Part 1

LUMOTTU MAA

Kertomus nuorisolle

Kirj.

ILMARI TULIMAA

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1924.

I

Sisarukset Aino ja Reino viettivät vuonna 1918 kesää eräässä Keski-Suomen kylässä. Sinä kesänä ei riittänyt monesta talosta ruoka-aineita edes vanhoillekaan saatikka sitten muille kesävieraille, ja siksi nuoret lähtivät noin peninkulman päässä sijaitsevaan metsätorppaan ostamaan leipää ja voita.

Reinon selässä oli melkein tyhjä reppu, sillä ne muutamat pienet kirjavihkoset, jotka he aikoivat jättää tulijaisiksi torpan väelle, eivät pussia pullistuttaneet.

Reippaasti ja iloisin mielin kulkivat sisarukset, joiden päätä kaunisti edellisenä keväänä saatu valkolakki. Kaitainen metsäpolku vei ensin läpi petäjikön ja laskeutui sitten koivuja ja haapoja kasvavaan laaksoon. Sielläkös räkättirastaat pitivät ilvettään! Laakson pohjassa solisi pieni puro, joka uoman äyräistä päättäen kevättulvien aikana oli hyvinkin vuolas. Siltana johti puron yli pyöreä, kuorittu haapa, jota myöten Reino ensin kulki toiselle puolelle, jääden sitten katsomaan, miten sisko suoriutui. Hyvin hän pääsikin, niinkuin voimistelussa harjaantuneen tytön tulikin.

Vähitellen maa alkoi kohota. Polku johti leveän Kalliovaaran yli. Koivut loppuivat. Kuuset ja solakat petäjät olivat mäenrinteen kasvatteja. Ylhäällä kalliolla kasvoi kuitenkin ainoastaan jokunen yksinäinen honka, joka mahtavilla juurillaan syleili kalliopaasia välttääkseen myrskyn runtelemien sisartensa kovan kohtalon. Moni uljas honka oli saanut tuntea tyvellään purevan sahankin ja päässyt matkailemaan kauas syntymäsijoiltaan -- luomakunnan herroja palvelemaan. Lähellä kallionlaen pohjoista reunaa yhtyi tiehen toinen idästäpäin tuleva polku, ja siinä sisarukset pysähtyivät ja loivat odottavat katseensa polun suuntaan. Reino vilkaisi kelloaan ja virkkoi: -- Saavuimme neljännestuntia liian aikaisin. Yhdeksitoistahan Ruthin piti täällä meihin yhtyä.

-- Pianhan aika kuluu tässä odottaessa, sanoi Aino.

He istuutuivat kivelle ja puhelivat niitä näitä, Reinon luodessa tämän tästä silmänsä suunnalle, josta odotetun piti tulla.

-- Pidätkö sinä paljon Ruthista? kysyi Aino hymyillen veljeltään.

-- Kukapa ei voisi olla hänestä pitämättä, vastasi veli vältellen.

-- Mutta pidätkö enemmän kuin muista tytöistä, enemmän kuin -- minusta? tutki Aino.

-- Soisitko sinä, että minä pitäisin hänestä enemmän kuin omasta rakkaasta sisarestani; sanoi Reino katsoen hellästi sisareensa.

-- Sinä et halua vastata suoraan, mutta ei ole tarviskaan. Tiedänhän minä muutenkin, että Ruth Rautamo on sinusta maailman paras ja kaunein tyttö. Ja hänkin pitää -- niin pitää -- pitää --, -- sinä toivot nyt kovin hartaasti, että sanoisin: sinusta, mutta jätänpä sanomatta. Saat ottaa siitä itse selvän.

Reino loi taas silmänsä itää kohden, mutta kun sieltä ei odotettua näkynyt, kohotti hän katseensa taivaalle, jossa mustia pilviä kohosi esiin. Näytti tulevan oikein valtava ukkossade. Pian näkyi salamain leimahduksia ja kuului etäistä jyrinää.

Vuoren pohjoinen sivu oli jotenkin jyrkkä, mutta siellä kasvoi tiheätä kuusikkoa. Sinne kuusikon turviin riensivät nuoret juoksujalkaa. Paksut, synkät pilvet olivatkin jo aivan heidän yläpuolellansa, ja kohta alkoi putoilla suuria pisaroita.

-- Katsos, Aino, tuonne vasemmalle, siellähän vasta mainio sateensuoja on!

-- Mennäänkin sinne, siellä on oikein topatut sohvatkin! ehdotti sisar.

Muutamalla harppauksella pääsivät nuoret kallioluolaan, jonka katon muodosti ulkoneva kallionkieleke. Perällä oli sammaloituneita kiviä. Aino istuutui matalalle, pehmeälle istuimelle ja hänen viereensä toiselle, sohvantapaiselle, heittäytyi Reino pitkälleen.

Ukkonen jyrähteli nyt aivan Kalliovaaran päällä, ja välistä oli jyrähdys niin ankara, että vuori tuntui vapisevan perustuksiaan myöten. Mutta ukkospilvet menivät pian ohi, ja kohta kuului ainoastaan heikkoa jyrinää kaukaa lännestä.

Aino istui ja katseli sateen valumista. Se muodosti kuin esiripun luolan suulle, miljoonista pisaroista kudotun. Mistähän tuo vesi on tällä kertaa kotoisin, onkohan se Karjalan ja Aunuksen vesiä? ajatteli Aino. -- Vesi ja ilma, kuinka ne kiertelevätkään, lakkaamattomassa kulussa. Tuokin vesi on voinut olla Siperian mäntyjen neulasissa ja juosta Obissa ja Jeniseissä; se on voinut sitä ennen virrata pyhässä Gangesjoessa, ja hurskaat hindut ovat siinä peseytyneet; Niilissä siinä ovat uineet krokotiilit; se on ehkä joskus ollut mehuna Ranskan viinitarhojen rypäleissä, tai chichajuomana jibaroindiaanien kesteissä. Tuo ihmeellinen elämän ylläpitäjä valuu niin kauniina tuossa edessäni, ja kenties minäkin saan juoda juuri tätä nestettä pisaran Nevalammin Mansikin maidossa, kun teemme tänne seuraavan retken.

-- Ikävä, ettei Ruth ennättänyt ajoissa. Nyt hän voi kastua, sanoi Reino, katsellen hänkin sateen valumista.

-- Tottahan hän on päässyt jonkin ison kuusen suojaan, niin että älä turhia sure hänen puolestansa, lohdutteli Aino.

Reino sulki silmänsä ja antoi ajatuksensa askaroida Ruthissa. Ruth pikku tyttönä Turussa, jolloin Reino jo oli hänen ritarinsa ja saattoi tyttöä kotiin luistinradalta. Ruth yhteiskoulussa samalla luokalla kuin hän sisarineen. Koko kouluaika kulki hänen sisäisen silmänsä sivu yhtenä vilauksena aina valkolakin saantiin asti. Ruthin loistavat silmät katsoivat nytkin häneen, ne valaisivat, ne lämmittivät häntä. Ruthin kirkas, helähtävä ääni hiveli hänen korviansa. -- Kun nyt sade lakkaisi pian, että saisi hänet nähdä taas oikein ilmielävänä ja saisi olla hänen seurassaan koko päivän. -- Oli erinomainen onni, että Rautamotkin tulivat tänne sisä-Suomeen täksi kesäksi. -- Ainoastaan viisi kilometriä Peltolasta Mäenpäähän, Ruthin luo, Ruthin luo! -- -- Reino toisti ajatuksissaan nuo sanat useaan kertaan.

Yht'äkkiä hän tunsi vajoavansa makuupaikkoineen alas, mutta siinä vaipumisessa oli niin suloista nautintoa, ettei hän tahtonut avata silmiänsä.

Sateen sohina lakkasi ja silloin Reino avasi silmänsä.

-- Mitä ihmettä! -- Missä ollaan! Ei näy kuusia, ei taivasta, ei muuta kuin vuorta hämärässä valossa.

Reino hieroi silmiänsä ja nousi istualleen, mutta ympäristö ei silti muuttunut. Aino istui hänen vieressään ja näytti nukkuvan.

-- Aino, Aino, herää jo! Nouse ylös!

Aino hypähti pystyyn. -- Mikäs on hätänä? Joko sade on lakannut? Mutta, -- mutta, missä me olemme! Ainokin hieroi silmiänsä. -- Onko peikko vienyt meidät vuoren sisään? kysyi hän naurahtaen, mutta naurussa oli hyvinkin pelokas sointi.

-- Me olemme vajonneet vuoren sisään, mutta kyllä me täältä pois pääsemme, koskei täällä tämän pimeämpää ole. On kai täällä jokin rako, josta päästään ihmisten ilmoille, lohdutti Reino.

He lähtivät kävelemään tunnelia pitkin, joka tuntui viettävän alaspäin kiertäen ja kaartaen. Noin puolen tunnin kävelyn jälkeen tuli seinä eteen. Siinä ei näyttänyt olevan minkäänlaista aukkoa tai rakoa. He pysähtyivät miettimään, mitä nyt oli tehtävä. Reino nojasi vuoren rosoista seinää vasten, ja tunsi silloin, että seinä antoi perään. Hän työnsi sitä yhä enemmän, ja mahtava paasi siirtyi vähitellen niin paljon, että avautui rako, tarpeeksi iso ihmisen siitä kulkea. Rohkeasti tunkeutuivat sisarukset aukkoon. Kun he olivat muutaman askeleen kulkeneet, loppui ahdas käytävä ja aukko sulkeutui heidän takanaan. Valtava paasi siirtyi hiljaa paikoilleen, kuin olisi se ollut ilmajarruilla varustettu ovi.

Kulkijain eteen avautui nyt korkea ja avara holvi, joka oli paljon valoisampi kuin äskeinen tunneli. Mutta missään ei näkynyt rakoa, josta katse olisi voinut taivasta tavoitella.

-- Tämähän on kuin kirkko, sanoi Reino katsellen ympärilleen. -- Katsohan näitä mahtavia pilareita! Kyllä on aikaa kulunut näidenkin teossa!

Pilarit olivat valkeata kalkkikiveä, tippukivimuodostuksia.

-- Kas, tuolla on varmasti sakasti! sanoi Aino osoittaen sormellaan aukkoa "kirkon" vasemmanpuolisessa nurkassa.

-- Sieltä sakastista kai päästäänkin ulos, koska pääovi on lukossa, arveli Reino.

Sisarukset menivät "sakastin" ovelle ja joutuivat taaskin mutkaiseen, puolihämärään käytävään. Mutta rohkein mielin he kulkivat edelleen.

Jo näkyi kirkas valo, yhtä kirkas kuin ainakin kesäisenä päivänä, jolloin ainoastaan hienot harsopilvet peittävät auringon.

Nuoret matkailijat päästivät ihastuksen huudon. He olivat ulkona. Niin he luulivat.

-- Sanoinhan minä, että on täältä jokin tie ulos, virkkoi Reino hyvillään.

-- Mutta tämähän on kuin satumaailmaa. Katsos, Reino, noita kiviä, kuinka ne hohtavat ja välkkyvät! Tuolla on valkoisia marmorikallioita, ja tuolla, oi, siellä näkyy olevan mitä ihanin puisto!

Reinokin katsoi ihmetellen eteen avautuvaa ihanuutta.

-- Emme, siskoseni, olekaan maanpinnalla, vaan jossain lumotussa maassa vuoren sisässä. Voi, rakas sisko, mihin me olemmekaan joutuneet! Mutta eihän tämä mikään varsin paha paikka ole. Ilma tuntuu niin puhtaalta ja kevyeltä hengittää, ja mikä suloinen tuoksu virtailee tuolta puistosta! Onpa täällä lämminkin, kuin ainakin heinäkuun päivänä.

-- Veljeni taitaa oikein mieltyä täälläoloon. Et taida kaivata edes erästä tyttöäkään?

-- Olisihan kyllä somaa, jos Ruth olisi täällä kolmantena ja hänen veljensä, viuluniekka, neljäntenä, mutta kaipa me heidät vielä joskus tapaamme.

"Viuluniekan" kuultuaan lehahti Aino punaiseksi ja lähtien hämillään astelemaan sanoi: -- Lähdetään nyt tutkimaan tätä uutta maailmaamme!

Kävellessään eteenpäin sisarukset näkivät joka askeleella uutta ja ihmeellistä. Maa, jota he astuivat, oli jalokiviä täynnä.

-- Tuo on varmasti timantti! Katsos, Aino, miten se loistaa ja sädehtii! virkkoi Reino ottaen kiven käteensä. -- Tällä voisimme ostaa vaikka Keuruun komeimman kartanon.

-- Entäs tämä tässä, ihasteli Aino, -- voi kuinka kaunis punainen kivi! Miten ihanasti kuultaa sen ihmeellinen puna. Tämä on varmasti kaunein rubiini, mikä missään on milloinkaan ollut.

-- Tuosta saat vielä safiirinkin, sanoi Reino, ojentaen sisarelleen sinisen kiven. -- Täällä näkyykin olevan kaikkia jalokiviä, mitä oli Aaronin rintakilvessä ja ilmestyskirjan kaupungissa. Mutta mikä näistä on jaspis, mikä oniksi, krysoliitti, hyasintti tai ametisti, en tiedä, mutta tuo tuossa on kuitenkin kaikitenkin smaragdi. Kas tässä tämä viheriä, ota pois, kun annetaan!

Aino poimi vielä muutamia kauneimpia kiviä. Reino seisoi ja katseli sisarensa hommia.

-- Aiotko jo heti perustaa jalokivikaupan? kysyi hän.

-- Kunhan Turkuun takaisin päästään, vastasi sisar ja jatkoi: -- Sinähän voitkin lähteä jo tänä iltana vuokraamaan sieltä puodin.

-- Kiitos luottamuksesta, mutta saat ottaa minut yhtiökumppaniksesi.

-- Luvataan, luvataan, ja myyjättäreksi Ruth! Hänen silmänsä täydentävät varastoamme.

Nuoret kulkivat taas eteenpäin. He joutuivat kukkakentälle, jossa oli jos jonkin näköisiä ja värisiä kukkia. Siinä oli korkeavartisia liljoja, matalia orvokkeja, hyasintteja, narsisseja, tulpaaneja, tuttuja ja tuntemattomia kukkia. Toiset olivat haaveellisen näköisiä kuin uneksivat neitoset, toiset taas näyttivät kuin ihmettelevän, mitä kumman kulkijoita heidän valtakuntaansa oli ilmestynyt.

Aino yritti taittaa yhden kukan, mutta veli varoitti:

-- Kuule, älä huoli ottaa, turmelet elämän suotta.

-- Ei oteta, ei, olisin vain tuon ihmeellisen sinikukan tuosta rintaani siirtänyt.

-- Onhan sinulla vielä mesimarjankukka rinnassasi. Etkö muista, että ahneus on kaiken pahuuden juuri, lausui Reino opettavaisella äänellä.

-- Sinut minä esitänkin tämän kukkatarhan kaitsijaksi, kun tavataan tämän valtakunnan kuningas.

-- Saat sitten tulla joskus näitä katselemaan, mutta muista: ainoastaan katselemaan!

-- Hyvä, hyvä, koetan muistaa. Mutta minkäs toimen minä täällä saisin?

-- Pyri kanapiiaksi, se on oikein sopiva virka noin nuorelle ja somalle ylioppilasneitoselle. Silloin saisin minäkin joskus jonkun kananmunan.

-- Katseltavaksi vain, ei maisteltavaksi.

Mutta äkkiä he pysähtyivät ja jäivät kuin lumottuina kuuntelemaan.

Edempää kuului mitä ihaninta musiikkia. Kuoro lauloi neliäänisesti urkujen ja harppujen säestyksellä.

Se oli ylistys- ja kiitoslaulua kaiken hyvän antajalle.

Aino ja Reino kuuntelivat ensin melkein hengittämättä. -- Tokko enkelten kuorokaan voi ihanammin laulaa! -- Täällä on siis olentoja, ja hyviä olentoja. Ihmisiäkö, vai enkeleitä? -- Saakohan niitä oikein nähdä ja puhella niiden kanssa? Näin he ajattelivat.

Viimein he lähtivät kulkemaan sinne päin, mistä laulu kuului. He kävelivät hiljaa varpaillaan, etteivät häiritsisi kuoron sulosointuja.

He kulkivat läpi puutarhan, jossa oli puita kaikilta maailman ääriltä, ohi valkeiden marmoriveistosten, jotka olivat nähtävästi kuulujen taiteilijain tekemiä, mutta joita heillä ei nyt ollut aikaa pysähtyä katselemaan. He tahtoivat nähdä laulajat ja soittajat.

Viimein pääsivät sisarukset ihmeellisen salin äärelle. Etuseinän muodosti kreikkalaistemppelin pääty, jota seitsemän solevaa pilaria kannatti. Mitään muuta seinää ei edessä ollutkaan, niin että pilarien välitse voi vapaasti nähdä salin perälle saakka. Vaaleanpunertava sileä permanto, jota osaksi peittivät pehmeät matot, ulottui vuoren peräseinään asti, jossa oli maalauksia ja veistoksia. Katon muodostivat elävät kukkaköynnökset, jotka kasvoivat kahdestakymmenestä sivuseinämillä olevasta maljakosta. Vasemmalla puolella salia olivat urut, ja niiden ääressä laulajat ja soittajat.

Naislaulajia oli kaksi. Toisella, vanhemmalla, oli hyvin lempeät harmaansiniset silmät, ja heleäihoisista, puhdaspiirteisistä kasvoista loisti hyvyys ja rauha. Ruskea tukka oli kääritty korkealle pään päälle, ja siinä oli kuin kruununa sädehtivillä timanteilla koristettu kampa.

Hänen vieressään seisoi nuori, noin 20-vuotias, siis Ainon ikäinen, tyttö. Reino vavahti. -- Ruth, ilmetty Ruth! Vaaleaverinen, kultatukkainen, kasvot kuin vanhan ajan kreikattarilla. -- Ja silmät, nuo loistavat, sädehtivät silmät, -- Ruthin silmät! -- Ruth, eikä kuitenkaan Ruth. Tämä nuori laulajatar oli paljoa arvokkaamman näköinen ja ylhäinen kuin prinsessa.

Molempien naisten kasvoissa oli niin paljon yhtäläisyyttä, että heidät heti saattoi otaksua äidiksi ja tyttäreksi. Äiti ei näyttänyt juuri kolmeakymmentä vuotta vanhemmalta, niin että hän yhtä hyvin saattoi olla vanhempi sisar.

Molemmilla oli korkeat, kultakehyksiset, hopeakieliset harput, joita he näppäilivät laulaessaan.

Bassoa lauloi vanhahko, noin viisissäkymmenissä oleva mies, jolla oli musta, tuuhea parta; musta, hiukan kähärä tukka peitti hyvin muodostunutta päätä, kasvot olivat tyynet ja rauhalliset, silmissä harras ilme.

Tumma- ja kiharatukkainen nuorukainen, joka soitti urkuja ja samassa lauloi tenoria, näytti Reinon ikäiseltä, siis 21-vuotiaalta. Hänellä oli ruskeat, haaveelliset silmät, hienopiirteinen nenä, viikset vasta pienellä alulla, suu ja leuka tarmokkaan näköiset. Hän muistutti kasvoiltaan Ruthin veljeä, mutta oli hyvin vakavan näköinen, ikäänkuin olisi hän ollut jo kauan elämän kovassa koulussa.

Basso ja tenori olivat nähtävästi isä ja poika. Laulajat olivat siis saman perheen jäseniä: isä, äiti, tytär ja poika.

Naisten puvut olivat vanhan ajan kreikkalaismallisia. Äidin valkoinen puku oli koristettu kultakirjaimilla, tyttären vaaleansininen hopealla huoliteltu. Neidon kullankeltainen tukka oli hajallaan, sitä sitoi ainoastaan hopeanhohtoinen otsanauha. Kaulassa oli puhtaan valkoinen helminauha.

Miesten puvut olivat muinais-suomalaista pukumallia. Hopeakudokset koristivat tummansinisen mekon kaula-aukkoa, hihansuita ja helmoja. Vyöt olivat naiskäsien mestariteoksia. Rinnustaa piti kiinni huoliteltu hopeasolki.

Aino ja Reino pysähtyivät hartaina seisomaan pilarien juurelle, pyhäkön kynnykselle. He ristivät vaistomaisesti kätensä ja jäivät kuin huumaantuneina katselemaan näkemäänsä ja kuuntelemaan ylistysvirren ihanata sointua.

Reinon korvia hiveli kuitenkin ennen kaikkea nuoren neidon helkkyvän helähtävä sopraano, ja hän katsoi kuin lumottuna neidon kasvoihin. -- Hän onkin sisarineen taivaassa ja Ruth tuossa veljineen enkeleinä laulelevat, ajatteli hän.

Ainokin tunsi rinnassaan lumoavaa väristystä, erottaessaan kuorosta tenorin. Sisarukset siis kumpikin omistivat omakseen sen äänen, joka sai heidän sisimpänsä erikoisemmin värähtämään, mutta kuitenkin kaikki yhdessä: isän syvä basso, äidin lämminvärinen altto, harppujen hopeaäänet ja urkujen vieno säestys sulautuivat niin ihanaksi sopusoinnuksi, että nuoret tulokkaat tunsivat taivaallisen onnen täyttävän heidän rintansa. Liikutuksen kyyneleet tipahtelivat heidän silmistään. Konsertti päättyi, ja silloin keksi vanhemman naisen silmä nuoret vieraat salin kynnykseltä. Hän huudahti:

-- Voi hyvä ihme, me olemme saaneet vieraita! Tulkaa, tulkaa, lapset, tänne peremmälle! Hän laski harpun käsistänsä ja riensi nuoria vastaan, jotka heti noudattivat näin sydämellistä kehoitusta.

Toisetkin katsahtivat ovelle, ja talon nuoret olivat hetkisen äänettömän hämmästyksen vallassa. -- Heille tuli vieraita, tuli ihmisiä maan päältä ja hyviä ihmisiä, sillä heidän kasvonsa olivat hyvännäköiset. -- Mutta jospa he ovatkin enkeleitä, jotka yhtä pian katoavat kuin ovat ilmestyneetkin? -- Se olisi sekin ihanaa, mutta vielä ihanampaa olisi, jos nämä nuoret vieraat olisivat vain tavallisia ihmisiä ja jäisivät heidän luoksensa oikein olemaan.

Näitä ennätti talon nuori väki ajatella, kun äiti jo sulki syliinsä maanpäälliset tulijat.

Perheen isä ehti siihen myöskin ja sanoi: -- Tervetuloa luoksemme! Suuri Luoja on teidät varmaan tänne lähettänyt. Kiitetty olkoon hän!

Sitten tuli nuorten vuoro tervehtiä toisiansa. Aino ja Reino tunsivat suurta ujoutta tervehtiessään, sillä nämä laulajat olivat paljon korkeammalla heitä, olivat yliluonnollisia olentoja. Talon tytär näytti käsittävän vieraiden ujouden ja piti liian kylmänä pelkkää kättelyä. Hän kiersi käsivartensa Ainon vyötäisille ja syleili ja suuteli häntä.

-- Te olette sittenkin oikeita ihmisiä, ettekö olekin? kysyi hän.

-- Olemme kyllä, kuinkas muuten, vastasi Reino. -- Miksikäs neiti meitä ensin luuli?

-- Arvelin, että olettekin enkeleitä, ja ilmestyitte kadotaksenne taas.

-- Meillähän on syytä luulla teitä yliluonnollisiksi olennoiksi. Kun te äsken lauloitte niin ihanasti, niin arvelimmekin olevamme taivaassa, virkkoi Aino.

-- Tulkaa, rakkaat vieraamme, tänne istumaan! Te olette kai nälissänne ja janoissanne, sanoi isäntä.

-- Niin, Ruth, tuopas vieraille mania! pyysi äiti.

Reino katseli ihmetellen talon tytärtä. -- Ihmeellistä, hänen nimensäkin on Ruth! -- Ruthin vartalo, kasvot, silmät, ääni, nimi, mutta näyttää kuninkaan tyttäreltä.

Vanhemmat johtivat vieraansa istumaan huoneen peräpuolelle. Siellä oli matalia, pehmeitä nojatuolia, joiden päällystään oli kudottu kukkakoristeita. Näitä istuimia oli neljä ja sitäpaitsi pari samalla tavalla päällystettyä leposohvaa, sekä kaksi kahden hengen keinutuolia, jotka olivat leikkauksilla taidokkaasti koristettuja.

Aino ja Reino istuutuivat mukaviin nojatuoleihin. Mutta kun Aino vilkaisi kenkiinsä ja vertasi niitä talon asukkaiden siroihin sandaaleihin, niin häntä hävetti pitää niitä pehmoisella, kauniilla matolla, joka oli tuolin edessä. Hän ei tietänyt, miten oikein jalkansa asettaisi. Viimein hän koetti niitä niin paljon kuin mahdollista peittää helmoillaan.

Ruth toi pari pientä maljaa tarjottimella, joka oli tehty jostain valkometallista ja kaunistettu kukkamaalauksilla.

Aino oli niin hämmästynyt maljojen häikäisevästä kauneudesta, ettei hän heti uskaltanut koskea niihin.

-- Olkaa toki hyvä! kehoitti tarjoilija.

Aino otti pikarin, joka oli hienoa punertavaa lasia. -- Tämähän on pelkkää rubiinia, ajatteli hän. Ja neste siinä näytti myöskin punaiselta. -- Onkohan tämä viiniä, ja minä kun en ole eläissäni viiniä maistanut. -- Mutta miten voisi kieltäytyä nauttimasta, kun nämä ovat niin hyviä ihmisiä! Aino piti pikaria hetkisen aikaa kädessänsä, ennenkun uskalsi kostuttaa sen sisällöllä huuliaan. Mutta tuntiessaan, ettei siinä ollut mitään väkevyyttä, vaan päinvastoin hyvin suloinen maku, hän tyhjensi pian pikarinsa.

Reino punastui, kun noin äärettömän ylhäinen neiti tarjosi hänelle juotavaa, mutta nousi reippaasti pystyyn ja otti kiittäen lasinsa. Hän ei aristellut juomaa, vaan vei pikarin heti huulilleen.

-- Tämähän on vasta ihmeellistä ainetta, oikeata nektaria, jumalten juomaa! -- Mitä tämä oikein on? kysyi Reino, kääntyen emännän puoleen.

-- Se on mania, meidän ainoata ruokaamme ja juomaamme.

-- Sille on annettu nimi Israelin lasten mannan mukaan?

-- Niin juuri!

-- Mitä neiti siitä aineesta piti? kysyi nuori isäntä Ainolta.

-- Oi, tämä on ihanaa juomaa. Siinä ovat kaikki hyvät maut yhdistetyt, eikä kuitenkaan voi sanoa, mikä niistä on päämaku.

Kun maljat olivat tyhjät, otti Ruth ne vastaan, huuhtoi altaassa ja vei hyllylle, jossa oli riveissä samallaisia, mutta erivärisiä pikareja.

-- Haluatteko nyt katsella tarkemmin lähdettä, josta ruumiimme ravinto kumpuaa? kysyi emäntä.

-- Voi, niin mielellämme! vastasivat vieraat.

Mentiin kaikin salin peräseinämälle. Siellä oli puhtaan valkoinen marmoriallas, jonka molempiin päihin valui vuoresta pieni vesipuro. Vettä oli altaassa noin neljännesmetrin vahvuudelta, eikä sitä siihen enemmän voinut karttuakaan, sillä seinän puoleisen sivun rei'istä juoksi liika vesi pois. Altaan kummassakin päässä oli veistokuva valkeasta marmorista. Toinen esitti Rebekkaa kaivolla. Rebekka ojentaa juuri astiaansa ja sanoo: Juo, minä juotan kamelisikin! Rebekan kuva oli muovailtu äärimmäisellä huolella. Kasvoista uhosi nuorekas viehkeys ja sulous, ja ne aivan kuin elivät. Avonaiset huulet näyttivät lempeän kehoittavasti sanovan: Juo!

Reino katsahti veistoksesta Ruthiin ja huomasi, että tämä oli ollut sen mallina. -- Oi, kuinka ihanaa olisi, jos hänkin oppisi veistämään marmoria ja kykenisi luomaan Ruthin kuvan!

Altaan toisessa päässä oleva veistos esitti vanhempaa naishenkilöä, jolla myöskin oli vesiastia kädessä. -- Ei tuo Rakel ole, tämä on vanhempi ja kokeneempi nainen. Mutta naisen kasvoilla näkyi harras odotus ja toivo. Äkkiä valkeni Ainolle ja hän virkkoi ääneen: -- Tämä on samarialainen vaimo!

-- Niin on, vahvisti Reino, ja hän sanoo: Herra, anna minulle sitä elävää vettä!

Perheen pää loi silloin lämpimän katseen vieraisiin, katsahti sitten puolisoonsa, ja he nyökäyttivät ymmärtämyksellisesti toisilleen.

Altaan yläpuolella oli hopeavanteilla vyötetty sinertävälasinen kannellinen maljakko, johon kultaputkea myöten valui vuoren seinästä ihmeellistä mania.

Maljakko veti noin neljä litraa. Se oli lähes puolillaan nestettä, jota putkesta valui niin hitaasti, ettei nesteen pinta näyttänyt ollenkaan kohoavan.

Kun Aino ja Reino päät yhdessä katselivat laitetta, virkkoi emäntä: -- Tämä tässä on meidän ruoka-aittamme.

-- Ettäkö teillä ei muuta ruokaa olekaan? kysyi Reino ihmetellen.

Talonväki hymähteli.

-- Oliko teidän nälkä, kun tulitte tänne? kysyi isäntä.

-- Oli kyllä, vaikka eihän sitä juuri muistanut, kun saimme nähdä ja kuulla niin paljon kaunista. Kuitenkin ennätin ajatella, että nytpä saadaan jotakin syödä, kun täällä on niin ylellisen rikasta, selitti Reino.

-- Tekeekö vielä mielenne ruokaa?

-- Ei ollenkaan, ehätti Aino vastaamaan. -- Tuntuu aivan kuin olisin syönyt enemmän kuin pitkään aikaan.

-- Niin tuntuu minustakin, myönsi Reino.

-- Tällä juomalla me olemme eläneet täsmälleen kaksisataa vuotta, lausui nuorukainen.

-- Kaksisataa vuotta! Vierailta pääsi ihmetyksen huudahdus.

Talonväki ja uudet tulokkaat kävivät sitten jälleen istumaan, isäntä ja emäntä nojatuoleihin, molemmat sisarusparit keinutuoleihin. Isäntä aloitti:

-- Vuonna 1718, kesäkuun 30 päivänä, siis täsmälleen kaksisataa vuotta sitten, paetessamme kodistamme venäläisiä, jouduimme ihmeellisellä tavalla tänne. Lepäsimme eräässä luolassa ja pidimme sadetta; siinä nukahdimme ja kun heräsimme, olimme maanalaisessa käytävässä. Siitä asti on tämä ollut meidän maailmamme.

-- Aivan samoin mekin äsken tänne jouduimme, eräästä luolasta, jossa odotimme sateen lakkaamista, virkkoi Reino ja lisäsi: -- Mutta ettehän te ole edes viidenkymmenen ikäinen ja teidän lapsenne eivät ole yhtään vanhemmannäköisiä kuin mekään.