välähti heidän aivoissaan ajatus, että heidät oli suuri Zeus luonut toisilleen ei ainoastaan tätä yhtä elämää varten, vaan tämän jälkeen vielä tulevaakin elämää varten ja niin lahjoittanut heille kuolemattomuuden. He katsoivat toistensa silmiin ja heidän sielunsa yhtyivät toisiinsa lujilla, katkeamattomilla siteillä.

Tämän jälkeen Amaryllis ja Phoibos kävivät joka päivä kuuntelemassa tietäjän esityksiä; ja joka kerta he palasivat vanhuksen luota rikkaampina ja onnellisempina. He tulivat tietämään, että ihminen pääsee yhä lähemmäksi jumaluutta, kehittyy ja kasvaa sitä täydellisemmäksi, mitä useampia olomuotoja hänellä on ollut.

* * * * *

Reino pani vihkonsa kiinni. Lukija ja kuulija olivat hetkisen ääneti, kunnes Ruth loi loistavat silmänsä nuoreen mieheen ja sanoi:

-- Me olemme siis olleet Phoibos ja Amaryllis?

-- Niin, silloin me tapasimme toisemme ensikerran, tämä on nyt kymmenes. Ruth, eikö sinustakin tunnu, että noiden Hellaan lasten sielu on meissä?

-- Kun luit kertomustasi, niin todellakin tuntui kuin muistot menneisyydestä olisivat mieleeni palanneet.

-- Niin, sentähden sinussa on vieläkin niin paljon helleenitärtä, kun ensi henkäyksesi hengitit Hellaan maassa.

-- Sinä myös, mutta olemmeko tulleet niistä ajoista täydellisemmiksi.

-- Se oli ainoastaan tietäjävanhuksen usko. Ihminen ei voi maan päällä tulla täydelliseksi, ei ruumiin eikä henkensäkään puolesta. Ainoastaan -- --

-- Mitä tahdot sanoa?

-- Se nainen, johon Amarylliksen sielu on ottanut asuntonsa, on aina ollut täydellinen ihminen.

-- Kovinpa sinä nostat hänet korkealle.

-- Oi Ruth, sinä olet viimeinen Amaryllis!

VIII

Seuraavana pyhänä Ruth ja Reino kävelivät taas kahden puistossa. He puhelivat Amarylliksestä ja Phoiboksesta. Tultuaan kukkivan oranssipuun alle Ruth virkkoi: -- Sinä kai haluat nyt kertoa toisesta kohtauksestamme?

-- Olin kyllä aikonut senkin kirjoittaa, mutta koska se nyt juuri on elävänä silmäini edessä, niin kerron sen tässä sinulle. He asettuivat mukavasti istumaan tuuhean, sulotuoksuisen puun juurelle, ja Reino aloitti:

Virginia ja Filoletes.