Part 3

-- Mikähän maamme puista tänne tulee taas viidenkymmenen vuoden päästä? virkkoi Reino.

-- Oikeinko sinä toivot sen päivän näkeväsi? kysyi Aino.

-- Eläisihän täällä vaikka Metusalemin ikäiseksi, naurahti Reino.

Lähellä asuntoa oli useita valkeasta marmorista veistettyjä vartalokuvia; ne esittivät kaikki raamatullisia henkilöitä ja olivat erittäin suurella huolella ja taidolla tehtyjä.

-- Feidias ja Thorvaldsen ovat itse olleet täällä näitä veistämässä, sanoi Reino, lausuen arvostelun teoksista.

-- Minä sanon heitä isäksi ja veljeksi, sanoi Ruth.

Siinä oli Jakob, joka juuri on herännyt, nähtyään unensa tikapuista enkeleineen, ja David harppua soittamassa. Kauan katseli Reino Ruthia, joka tähkäpää kädessä puhui Boaksen kanssa; elävä Ruth siinä oli ollut mallina.

Hiukan sivulla oli suuri kalliopaasi, johon oli hakattu Jeesuksen hauta. Haudassa oli kaksi enkeliä ja Maria Magdaleena kädet ristissä kuuntelemassa hartaana ja samalla hämmästyneen iloisena enkelien sanoja. Kohtaus oli niin liikuttavan kaunis, että Aino sitä katsellessaan sai pyyhkiä kyyneleen silmänurkastaan.

-- Miten te olettekaan oppineet noin suuriksi mestareiksi? ihmetteli Reino taas.

-- Kylläpä siihen vuosia kului ja monta marmorikappaletta turmeltui, ennenkuin uskalsimme ruveta esittämään näitä henkilöitä, virkkoi isä.

Kun he olivat vielä hetkisen katselleet monia muitakin veistoksia, sanoi perheen vanhin: -- Nyt on aika mennä sisälle kuulemaan Herran sanaa.

Ruth asettui Raamatun ääreen ja aukaisi kirjan. Esille osui 103:s psalmi. Kun ensin oli veisattu sunnuntaivirsi, luki Ruth kiitospsalmin, ja luetun johdosta puhui isä Jumalan ja ihmisten suhteesta toisiinsa.

Reino ajatteli: -- Kun noin välittömästi pappi puhuu, niin kelpaa sitä kuunnella.

Jumalanpalvelus päättyi virteen. Kauniita olivat tämän seurakunnan virret. Niiden tekemiseen olivat kaikki perheen jäsenet ottaneet osaa.

David näytti nuorille sisaruksille kirjaston. Se oli kirjahyllyllä urkujen oikealla puolella. Siinä oli virsikirja, johon oli otettu muutamia virsiä 1701 vuoden virsikirjasta, ne, mitä he olivat siitä muistaneet ulkoa; suurin osa oli kuitenkin heidän omia sepittämiään. Nyt päätettiin siihen lisätä ne virret, joita Aino ja Reino muistivat. Kirjastossa oli vielä muutamia satuja ja kertomuksia, joita Ruth ja David olivat toisilleen kertoneet. Mutta suurimman osan kirjastoa täyttivät Davidin sävellykset. Hän oli säveltänyt useita psalmeja ja kiitosvirsiä, mutta vielä enemmän omia tekemiään juhlakantaatteja. Musiikki olikin tämän perheen suurinta nautintoa.

Mistä paperi kirjoihin?

Se oli tehty valkeasta metallisekoituksesta. Metalli oli valssattu hienoksi kuin hienoin paperi. Kynä oli kullasta ja muste erään mustan kiven ja kalliokasvin liuosta.

Urkuja, sen ääntä ja näköä olivat nuoret sisarukset kovin ihailleet. Torvet olivat kullasta ja hopeasta. Sivukoristeina oli kaksi kerubia, jotka puhalsivat torviinsa. Nämä urut olisi mikä urkutehtailija hyvänsä tunnustanut täydelliseksi mestarinäytteeksi. Mutta niinpä se olikin isä Johanneksen ja Davidin viides saavutus, valmistunut 40 vuotta sitten.

Olivathan Aino ja Reino kuulleet aikaisemminkin kaunista urkujensoittoa, mutta Davidin soittaessa oli näiden urkujen äänessä jotain kuvaamattoman ihanaa.

Päivämanin jälkeen mentiin taas ulos katsomaan maalauksia jotka olivat vuoren seinässä, alkaen siitä, mistä virta lähti vuoren juuresta, 600 askeleen päässä salista.

Vuoren kohtisuoraan, sileään tai silitettyyn seinään oli kuvattu Vanhan Testamentin tärkeimmät tapaukset, ja kuvasarja ulottui virrasta aina saliin saakka.

Virran niskan kohdalle oli kuvattu paratiisi. Puhtaita olivat Adam ja Eva, viattomuuden ja hyveen esikuvia alastomassa kauneudessaan. He seisoivat paratiisin läpi kulkevan virran rannalla ja katselivat aamuauringon ensisäteiden valaistuksessa taivaalle, kasvot pyhää hartautta täynnä, aivankuin he näkisivät siellä itse Jumalan.

Toisessa kuvassa esiintyi käärme Eevaa viettelemässä. Käärmeellä oli viekkaan näköisen ihmisen kasvot. Erinomaisen herkullisen näköinen hedelmä riippui aivan Eevan silmien edessä.

Kolmannessa kuvassa lähtivät paratiisin asukkaat pois enkelin ajamina. Surun ja häpeäntunnon vallassa kulkivat nyt Adam ja Eva.

Seurasi näin kuva toisensa jälkeen. Mutta kun he saapuivat kuvaan, joka esitti Rebekkaa kaivolla, niin ei Reino tahtonut malttaa lähteä sen äärestä lainkaan pois. Siinähän oli taaskin Ruth! Hänen ihanat silmänsä oli kuvattu tuohon kallioon. Olihan täällä Ruth elävänäkin lähellä, mutta eihän hän uskaltanut neidon silmiä katsella niin syvästi.

-- Oletko sinä Rebekkaan niin ihastunut, ettet malta hänestä erotakaan, virkkoi jo Aino kiusoitellen.

Reino punastui ja liittyi toisiin, jotka seisoivat katselemassa, kuinka Jakob ostaa hernekeitolla Esaulta esikoisoikeuden.

Ihanin kuitenkin kaikista kuvista oli Reinon mielestä Rakel, jolle Jakob esittää itsensä Haranin kaivolla. Sillä Rakelissa oli kaikki Ruthia, ei ainoastaan silmät, vaan myöskin suu, nenä ja leuka. Tätä kuvaa päätti Reino tulla tänne usein ihailemaan; hän halusi sitä katsella yksin rauhassa.

Kun päästiin Josefiin asti, niin päätettiin jatkaa katselemista toisella kertaa, sillä Ainon ja Reinon sielu alkoi olla jo liiaksi täynnä niin paljosta kauneudesta.

Kuvat olivatkin kaikki oikeita taideteoksia, joita tekemässä ei ollut ainoastaan käsi ja silmä, vaan myöskin sydän ja sielu.

Näiden kuvien maalaamiseen oli koko perhe ottanut osaa. Kuitenkin oli Ruth enimmän tätä työtä tehnyt ja isä vähimmän. Väriä he olivat saaneet kasvien mehuista ja muutamista kivilajeista.

-- Kohta tänne tultuanneko te aloititte tämän työnne? uteli Reino.

-- Ei, vaan yli kaksikymmentä vuotta sen jälkeen, vaikka kyllä harjoittelimme jo ennenkin, vastasi Ruth.

-- Vuonna 1741 me aloitimme tämän työn, sanoi David.

-- Silloin alkoi Suomessa Pikkuviha, virkkoi Reino.

-- Kas niin, nyt menemme kuulemaan Reinon ensimäistä luentoa Suomen historiasta, päätti perheen päämies.

Kun historia oli ollut Reinon mieliainetta ja hän oli lukenut kaikkia historiallisia teoksia, mitä vain oli käsiinsä saanut, niin osasi hän nyt esittää melko laajasti kansamme ja maamme vaiheita tarkkaaville kuulijoilleen.

Luennoitsija vei pienen kuulijakunnan maanpäälliselle kamaralle 200 vuotta ajassa taaksepäin, ja vaikka ihmemaan alkuasukkaat olivat itse silloin eläneet, niin nyt vasta he saivat tietää, kuinka hirveästi Isoviha oli Suomea hävittänyt. Mutta kun he kuulivat, kuinka maamme senkin jälkeen nousi tuhkasta ja verestä, niin ilonkyyneleet kostuttivat heidän silmiänsä.

-- Kovin Herra on koetellut kansaamme, mutta armoansa ei Hän ole ottanut meiltä milloinkaan, virkkoi isä hartaana, kun Reino oli lopettanut.

Sen jälkeen keskusteltiin Isonvihan ajoista, jolloin sen ajan eläjät kertoilivat omia näkemyksiään ja kokemuksiaan. Niinpä kertoi vanhin, että heille tuli kerran paeten eräs vaimo melkein mielipuolisuuden tilassa ja särkynein sydämin kuvasi, kuinka heidän taloonsa tuli hurjimpia koirankuonolaisia -- kalmukkeja --, joista eräs pisti keihäänsä kätkyessä makaavaan lapseen, vaimon nuorimpaan, ja työnsi lapsen palavaan uuniin.

Ainoa pöyristytti, hän tunsi oikein pahoinvointia.

-- Samallaisia petoja olivat meillä viime kevättalvena riehuneet punaryssät, sanoi Reino.

-- Eiväthän ne nyt sentään pieniä lapsia -- -- -- virkkoi Aino.

-- Jätetään nyt nämä ikävät muistelot ja lauletaan joku Davidin psalmi, esitti perheen emäntä.

Kohta olikin ihana musiikki häivyttänyt kaikki kamalat mielikuvat.

Laulun jälkeen sanoi Aino veljelleen: -- Mitenkähän täti ja eno mahtavat olla huolissaan, kun emme tänäkään iltana ole vielä saapuneet kotiin?

-- Niin, huomenna lähettävät varmasti meitä etsimään. Kyllä heillä on arvoittelemista, mihin me oikein olemme joutuneet.

-- Tätiä ja enoa on sääli, kun he aivan suotta surevat puolestamme.

Tänä iltana luettiin Raamatun viimeinen luku. Sen jälkeen päätettiin, että huomisesta aikain, kun raamattu taas aletaan alusta, lukee jokainen luvun vuorollaan omana päivänään ikäjärjestyksessä, siis isä aina maanantaina ja Aino lauantaina, mutta sunnuntaina saa lukija valita mieleisensä kohdan.

Kaunis oli Ainon ja Reinon ensimäinen sunnuntai satumaassa. Niin ihanaa sunnuntaita eivät he mielestänsä olleet vielä koskaan viettäneet.

III

Maanantaiaamuna, heti kun aamulaulu oli laulettu ja ensi mani juotu, mentiin työpaikoille.

Naiset menivät kolmisin kutomapaikalle. Siellä oli kahdet kangaspuut; toisessa oli kuteilla hienoa sinistä kangasta, joka hohti kuin silkki, toisessa taas pehmeätä, valkoista. Oli siinä kaksi rukkiakin, toisen puolassa valkeata lankaa, toisen hopeanhohtoista.

-- Mistä on saatu näin hienoja kuituja? kysyi Aino koskettaen sormillaan pumpulin kaltaista levettä.

Maria, se oli äidin nimi, otti lähellä olevasta kopasta kasvinvarren ja poistettuaan siitä päällimmäisen kuoren alkoi sen puhtaan valkeasta varresta vetää hienon hienoja kuituja. -- Tämä on meidän liinakasvimme ja tästä saadaan erivärisiä lankoja värjäämällä.

Ruth toi sitten ihmeellisen kukan, josta pursui hienoja, hohtavia höytyviä.

-- Tästä saadaan hopealangat! Saat sinäkin oman sunnuntai-uimapukusi.

Äiti istuutui kutomaan. -- Tämä sininen pitää kutoa valmiiksi, että saadaan peitteenpäälliset. Patjakankaaksi sopivaa onkin jo varastossa.

-- Osaat kai sinäkin kutoa? kysyi Ruth.

Aino tunsi punastuvansa ja tunnusti häveten, ettei ollut ikinä vielä istunut kangaspuitten enempää kuin rukinkaan ääressä.

-- Ei tee mitään, kyllä täällä opit, lohdutti Ruth. Oppitunti alkoi heti. Ruth vei Ainon koneen luo, jossa varsista revittiin kuidut erilleen. Haettiin uusia varsia, ja iloisessa työn touhussa meni aika keskipäivän manihetkeen saakka. Iltapuolella jatkettiin työtä, ja Aino sai aloittaa sekä kehräämistä että kutomista. Hyvinpä se kävikin, sillä oppilas oli tarkka ja hyppysiltään notkea, sitäpaitsi tämä työ oli Ainosta kovin mieluista.

Miesten työpaja oli suuren kalliopaaden kupeella valtakunnan toisella sivulla. Siinä oli sorvia ja valssikoneita, viila ja höyläpenkki, sahoja, poria ja kaikellaisia työkaluja. Kulta- ja hopeaharkkoja oli avonaisissa laatikoissa kymmeniä kiloja. Rauta-, teräs- y.m. metallitangot olivat eri kasoissaan. Paaden kyljessä oli musta ympyrä, läpimitaltaan 10 cm; sitä näytti Johannes Reinolle ja sanoi:

-- Ilman sitä voimaa, joka tuosta täplästä tulee, olisimme aivan avuttomia; siitä saamme voimaa, joka käyttää koneitamme, sen avulla saamme metallit pehmeiksi kuin vaha. Katsos nyt!

Johannes otti paaden kyljessä riippuvan mustan, parin millimetrin vahvuisen langan, pisti sen toisen pään valssikoneeseen ja toisen pään, jossa oli 10 pennin suuruinen levy, mustaan pyörylään. Heti alkoi kuulua hienoa surinaa, ja teräsvalssit rupesivat pyörimään. Nyt otti seppä kultatangon, piti sen päätä vähän aikaa pyörylässä, vei sen sitten valssien väliin ja kohta tuli tanko ohuena levynä toiselta puolelta ulos. Reino katseli ihmetyksestä sanattomana. Seppä kiristi valssia, pani äskeisen kultalevyn uudelleen valssiin, ja silloin se tuli paperin ohuisena.

Viimein Reino sanoi: -- Se on kai sähköä, joka tuosta täplästä tulee. Sitten hän kertoi, mihin kaikkeen maan päällä sähköä käytettiin.

-- Teillä on vain niin kovin yksinkertaista tuo sähkön saaminen, jatkoi nuorukainen.

-- Isä keksi tuon voiman, niin kuin me sitä nimitämme, oltuamme täällä neljättäkymmentä vuotta, selitti David ja jatkoi: -- Sen jälkeen vasta täällä kyettiin jotakin saamaan aikaan. Tämä voima on meillä urkujen polkijanakin.

Nyt ryhdyttiin sängyn päätyjä valmistamaan. Työn ohella sai Reino kuulla, että isä Johannes oli ollut jo maan päällä ollessaan taitava seppä. Suurten nälkävuosien aikana oli hän käynyt Tukholmassa, Saksassa ja Hollannissa opintojaan jatkamassa. Hän palasi kuitenkin kotimaahan jo v. 1698, jolloin meni Turussa naimisiin Mariansa kanssa. Seuraavana vuonna syntyi David, ja v. 1700, jolloin sota alkoi, saimme Ruthin.

-- Eikö Kaarlo kuningas vaatinut teitä sotilaikseen?

-- Ei, minua tarvittiin kotosalla aseseppänä.

Reino oli ensipäivän vain katselijana; opissaoloahan se oli sekin. Ei hän kuitenkaan malttanut olla välillä käymättä erään työpöydän luona; siinä oli kaikellaisia hienoja työkaluja: vasaroita, talttoja, veitsiä, saksia, pihtejä, viiloja y.m. Reino ei kaikkien esineiden nimeä edes tietänyt, saatikka ymmärtänyt niiden käyttöä. Pienellä hyllyllä pöydän sivulla oli jalokiviä siroissa rasioissa. Kultainen rannerengas oli hiukan keskentekoinen; siihen oli kiinnitetty muutamia timantteja, mutta pari puuttui vielä. Hopeasolki oli neulaa vailla; se oli muuten samallainen kuin Davidin nutun rinnustassa oleva. Pöydällä oli vielä piirustus kaulanauhaan, jonka helmistä oli jo muutamia valmiinakin. Kun Reino niitä katseli, ymmärsi hän, että se, joka tuollaista työtä kykeni tekemään, oli etevä jalokiviseppä.

Minun täytyy oppia tätä ammattia, että voin valmistaa jotain kaunista Ruthille -- ja Ainolle, päätti Reino mielessään.

-- Kyllä te olette äärettömän rikkaita, virkkoi Reino tullen taas toisten luo. Eivät edes Rockefeller ja Carnegie ole näin rikkaita.

-- Meillehän nämä kalleudet eivät tuota suurtakaan iloa, kun emme voi näillä huojentaa ihmiskunnan kärsimyksiä, emme voi mitään tehdä köyhien ja puutteellisten hyväksi, puhui isä.

-- Jos te olisitte maan päällä näine rikkauksinenne, niin te varmaan voittaisitte itse Carnegienkin lahjoituksillanne.

-- Kukas hän on?

-- Eräs amerikkalainen miljardööri. Reino alkoi nyt kertoa Amerikan noususta, sen rikkauksista ja vallasta, sen teollisuudesta, kaupasta ja edistyksestä elämän kaikilla aloilla.

Kuului hopeatriangelin ääni ja miehet lähtivät päivämanille.

Reino katseli taas Ruthia kuin uutta ilmestystä; olihan lähes 6 tuntia kulunut siitä, kun he aamulla erosivat. -- Voi kuinka tämän valtakunnan prinsessan liikkeet olivat sirot, käynti kevyt ja joustava! Näin ihaili nuorukainen ajatuksissaan neitoa tämän liikkuessa päivällispuuhissa.

Juotiin mania ja puheltiin.

-- Mehän olemmekin kaikki saman kaupungin lapsia, sanoi Reino.

-- Mitä, oletteko tekin syntyneet Turussa? riemastui Aino ja katsahti Davidiin.

-- Ovat David ja Ruth, vastasi äiti. -- Minä olen Naantalin tyttöjä; muutin Turkuun 1696, jolloin olin Ainon ikäinen. Isä on kotoisin keski-Suomesta; sen tähden me muutimmekin tänne Keski-Suomeen heti sen jälkeen, kun tulipalo hävitti kolmannen osan Turkua, vuonna 1711.

-- Millainen kaupunki Turku oli siihen aikaan? kysyi Reino.

-- Sen arvaa, että se oli surkeassa tilassa. Edellisenä vuonna vei rutto enemmän kuin kolmannen osan kaupungin asukkaista; me siitä säilyimme kuin ihmeen kautta. Mutta kun meidänkin talomme sitten tulipalossa meni poroksi ja samassa kuulimme venäläisten lähenevän pitkin rannikkoa, niin silloin meille tuli lähtö sisämaahan. Niistä tavaroista, jotka tulipalossa säilyivät ja jotka veimme mukanamme, on tuo kallis aarre ainoana tallella, ja äiti osoitti pöydällä olevaa kirjaa.

-- Emmekä muita tavaroita ole täällä kaivanneetkaan, sanoi Johannes.

Vaikka olikin kiire päivä, niin oli sentään välillä käytävä uimassakin. Uimisen jälkeen tekivät nuoret rekkiliikkeitä rannalla olevassa voimistelutangossa. Kovin kömpelö oli Reino Davidin rinnalla, vaikka hän mielestänsä oli ennen ollut jommoinenkin voimistelija. Mutta Davidilla olikin 200-vuotinen voimistelukurssi takanaan ja niinpä hän voimistelikin kuin paras akrobaatti. Näytti kuin ei hänessä lainkaan olisi painoa ollut, niin kevyesti kävi häneltä liikkeiden teko.

Iltapuolella kävi Reino katsomassa naisten töitä. Täällä hänet pantiin heti riivimään patjan täytettä, mutta sittenkin tuntui olo siellä ihanalta, sillä täällä oli Ruth.

Lauantaina olivat uudet sängyt vaatteineen valmiina. Ainolle tuli aivan samannäköinen kuin Ruthilla oli, ja Reinolle Davidin vuoteen mallinen. Nyt saivat tytöt maata vierekkäisissä vuoteissaan, samoin pojat omassa makuukammiossaan.

Kun sängyt oli saatu paikoilleen, sanoi Reino:

-- Nyt olisi saunapäivä, mutta mistä sauna saadaan!

-- Älähän hätäile, poika! virkkoi isä, -- saat niin kuumaa kylpyä kuin vain haluat. -- Niin, naiset saavatkin jo mennä kylpyyn.

-- Jättäkää vähän löylyä meillekin! huusi Reino, kun naiset astuivat ulos salista.

Tämän valtakunnan sauna oli kuuma lähde, jonka vesi oli yli +500 Celsiusta, ja se sijaitsi samalla puolella kuin pajakin, 300 askelta sivummalla, puiston "kirkon" puoleisessa laidassa, kahden palmupuun suojassa. Lähteen vieressä oli kaksi marmoriallasta; niihin laskettiin kuuma vesi, joka jäähdytettiin tarpeellisen lämpimäksi virrasta johdetulla vedellä. Lähteen vedessä oli liuenneena useita mineraaliaineita ja se maistui hyvin kirpeältä. Kun sitä hieroi ihoonsa, vaahtosi se kuin bairum neste. Tässä vedessä kylpivät satumaan asukkaat joka lauantai, ja joka kerta he kylvystä tulivat kuin uudestisyntyneinä.

-- Minä luulen, että tämä parantaisi vaikka minkälaisen taudin, virkkoi Reino, kun hän oli hetkisen nauttinut kylvyn suloa.

-- Silloin vasta mekin pääsimme surustamme, kun ensi kerran tässä kylpyä otimme, lausui isä. -- Olimme jo kuukauden täällä olleet, ennenkuin tämän lähteen löysimme.

Kun he taas istuivat salissa iltamania juomassa, sanoi Reino: -- Kummallakohan mahtaa olla suurempi ansio teidän nuoruutenne säilyttämisessä, tällä manillako vai kylvyllä?

Siihen vastasi Ruth: -- Kummallakin! Mutta etkö sinä meistä pitäisi, jos me olisimme yli kahdensadan vuoden vanhojen näköisiä?

Reinon mielessä vilahti heti hyvin kuivan ja ryppyisen eukon kuva, ja hän lausui: -- Toisella tavallahan pitää vanhoista ja toisella nuorista.

IV

Reinon mieli teki kiekkoa ja keihästä, joiden heittoa hän oli jo ennen vähin harjoitellut. Nyt hän rupesi valmistamaan näitä urheiluvälineitä.

Manin maassa oli metallia, joka oli kevyttä kuin saarni ja sitkeätä kuin kulta. Se oli väriltään vaalean ruskeata ja sille oli annettu nimi puukivi. Tästä oli tehty urkujen puuosat ja salin huonekalut, ja siitäkös kelpasi Reinon valmistaa urheiluesineet. Kun työkalut olivat hyvät eikä hänelläkään ollut peukalo keskellä kämmentä, syntyi keihäs pian valmiiksi. Hopeata oli keihään kärki ja kädensija sinilangan punonnaista. Paino oli Reinon arvion mukaan grammalleen normaalikeihään.

Reinon saavutus oikealla kädellä oli 45 m, ja sen hän askelmitoin nytkin saavutti.

David yritti myös. Hän heitti ensi kerralla ainoastaan 30 m, mutta pääsi jo kuudennella Reinon tasalle.

-- Olenpa varma, että viikon päästä voitat parhaimman heittäjämme, tunnusti Reino.

-- Pitkällekö hän heitti?

-- Yli 60, mutta täytyy minunkin tänä kesänä päästä edes viiteenkymmeneen.

Kiekko valmistettiin samasta aineesta ja vyötettiin kultaisella vanteella. Sen vyöttämisessä pyysi Reino mestarisepän apua.

Kun Reino sai kiekkonsa valmiiksi, katseli hän sitä täysin tyytyväisenä, jopa oikein ihailevin silmin. -- Maailman ihanin kiekko, ajatteli hän. Tuntui kyllä, kuin se olisi ollut hieman normaalipainoista raskaampi, ehkä 50 g yli kahden kilon, mutta ei hän enää tahtonut sitä ohentaa mistään kohdasta.

Opettaessaan Davidille heittoasentoa Reino näki iloksensa, että David oli kuin synnynnäinen kreikkalainen kiekonheittäjä. Ensi heitoilla David jo hipoikin maailmanmestaruuden rajoja.

Tyttöjä vaadittiin myös ottamaan osaa näihin urheiluihin, ja siihen tytöt taipuivat mielelläänkin, mutta kun Ainosta kiekko oli liian raskas, niin tekivät pojat heille toisen hiukan kevyemmän, samoin saivat neitoset oman keihäänsäkin.

Kun nämä urheiluharjoitukset katsottiin tavallaan kuin työnteoksi, käytettiin näihin työajasta tunti joka päivä. Nuorilla oli mainio urheilukenttä virran toisella puolella, jossa ei vielä ollut mitään kasvullisuutta ja jota sentähden sanottiinkin erämaaksi. Täällä parit järjestyivät siten, että Ruth ja Reino olivat samalla puolella ja heitä vastassa Aino ja David.

Pojat olivat niin kohteliaita, että aina riensivät tytöilleen noutamaan keihään tai kiekon, kun ne toiselta puolelta heitettiin. Tytöistä se oli kohteliaisuutta, mutta pojat pitivät onnena saadessaan antaa toverilleen välineen käteen, siinähän silloin sai katsahtaa silmiinkin lähempää.

Näin nuoret kiintyivät yhä enemmän toisiinsa yhteisissä harrastuksissa. Lomahetkinä kävelyillä puistossa sattui myöskin usein, että Aino ja David, Reino ja Ruth joutuivat rinnakkain. Ja mikä ihme! Silloin näyttivät kukat kauneimmilta, lintujen ääni soi ihanimmin ja kalliomaalauksiinkin tuli elävämpi väri. Ei Ainokaan enää ujostellut Davidia. Nuoresta miehestä oli ikäänkuin kadonnut prinssin ylhäisyys.

Mutta onnellisin oli Aino silloin, kun David soitti viuluaan, soitti hänelle. Silloin hän istui, katseli ja näki Davidin sielun, ja se oli puhdas, hyvä ja hurskas, valoisa ja kaunis.

Kun Aino tämän jälkeen tapasi Ruthin, niin silloinkos hän tätä syleili ja hyväili. Ruthille oli hänen niin helppo tuhlata rakkauden osoituksia, ja se oli niin kovin hauskaa. Ei ollut Ainolla koskaan ollut Ruthin vertaista toveria. Tähän asti ei hän myöskään ollut vielä tuntenut, kuinka ihanaa oli seurustella poikatoverin kanssa. Olihan hänellä kyllä aina ollut Reino, mutta hänhän oli veli; nyt sai Aino uuden veljen.

Mutta jos Aino piti Ruthista, niin Reino häntä suorastaan jumaloi. Eikä Reino mitenkään saattanut käsittää, että Ruth oli tavallinen ihminen. Vaikka nuorukainen koetti vapaasti ja toverillisesti seurustella Ruthin niinkuin muidenkin kanssa, ei hän uskaltanut ottaa häntä kädestä niinkuin sisartansa tai Davidia. Nuori mies tunsi aina niin omituista arkuutta tämän prinsessamaisen neitosen edessä, että hän pitkät ajat vältti sinuttelemasta Ruthia. Kuitenkin Reino yhtenään etsi tytön seuraa, vei Ruthin katselemaan kalliomaalauksia ja erittäinkin Rakelin kuvaa.

-- Minä olisin myöskin Jakobina mielelläni palvellut Labania.

-- Ja olisit saanut Lean palkaksi, ilvehti Ruth.

-- Rakelin, ainoastaan Rakelin tähden!

-- Minä en vain osaa pitää Jakobista, kun hänellä oli monta vaimoa.

-- Minäpä en olisi muista huolinutkaan kuin Rakelista

Oli perjantai-ilta, elokuun 16 päivän ilta. Reino luki lukunsa raamatusta, 1 Moos. kirjan 29 luvun, ja lausui kohta sen jälkeen: -- Saanko minä tämän paikan lukea uudelleen, mutta omasta vihkosestani?

-- Luonnollisesti, myönsivät vanhemmat, ja Ruth oli täynnä odotusta.

Reino otti päivällä kirjoittamansa lehdet ja luki:

Jakob ja Rakel.

Jakob lähestyi äitinsä, Rebekan, syntymäseutua. Laaja ruohokenttä levisi hänen eteensä kuin viheriäinen meri, josta metsäiset mäet kuin saaret kohosivat. Vasemmalla siinsivät Libanonin vuoret pitkänä vyönä, mutta oikealla ääretöntä tasankoa rajoitti ainoastaan taivaan sininen kupu. Edessä näkyi valkeita taloja. -- Onkohan tuolla jo Haaran? Lammaslaumoja kulki kolmelta taholta muutamia tuuheita puita kohti. -- Siellä oli varmaan kaivo. Ja Jakobille johtui mieleen vanhan Elieserin kertomus, kuinka tämä juuri tuolla kaivolla kohtasi hänen äitinsä Rebekan.

Laskeva aurinko loi vielä hohtavia säteitään, ja Jakobin oli jano. Hän kiirehti askeleitaan, ja pian oli hän kaivolla. Sinne oli jo saapunut paimenia laumoineen, ja vielä näkyi lähestyvän neljäs lammaslauma, jota ohjaili reipas nuori nainen. Jakob katseli mielihyvin tytön sulavia liikkeitä, ja jopa hän erotti neidon ihastuttavan kauniit kasvotkin.

-- Se on Labanin tytär Rakel, sanoivat paimenet.

Silloin Jakobin sydän sykähteli ilosta. -- Labanin tytär, siis serkkuni!

Kun lauma oli saapunut kaivon lähelle, huusi Jakob: -- Hei, pojat, vieritetäänpä kivi pois kaivon suulta!

Innolla ja tottumuksella alkoi Jakob sitten juottaa enonsa lampaita Rakelin katsellessa ihmetellen tuota reipasta ja avuliasta muukalaista, joka hänelle, tuntemattomalle, niin suuren palveluksen teki.

Kun lampaat oli juotettu, ilmoitti Jakob olevansa Labanin sisaren, Rebekan, poika.

-- Oi, mehän olemmekin siis sukulaisia! Minä olen Labanin tytär, virkkoi neito ihastuksissaan.

Silloin sulki Jakob serkkunsa syliinsä, suuteli häntä ja itki liikutuksesta. -- Mikä ilo, mikä onni, että Jumala minut tänne johdatti! puhui hän ja katseli yhä ihastuneempana kaunista Rakelia.