Part 2

-- Kuitenkin olemme teitä 200 vuotta vanhempia, sanoi talon tytär hymyillen.

-- Ihmeellistä! Kuules Reino, me taidammekin nähdä vielä unta. -- Niin, tämän täytyy olla unta, sanoi Aino kuiskaten veljelleen.

-- Unena minäkin olen tätä pitänyt, mutta minä purasin äsken varmuuden vuoksi sormeani, ja se teki kipeätä. Katsos tuossa noita hampaitten jälkiä. Sen mukaan tämä olisi totta. Sitten Reino kääntyi vanhempien puoleen ja sanoi: -- Te mainitsitte, että tulette tänään olleeksi täällä täsmälleen kaksisataa vuotta.

-- Niin, aivan niin!

-- Mutta nythän on heinäkuun 13 päivä. Te olette ajasta 2 viikkoa jälellä.

-- Etkö sinä, Reino, huomaa, että he noudattavat vanhaa ajanlaskua, huomautti Aino.

-- Niin, kuinka te voisittekaan tietää, että Suomessa siirryttiin vanhasta, julianisesta ajanlaskusta uuteen, gregorianiseen, vuonna 1753, selitti Reino.

-- Sitten on meidänkin siirryttävä kaksi viikkoa eteenpäin, eikö niin, isä?

-- Tietysti, David. -- Kuinka maamme kävi vuoden 1718 jälkeen, jäikö se kokonaan ryssien haltuun? kysyi isäntä.

Reino kertoi, kuinka Kaarle XII:n kuolema sinä vuonna joudutti rauhantekoa, joka kuitenkin vasta v. 1721 tehtiin Uudessakaupungissa, jolloin Venäjä luovutti takaisin suurimman osan Suomea.

Nyt päätettiin, että täst'edes Reino seuraavina päivinä luennoisi Suomen historiasta niin tarkkaan kuin muisti. Talonväellehän oli niin äärettömän mielenkiintoista kuulla maamme vaiheista.

-- Meillä on tänäpäivänä kaksisataismuistopäivä, ja nyt siitä tuli oikein suuremmoinen juhlahetki, kun saimme teidät, rakkaat lapset, luoksemme, virkkoi emäntä lämpimällä äänellään, silmät tulvehtien lempeyttä ja rakkautta.

Aino rohkaisi nyt mielensä ja pyysi, että talonväki laulaisi vielä.

-- Oi niin mielellämme, meillähän on vielä parikin laulua esittämättä virkkoi Ruth. -- Veljeni, kuoronjohtajamme, on kaikki laulumme säveltänyt. Nyt saatte kuulla hänen juhlakantaattinsa. Ruth loi veljeensä hellyyttä, rakkautta ja ylpeyttä uhkuvan katseen.

Kuoron johtaja asettui taaskin soittamaan urkuja, naiset harppuineen kävivät paikoilleen, ja esitys alkoi.

Hartaina ja sydän iloa tulvillaan kuuntelivat sisarukset ihanan ja juhlallisen kantaatin esitystä. Se oli pitkä, mutta he toivoivat, että sitä jatkuisi yhä. -- Ei taivaassakaan voi kuulla ihanampaa, ajattelivat he.

Kun urkujen loppusoiton vieno pianissimo haipui hiljaisuuteen ja soittaja laskeutui istuimeltaan, meni Reino puristamaan kädestä mestaria ja virkkoi: -- Te olette vallan suuremmoinen! Olen minä kuullut paljonkin musiikkia ja nautin musiikista, mutta en ole vielä kuullut mitään tämän vertaista.

Nuorukainen sanoi siihen: -- Mitä lahjoja Jumala on meille antanut, niitä meidän on kehitettävä, ja minulla on ollut aikaa yllin kyllin. Tietysti te molemmat laulatte?

-- Olenhan minä yrittänyt hiukan bassoa.

Aino riensi kiitokseksi syleilemään Ruthia, unohtaen ujoutensa. Kääntyen sitten äidin puoleen hän kuitenkin kysyi arkaillen: -- Sallitteko?

Perheen emännän silmiin kohosivat liikutuksen kyyneleet, ja hän virkkoi: -- Sinä suloinen lapsi, minä rakastan sinua kuin olisit oma tyttäreni. Syleile sinä minua vain niinkuin äitiäsi ainakin.

-- Kai Aino neitokin laulaa? kysyi David. -- Sopraanoa, eikö totta?

-- Olenhan minä vähin laulellut, mutta kun minä kuuntelen sisarenne ääntä, niin minä oikein häpeän omaani.

-- Kyllä teistä laulajia tulee! rohkaisi mestari.

-- Kunhan satakin vuotta harjoittelemme, naurahti Reino.

-- Te vaan teitittelette toisianne, vaikka jo sovittiin, että olette keskenänne sisaria ja veljiä.

-- Suokoon äiti aikaa tottumiseen, sanoi David.

-- Niin, me olemme vasta kolmen tunnin tuttuja, mutta huomenna me olemme jo unhottaneet koko te-sanan, lausui Reino.

-- Kertokaa nyt meille jotakin itsestänne, pyysi äiti.

Reino aloitti:

-- Olemme orpoja. Isä kuoli ollessamme kuuden- ja seitsemänvuotiaita. Hän oli pikkuvirkamies, Salomon Borg, Turussa, mutta me muutimme sukunimemme Puroksi, kun isoisämme kotitalon nimi oli Purola. Koulussa annettiin ukille kuitenkin hienompi nimi, niinkuin siihen aikaan oli tapana, josta useinkin oli se seuraus, että rehdin suomalaisen pojasta tuli jo nimensä perusteella ruotsalainen. Meidän isämme kuuluu kuitenkin olleen ankara suomenmielinen, vaikka häneltä nimi jäi muuttamatta. Äitimme kuoli 5 vuotta sitten, ja silloin otti enomme meidät kasvateikseen ja jouduimme käymään Tampereen yhteiskoulua kuudennelta luokalta alkain. Olimme samalla luokalla, vaikka minä olenkin vuoden ja neljänneksen sisartani vanhempi. Toissa keväänä saimme kultalyyran lakkineen.

-- Turun yliopistossa? kysyi isä.

-- Ei, Helsingin, jossa yliopisto on ollut Turun palosta, vuodesta 3827, aikain. -- Olimme kesää viettämässä eräässä talonpoikaistalossa, ja meidän piti tänään hakea voita eräästä peninkulman päässä olevasta metsätorpasta, sillä talosta ei luvattu voita näin heinäaikana, kun sisällissodan aikana karjakin pieneni.

-- Mikä sota se oli? kysyi David.

Reino kuvasi lyhyesti edellisen kevättalven tapahtumat ja siitä sekä maailmansodasta johtuneen elintarvepulan.

-- Kyllähän meidän nyt kelpasi tänne tulla, sillä me pääsimme asuttuun taloon, mutta millainen oli vastaanotto, kun te tänne tulitte? Ei suinkaan tämä tällaisessa kunnossa ollut?

-- Eipä tietenkään, vastasi isäntä. -- Meillä ei ollut mukanamme muuta kuin tuo Raamattumme, ja hän osoitti pöydällä olevaa vahvaa, nahkakantista kirjaa. -- Kun näimme ryssien tulevan, sieppasin minä sen pöydältä ja sitten riensimme hengen hädässä metsään ja jouduimme tänne. Tuo kirja onkin meidän paras aarteemme, ilman sitä olisi elämämme täällä äärettömän puutteellista. Luemme siitä luvun joka päivä. Te huomaatte piankin, kuinka rikkaaksi se on elämämme tehnyt.

Äiti jatkoi: -- Kun saavuimme tänne, olimme sangen surkeassa tilassa. Emme olleet vuorokauteen mitään syöneet. Tuli ilta ja pimeä, ennenkuin pääsimme tänne avarampaan osaan, ja yön saimme nukkua käytävässä. Kun aamulla heräsimme ja jouduimme tänne, niin näimme, että täällä oli aivan autiota ja kuollutta. Olimme jo joutua epätoivoon, kun kuulimme iloksemme veden hienoa solinaa. Tulimme ääntä kohden ja löysimme tuon vesipuron. Voi, kuinka vesi maistui silloin hyvältä! Rupesimme katselemaan elämää jo hieman valoisammin ja mietimme, miten täältä pois pääsisimme, sillä emme osanneet epäillä, ettemme löytäisi täältä tietä takaisin maanpinnalle.

-- Silloin huomasin minä, jatkoi Ruth, -- vesipuron yläpuolelta tippuvan vettä, niinkuin ensin luulin; kastoin sormeni pään siinä ja vein sen kielelleni.

-- Ja silloin Ruth sanoi: Mitä tämä on? selitti David. -- Sentähden annoimme tälle elämännesteelle mani-nimen.

-- Minä tunsin heti ensi tipasta ihmeellisen voiman ja sulon ruumiiseeni virtaavan, jatkoi Ruth. -- Ja tämä ihmeellinen aine on meitä ylläpitänyt nämä kaksisataa vuotta.

-- Se onkin kuin vanhojen kreikkalaisten jumalten juomaa, vakuutti Reino. -- Senpätähden tekin olette aina pysyneet nuorina, kauniina ja kuolemattomina kuin Olympon jumalat.

-- Kyllä meidänkin aikamme tulee eritä täältä, ainakin sitten, kun saamme Jumalan avulla maailmamme valmiiksi, lausui isä ja jatkoi: -- Ja nyt, kun te, nuoret lapsemme, olette tulleet avuksemme, niin tokkopa ehdimme ensimmäisten ihmisten ikäänkään.

Samassa kello löi 12. Kello oli kiinnitetty marmoriseinään urkujen vasemmalle puolelle. Sen ääni oli pehmeän hyväilevä ja kolmisointinen. Viimeisen lyönnin kaiku kiiri kauan huoneessa korvia hivelevänä. Kun ääniaallot vaimenivat, otti Ruth tarjottimen, asetti sille kuusi pikaria ja meni täyttämään ne manilla. Maniastiassa oli kultainen hana, ja kallis juoma virtasi pikareihin kuten ainoastaan jumalainen nektari voi virrata.

Ruth tarjosi ensin vanhemmilleen, sitten Ainolle, Reinolle ja veljelleen. Kun hän itsekin oli ottanut maljasen käteensä, lausui isä:

-- Me kiitämme Sinua, taivaan ja maan Jumala, tästä lahjastasi ja nautimme mania muistaen sinun hyvyyttäsi!

Sen jälkeen he alkoivat nauttia juomaa pienin siemauksin, hitaasti. Reino ja Aino seurasivat tarkasti vanhojen asukkaiden esimerkkiä. He huomasivat, että samoin kuin näiden ihmeellisten ihmisten käytös, elämä ja työ oli taidetta, samoin heidän ruumiillinenkin nauttimisensa tapahtui taiteellisesti.

Mutta vielä enemmän kuin manista nautti Reino Ruthin olemuksesta, hänen istumisestaan, hänen liikkeistään, hänen ihmeellisestä kauneudestaan. Kaikki oli tytössä prinsessamaisen ylevää, mutta sittenkin hän oli kuin Ruth Rautamo. Ja taaskin Reino ajatteli näkevänsä vain unta. -- Mutta tämä ei voi olla unta, kun kaikki on niin todellista ja tätä on kestänyt jo niin kauan.

Reino katsoi kelloaan Ruthin korjatessa pois maniastioita ja kysyi sitten: -- Miten teidän kellonne on kuusi tuntia joko edellä tai jäljessä?

Isäntä vastasi: -- Meidän päivämme alkaa, samoinkuin vanhojen juutalaistenkin, aamusta, kun valo tulee. Silloin on kello 12, nyt on tätä päivää kulunut 12 tuntia.

-- Nukutaanko täällä myös? kysyi Aino luoden silmänsä huoneen oikealla sivulla oleviin verhoihin, jotka olivat samettimaista sinistä kangasta ja peittivät oviaukot, joista päästiin sisempiin suojiin. Ovia erotti toisistaan kolmen enkelin Gabrielin, Rafaelin ja Arielin ihanat kuvapatsaat.

-- Kyllä, myönsi äiti, -- kello kahdelta menemme levolle ja nukumme aamuun kello 12:een, jolloin nousemme, laulamme aamuvirren ja juomme mania ensi kerran. Sitten teemme työtä kello kuuteen, jolloin on toinen manin juonti, kahdeksasta kahteentoista on taas työaika, ja sitten kolmannen manin jälkeen menee aika täällä salissa lukiessa ja puhellessa, kunnes on aika mennä nukkumaan. Tänään, kun oli suuri juhla, emme olleet työssä ollenkaan, ja huomenna on sunnuntai, jota mekin luonnollisesti vietämme lepopäivänä.

-- Mutta tehän nukutte paljon, aivan kuin lapset meillä enon kotona, sanoi Reino.

-- Me seuraamme luonnon järjestystä. Täällä tulee pimeä kello kahdelta, ja aamulla kahdeltatoista alkaa täysi päivä.

-- Talvellako myöskin?

-- Ei täällä ole talvea, enempää kuin syksyä tai kevättäkään. Meillä on ainainen kesä, niinkuin tuolla ylhäällä suloisimman suven aikana.

-- Mistäs johtuu tämä valo, kun ei tänne päivä pääse eikä aurinko ylety?

-- Kyllä se johtuu auringosta, vastasi David. -- Sen lämpö- ja valosäteet tunkeutuvat tänne läpi kallion. Ne imeytyvät vuoreen, josta sitten tasaisesti leviävät yli koko valtakuntamme.

Kello yhden lyönnin vielä väreillessä ilmassa David meni pöydän luo, avasi Raamatun aivan lopusta ja alkoi lukea Johanneksen ilmestyskirjan lähinnä viimeistä lukua.

Kaikki kuuntelivat hartaina kuvausta ihmekaupungista, mutta vieläkin enemmän Aino ihaili lukijan sointuvaa ääntä.

-- Ja nyt te, rakkaat lapset, saatte laulaa oman virtenne, että saamme kuulla, millaisia virsiä nykyään Suomessa lauletaan.

Emännän pyyntö oli niin herttainen, että nuorista tuntui aivan mahdottomalta kieltäytyä. He katselivat toisiansa ja loivat sitten hämillään silmänsä talonväkeen, mutta kaikkien kasvoilla näkyi harras odotus. Äskeinen luku toi nuorille sisaruksille mieleen virren 142, jonka he osasivat kokonaisuudessaan ulkoa.

He lauloivat. Mutta kun he aloittivat kolmatta säkeistöä, meni David urkujen ääreen ja alkoi säestää. Nyt kävikin veisuu paremmin, he lauloivat lämmöllä, sillä nyt oli heillä sydän mukana, ja kun he pääsivät loppusäkeistöön, niin he tunsivat, että virrenveisuukin tuottaa suurta nautintoa. Reino tunsi sielunsa ikäänkuin jalostuneen ja ajatteli: -- Noin jalojen ihmisten seurassa kehityn minäkin varmaan paremmaksi.

-- Se oli kaunis virsi! kehui äiti.

-- Niin, se onkin meidän suurimman runoilijamme Johan Ludvig Runebergin tekemä, myönsi Reino.

-- Teiltä saamme ehkä montakin uutta virttä virsikirjaamme, lausui David.

-- Emme osaa monta ulkoa, tuskin kymmentäkään, tunnusti Aino.

-- Se on hauska, että te olette laulajia. Nythän tuleekin kuorostamme iso, iloitsi Ruth.

-- Toivomme, että opimme teidän kanssanne laulamaan, sanoi Aino vaatimattomasti.

Päivän lopuksi piti isä hartaan iltarukouksen, jossa hän kiitti Jumalaa siitä siunauksesta, jota he olivat saaneet osaksensa näinä kahtenasatana vuotena. Viimeksi sulki hän taivaallisen Isän huomaan nämä kaksi lasta ja pyysi, että hekin saisivat nauttia samaa armoa ja hyvyyttä, jota he itse olivat saaneet osakseen niin runsain määrin. Sitte pani hän toisen kätensä Ainon ja toisen Reinon pään päälle ja sanoi: -- Sinut, suuri Luoja, me otamme todistajaksi nyt tänä juhlapäivänä, jolloin käsittämättömässä viisaudessasi olet lähettänyt nämä lapsesi meidän luoksemme, että me otamme, hellimme ja kasvatamme heitä omina lapsinamme.

Vahvistukseksi syleilivät vanhemmat, samoin Ruth ja David, maan päältä tulleita lapsina, sisarena ja veljenä.

Aino ja Reino tunsivat tällä hetkellä niin syvää liikutusta, etteivät he kyenneet sanomaan mitään, mutta heidän silmänsä ja kasvonsa ilmaisivat kyllä, kuinka onnellisia ja äärettömän kiitollisia he olivat uusille omaisilleen.

Kello läheni kahta tai Reinon kellon mukaan kahdeksaa. Oli siis hankkiuduttava levolle.

Ruth ja David luovuttivat vuoteensa uusille sisaruksilleen. Eivätkä siinä vastaväitteet auttaneet. Maanantaina oli ensi työksi ruvettava valmistamaan uusia sänkyjä ja vuodevaatteita. Siihen asti, kunnes ne valmistuivat, saivat vanhemmat lapset nukkua leposohvilla.

Niin kului Ainon ja Reinon ensipäivä maninmaassa, ja talonväellä päättyi kahdessadas vuosi.

Ilma alkoi äkisti pimetä. Hiljaisuus ja rauha vallitsi uudessa kodissa. Ei kuulunut muuta ääntä kuin kellon hiljainen tikutus ja puron vieno solina. Se oli tuutulaulu nuorille tulokkaille, jotka olivat eläneet elämänsä merkittävimmän päivän.

II

Reino ja Aino heräsivät vienoihin säveliin. He hämmästyivät, eivätkä heti muistaneet, missä he olivat. Kesäinen päivänvalo välkkyi kultaisessa sängyn päädyssä ja hohti sinisissä verhoissa. Vaaleanpunainen vaate, pehmyt kuin silkki, oli makaajan peitteenä. Aino siveli sitä sormillaan ja epäili yhä omaa olemistaan, kun verhot aukenivat ja Ruthin suuret, loistavat silmät tervehtivät suun hymyillessä ja kultakutrien sädehtiessä.

-- Joko Aino-sisko jaksaa nousta?

Silloin Aino tuli täyteen tajuunsa ja huudahti riemuiten: -- Oi Ruth! Hän nousi vuoteestaan ja sisaret tervehtivät syleillen toisiaan.

Ruth toi nyt uuden valkoisen puvun, joka oli runsaasti koristettu kulta- ja hopea-ompeluksilla ja pyysi Ainoa pukeutumaan siihen. Kiitollisena otti Aino puvun vastaan, sillä olihan hänen oma pukunsa kovin epäsointuinen tässä ympäristössä.

Ruth auttoi Ainoa pukeutumisessa, kiinnitti kultaisen soljen rintaan, sitoi otsanauhalla vaalean tukan, antoi sievät, koruommellut tohvelit jalkoihin, pyöräytti sitten Ainoa ympäri ja virkkoi: -- Nyt ei veljesi tunne sinua eiliseksi sisarekseen!

Aino loi katseensa kuvastimeen, hämmästyi itsekin omaa somuuttaan ja sanoi ihastuneena: -- Olenko minäkin näin? -- -- --? Ja jatkoi ajatuksissaan: -- Miltähän minä Davidin silmissä näytän?

Reino tuli yht'aikaa tyttöjen kanssa saliin omasta makuusuojastaan puettuna Davidin tummansinisestä kankaasta tehtyyn mekkoon. Hän tervehti lämpimästi Ruthia ja sisartansa ja meni sitten toivottamaan hyvää huomenta vanhemmille.

Tervehtiessään emäntää Aino kysyi suloisesti hymyillen: -- Minä saan siis sanoa teitä äidiksi?

-- Oi lapseni, minä olen nyt sinun äitisi. Tuntuu niin äärettömän hyvältä saada tällaista nuorta tyttöä helliä ja hoivailla.

Aino loi katseensa Ruthiin, joka järjesteli kukkapöytää.

Äiti arvasi Ainon ajatuksen ja sanoi: -- Ruth on minulle pikemminkin kuin sisar. Mehän olemme melkein yhtä vanhoja, ainoastaan 20 vuotta ikäeroa!

-- Eihän Ruth ole hituistakaan vanhemman näköinen kuin Aino, virkkoi Reino, mutta joutui samassa hämilleen, kun hän oli uskaltanut mainita ristimänimeltä tuota ylhäistä neitoa, jonka hän vasta eilen ensi kerran näki.

Silloin Ruth kääntyi Reinoon päin, katseli häntä hurmaavilla silmillään ja sanoi:

-- Taitaisi sinusta, Reino, olla mielenkiintoisempaa nähdä minut 200 vuotta vanhemman näköisenä kuin sisaresi, että saisit sanoa minua mummoksi?

-- Ei, ei, ei, torjui Reino, -- silloin tämä lumottu maa ei olisi kovinkaan hauska paikka. -- Enkä minä olisi tänne tullutkaan, jatkoi nuorukainen rohkeasti, -- ellei täällä olisi ollut oikeata Ruthia.

David katseli Ainoa kuin uutta ilmestystä. Sisaren puku teki Ainon niin ihmeen ihanaksi. Nuoren miehen rinnassa läikähteli lämmin laine ja hän tunsi sydämessään sellaisen autuuden tunnon, jollaista hän ei ollut koskaan ennen elämässään tuntenut.

Kun oli veisattu aamuvirsi, jolloin isä soitti urkuja, äiti luki 92:sen psalmin ja lausui Herran rukouksen.

Sen jälkeen nautittiin aamumani ja mentiin sitten ulos tarkastamaan ympäristöä ja tutustumaan tämän ihmemaan salaisuuksiin.

Heti pilarien ulkopuolelta alkoi puisto. Siinä oli ensimmäisinä kaksi kookasta koivua keväisessä vehreydessään. Puistossa oli samaa lajia puita ainoastaan kaksi kappaletta kutakin. Sen kaikki 400 puuta olivat maapallon eri osista. Paitsi koivua, Suomen puita oli vielä kuusi, tuomi ja pihlajaparit. Nämä molemmat viimemainitut parit olivat täydessä kukassa. Oli puita, joita Aino ja Reino eivät olleet nähneet edes kuvissakaan. Muutamissa puissa oli mitä loistavimpia kukkia, ja palmuissa suuremmoisen komeita lehtiä. Joka vuosi lisääntyi puisto uudella puuparilla, joka kasvoi sinä vuonna täyteen kasvuunsa ja jäi sellaiseksi kukkineen, lehtineen.

Kukkapuiden oksilla oli pieniä laululintuja, jotka aamuin illoin laulelivat sulosäveleltään. Kukin kukkapuu synnytti oman lintuparinsa. Niitä oli nykyään 20 paria, kauniita niinkuin maanpäällisetkin livertäjät.

Ihmemaan asukkaat olivat hyviä ystäviä pikkusiivellisten kanssa, jotka tulivat heidän olkapäillensä ja ojennetuille käsille, liverrellen ihastustaan tästä sunnuntaisesta vierailusta.

Eräs linnuista uskalsi tulla Ainonkin olkapäälle. Aino ojensi kätensä ja houkutteli lintusta siihen.

-- Tämä on aivan meidän pääskysemme muotoinen, mutta tällä on hopeaa siivissä. Miksi te tätä nimitätte? kysyi Aino kääntyen Davidin puoleen.

-- Kyllä me sitä pääskyksi nimitämme, vastasi David.

Aino vei lintusen lähelle poskeaan, ja pääsky alkoi nokallaan hyväillä neitosen poskea. -- Voi, kuinka sinä pääsky pieni olet kiltti! ihasteli Aino, ojensi sitten kätensä ja lintunen lensi pihlajan oksalle.

-- Mutta eihän täällä ole hyönteisiä, millä lintuset elävät, huomautti Reino.

-- Niillä on oma maninsa; kukkien tuoksu riittää niille ravinnoksi, vastasi Ruth.

Puiden välissä ja puiston ympärillä kasvoi kukkia. Niitä oli myöskin 200 lajia, mutta kukkia oli satoja samaa lajia. Kukin laji kasvoi myöskin yhtenä vuonna täyteen kukkaansa ja jäi sellaiseksi kuihtumatta, kuolematta.

Ruth keksi ensiksi uuden kukan taimen ja huudahti:

-- Tämän vuoden kukka! Voi pientä ressua, mikä sinustakin tulee, kun aikuiseksi pääset!

Reino katseli kukan tainta lähempää ja tiesi: -- Sehän on mesimarjan alku.

-- Voi hyvä ihme, minä pudotin kukkani tänne tullessamme, ja nyt tämä maailma alkaa niitä kasvattaa, ihasteli Aino.

-- Teidän tuloanne siunaten Luoja on ne tänne nyt lähettänyt, sanoi isä.

Perhe kulki hiljalleen kierrellen, kaarrellen puistossa. Siellä oli niin paljon kaunista nähtävää. Silmä sai yllin kyllin nauttia mitä runsaimman kauneuden rikkautta.

-- Mennään nyt virralle! esitti David.

-- Onko täällä virtakin! huudahti Reino ihastuneena. -- Tämä on sittenkin oikea paratiisi eikä maanalainen maailma.

He saapuivat virran rannalle. Se oli kivenheiton levyinen vuo, joka alkoi salin puoleisen vuorenseinän juurelta ja päättyi vastaiselle puolelle 1200 askeleen pituisena.

Virran ranta oli melkein kauttaaltaan hienoa keltaista hiekkaa; ainoastaan keskikohdalla oli vihreätä nurmikkoa mataline kukkineen, ja siihen lähelle ulottui puiston kulma.

Vastaisella puolella oli noin 10 m korkea kallio, joka äkkijyrkkänä kohosi virrasta. Kallio oli samaa punertavaa marmoria, josta salin permanto oli tehty.

-- Onko tuossa virrassa kaloja? kysyi Reino. -- Minä olin viime yönä saamaisillani uistimella suuren lohen, mutta juuri kun olin nostamassa sitä veneeseen, pyörähti se ympäri ja vei koukut mennessään. Oikein kyynel kierähti silmääni, se kun olisi ollut ensimäinen loheni, ja senkin piti mennä. Oli sentään onni, että se oli vain unta.

Ruth meni aivan veden partaalle ja kutsui: -- Tui, tui!

Silloin siihen ui pieniä, kullan- ja hopeanvälkkyviä kaloja. -- Tässä näette toista lajia meidän eläinkuntaamme!

Pikku kalaset uivat aivan heidän silmäinsä alla ja pitivät puhtaan kirkkaassa vedessä kaunista kisaansa.

-- Kaikki täällä on puhdasta ja kaunista! ihaili Aino. -- Uskaltaisikohan tuohon mennä uimaan? Hän koetteli vettä sormillaan, -- Tämähän on lämpimämpää kuin eilen Herajärvessä.

-- Joka päivähän me käymme uimassa, myönsi David. -- Mennäänkö nyt? Tavallisesti me käymme keskipäivällä, mutta voimmehan nyt tehdä poikkeuksen.

-- Menkää vain, te nuoret! Me katselemme uintianne. Antakaa sunnuntai-uimapukunne Ainolle ja Reinolle.

-- Onko teillä oikein eri sunnuntaiuimapuvutkin? kysyi Aino, kun he olivat puun suojassa, jonka oksilla riippui kaksi uimapukua, toinen niistä hopeanvärinen, silkinhieno.

-- Tietysti, vastasi Ruth. -- Tätä pidin minä eilenkin suuren juhlan kunniaksi, pue sinä, sisko se nyt yllesi. Minä otan tämän sinivalkoisen.

-- Voi, kuinka teillä on kaikki niin hienoa ja ruhtinaallisen loistavaa. Eivät maan monetkaan jumaliset ihmiset panisi tällaisia yllensä.

-- Miksi emme käyttäisi sitä, mitä Jumala on meille antanut. Emmehän sittenkään kykene pukemaan itseämme niin kauniiksi, kuin Hän pukee kukat ja puut.

-- Kyllä sinä vain olet kauniimpi kuin yksikään kukka, vaikka sinulla ei olisi mitään ylläsi, tunnusti Aino.

-- Äläpä teekään minua itserakkaaksi, minäkin voin langeta samaan kiusaukseen katsellessani sinua.

Kohta olivat kaikki neljä veden helmoissa. He uivat kuin kalat sukeltaen ja molskien. Vaikka Aino ja Reino olivatkin hyviä uimareita, niin nyt he saivat nähdä oikeita uimamestareita. -- Mutta noilla olikin yli kahdensadan vuoden harjoitusaika takanaan. Eikä Reino yhtään ihmetellyt, vaikka David ui nopeasti kuin hauki ja Ruth kevyenä kuin Huopanan kiisken mullonen.

Sitten seurasivat hypyt kalliolta. Aino ei uskaltanut ollenkaan yrittääkään. Reino hyppäsi alemmalta kohdalta, mutta David ja Ruth nousivat kallion ylimmälle reunalle ja liitivät kauniissa kaaressa halki ilman kuin lokit. Tätä katsellessaan päätti Reino saavuttaa tuon hyppytaituruuden ainakin vuoden kuluttua.

Kun he taas neljin molskivat vedessä, ajaen vettä toistensa päälle kuin vallattoman iloiset lapset ainakin, nauroivat Aino ja Reino niin, että kukat kedolla sitä ihmetellen kuuntelivat.

Kun nuoret olivat taas tavallisissa pukimissaan, virkkoi Aino veljelleen. -- Minua vähän hävettää meidän naurumme. Ruth ja David eivät koskaan naura, vaikka he ovat yhtä nuoria kuin mekin, tarkoitan yhtä nuoren näköisiä. Pitävätköhän he sitä sopimattomana?

Pian he kuitenkin pääsivät siitä huolesta, sillä äiti virkkoi: -- On niin virkistävää kuulla teidän nauruanne. Nämä meidän vanhat lapsemme ovat sen taidon jo kokonaan unhottaneet.

-- Ettekö todellakaan naura koskaan ääneen? kysyi Reino kääntyen Ruthin puoleen.

-- Eihän sitä näin vanhana enää osaa.

-- Vai vanhoja te, olisittepa itse nähneet itsenne tuossa virrassa äsken peuhaavan kuin nuoret lohenpoikaset, niin ette sanoisi itseänne vanhoiksi!

-- Ehkä teiltä taas opimme nauramisen taidon, kun enemmän yhdessä olemme.

-- Entä osaatteko te itkeä? kysyi Reino.

-- Eihän meillä ole täällä ollut mitään itkettävääkään.

Reino ajatteli: -- Hyvin lähellä jumaluutta ovat nämä ihmiset. Ei ole heillä surua, ei sairautta, he eivät tarvitse ruokaa, eivätkä vanhene, tokkopa kuolevatkaan koskaan. Tahtoisin kuitenkin nähdä Ruthin edes kerran nauravan.

Oltiin kotimatkalla, kun Aino äkkiä pysähtyi ja huudahti iloisena. -- Hyvänen aika, katsokaas näitä pieniä petäjän taimia!

-- Niin, niin, siitä on todellakin 50 vuotta kulunut, kun tuomen saimme. Nyt tuli petäjän vuoro. David lisäsi: -- Ensi puu oli koivu, viidenkymmenen vuoden kuluttua tuli kuusi ja v. 1818 ilmaantui pihlaja.

-- Topeliuksen syntymävuonna, virkkoi Aino.