Chapter 2

Päiväntullen seisoi Jon ikkunanpielessä katsellen ulos. Missä oli Isotalo? -- Sylfest, koko hänen sukunsa, rahat, eläimet, tilukset -- kaikki tyyni oli poisla'astu, maasta syöty yhtenä ainoana yönä. Mutta toinen puoli niittyä, se mikä oikeastaan oli Jonin oma, oli vahingoittumatta ja Jonin aitauksen takana. Lumivyöry oli kulkenut suoraan puroa myöten, joka ennen aikaan oli rajana. Kalpeana seisoi Jon siinä vaan pani kätensä ristiin ikkunan keskipuun ympärille -- kyynel tuli vierien -- Herra oli tuominnut hänen ja Sylfestin välin.

KOLMAS LUKU.

Pitkään aikaan paikkakunnassa ei puhuttu mistään muusta kuin tästä tapauksesta, niinkuin arvata saattaa. Moni oli joutunut vahinkoon pellon ja niityn suhteen, vaan se oli kaikki vähäpätöistä siihen verraten, mitä oli tapahtunut Isotalolla. Ja talonpojat muistelivat mitenkä sen suvun laita oli ollut vuosien kuluessa ja huomasivat sen tehneen vääryyttä vääryyden perästä.

Ainoa, joka oli päässyt häviöstä, oli Kari. Häneen oli juuri samana iltana, vähää ennen kuin Jon tuli, tullut niin kummallinen levottomuus. Hänestä tuntui että tätinsä varmaankin oli kipeänä, ja hän pyysi lupaa käydä hänen luonansa. Nyt oli hänelle laitettu sana.

Parast'aikaa kaivettiin vyöryä ja koetettiin saada ruumiit vedetyksi esiin. Melkein koko kylä oli läsnä hevosineen miehineen. Monta sanaa ei puhuttu sen työn aikana. Jos jotakin löydettiin, niin vaan viitattiin ja se vedettiin hiljaa esiin. Mutta vyöry makasi siinä isona ja täyteläisenä, ikäänkuin joku eriskummallinen vuorenpeikko, joka hautoo aarteitansa. Paljoa siitä ei löytynyt.

Isolla kivellä vyöryn keskellä istui nuori tyttö. Se oli Kari. Käsiään piti hän polvillansa ja katsoa tuijotti jotakin jalkainsa juuressa makaavaa esinettä. Se oli hänen äitinsä ruumis, joka oli kaivettu ylös. Hän makasi niin rauhallisena ikäänkuin olisi nukkunut; ei yhtään jäsentä hänen ruumiissaan ollut murtunut. Eikä hänellä liene ollut paljon sitä kauppaa vastaan, jonka nyt oli tehnyt.

Päivä paistoi niin lämpimästi ja suloisesti nuoren tytön päälle ja kosketteli hiljaa vaaleita kasvoja kiven päällä. Oli kuin armo rangaistuksen perästä. Kevään puroset alkoivat liristä, lumi suli, muutamat muuttolinnut olivat jo tulleet, uusi elämä kesineen lauluineen oli tulossa. Mutta Kari istui liikkumatta keskellä vyöryä.

Silloin tuli nuori mies joutuisasti kävellen vuorenpolkua myöten. Hänellä näytti olevan kiire, kun hän sauva kädessä astui Karia kohti. Hän hiljensi kulkuaan päästyänsä vyöryn ääreen, seisahtui ja katsoi kerran tyttöön päin; sitten hän veti saappaat jalastansa ja kulki varpaillaan kivien yli. Hän istuutui vähän matkaa tytöstä. -- Istutko siinä yksin? sanoi hän.

Kari kääntyi. -- Oletko tullut kotiin? sanoi hän vaan.

-- Olen kyllä, vastasi Torger. Hän tahtoi sanoa enemmän, vaan ei voinut sitä tehdä.

-- Minä muistelen isäsi sanoneen että viipyisit kauvemman aikaa poissa, sanoi Kari.

-- Niin oli aiottukin, vastasi Torger, mutta sitten -- -- Tämä oli hirveä asia tämä, lisäsi hän.

Karin silmät kastuivat; hän pyyhkäsi niitä kädellänsä.

-- Ja sinä, joka jäit niin yksinäsi, sanoi Torger. Voi sinua poloista! Hänen äänensä oli niin hellä ja hän katsoi niin lempeästi tyttöä tätä lausuessaan. Hänen kätensä hapuilivat Karin sormia.

-- Mihin sinä nyt aiot mennä, Kari? kysyi Torger vielä.

-- En tiedä.

-- Menetkö tätisi luo?

-- Minä en sitä tiedä. Siellä on jo kyllä monta ennestään. Minun kaiketi täytynee lähteä johonkin palvelemaan.

-- Etkö voi tulla meille? Hyvä Kari, tule meille! Isä pitää niin paljon sinusta, ja niin tekevät kaikki muutkin.

-- Jäätkö sinä kotiisi, kysyi hän.

-- En tiedä, kyllä kait jään.

-- Silloin minä en tahdo tulla teille.

Torger istui ihan hämillänsä. -- Pelkäätkö minua, Kari? kysyi hän. Ja minä, joka toivon sinulle niin hyvää -- minä, joka pidän sinusta niin paljon. Sinun tähtesi tulin minä nyt kotiin.

Kari ei vastannut.

-- Niin, voipi näet olla monta kaunista tyttöä ulkopitäjissä, vaan ei ole yhtään, joka huolii soitostani niinkuin sinä. Sinä olet ymmärtänyt sitä jo ensi hetkestä saakka. Sinä voit tehdä minusta jotakin, sinä Kari, ja sitä ei yksikään noista toisista voi, ja minä olen niin lemmekkäällä luonnolla. Ja nyt on Herra mielestäni asettanut kaikki niin kummallisesti. Ethän toki hävenne soittajaparkaa, vai? Et suinkaan tahdo mennä talon ja rahan kanssa?

Kari katsoi alas äitinsä ruumiisen. -- En suinkaan; niin kauvan kuin tämä makaa tässä ei talo minua viettele. Hän myi itsensä raha-äyreistä, ja se tapahtui kaikki vaan minun tähteni. Ja Kari tyrskähti itkemään.

Torger siirtyi lähemmäksi ja koetti lohduttaa häntä. -- Tule nyt meille minun kanssani, Kari, sanoi hän, täällä sinä vaan saatat vanhat haavat vuotamaan.

Kari nousi seisalleen ja puisti mullan pois helmoistansa. -- Ei, minä en voi erota hänestä, sanoi hän, viitaten äitiänsä; sitte istuutui hän taas.

-- Tahdotko niin puhun isäni kanssa siitä, että voit olla meillä talvea? kysyi Torger hellästi. Älä pelkää, minä lähden pois. Ja kannetaanpas nyt äitisi ylös meille.

Jon seisoi portailla ja kummastui kovasti nähdessänsä Torgerin tulevan ponnistellen ihminen sylissä ja nuori tyttö tukena vieressänsä. Hän näki pian mitä se oli. Heidän päästyänsä likelle porttia otti hän lakin päästänsä ja laski heidät pihalle. Sitte otti hän Karia kädestä kiinni ja talutti hänet huoneesen.

Kun oli kaivettu koko viikko, löydettiin viimein Sylfestin ja hänen kolmen poikansa ruumiit. Mutta hänen raha-arkkuansa oli mahdoton löytää, vaikka olisi kuinka etsitty. -- Onpa sääli tyttö parkaa, hänelle se nyt olisi ollut tarpeen, sanoivat ihmiset.

Samana päivänä pantiin kaikki viisi ruumista hautaan. Pappi puhui kirkkomaalla liikuttavia sanoja, eikä nähty monta silmää kuivana. Sinä päivänä oli monta, jotka hyvittelivät vanhan vääryyden ja antoivat velkamiehelle anteeksi hänen maksettavansa.

Mutta Jon sai niin asetetuksi, että Kari jäi hänelle kasvattitytöksi, ja niityn hän sai kasvatuspalkaksi. Torgerin täytyi luvata viettää sekin talvi muissa pitäjissä, mutta hän läksi keveällä mielin matkaan, sillä hän tiesi että saisi palata takaisin kotiin häitään viettämään ja loppumatonta onnea nauttimaan.

NELJÄS LUKU.

Tänäänpä oli vähän kaunis päivänpaiste! Ja tänäänpä oli vähän ääntä vanhan Jonin viulussa, kun hääväki parittain kulki alaspäin koivikon läpi! Ja pappi pääsi sinä päivänä kutsumasta Jumalan siunausta semmoiselle, joka nai vanhan veneen tai väkevän selän[3] tai muhkean talon, sillä eipä ollut vaikea nähdä niistä kahdesta nuoresta ihmisestä, jotka seisoivat alttarin edessä, että rakkaus sitoi heidät yhteen, eikä mikään muu. Ja illan tullen otti Torger itse viulun, eikä semmoista soittoa vielä ennen oltu kuultu. Hän soitti koko elämän-uljuutensa ja onnensa niihin säveliin. Se sävel se soi hänen viulustaan sinä aamuna, jona hän näki Karin vuorenhuipulla ja tunsi itsessään että hän se olikin hänen vastainen toverinsa; Torger risti sen Karinpolskaksi. Häät olivat pienet vaan hauskat. Siellä ei juotu eikä pauhattu, sillä semmoista ei Jon saattanut kärsiä, mutta tanssia sai nuoriso niin paljon kuin tahtoi. Seuraavana päivänä meni nuori parikunta uuteen kotiinsa, pieneen torppaan, jonka he olivat vuokranneet, ja joka ei ollut kaukana koskesta. Siellä oli Torgerista niin helppo hengittää, nythän voipi joka päivä käydä opissa koskenhaltijan luona, lisäsi hän pilaillen. Torppaan kuului pieni maatilkku, semmoinen, joka voi elättää pari lehmää ja antaa muutamia tynnyrejä potaatia.

Torgerista tuli nyt samanlainen kuin isänsä oli, hän ei koskaan pyrkinyt kotipitäjästä pois, vaan tahtoi kernaimmin olla kotona Karin luona. Sillä ei ollut ketään, joka olisi ymmärtänyt hänen soittoansa niinkuin hän, ja hänen kanssaan voi hän puhella tekemistänsä lauluista. Kari oli lukenut niin paljon ja oli niin kummallisen järkevä ja tiedokas, jotta voi kertoa hänelle niin paljon ja saada hänet ajattelemaan monenmoista, joka sitte tuli näkyviin niissä lauluissa, joita hän teki. Ja lisäksi oli Karilla se varma usko, että Torger oli maailman paras soittoniekka, ja sekös antoi Torgerille rohkeutta.

Pari vuotta elivät nyt nämä kaksi kuin linnut oksalla. Torger ei milloinkaan nauranut niin herttaisesti, kuin Karin ryhtyessä soittamaan. Hän oli näet päättänyt opetella soittamaan hänkin, ja siis oli Torgerin häntä opettaminen, mutta hänen sormensa olivat niin kankeat. Hänen täytyi pian siitä luopua, vaan oppi kumminkin sen verran, että tiesi näppimykset ja soitti joitakuita pieniä lauluja. Tätä tekivät nämä kaksi kahden kesken. Ei kukaan pitäjäläinen sitä tiennyt, ja se tapahtuikin vain melkein ilman aikojaan.

Jok'ainoa pyhä-ilta kesällä kokoutui nuoriso leikkikentälle, ja silloin istui Torger hakkuupölkyn päällä soitellen heille. Nuoriso tanssi ja vanhemmat katsoivat päältä ja puhelivat; silloin sai Torger usein niin paljon soitostansa, jotta sillä voi elää puolen viikkoa. Ja pappi ja papin rouva tulivat välistä muiden joukkoon, ja pappi ylisteli soittoa ja kutsui Karia vihdoinkin tulemaan pappilaan lainaamaan kirjoja niinkuin ennen. Niin, kaikki ihmiset olivat niin erinomaisen hyviä heitä kohtaan! Tämä seutu oli semmoista vanhan-aikuista, uskomielistä seutua, jossa iloittiin soitolle ja tanssille, ja jossa ihmiset kernaasti auttoivat toisiaan, missä se oli tarpeen. Ja Torgerista olivat he ikäänkuin vähän ylpeät, ja heistä oli erittäin hyvä että jaksoivat elättää soittoniekan, joten hän pääsi kuleksimasta pitkin ulkopitäjiä. Ja niin sai hän tuon tuostakin antimia, milloin vasikanpaistin, milloin muutaman voinaulan tai tuopin maitoa. Torger oli aina niin iloinen ja herttainen, että kaikkien teki mieli auttaa häntä. Siitä seurasi että Torger pani rahaa kokoon ensimmäisinä vuosina. Kari oli vankka taloa hoitamaan ja ansaitsi myöskin olemalla palkan edestä apuna leipomassa ja huoneita pestessä juhlapäiviksi. Kukat tuon pienen pirtin lasiruudun takana viihtyivät hyvin, ja jos tulit sen sisään jonakin pyhä-aamuna, kun Torger otti viulun seinältä ja soitti virren ja Kari juhlavaatteissa istuin veisaamassa, niin tunsit kai siellä olevan hyvä olla.

Ensimmäinen suru, joka heitä kohtasi, oli se, että heiltä kuoli pieni vuoden vanha tyttö. Torgeria oli mahdoton saada lohdutetuksi eikä hänessä ollut miestä koskemaan viuluun moneen päivään. Kari kärsi tyynemmästi, ja hänen täytyi lohdutella miestänsä. Mutta pari vuotta sen perästä istui Kari punaposkinen pullukka poika sylissä, ja hänelle pantiin nimeksi Jon. Hädin tuskin sai iso-isä nähdä hänet, sillä vanha Jon oli kovasti sairastunut. Vaarallinen tauti kulki pitäjässä, ja Jon meni sen mukana. Torger ja Kari olivat hänen luonansa pikku pojan kanssa, ja vanha Jon kuoli iloisena ja tyytyväisenä. Hänen vaimoonsa, joka uskollisesti oli hoitanut häntä viimeiseen asti, tarttui tauti, ja kuukauden kuluttua seurasi hän miestänsä. Viimeinen, mitä hän pyysi Karin tekemään, oli se, että hän säästäisi äyriä ja keräisi kokoon hyvinä päivinä, kun perhe vielä oli niin harvalukuinen. Ja jos hän vielä voisi saada Torgerin aikanaan ryhtymään johonkin hyödylliseen toimeen, niin olisi hyvä. Mutta Kari arveli sopivammaksi antaa äyrit niille, jotka niitä tarvitsivat, ja Herra kyllä auttaisi heitä edeskinpäin, niinkuin hän oli tehnyt tähänkin saakka. Ja Jumala oli tehnyt Torgerista soittoniekan ja sinä tulisi hän olemaan. Silloin huokasi vanha vaimo puistaen päätänsä. Kari kertoi sitte tämän Torgerille, joka ei osannut muuta kuin hymyillen lausua: niin, äiti vanha oli itsensä kaltainen loppuun asti.

Torgerin vanhin veli sai nyt talon. Hän oli kauan harjoittanut lampaankauppaa, eikä sen lopettaminen onnistunut hänelle oikein hyvästi. Mutta Torger istui iloisena ja onnellisena pirtissänsä ja nauroi joka kerta kun Jon hypähti äitinsä helmassa, isän viulua soittaessa. -- Hänessä on soittoniekan ainetta, ajattelen minä, sanoi Torger.

Niin kului muutamia vuosia umpeen. Kari piti huolta tuosta vähäisestä maanviljelyksestä Torgerin poissa ollessa, ja hän teki sitä hyvästi, hän ei peljännyt ryhtyä käsiksi kaikkiin, mikä tarpeen oli. Ei kukaan köyhä lähtenyt apua saamatta heidän ovensuustaan, sillä niin tahtoi Torger. Kun muut olivat hyviä heitä kohtaan, niin oli heidän tehtävä samoin taas toisille.

Muutamana iltana Torgerin kotiin tullessa oli Kari tavallista äänettömämpi. -- Onko mitään tapahtunut, Kari? kysyi hän.

-- Eipä vain, ei muuta kuin että veljesi on käynyt täällä ja valittanut hätäänsä. Hän on ollut huoleton kaupassa, menettänyt suuret rahat ja nyt pitäisi hänen lyödä pöytään 30 taalaria[4] viikon kuluessa, muuten otetaan talo pantiksi.

-- Ethän toki vain puhune totta, huudahti Torger. Ottaa talo pantiksi. Mitä hän nyt aikoo tehdä?

-- Niin, sepä se on, jota hän ei tiedä.

-- Minun täytyy auttaa häntä, Kari.

-- Niin, me kaiketi olisimme läheisimmät sitä tekemään.

-- Se on itsestään selvä, meidän täytyy häntä auttaa. Meillä on 50 taalaria säästöpankin kirjassa seisovaa, ai kuinka?

-- Niin on.

-- Jospa antaisimme ne hänelle! Minä en niitä tarvitse ja --

-- Niin, minä olen ajatellut samaa, keskeytti häntä Kari.

-- Niin, tehdään se, huudahti Torger iloisesti. Mene nyt nimismiehen luokse, Kari, ja ota ne ulos, vaan älä puhu siitä kellekkään, ja sitte menet veljeni luokse niitä viemään.

-- Mutta sinähän olet lähin siihen, sinä joka olet hänen veljensä.

-- Voipihan niin olla, mutta -- onpa kuin vähän ujostelisin. Emmekö voisi kirjoittaa: hyvin kunnioitetulle torppari Olli Jansonille meidän kotitalon lunastimeksi.

-- Niin saisi hän kuitenkin sen tietää.

-- Se on tosi -- ei, sinä voit mennä, sinä Kari, sinä osaat toimittaa tämän asian niin hyvin, sinä.

-- Ja annanko hänelle kaikki rahat?

-- Niin, luulenpa melkein niin, sillä silloin on hänellä myös jotakin, jolla voi liikkua.

Kari meni, ja veli sai kaikki mitä Torgerilla oli.

VIIDES LUKU.

Pitäjääsen oli tullut uusi pappi. Hän oli yksi niitä, jotka luulevat saarnaavansa kristinoppia, kun vaan sätkivät ihmisiä Mooseksen kivitauluilla. Joka päivä saarnasi hän kristityille ihan kuin ne olisivat olleet paljaita pakanoita. Hän oli nuorena viettänyt hurjaa elämää, mutta sitte oli hän äkkiä tullut heränneeksi. Hänen ystävänsä luulivat hänen tulleen mielipuoleksi, sillä yht'äkkiä laski hän polvilleen lattialle, rukoili ja itki. Öisin hän kääntelihe vuoteessaan ja heräsi pelästyneenä; hän näki unta, että piru tuli häntä elävältä viemään. Hän istui raamattua lukien ja virsiä veisaten miltei yöt päivät. Hän tuskin soi ruokaa itsellensä ja vähän oli se mitä hän söi. Kun hän sitte rauhottui sisällisesti ja tunsi olevansa sovitettu Jumalan kanssa, tuli häneen semmoinen kutsumus todistamaan, että hänen täytyi lähteä saarnaamaan kaikille niille harhaileville, jotka suruttomina kulkivat leveätä tietä, niinkuin hän itse oli tehnyt. Ja hänen sanoissaan oli tuli, jonka voimalla hän tempasi monta mukaansa, ja se teki hänet vielä innokkaammaksi. Niin kulki tämä nuori mies raamatunselityksestä rukouksenpitoon ja rukouksenpidosta raamatunselitykseen. Tuskin kaksikymmenvuotiaana saarnasi hän Hänestä, joka ensi kerran astui julki opettajana ollessansa kolmenkymmenen vuoden vanha. Oli kuin hänellä ei olisi ollut lepoa, ei rauhaa; hän ei luullut tehneensä päivätyötä ennenkuin oli niin väsyksissä, että oli vähällä kaatua. Hiukankaan levätessään pelkäsi hän vanhain kiusausten taas tulevan häntä ahdistamaan, tahi että häntä sanottaisiin laiskaksi Jumalatansa palvelemaan. Ja kun hän ajatteli kaikkia niitä tuhansia ihmissieluja, jotka joutuivat kadotukseen sentähden, että muut ihmiset laiminlöivät todistaa heille elämän tiestä -- ei, täytyihän hänen silloin tehdä työtä! Hänen ystävänsä varoittivat häntä ettei alussa ajaisi asiata kovin kiihkeästi, sillä silloin väsyisi hän pian; vaan hän ei ottanut sitä kuullakseenkaan. Sen jätti hän Jumalan haltuun, sanoi hän, ja tuo nuori apostoli tunsi itsessään loppumattoman voiman. Hän teki työtä tutkintoon valmistuaksensa ja ajoi sitä yhtä ankarasti perille. Monta vuotta hän asui pääkaupungissa, rupesi "kotimaallisen lähetystoimen" palvelukseen ja piti esitelmiä ja raamatunselityksiä usein kolmasti päivässä. Mutta sitte tuli muutos. Hän oli ollut vahva kuin sota-uro, mutta nyt ei ruumis enään tahtonut kestää tuota väsyttävää työtä. Hän tunsi että henki oli ikäänkuin kuivempi, ajatus raskaampi, halu heikompi; sana ei enää luistanut niin helposti, ei se myöskään langennut samalla voimalla. Hän alkoi saarnata vanhoja saarnojansa uudestaan. Hän oli niin kauan vetänyt samaa virttä, että ihmiset jo osasivat sen. Ei enään kokoontunutkaan sadottain ihmisiä häntä kuulemaan. Silloin sanoi tohtori, että hänen täytyi lähteä maalle, ja hän sai kirkkoherranpaikan maalla, vaan maan-ilma ei voinut häntä toiseksi muuttaa. Huomattuaan vanhan liekin olevan poissa, koetti hän puhaltaa sitä uudestaan tuhasta leimuamaan, ryhtymällä vielä kovemmin asiaan kiinni. Hänen saarnansa muuttuivat yhä enemmän peljätyssaarnoiksi, joiden takaa helvetti leimusi; ne olivat musertavia iskuja kaikkea sitä vastaan, mitä hän oli kutsunut elämän-iloksi, siihen aikaan kun hän ei vielä ollut kääntynyt. Saman tulen jonka kautta hän oli kulkenut, piti jokaisen miehen ja naisen kulkea, sitä ennen ei heillä ollut mitään lunastusta saatavana. Pyhinä täytyi hänen saada vatsan täydeltä huokauksia, voihkauksia ja itkua kansan puolelta, muutoin luuli hän saarnansa olleen turhan.

Hän ei tiennyt täten etsivänsä enemmän omaa kuin Jumalan kunniata. Vuodet kuluivat, hän joutui jokapäiväisten tapain uralle, ja ne sadat pikkuseikat, jotka seurasivat hänen vitkaansa, rasittivat häntä; se lempeys, mikä hänessä ennen oli voinut olla, katosi kokonaan, ja hänestä tuli kuiva ja terävä kuin sarvenkärki. Mutta ylpeä oli hän ja kärkäs vihastumaan. Hän ei kärsinyt muuta mielipidettä kuin omansa, ja suuttui kun ihmiset väittivät häntä vastaan. Talonpoikia piti hän laumana, joka oli johdettava mihin pappi tahtoi.

Hän oli naimisissa nuoren, hienon, kivuloisen naisen kanssa, joka käveli kalpeana ja hiljaisena huoneessaan, hoiti lapsiansa ja käski heidän olla hiljaa, kun kävelivät liian kovasti lattialla: "sillä isä kirjoittaa saarnaansa". Ihmiset eivät kuulleet hänen hiiskuvan sanaakaan miehensä läsnä-ollessa, ja tuntui ikäänkuin joku raskas kuorma olisi painanut heidän koti-elämäänsä.

Semmoinen oli se mies, joka nyt tuli paikkakunnan papiksi. Hän oli neljänkymmenen vuoden ikäinen, leveä ja suuri, kaljupää ja piti silmälasia, joissa oli sangat mustasta sarvesta. Hän näytti synkältä ja katsoi enimmiten alaspäin. Koira liikkasi aina hänen perässänsä ja murisi näyttäen hampaitaan, kun joku läheni.

Vanha pappi, joka nyt oli muuttanut pois, oli ollut suopea ja kansanmielinen mies. Suuria lahjoja ei hänellä ollut, mutta hurskas kuin lapsi oli hän ollut ja elänyt hyvässä sovussa sen lapsellisen seudun kanssa, jossa eli. Hän oli kulkenut ympäri kuin isä hyväin lasten seassa.

Nyt saatiin tietää muuta! Miltei ensi asia, mikä saatiin kuulla, oli se, ettei entinen pappi ollut mikään Jumalan mies. Ihmisistä tuntui se kummalta, mutta täytyi kait niin olla, kun pappi sen sanoi, sillä hän mahtoi varmaankin olla hirmuisen suuri Jumalan mies. Hänellä oli semmoinen ääni, että kirkko melkein vapisi hänen saarnatessaan.

Pian syntyi niin kummallinen hiljaisuus paikkakunnassa. Ihmiset tulivat niin kummallisiksi ja aroiksi. He rupesivat kävelemään toisella tavoin kuin ennen. Heidän käyntinsä ei enään ollut tuota reipasta, vakaata käyntiä, kun tulivat vakka tai pajuvakka selässä; ei tullut sitä iloista kädenlyöntiä eikä nopeata tervehdystä kuin ennen. Nyt he vetäytyivät ikäänkuin peloissaan toistensa sivu ja huokailivat. Joku ilottomuus, haikeus ja tylyys ilmaantui niihin kasvoihin, jotka ennen olivat olleet suopeat. Ihmiset eivät olleet niin avuliaita toisiaan kohtaan kuin ennen. He vetäytyivät enemmän omaan itseensä, niinkuin etana kuoreensa. Niiden puhe vetäytyi niin moneen mutkaan: täytyi ensin huoaten puhua tästä syntisestä maailmasta, ennenkuin esitti oman asiansa. Ja kaikki tämä uutuus kasvoi nopeasti; oli kuin rutto, joka tarttui talosta taloon.

-- Käsitätkö tätä, Kari? sanoi Torger. -- Ennen aikaan kun tulin pitäjään toisessa päässä oleviin taloihin, oli minusta niissä niin tilavat ja valoisat paikat, mutta nyt tuntuu siellä niin ahtaalta ja tukehuttavalta, että töin tuskin voin hengittää. Ja ihmiset sitte -- onpa melkein kuin olisivat saaneet uudet silmät päähänsä.

-- Se on kaiketi syynä että laskevat liian vähän Jumalan aurinkoa tupiinsa, sanoi Kari.

Melkein ensi työkseen kielsi pappi leikin ja tanssin pyhä-iltoina. Hän istutti semmoisen kauhun leikkikentän omistajaan, ettei tämä uskaltanut laskea Torgeria kynnyksensä sisäpuolelle. Jos kohta moni tahtoikin jatkaa samalla tavalla kuin ennen, niin eivät he toisten tähden uskaltaneet sitä tehdä; he eivät tahtoneet joutua puheiden alaisiksi. Koko seutu seisoi kuin aseetonna sen mahtavan miekan edessä, jota pappi Herran nimessä kantoi, ja ihmiset nöyristyivät peloissaan sen alle, niinkin lapselliset ihmiset helposti tekevät.

Yksi löytyi, joka ei nöyrtynyt, ja se oli Kari. Hän oli eräänä päivänä Torgerin kanssa kirkossa, ja pappi selitti silloin saarnassaan sitä syntiä, mikä on maailmanmielisessä soittamisessa ja laulamisessa, ja lähetti kaikki ne, jotka semmoista harjoittavat, sekä ne, jotka semmoisia auttavat, ihan tulipunaiseen helvettiin. Ihmiset kääntyivät ja katsoivat Torgeriin päin, joka istui kalpeana kirkonpenkissä ja pani silmänsä kiinni. Kirkosta ulos mentyä karttivat he häntä ja kuiskuttelivat toisilleen. Silloin meni Kari hänen luoksensa kaikkein nähden, otti häntä kädestä kiinni ja talutti hänet kotiin. Kotimatkalla sanoi hän Torgerille: en minä enään kuuntele sitä pappia, sillä se ei ollut Jumalan sanaa, mitä hän saarnasi.

-- Niinkö luulet?

-- Sen tiedät sinä, Torger, yhtä hyvin kuin minäkin.

-- Ei näytä siltä kuin tämä pappi tulisi kiittämään minua, niinkuin entinen teki.

-- Hän ei ymmärrä sinua, Torger.

-- Täällä ei ole helppo elää tämän perästä.

-- Ei suinkaan, vaan kyllä kaiketi tulemme toimeen, ja jos näyttää kovin ahtaalta, niin voimme matkustaa tiehemme.

-- Minä en viihdy missään muualla, ja sitä paitsi olemme jo ostaneet tämän maapalstan.

Kaikki eivät heti seuranneet pappia kaikessa. Ne, jotka asuivat lähimpänä pappilata, olivat ensimmäiset, ja sitte eteni kuuliaisuus, aivan kuin renkaat veteen viskatun kiven ympärillä, yhä etemmäs pohjoiseen päin. Mutta loitoimpana pitäjäässä oltiin vielä vanhoillaan; siellä ei ollut pappia joka päivä astumassa heidän ovistaan sisään ja kiinnittämässä pistäviä silmiään kaikkiin heidän jokapäiväisiin toimiinsa. Siten jakaantui pitäjä kahteen joukkoon, jotka kumpikin vetivät omaa köyttänsä. Ja iso joukko oli keskivälillä ja kallistui toisen vuoron toiselle, toisen toiselle puolen.

Mutta pappi piti pohjoispuolta silmällä. Hänellä oli vakoojansa, jotka kantoivat hänelle sekä mitä oli sanottu että tehty. Hän arveli ettei viipyisi kauvan, ennenkuin sekin puoli vapisisi hänen käsissään.

-- Mitä minun nyt on tekeminen, Kari, sanoi Torger eräänä päivänä. Nyt ovat ne uudet kielet viuluuni tulleet kauppamiehelle, mutta minulla ei ole ayriäkään niiden lunastamiseksi. Ja tiedäthän että jo olemme vähän velassa, niin että kaikki yhteensä tehnee taalarin.

-- Voit käydä veljeltäsi lainaamassa niin kauvaksi; kyllä kait pian selvitämme asiamme.

-- Niinkö ajattelet? Minua hävettää niin tuo pyytäminen.

Torger meni veljensä luo. -- Kait sinä lainaat minulle taalarin uusiin viulunkieliin ynnä muihin pikkutarpeisin?

Veli katsoi häneen terävästi. Sitte meni hän katsomaan oliko ovi oikein lukossa. Sen tehtyä huokasi hän ja sanoi: käänny, käänny syntisiltä teiltäsi, Torger.

Torger silmäsi häntä.

-- Elämä täällä alhaalla on oleva ristiä ja vaivaa, mutta sinä riehut niinkuin se olisi paljasta leikkiä. Sinä ryvet päivät päätään synnissä etkä näe että menet suoraa päätä helvettiin.

-- Minä autoin sinua, kun viimein olit pulassa, vastasi Torger hiljaisesti.

-- Minä en auta ketään eteenpäin synnin tiellä, vastasi veli.

Torger otti lakkinsa ja lähti. Tultuaan omaan tupaansa hän heittihe kovasti penkille.

-- No saitko rahat? kysyi Kari.