Chapter 3

-- Veljeni haukkua nalkuttaa minua niinkuin kaikki muutkin, sanoi Torger itku suussa. Ennen kaikki olivat niin suopeita, hyviä ja ystävällisiä, että aina olivat perässäni mihin vain menin. Nyt ei ole paljon yhtään, joka ei viskaa kiviä perääni. Mitä olen tehnyt, jolla tämmöistä ansaitsisin? Ja Torger painoi päänsä käsivartta vasten.

-- Älä ole milläskään, Torger, sanoi Kari silitellen hänen hiuksiansa. Tiedäthän että laiho kasvaa paremmin kun välistä tulee ukkosta ja sadetta. Suuttuuhan, jos aina täytyy istua päivänpaisteessa.

-- Mutta milläs elämme? Täällä kohta ei ole ketään, joka ottaisi meitä tutakseen.

-- Oi, onhan meillä vielä monta ystävää tuolla pohjoisessa päin. He kyllä meitä auttavat, ja on neuvoja, jos pahoja päiviäkin, vastasi Kari.

Samassa muksautettiin ovea, ja nuori, reipas, iloisen näköinen mies astui sisään. Tervehdittyään sanoi hän: tulet kai soittamaan minun häitäni, Torger? Ne pidetään torstaina, ja me tahdomme viettää niitä vanhalla tavalla. Mutta älä puhu siitä, jottei pappi saisi vihiä asiasta; emme uskalla viedä viulua mukaan kirkkomatkalle.

-- En tiedä voinko tulla, sanoi Torger, sillä viulussani ei ole kuin mitättömät kielet.

-- Saat viedä terveisiä ja kiittää, sanoi Kari. Hän kyllä tulee, sillä minä hankin hänelle uudet kielet tänä iltana.

Illan tullen meni Kari kauppamiehelle ja lunasti kielet. Hänellä oli lähteissään paras vyöliina vyöllä, vaan kotiin tullessa ei sitä enään ollut.

KUUDES LUKU.

Häät olivat parhaillaan. Tanssittiin, reimuittiin ja iloittiin. Torger oli tullut hyvälle tuulelle taas ja oli niin sukkela ja leikkisä, että häntä harvoin oli sellaisena nähty. Kari ei ollut mukana; hänelle tuli este juuri kun he olivat lähtemäisillään, hän ei siis voinut päästä mukaan, mutta jos kävisi laatuun, tulisi hän myöhemmin. Pappi oli kutsunut kansaa raamatunselitykseen muutamaan naapuritaloon. Sen hääväki tiesi, vaan ei siitä paljon lukua pitänyt. Häissä oli monta, joiden kasvot heidän sinne tullessaan olivat olleet ankarasti ryppyiset, mutta aikaa voittaen oli rypyt alkaneet hävitä, ja ihmiset tulivat entiselleen. Ensi hääpäivän yö oli jo kulumassa; juoksija[5] luisti ripeästi; Torger istui ilomielin ja soitteli sekä polki tahtia jalallansa. Silloin, ennenkuin tiesivät aavistaakaan, seisoi pappi tuvassa. Hän ei virkkanut sanaakaan, meni vaan muutaman penkin luo, nousi sen päälle seisomaan ja avasi raamatun, jota oli kantanut kainalossaan. Ja sitte hän luki äänellä semmoisella, että tupa tärisi: Niin sanoo Jesus: Minä tiedän tekos, ettet sinä kylmä etkä palava ole; oi, jospa kylmä taikka palava olisit! Sentähden ettäs penseä olet, ja et kylmä etkä palava, oksennan minä sinut suustani ulos. Sillä sinä sanot: minä olen rikas, minulla on ylellisyyttä enkä minä mitään tarvitse, ja et tiedä että olet viheliäinen ja kurja ja kylmä ja sokea ja alaston. Minä neuvon sinua ostamaan minun tulessa puhdistettua kultaani, jotta rikastuisit, ja valkeat vaatteet, joihin pukeutuisit, ettei alastomuutesi häpy näkyisi, ja voitele silmäsi silmävoiteella, että näkisit. Joita minä rakastan, niitä minä myös nuhtelen ja kuritan; niin ole siis ahkera ja tee parannus.[6] Ja nyt rupesi hän sitä selittämään, niin että tupa tulta iski. Häävieraat seisoivat kuin naulatut, pojat pitivät vielä kukin tyttöänsä kädestä kiinni tanssin perästä. Toisistaan katsoivat he pappiin; kuoleman hiljaisuus vallitsi tuvassa. Ja pappi seisoi tuossa hehkuvin kasvoin, huusi ja pui nyrkkiä kirjaa vasten: se oli tuomiopäivänsaarna. Lattia ikäänkuin kohosi niiden kanssa, jotka siinä seisoivat, ja jyrkkäystä alas mentiin. Joka vasaran-isku papin kädestä lankesi niin että kirveli, pappi näki kuinka ihmiset kauhistuivat, kuinka nuo suorat selät kumartuivat, kuinka moni uupui alas penkille ja peitti kasvonsa. Viimein rupesi naisjoukosta kuulumaan itkua ja ähkinää. Mutta pappi pitkitti: "Elämän pitäisi olla ristin tietä, meidän pitäisi seurata Jesuksen jälkiä. Tekivätkö he niin? seurasivatko he tänä iltana Jesuksen jälkiä? luulivatko he hänen kulkeneen leikkilöissä ja tanssiloissa? luulivatko he hänen juoneen itsensä juovuksiin oluesta ja paloviinasta ja hoiperrelleen humalaisena ympäri? Voi, ei! Voi teitä, jos ette käänny! ja voi, voi häntä, joka houkuttelee teitä syntiin, häntä, joka istuu tuolla, pahan omantunnon satuttamana!"

Kaikkien silmät kääntyivät sinne, mihinpäin pappi viittasi. Siinä istui Torger penkillä lumivalkeana ja hampaat yhteen purtuina; viulu oli hänen polvillansa. "Voi häntä, sillä hän on pahain henkien vallassa. Te puhuitte herkkä-uskoisuudessanne ihmisistä, joita metsänpeikot ja noidat ovat lumonneet. Ei, _yksi_ ainoa löytyy, joka osaa lumoa ihmisiä, ja se on perkele itse. Ja _tuo_ tuolla on lumottu, perkele on niin kääntänyt hänen silmänsä, että hän luulee pahaa viattomaksi ja hyväksi, perkele on niin tunkeutunut hänen sormiinsa, että niitä syhyttää ja kutkuttaa halu päästä jouseen ja kieliin kiinni, se on vääntänyt niin nurin hänen korvansa ja mielensä, että nuo syntiset laulut ja tanssit tuntuvat hänestä soivan kuin Jumalan enkelien äänet. Mutta voitele silmäsi silmävoiteella, että näkisit! Sillä tiedä, sinä sokaistu miesparka, että ennenkuin sinut soitetaan vuoresta kirkonkellolla, ennenkuin sinä lyöt viulusi rikki ja alat viettää hyödyllistä elämää, ennen ei sinulla ole mitään parantumisen mahdollisuutta. Niin, ennenkuin te kaikki heitätte pois leikit ja tanssit ja käännytte siihen, mikä parempi on, ennen ette ole Jesuksen omia. Te olette oksennetut ulos hänen suustansa. Ja muistakaa se, ystävät, että sinä suurena tuomiopäivänä ei kysytä kuinka monta tanssia olet tanssinut tahi kuinka monta ryyppyä olet ryypännyt, vaan silloin kysytään oletko Jumalan lapsi vai et". Samassa löi pappi kirjan kiinni ja meni joutuin ulos; hän ei katsonut oikealle eikä vasemmalle puolelle.

Tuvassa oli hiljaa kuin haudassa. Ei kukaan uskaltanut olla ensimmäinen liikkumaan. Olisi kuullut neulan putoamisen lattialle. Silloin hypähti Torger pystyyn penkiltä.

-- Hei, tuokaa tänne ryyppy! huusi hän -- ja yksi vielä -- ja yksi iso vielä, jolla nielasen papin. Jos minun nyt pitää olla piru, niin tulen myöskin soittamaan sen saatanan hyvästi. Sen sanottuaan hän otti viulun, pani pään kallelleen, silmät kiinni ja rupesi soittamaan. Ja se oli soittoa se! Semmoista ei koskaan vielä oltu kuultu. Se alkoi vienosti, ikäänkuin rukoillen ja valittain, mutta sitte se lyöttihe huimaksi ja nauravaksi polskaksi. Se koveni kovenemistaan, hurjeni hurjenemistaan. Se soi niinkuin syystuuli vonkuu vuorenrotkoissa, niinkuin ukkonen käy ja vyöreet vierivät, ja viimein oli kuin kaikki helvetin henget olisivat päässeet irti ja kiitäneet eteenpäin ruoskilla huiskien; kuului ikäänkuin hädässä olevan voihkaavia huutoja. Ja Torger ei kuullut eikä nähnyt mitään ympärillänsä, sillä nyt hän taas oli vuoressa. Ja kaikki pienet pirut tulivat hyppien ja kierrellen taas hänen päällensä, niinkuin ne nauroivat ja nykivät häntä ja tahtoivat aivan syödä hänet: -- hoi, nyt hän on kiinni! nyt hän on kiinni! Torger loihe juoksemaan, ne perässä; siitäkös juostiin peräkanaa ylt'ympäri. Torger ähki apua saadakseen, ja silloin hän näki Karin seisovan vuorenhuipulla. Hän pyrki ulos, ulos hänen luokseen; silloin halkesi vuorenseinä, ja keskellä halkeamaa seisoi pahahenki leimuavissa vaatteissa. Ja se irvisti Torgeria vastaan ja ojensi karvaiset, kynsillä varustetut kätensä hänen tarttuaksensa ja huusi: hyvä, nyt voit soittaa, pikku poikaseni! -- -- --

* * * * *

Seuraavana aamuna auringon noustessa istui pappi poltellen aamupiippuansa sen talon puutarhassa, jossa hän oli ollut yötä. Hän ei ollut saanut nukkua ja oli sen vuoksi noussut tavallista aikaisemmin ylös. Hän istui penkillä kaivellen maata kepillänsä, ja koira makasi muristen hänen jalkainsa juuressa. Oli kirkas kesä-aamu, aurinko paistoi iloisesti ruohokolle, linnut lauloivat pensaissa, pääskyset lentelivät visertäen katonrajaan ja siitä alas. Oli kuin Jumalan rauha ja armo olisi paistanut seudun päälle. Mutta ne ajatukset, jotka liikkuivat papin mielessä, eivät olleet lempeitä. Hän ajatteli itsekseen niitä sanoja, joita aikoi käyttää pyhäsaarnassaan, kuinka ne parahiten iskisivät ihmisiin. Västäräkki tuli hyppien ihan likelle hänen jalkojansa, mutta pappi istui synkkänä, huulet huipullaan, mietti ja survasi toisinaan sauvansa kovasti hiekkaan.

Silloin kolisi rattaat puutarhan vierustaa eteenpäin, ja ne ajoivat niin kummallisen hiljaa ja varovaisesti, kuin olisi niissä kuletettu sairasta. Pappi meni pihan puolelle päin. Rattailla makasi jotain peitteen alla. Pappi kysyi mitä se oli. Peite vedettiin pois, ja siinä makasi Torger soittaja kalpeana, aivan kuin kuolleena. Kun hän tunsi raittiin aamutuulen puhaltavan ohimoillensa, heräsi hän, liikahti ja katsoa tuijotti kummastuneena ympärilleen. Silloin hän näki papin kasvot lähellään. Kulki kuin väristys hänen ruumiinsa läpi, nousi toisen käsivartensa nojaan, käänsi kalmankalpeat kasvonsa pappiin päin ja pui hänelle nyrkkiä. Sitte hän taas vaipui alas ja sulki silmänsä -- Hän soitti niin kauvan viime yönä sen perästä kuin sinä[7] olit mennyt pois, kuiskuttivat ne, jotka olivat häntä kulettamassa, että meidän vihdoin viimein täytyi repiä viulu hänen käsistään, ja silloin hän kaatui lattiaan ja meni ihan tainnoksiin. Sitte kaasimme muutamia ryyppyjä hänen suuhunsa, vaan hän ei kuitenkaan tahtonut virvota.

-- Voi kurjaa miesparkaa, sanoi pappi, katsoa tuijotti uhriansa ja puhalsi savua suustaan. -- Katsokoon Jumala armollisesti puoleensa ja antakoon hänen kerran päästä paremmalle tielle.

Kuultuaan ratasten seisahtuvan tuvan viereen tuli Kari ulos. Hän kalpeni nähdessään mitä niissä oli, vaan tointui taas heti. -- Pankaa hänet tuvan vuoteesen, niin saatte kiitokset, virkkoi hän. Niin Kari asetti hänet hyvästi makaamaan ja kysyi sitte miehiltä kaikkia, mikä oli tapahtunut. Saatuansa tietää kaikki mitä tahtoi, aina niihin sanoihin asti, joita pappi oli käyttänyt, hän kiitti heitä avusta ja meni tupaan. Hän astui vuoteen pielen viereen, pani kätensä ristiin sen ympärille ja rukoili hiljaa. Sitte hän pyyhkäsi pois kyyneleen silmästänsä, otti kutimensa ja istuutui vuoteen viereen miehensä luokse.

Uudestaan herätessään makasi Torger omassa tuvassansa. Aurinko paistoi sisään maalattua kaappia kohti, Kari istui ja kutoi, pikku poika tallusteli lattialla, kaikki oli paikallaan, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut. Hän katsoi Karia niin kumman kauvan ja ankarasti. Kari ei virkkanut mitään; hän otti vaan pojan ja vei sen Torgerille. -- Ota pois poikanulikka! sanoi Torger vihaisesti ja lykkäsi hänen pois luotaan. Tuokion kuluttua peitti hän kasvonsa päänalaiseen.

-- Minä olen sekä Jumalan että ihmisten kiroissa, Kari, lausui hän ja rupesi ääneensä itkemään.

-- Minä en tiedä siitä mitään, sanoi Kari tyynesti ja korjasi irtipäässeen silmukan.

Torger lakkasi itkemästä. -- Sinä kai et ole kuullut mitä pappi eilen sanoi?

-- Olen kyllä, mutta papista ei vielä ole tullut Jumala.

-- Olen, olen minä pirun lapsi, Kari.

-- Älä puhu semmoista roskaa, Torger, mutta nuku vielä vähän, niin keitän sinulle hyvän kahvikupin.

Torger oli vaiti. Tuntui kuin Karin sanat olisivat niin vilvoittaneet hänt, hän oli vakava luonteeltaan ja kaikki meni jokapäiväistä menoaan.

-- Sinä joit liiaksi eilen, Torger, sanoi Karin, kaataen hänelle kahvia.

-- Niin tein, Kari.

-- Se on pahin, mitä voit tehdä. Muistanet kai mitä isäsi sanoi?

-- Kyllä minä sen muistan, vaan en ollut omassa vallassani.

-- Mitä joutavia, minä kyllä puhun papin kanssa siitä.

-- Ethän vain mene papin puheille?

-- Menen kyllä, nyt hän kerran saapi kuulla totuuden.

-- Oh, Kari! Hän ei saa ottaa sinua pois minulta, sanoi Torger peloissaan.

-- Siitä hän kyllä pääsee, vastasi Kari vakavana, hymyili ja puristi Torgerin kättä. Torger katsoi vaimoansa loistavin, uskollisin silmin. Semmoinen oli hän silloin kuin soitti hänet ulos vuoresta kirkonkellolla.

-- Kyllä varmaankin on paras että annan soittoniekan viuluineen päivineen mennä menojaan ja ryhdyn johonkin muuhun, sanoi Torger kotvasen kuluttua huoaten.

-- Ei suinkaan, sitä sinä et saa tehdä. Jokaisen pitää olla sinä, miksi hän on luotu, ja sinä olet oivallisin soittoniekka Norjanmaassa, sen voin sanoa sinulle, Torger.

-- Mutta sinä olit kuitenkin älykkäämpi, kun ryhdyit kirjaan käsiksi, sanoi Torger.

-- Niin, sinusta, Torger, olisi tullut hirmuisen vankka pappi, vastasi Kari.

Torgerin täytyi hymyillä.

-- Kuulepas, mitä sanon, sanoi Kari. Nyt voit vielä maata jonkun aikaa päivästä, sillä sitä sinä tarvitset, ja aamulla aikaseen lähdet karjan hakuun.[8]

-- Karjan hakuun?

-- Niin. Gudbrand kävi täällä eilen sinun lähdettyäsi ja tahtoi sinua karjan hakuun, ja minä lupasin puhua siitä sinulle. Tunturilla vähän kuleksiminen tulee virkistämään sinua nyt, ja minä menen papin puheille. Ja puhukaamme tänä iltana totisesti toistemme kanssa.

Torger lähti tunturille ja Kari valmistautui lähtemään pappilaan. Hän oli pyyhkinyt pois kaikki yön varjot hempeällä kädellään, ja Torger oli taas saavuttanut rauhan.

SEITSEMÄS LUKU.

Seuraavana päivänä kun pappi istui työhuoneessaan, koputettiin hiljaa ovelle. -- Tule sisään! huusi hän, ja Kari astui huoneesen. Hänellä oli parhaat vaatteet päällä, valkoista nenäliinaa hän piti kädessään. Hän pysähtyi ovensuuhun, koska pappi istui ja kirjoitti. Vihdoinkin hän nosti päätänsä ja katsoi ovelle päin.

-- Tahdotko mitään?

-- Tahtoisin mielelläni vähän puhella pastorin kanssa.

-- Odota vähän -- tee hyvin ja istu niin kauvaksi. Ja pappi rupesi taas kirjoittamaan. Kari jäi seisomaan. Hänen sydämensä oli hytkynyt kovasti hänen astuissaan portaita ylös, mutta nyt se tyyntyi. Hän katseli ympärilleen huoneessa. Tuolla kaapin päällä seisoi tuntilasi. Seinällä riippui iso taulu, joka kuvasi viimeistä tuomiota; muutoin oli huoneessa hirmuisen paljon kirjoja.

-- No, kuka olet, vaimo? kysyi pappi jokseenkin suopeasti, lopetettuaan kirjoittamisen.

-- Minä olen Torger soittajan vaimo.

-- Vai niin. Pappi pani päähänsä silmälasit, jotka olivat olleet hänen vieressään pöydällä ja katsoa tuijotti kauvan ja terävästi Karia. -- Hän on halukas juomaan, sinun miehesi.

-- Ei minun tietääkseni, ja minä olen ollut hänen kanssaan naimisissa nyt seitsemän vuotta.

-- Hänkö sinut lähetti?

-- Ei, mutta minä tahdon pyytää hänelle rauhaa.

-- Rauhaa ei kukaan ihminen voi antaa, sitä täytyy hänen pyytää Jumalalta, kun sitä ennen katuu syntiänsä ja kääntyy.

-- Sitä minä en tarkoita, vastasi Kari jäykästi. Hänellä olisi rauha Jumalan kanssa, jos hän saisi olla rauhassa sinulta ja sinun apumiehiltäsi.

-- Mitä tarkoitat! sanoi pappi, kääntyen tuolillaan ja katsoi suurilla silmillä Karia.

-- Minä tarkoitan, että jos hän joutuu onnettomuuteen, niin olet sinä vastuun-alainen hänen hengestänsä, sanoi Kari vapisevalla äänellä.

-- Minä en puhu itsestäni, hyvä vaimo, vastasi pappi. Minä olen täällä Herran palvelijana, ja velvollisuus todistaa hänestä voipi joskus tuntua raskaalta.

-- Enpä usko sen tuntuvan kovinkaan raskaalta, vastasi Kari rohkeasti, sillä muutoin et suinkaan jaksaisi katsella kaikkea sitä onnettomuutta, minkä olet aikaansaattanut.

Pappi joutui yhä enemmän hämilleen. Niin ei vielä kukaan ollut hänelle puhunut. Hän tekeytyi niin tyyneksi kuin voi ja sanoi: istu puulle, vaimoseni, ja lausu vapaasti mitä tarkoitat.

-- Kiitoksia, minä jaksan hyvin seisoakin, vastasi Kari. -- Sitä minä tarkoitan, että sinä luulet voivasi sanoa ja tehdä meille mitä tahdot, sentähden että me olemme talonpoikia emmekä kirjanoppineita. Mutta sen verran näemme kuitenkin, että se, mitä sinä esittelet, ei ole oikeata kristin-oppia.

-- No mikäs sitte on oikeata kristin-oppia? kysyi pappi ja ivallinen nauru kuvautui hänen kasvoihinsa.

-- Sen tahdon sanoa sinulle, jos et sitä ennestään tiedä, vastasi Kari tyynesti. -- Se on sitä, joka voipi minua lohduttaa ja parantaa. Mutta sinä vaan peljätät etkä heitä paranna. Tässä seudussa oli toisenlaista ennenkuin sinä tulit. Silloin olivat ihmiset autteliaita toisiansa kohtaan ja iloisia -- nyt he ovat äreitä, tylyjä, luulevaisia, nyt juoruavat toisistaan sinulle, nyt moni on _ulkokullattu_, sillä jos sinä uskot niillä olevan tositarkoituksen, jotka naukuvat sinun kanssasi, niin erehdyt.

-- Minä en ole tullut lähettämään rauhaa, vaan sotaa maan päälle, sanoo Jesus. Tiedä siis että löytyy jotakin, jota kutsutaan kapeaksi tieksi, ja sitä myöten ei kuljeta naurain, leikkien ja tanssien. Jos tällä seudulla oli se onni, ennenkuin minä tulin, että se sai rauhassa tanssia ja mässätä ja peijata, niin kiittäkäämme Jumalaa että siitä on saatu loppu.

-- Täällä ei koskaan ole peijattu ja mässätty, vaan pidetty viatonta huvia. Ja vanha pappi puhui usein siitä, että paras mitä täällä alhaalla voimme saavuttaa, on että voimme uskoa kuin lapset ja iloita kuin lapset. Ja Torger ja minä emme koskaan ole olleet niin iloisina ja kiitollisina Jumalata kohtaan kuin semmoisen pyhän perästä.

-- Sinä siis tahdot että minä kannattaisin syntiä kainaloista? Että minä saarnoissani kehoittaisin julkiseen syntiin, niinkuin tanssiin ja soitantoon?

-- Missä se on kirjoitettuna, että tanssi ja soitto ovat syntiä?

-- Se seisoo raamatussa.

-- Ei suinkaan siinä, jonka minä olen lukenut. Minun raamatussani seisoo että Jesus kävi häissä ja antoi hääväelle viiniä, kun se oli juonut loppuun sen, mikä sillä oli ollut, ja seisoo sekin että Taavetti tanssi ja oli soittoniekka myös. Ja Martti Lutherus harrasti kovasti soittoa ja samaten moni muu, joka on voinut olla aivan yhtä hyvä kristitty, kuin kukaan täällä.

-- Noo -- tuo vanha läksy Taavetista -- lausui pappi kopeasti; se oli hengellistä tanssia se.

-- Oliko se hengellistä tanssia? Seisoo että hän hyppi ja juoksi niin, että se hänen vaimonsa mielestä oli sopimatonta ja että hän häpäisi häntä siitä. Mutta siitäpä rangaistiin vaimoa eikä kuningasta. Ja jos se oli hengellistä tanssia, niin lienee kai tällä seuduin tanssittu hyvin hengellisesti.

-- Oletko tullut tänne väittelemään kanssani? sanoi pappi kurtistaen otsaansa.

-- En, vaan olen tullut sanomaan sinulle totuuden, sillä sitä ei kukaan uskalla paitsi minä, enkä minäkään sitä uskaltaisi, jollei se tapahtuisi Torgerin tähden. Sinä saatat kyllä olla oppinut ja ymmärtää paljon, mutta ihmisiä sinä et ymmärrä. Sinä tuomitset kaikkia itsesi mukaan ja tahdot että kaikki olisivat sinun kaltaisia. Tätä en usko oikeaksi, sillä niinkuin Jumala ei ole tehnyt kahta lehteä yhdenlaista, niin luulen myöskin yhden olevan luodun yhteen, toisen toiseen. Jos olisit nähnyt miten kätevästi Torger piteli viulua aina pienestä pahasta asti; jos olisit nähnyt miten lapsellisesti iloinen hän oli aina kun oli tehnyt uuden laulun, ja miten hän kiitti Jumalaa ja miten suopea ja hyvä hän oli; jos olisit kuullut hänen soittavan sunnuntaivirttä minulle -- niin varmaankin sanoisit että hän on luotu soittoniekaksi, ja silloin et olisi häpäissyt häntä tuolla lailla kuin olet tehnyt.

Kari peitti kasvonsa vyöliinallaan ja rupesi itkemään.

Papin sydämelle kävi nähdä hänen itkevän; hän nousi ylös, tuli Karin tykö ja pani kätensä hänen päänsä päälle. -- Vaimo raukka! lausui hän, minä uskon sinun tarkoituksesi rehelliseksi, mutta usein tapahtuu että täytyy kieltäytyä juuri siitä, mihin liha ja veri ovat kovimmin piintyneet, eikä kukaan voi olla luotu syntiin. Sinä tarvitset myöskin saada silmäsi voidelluksi silmävoiteella ja kääntyä.

Kari viskasi päätään. -- Sinun ei tarvitse rauhoitella minua, lausui hän kiukustuneena, sillä minä en kerjää armoa sinun käsistäsi, niinkuin kaikki muut. Minä kyllä löydän tien Herran luokse ilman sinua. Mutta sinun, joka saarnaat kääntymystä kaikille muille, tulee ajatella, että kentiesi tarvinnet kääntyä itsekin.

Pappi sekä punastui että kalpeni. -- Kenties tahdot minun kääntää, sanoi hän viimein pilkallisesti.

-- Sitä en ajattele, mutta minä sanon sen, mikä totta on. Ja kun puhut Jesuksesta, niin kerro että hän siunasi pikkulapsia, että hän ei tahtonut heittää kivellä vaimoa, joka oli tehnyt huorin.

-- Ja että hän ruoskalla ajoi ulos ne, jotka saastuttivat hänen huonettansa, ja huusi voi! kaikille niille, jotka luulevat pääsevänsä taivaasen paljaastaan huutamalla Herra! Herra! ja jotka rakentavat huoneensa hiekalle.

Kari tyyntyi, kun pappi otti näin kovasti kiinni. -- Minä en tahdo väitellä kanssasi. Sen vaan tiedän, että minut on kastettu ja kasteessa minusta tuli Jumalan lapsi, ja siinä lupasi pappi minulle autuuden sen uskontunnustuksen nojassa, minkä siinä tein, ja luki minulle Jumalan rauhan. Siinä uskossa minä tahdon elää ja kuolla ja sitä rauhaa minä halajan.

-- Juuri sitä rauhaa minä sinulle tarjoan, hyvä vaimo, sanoi pappi, -- mutta se ei kuulu viulunsoittoon se.

-- Kuuluu kyllä, sillä Torger kuuluu viulunsoittoon; kaikki hyvä hänessä on yhteydessä viulun kanssa. Ja sentähden minä rukoilen sinua, älä hävitä meidän kotirauhaamme, älä tee häntä kelpo miehestä heikoksi ihmiseksi.

-- Minä olen Jumalalle edesvastauksessa kaikista sieluista hänen seurakunnassansa, sanoi pappi yksitotisesti; minä en voi tehdä eroitusta ihmisten suhteen. -- Onko sinulla enemmän sanottavaa.

-- Ei ole enempää. Mutta eiköhän vastuun-alaisuus tule raskaaksi?

-- Se on minun asiani eikä sinun, vastasi pappi jyrkästi.

Kari lähti. Mutta ison aikaa sen perästä kuultiin papin kävelevän raskain askelin edes takaisin lattialla ja puhuvan ääneen itseksensä.

Torgerin tullessa kotiin nuoritti Kari hänen eväspussiansa ja sanoi: -- Nyt täytyy sinun, Torger, lähteä liikkeelle hankkimaan jotakin taloon. Täällä sinun kaltaisesi mies ei voi kauemmin olla, ja minä hoidan torppaa sill'aikaa.

KAHDEKSAS LUKU.

Raskaampaa matkaa kuin Torger nyt kulki, oli hän harvoin kulkenut. Asian laita oli semmoinen, että kun hän oli kotona pirtissänsä ja Karin seurassa, tunsi hän itsensä taas vapaaksi ja onnelliseksi. Karin vahva usko ja tyyni olento vahvisti häntä. Mutta kun hän jäi yksinään, tulivat papin sanat hänen perässänsä. Tuo hetki häissä oli ollut niin hirmuinen hetki, että sitä ei helposti voinut unohtaa. Torgerista tuntui kuin jotakin pahaa tulisi tapahtumaan tällä matkalla. Hän, jolla oli semmoinen kotona olon halu, ei nyt enään saisi siellä olla. Hänestä näytti aivan kuin hän nyt alkaisi pitkää ja raskasta elämätä. Tähän saakka oli ollut päivänpaistetta, onnea ja rauhaa. Tunturilla olivat ajatukset tunkeuneet väkisten hänen mieleensä, jonkatähden hän oli iloissaan kuin pääsi kotiinsa. Kun hän nyt viululaatikko selässä käveli kivikkoa pitkin, tuntui hänestä kuin kalliomöhkäleet olisivat nousseet sumun seasta pystyyn häntä vastaan, ja hänelle muistui mieleen Sylfest ja hänen sukunsa, jonka Herra hävitti maan päältä sentähden, että se oli tehnyt syntiä. Hän ennätti niin pitkälle kuin kuusikkoon. Siinä hän istuutui hirren päälle ja pyyhki hikeä otsastansa. Palaisiko hän kotiinsa takaisin alkaakseen uutta elämää ja raastaakseen käsillänsä, niinkuin kaikki muut? Mutta miten silloin kävisi Karille ja pikku pojalle? ne tarvitsevat ruokaa ja vaatteita, eikä hän ole semmoinen työmies, että ihmiset juuri paljon voisivat häntä käyttää. Ei, hänen kyllä vaan täytyi jatkaa viulun soittelemista, ja jos oli totta mitä Kari sanoi, että viulunsoitto oli hänen elämänkutsumuksensa, niin ei siitä voinut tulla synti. Siten hän istui mietiskellen itseksensä; ajatukset juoksivat samaa kiertokulkua. Sitte hän huokasi, nosti taas viululaatikon selkäänsä ja kävellä letusteli eteenpäin. Hän kulki tuon tuostakin sivu talon, missä hän ennen oli ollut tervetullut vieras. Nyt hän ei uskaltanut astua huoneesen pyytämään herakuppiakaan. Seutu oli nyt perkattu puhtaaksi kaikesta liasta, ja hän oli se likainen, joka vielä oli ulos la'astava. Senpätähden hän nyt olikin pakoretkellä.