Chapter 4

Tämä synkkämielisyys vaivasi häntä, kunnes hän pääsi tuolle puolen tunturin naapuripitäjääsen. Siellä oli laajempi tila ja huokeampi hengittää, ihmiset olivat ystävällisempiä; nyt hänen täytyi koettaa mennä eteenpäin; hän ei enää voinut palata takaisin. Pian saatiin tietää Torger soittajan tulleen pitäjääsen, ja ihmiset kilvan kokivat saada hänet käsiinsä. Torger kuuli vanhan kai'un viulussansa; se ilo, minkä hän toi ympärilleen, vaikutti hänelle hyvää, ja hän ansaitsi rahaa. Oli kuin koti-olojen muistot nyt olisivat häntä kiihoittaneet panemaan kaiken voimansa soittoon; ihmiset saisivat silloin kuulla, että hän oli luotu juuri siihen eikä mihinkään muuhun.

Niin tapahtui muutamana päivänä että hänelle tuli sana kirjurilta, joka kutsui häntä luoksensa; siellä oli eräs vieras mies, joka tahtoi häntä puhutella. Viulu piti hänen ottaa mukaansa. Hän vietiin kirjurin vierashuoneesen, ja siinä istui tuo muukalainen puhellen naisten kanssa. Hän oli vahva- ja suora-vartaloinen mies, vilkkuvat silmät päässä ja hymy huulilla. Torgerin huoneesen tullessa hän hypähti seisalleen tuolilta. -- No, -- kas tuossa on mestari-soittaja, -- nyt pitää sinun soittaa minulle, sillä minäkin olen soittoniekka! Torger katsahti häneen. Mikähän tuo lienee? Hän otti viulun kotelosta ja pyysi saadakseen jakkaran, sillä semmoisella hän oli tottunut istumaan. Ja nyt hän soitti ensimmäisen laulun. -- Hyvä! hyvä! huusi vieras taputtaen käsiänsä. -- Enemmän, enemmän. Ja Torger soitti "Pohjoisvuonolaisen".

-- Oletko itse tehnyt tuon? kysyi vieras. Ei hän ollut sitä tehnyt.

-- No, soitappas joku, jonka itse olet tehnyt, pyysi hän. Torger vähän ujosteli. -- Saat kuulla "Koskenhaltijan", sanoi hän. Ja hän soittamaan "Koskenhaltijata". Mutta nytkös kädet tulivat liikkeesen! Hän ei voinut pysähtää; yksi laulu ja polska soljahti toiseensa ja viimein mennä viipotettiin "Karipolskaa" -- jossa koski, vuori, joen pauhina, koto ja hän, joka oli soittanut hänet irti kirkonkellolla.

Vieras istui aivan kuin kiinninaulattuna. Viimeisen jousenvetämän kaikuessa hyppäsi hän ylös, kiiti Torgerin tykö ja puisti häntä molemmista olkapäistä. -- Mutta onhan se verratonta! oletteko Te kuulleet semmoista ennen? ja hän kääntyi toisiin päin. -- Se on tuota luontoperäistä, tuo ihmesävel, tuo kosken ja metsän pauhu ja kohina -- minä en saa sitä koskaan, en koskaan, vaikka opettelisin sata vuotta. Kuinka vanha sinä olet?

-- Kolmenkymmenen.

-- Ja sinä olet itse opetellut soittamaan?

-- Isäni minua opetti, ja hän oppi isältänsä; me olemme olleet soittajia niin kauvan kuin suku muistaa.

-- Ei, mutta pitääkö sinun vaan kuleksia täällä maakylissä ja soittaa häissä ja kemuissa -- sehän on aivan hullua. Sinun täytyy lähteä ulkomaille! -- etkö koskaan ole sitä ajatellut?

-- Enpä juuri voi sanoa sitä. Minä en usko voivani tulla kummemmaksi kuin olen.

-- Ho hoo -- kyllä voit tulla kummemmaksi! Tuokaa tänne viuluni. Nyt minä soitan. Ja hän sai viulun; Torger katsoa tuijotti sitä; semmoista viulua hän ei ennen ollut nähnyt. Se oli niin sievä, että kiilteli pitkän matkan päähän.

-- Mikä mies sinä olet, jos uskallan kysyä? sanoi Torger.

-- Nimeni on Ole Bull, oletko kuullut puhuttavan hänestä?

Torger katsoi häntä suurilla silmillä. -- Ei, oletko sinä Ole, sinä? Luulisinpa kait kuulleeni puhuttavan sinusta!

Ja Ole Bull soitti. Hän soitti "Pajallakäyntiä", ja hän liitti siihen lauluja ja kansansäveleitä, toisinaan itkeviä, toisinaan nauravia. Torgerin suu aukeni yhä enemmän, silmät tulivat yhä kiiltävämmiksi ja isommiksi, ja Ole Bullin vetäissä viimeistä jousenvetämää istui hän aivan kuin kivettyneenä katsoa tuijottaen häneen. Käsin hän piti viulunkaulasta kiinni, ja kyynel tuli vierien ja tipahti hänen syliinsä. Ole Bull rupesi soittamaan uutta nuottia. Se oli niin valittava, se oli hädässä olevan rukous, ja itku valui rukoukseen ja murhe suli säveliin. Kyyneleet vuotivat alas Torgerin poskilta: hän ajatteli itseänsä. Tuntui kuin jää hänen sydämensä ympärillä olisi sulanut, kuin kivi olisi vieritetty pois. Nyt älköön kukaan tulko sanomaan että sävelet ovat perkeleen laitoksia!

Silloin veti Ole Bull pitkän jousenvetämän -- ja siihen soitto loppui.

-- No, mitäs pidät minun soitostani? sanoi hän.

-- En uskonut ihmisen voivan soittaa sillä lailla, vastasi Torger aivan kalpeana.

-- Haluttaako sinua soittaa niin? tahdotko lähteä mukaani ulkomaille? kysyi Ole Bull. -- Se tapahtuu viime tiukassa, vaan vielä se voipi onnistua.

Torger katsoi niin kummallisesti häneen ja sanoi sitte: -- hm -- sinä kait teet minusta pilkkaa vaan?

-- En suinkaan; se on minun totinen tarkoitukseni, sanoi Ole Bull. -- Ihan päivälleen viikon päästä lähden täältä. Silloin voit yhtyä minuun täällä, minä kustannan matkasi. -- Hän on nero, sanoi hän samassa kuiskaten kirjurille, -- olisi vahinko, jos hän jäisi tänne maatumaan. Jos norjalaisesta säveltaiteesta on tulossa jotakin, niin ovat juuri tuommoiset ne, joiden se on luotava.

Torgerista tuntui kuin hän olisi nostettu maasta kohoksi.

Tunturi vaipui alas, sumut halkesivat ja hän katseli laajaa päivän valaisemaa seutua. Sinne johti hänen elämänsä tie tästä lähtien. Hänen mieleensä johtui silloin yht'äkkiä Kari, koti, pieni Jon. Pilvi peitti auringon.

-- Minulla on vaimo ja lapsi, sanoi hän tyynesti.

-- Kyllä emme unhota niitä, sanoi Ole Bull, -- Kun nyt lähdet minun mukaani kaupunkiin, niin saat yhdessä kanssani soittaa soittajaisissa, ja silloin sinä ansaitset sata taalaria illassa, sen sijaan kuin nyt saat kolme.

-- Ethän vaan puhune totta, tiedän mä, sanoi Torger kiiltävin silmin. -- Jumala sinua siunatkoon! Hän astui esiin ja suuteli Ole Bullin kättä.

-- Ja nyt pannaan kaikki tyyni jotakin Torgerin viuluun -- olkaa niin hyvä, kirjuri -- ja te myös, sanoi hän naisväelle. He nauroivat ja tulivat tuomaan lanttiansa, ja Ole Bull pani sinisen setelin.[9] Torgerin silmiin nousi kyyneleet paljaasta ilosta; hän kävi jokaista kiittämässä. -- Ja siis saan nyt heti mennä kotiin jäähyväisille.

-- Niin, mene vaan, ja sitte kohtaat minua täällä päivälleen -- päivälleen -- muista se!

-- Sen minä kyllä tulen muistamaan.

Niin kepeä jaloistaan Torger ei ollut ollut sen päivän perästä, jona hän lähti kotiin Karia kosimaan. Hän pikemmin juoksi kuin käveli. Hän jokelti ja lauleli kävellessään metsän läpi tunturille. Päästyään sen selänteelle, täytyi hänen vähän huo'ata. Hän istui sammaltuneelle kivelle ja otti esiin viulun. Hän soitti morsiusmarssia. Nuorta elämäntoveriaan soitti hän kirkolle. Vaan tuntuipa kuin säveleet eivät soisikaan siellä ylhäällä; hän katseli viuluaan ja lykkäsi uudestaan -- ei. Sitte hän pani sen koteloon takaisin. -- Se on paljasta poikanulikan soittoa kaikki tyyni. Nyt minä en koske viuluun, ennenkuin se ääntää niinkuin Ole Bullin viulu.

Hän tuli juosten Karin tykö, niin että tämä oikein hypähti seistessään puuropataa hämmentämässä.

-- Nyt minä en enään kelpaa soittajaksi, Kari, sanoi hän viskaten viululaatikon vuoteelle; uh, minä olen kävellyt itseni oikein hikeen.

Kari näki hänen hymyilevät kasvonsa, hän ei voinut sovittaa niitä yhteen hänen sanainsa kanssa. -- Mikä pappi on sinulle nyt saarnannut? lausui hän.

-- Se oli Bull, nyt olen kuullut Ole Bullin soittavan, näetkös.

-- Ethän vaan puhune totta?

-- Ihan totta, ja sinä et koskaan ole kuullut semmoista! Eikös ollut aivan kuin linnut olisivat laulaneet, ja sitte tultiin majalle ja silloin oli vielä varhainen aamu, ja sitte laskettiin karja irti, ja selvään kuului karjankello, ja paimenpojat toitottivat torvea toisillensa, ja sitte tuli soittaja heiluttaen viuluansa ja soitti polskan, ja paimenpiiat tanssivat ja nauroivat, ja matkamies tulla rymysi matkalaukkuineen ja asettui takkavalkean ääreen, ja sitte hän lauloi ja kertoi heille kaikellaisia kertomuksia -- totta tosiaan, sinä et elämässäsi ole kuullut semmoista. Ja hienot sävelet, ne olivat ihan kuin makeita, jotta niitä olisi voinut maistaa, ja vahvat olivat niin pyöreitä, että niitä olisi voinut vierittää pitkin lattiata.

-- Mutta hän ei piisaa sinulle, Torger, kun sinä soitat "Koskenhaltijata".

-- Ohoi, onko se minkäänlaista se! Olisit vaan kuullut hänen soittavan. Minä olen ihan kuin pikku poika hänen rinnallansa. Nyt tuntuu minusta etten saa viulustani muuta kuin vinkunaa ja kitinää. Ja minä ymmärrän siitä viis. Minun lauluistani puuttui aina jotakin, jota en saanut viulusta irti niin, kuin olin sen ajatellut. Ja nyt minusta tuntuu siltä kuin en olisi saanut juuri mitään irti. Mutta hänpä sai irti, hän; hän ikäänkuin aukasi tien kaikelle sille raskaalle, mikä oli minussa, ja minä tulen sen oppimaan, minä myös.

-- Minun mielestäni sinä, Torger, olet hyvä semmoisenasi.

-- Ei, näetkös, minusta pitää tulla parempi, minusta pitää tulla niin hyvä, että itse pappi lähtee tanssimaan kuullessansa minun polskojani. Sillä tiedätkö mitä hän sanoi, Kari?

-- No?

-- Hän kysyi tahdonko matkustaa hänen kanssansa ulkomaille oppimaan; hän lupasi kustantaa koko matkan.

Kari kalpeni. -- Sehän vaan ei liene mahdollista.

-- On kyllä, siitä saat olla varma, siliä minä olen nero, jonka pitää päästä eteenpäin, sanoi hän, vaikka olen melkein liian vanha.

-- Sen minä kyllä ennen tiesin, Torger, että sinussa on jotakin erinomaista.

-- Täällä, näet, ei kelpaa olla, sillä täällä vaan on oman itsensä nojassa.

-- Ja sinä suostuit tarjoomukseen?

-- Minä sanoin ensin tahtovani puhutella sinua ja valmistautua matkaan. Mitä sinä nyt ajattelet, Kari.

Kari ajatteli eteensä. Hän näki itsensä yksinänsä pitkinä talvi-iltoina; hän näki itsensä kärsivän ja ponnistelevan oman sekä poikansa elatuksen eteen.

-- Tässä ei ole muuta kuin yksi asia ajateltavana, sanoi hän hiljaisesti. -- Mene sinä Jumalan nimeen, minä kyllä pidän huolta itsestäni ja lapsikakarasta.

-- En minä nyt kuitenkaan semmoisella mustalaisen tavalla pötki sinusta tieheni. Kas tässä aluksi. Hän pani pöydälle kaikki mitä oli ansainnut matkallansa. -- Ja hän sanoi ottavansa minut mukaansa kaupunkiin, ja siellä minä ansaitsen sata taalaria illassa, sensijaan kuin nyt ansaitsen kolme, sanoi hän, ja ne minä lähetän sinulle kaikki tyyni.

Karin silmiin tuli kyyneleet. -- Tämä on jo liian paljo. Jumala on hyvä meitä kohtaan ja nyt selkiää taivas sinullekin, Torger. Nyt kait et enään epäile olevasi luotu soittajaksi?

-- En nyt epäile -- ja minä tulen soittamaan ja minä tulen tekemään lauluja; niitä tuntui rupeavan tulemaan väkisten, kun kuulin hänen soittavan.

Hyvissä ajoin lähti Torger matkaan. Hänellä oli aika eväspussi selässä, paras nuttu päällä ja uudet saappaat jalassa. Torgerin mieli oli niin täynnä kaikkia niitä suuria, jotka häntä odottivat, että eronhetki ei kovin vaikuttanut häneen. Kari koki tukehuttaa itkuansa, vaan kun hän, seisoessaan kynnyksellä poika käsivarrella, näki miehensä reippaasti ja ilolla mielin kävelevän mäkiä alaspäin, niin hänen täytyi istua kynnykselle ja itkeä ääneensä. Sitte hän kiitti Jumalaa kaikesta ja rukoili onnea Torgerille.

Kaikki kävi hyvin, kunnes Torger pääsi tunturille. Silloin nousi niin sakea sumu, ettei hän nähnyt omaa kättänsä. Torger arveli kaikissa tapauksissa löytävänsä tien, mutta vaikka hän yhä käveli ja käveli, ei hän kuitenkaan tullut ihmis-asunnoille. Torger huomasi ettei ollut muuta varaa, kuin asettua yöksi tunturille ja kärsivällisesti odottaa, kunnes sumu haihtuisi. Hyvä eväspussi hänellä oli ja valkeata voi hän tehdä katajiin. Sitten hän istui ja odotti.

Aamupuoleen yöstä oli sumu yhtä sakea, ja Torger katseli kaikille puolin ympärilleen, huomatakseen missä oli. Nyt hänen täytyi lähteä matkaan, jos ei tahtonut myöhästyä. Hän käveli umpimähkään, kunnes peräti väsyi. Silloin sumu haihtui, ja hän huomasi missä oli. Hän oli kävellyt ympäri ja pohjoiseen päin, kun olisi pitänyt mennä etelään. Nyt hän olisi tullut sivulaaksoon, ja mahdoton oli ennättää ajoissa perille. Niinkuin henkensä edestä juoksi nyt Torger eteenpäin itku kurkussa ja viululaatikko selässä. Likamärkänä hiestä ja niin väsyneenä, että tuskin jaksoi seistä, tuli hän perille kirjurin taloon.

-- Niin -- nyt tulet liian myöhään. Bull lahti hyvän aikaa sitte; hän odotti sinua niin pitkään kuin voi.

Torger oli vaipua maahan. Mihin hän matkusti? ähkyi hän puoleksi ääneensä.

-- Italiaan.

-- Onko sinne pitkälti?

-- Ensin mennään monen pitäjän läpi, sitte ison meren yli ja sen perästä monen vieraan maan halki.

Torgerin täytyi pidellä kiinni ovipielestä.

-- Mutta tämä oli kai kuitenkin parasta Torger, sanoi kirjuri; ei ole kovin hyvä matkustaa vieraissa maissa, näetkös, ja sitä paitse sinä olet liian vanha ruvetaksesi käymään oppia nyt enään. Sinä et olisi kestänyt kaikkea sitä taistelua ja vaivaa, ja olisit tullut kovin paljon ikävöimään kotiisi.

-- Niin kai taitaisin tehdä, kuiskasi Torger lumivalkeana.

-- Mitä? pyörrytkö? huusi kirjuri kauhistuen.

-- Minä juoksin liika kovasti, sanoi Torger. -- Ei siitä mitään, kyllä pian toinnun. Niin, niin, jää hyvästi ja kiitoksia ilmoituksesta.

Torger astua hoiperteli ulos ovesta, kirjuri seisoi ikkunassa ja katsoi hänen peräänsä. -- Voi mies parkaa! hän käy säälikseni! sanoi hän ja meni kirjoitushuoneesensa.

Torger kulki luhan sivu; sen ovi oli auki.

Hän astui sisään ja heittihen heiniin maata. Kuinka kauvan hän siinä makasi, sitä hän ei tiennyt. Hänen korvansa kumisivat, hänen silmiänsä huimasi, hän ei voinut itkeä -- elämänonni, tulevaisuus, kaikki oli kadotettu, murskaksi mennyt. Päästyään omaan valtaansa hyppäsi hän ylös, otti viulun ja tahtoi lyödä sen seinää vasten. Hän oli jo nostanut sen lyödäksensä, vaan sitäpä hän ei ollut mies tekemään. Hän vaan viskasi sen kädestään, heittihen mahallensa ja peitti päänsä heiniin.

YHDEKSÄS LUKU.

Kolme viikkoa tämän päivän perästä tuli muuan tuttu mies toiselta puolen tunturia Karin luokse. Tervehdittyään ja puheltuaan sanoi hän, kun jo oli pois lähtemäisillänsä: sinun täytyy tulla katsomaan miestäsi, Kari, hänen laitansa näyttää surettavalta.

Se mitä Karilla oli kädessä, putosi maahan. -- Eikö hän ole matkustanut? kysyi hän.

-- Ei, hän hoipertelee humalassa melkein joka päivä talosta taloon siellä kylässä.

Silmänräpäyksessä Kari käsitti kaikki mitä oli tapahtunut. Hän nousi paikalla ylös, otti ruokaa nyytiin, sitoi pojan selkäänsä ja lähti astumaan. Päästyänsä tunturin tuolle puolelle, rupesi hän etsimään miestänsä. Hän kulki kysellen talosta taloon; viimein hän löysi hänet muutamasta ladosta. Siinä hän parast'aikaa nukkui kalpeana ja hermotonna. Hän viskautui hänen päällensä: -- Torger, Torger! johan minä viimeinkin sinut löysin!

Torger hypähti ylös. -- Sinäkö se olet, Kari? älä tule minua likelle, minä en ole sinun arvoisesi.

-- Oh, älä puu tuommoista, Torger! kas tässä on pieni poikasi.

-- Älä anna hänen koskea minuun. Tiedätkös, minä olen hoiperrellut täällä kylän juoppona. Ja Jumala tiesi kuinka kauvan olisin sitä tehnyt, jos et sinä tullut. Oi että tulit, oi että tulit!

-- No, nouse nyt ylös, Torger, saamaan vähän ruokaa. Sitte mennään kotiin, ja kaikki muuttuu hyväksi jälleen, sanoi Kari koettaen nostaa häntä ylös.

-- Eipähän, ei tule hyvä enää koskaan, minä olen lumottu, Kari, pahat henget ovat minut lumoneet. Nyt lipsahti viimeisen kerran, ja minä en koskaan pääse irti, minä olen kadotuksen oma. Ja Torgerin pää vaipui vaimonsa syliin.

Kari silitteli hänen tukkaansa, poika painautui äitiinsä kiinni ja katsoi häntä kummastuksella.

-- Olisit heti tullut kotiin minun luokseni, Torger, sanoi hän.

-- Sitä en ollut mies tekemään, minä häpesin sekä sinua ja poikaa, että koko maailmata. Tekipä melkein mieleni tehdä loppu itsestäni.

-- Kyllä minä hyvin ymmärrän sen. Ja sitte täytyi sinun ryhtyä viinaan kiinni saadaksesi voimaa unhottamaan jo soittamaan.

-- Ei, ymmärrätkö sen, Kari? Herra ymmärrätkö sen? sanoi Torger, taas kohottaen päätänsä. -- Niin, näetkös, kun juon, niin tuntuu kuin tulisin niin rajuksi ja huimaksi; minulle kaikki näyttää niin isolta ja vahvalta, niinkuin näkisin unta, ja silloin minä uskallan ryhtyä siihen käsiksi, ja silloin osaan soittaa; muuten tulee paljasti sotkua. Mutta se on syntiä, minä tiedän sen; minä turmelen sillä itseni.

-- Tuo tapahtuu vaan niin kauvan kuin olet noin surumielisenä, Torger. Kun tyynnyt, ja kaikki tulee vanhoillensa niin ei sinun enään tarvitse juoda. Ei kaikki soittoniekat juo; Ole Bullkaan ei juo.

-- Niin, se on sentähden, että hän on ehtinyt perille, mutta minä en koskaan pääse perille, en koskaan, sillä minä olen siihen liian vanha, sanovat ihmiset. Ja siten täytyy minun juoda, jos minun on soittaminen. Sentähden pitää sinun, Kari, polttaa viulu, sillä minussa ei ole siihen miestä, tahi kätkeä se niin, etten sitä enää ikään näe. Se se on minun turmioni.

-- Niin kai, tuosta kyllä voimme puhella tiellä, sanoi Kari.

-- Ja sitte minä alotan uuden elämän ja koetan päästä kunnolliseksi ihmiseksi. Ja sitte sinun ei tarvitse minun tähteni hävetä, Kari.

-- Sitä en vielä koskaan ole tehnyt, Torger.

-- Oi, sinä olet niin hyvä, niin hyvä. Jos ei minulla olisi sinua, niin tulisi minusta pian loppu. Ja sinä olet ainoa, joka minua ymmärrät.

Kari otti häntä kädestä kiinni; sitte hän pani pojan hänen selkäänsä, itse otti hän viululaatikon, ja nyt mentiin taas kotiinpäin.

Kari näki, että Torgerilla tällä kertaa oli tosi tarkoitus, kun ei tahtonut nähdä viulua. Sentähden hän kätki sen erääsen kaappiin, jonka avain oli hänellä itsellään, eikä puhunut hänelle viulusta sanaakaan. Torger tarjosi itseänsä heinäntekoon, vaan ei ollut ketään, joka olisi hänestä huolinut; he tiesivät ennestään, että hän oli melkein kelvoton. Vihdoinkin hän sai työtä 40 äyristä päivässä talon ruo'assa. Ensimmäisinä päivinä meni työ jokseenkin, mutta sitte tuli loppu. Parastaikaa niittäissänsä jäi hän viikate kädessä töllistelemään. Toiset osoittivat häntä sormillansa ja nauroivat. He eivät tienneet Torgerin näkevän näkyjä, kuulevan sävelien surajavan ympärillään. Pian he saivat hänestä sananparren: "tekee työtä kuin Torger soittaja", kun työ meni kovin hitaasti ja vähin erin. Torger tuli tyytymättömäksi ja raskasmieliseksi. Tuntui kuin tämäkin tie tukkeutuisi hänen edessään, ja se oli ainoa, johon hän saattoi turvautua; sillä viuluun hän ei enään tahtonut ryhtyä; sen hän oli päättänyt. Hän ei vaan osannut käsittää miten se vähä, minkä hän ansaitsi, riitti heidän elää; mutta Kari sen kyllä käsitti. Hän istui ja neuloi ja päivillä hän kehräsi, saatuansa kodin siivotuksi ja elukat ruokituksi. Mutta Torger sitä ei tiennyt. Hänen huoneessa ollessa asettui Kari aina takan ääreen ja laulaa hyrätteli, ja Torger luuli saavansa lisää ahkeroimisen rohkeutta kun näki kuinka helposti kaikki kävi Karilta.

Vielä oli yksi seikka, jota Torger ei tiennyt, ja se oli se, että Kari aina Torgerin poismentyä otti viulun sen piilopaikasta ja antoi pikku Jonille. -- Nyt saat, Jon pyrkiä yhtä hyväksi soittajaksi kuin isäsi on, sanoi hän, ja poikaressu otti viulun ja rupesi kihnuttamaan. Mutta viulu oli iso ja raskas, jonkatähden hänen täytyi nojata sitä lattiaa vasten, ja ottaa jousi keskeltä kiinni. Sitte äiti neuvoi häntä asettamaan sormensa oikein, sillä sen hän muisti niiltä ajoilta, jolloin hän itse opetteli, eikä kauvan viipynytkään, ennenkuin poika osasi soittaa kaikki ne laulut ja lapsenrallatukset, jotka äiti iltasilla hänelle lauloi.

Pitkä aika kului tällä tavoin, ja Torger synkistyi päivä päivältä synkistymistään. Hän huokaili niin syvään penkillä istuessaan. Silloin Kari muutamana pyhä-aamuna viulu kädessä tuli hänen luoksensa. -- Soita nyt pyhän virsi minulle, niin olet hyvä, sanoi hän tyynesti.

Torger katsahti häneen ja otti hiljalleen viulun. Hän piti sitä kotvan aikaa kädessänsä, sitte hän viimeinkin kohotti jousta. Ja hän soitti virren ja vieläpä toisenkin, mutta sitte hän kiepsahti harhatielle. Sävel yhtyi säveleesen, ei hän enää tiennyt mitä soitti. Kari istui vuoteen-laidalla ja kuunteli; pikku poika makasi isänsä edessä ja katseli ihmetellen kuinka nopeasti hänen sormensa liikkuivat. Torger soitti yhtä mittaa puolille päivin; silloin Kari meni ja otti häneltä pois viulun. -- Nyt kätkemme sen taas joksikin aikaa, virkkoi hän. Silloin kallisti Torger päänsä pöytää vasten ja itki.

Muutamana päivänä tullessansa odottamatta kotiin näki hän pojan seisovan varpaillaan jakkaralla ja kurottaen hakemaan jotakin kaapista. -- Mitä sieltä tahdot? sanoi Torger kovasti.

-- Viulua! änkkäsi poika.

-- Kyllä minä sinulle näytän, jos kosket viuluun, sanoi Torger, nosti hänen alas ja ravisti häntä.

-- Äiti sanoo että minusta pitää tulla yhtä hyvä soittaja kuin sinä olet, sanoi pikku Jon nyhkyttäin.

-- Mikä nyt on? sanoi Kari, joka samassa tuli navetasta huoneesen.

-- Ethän vaan opeta pojalle tätä pirullisuutta? sanoi Torger.

Kari ei vastannut, otti vaan tyynesti viulun kaapista ja antoi sen pojalle. -- Nyt saat näyttää isällesi kuinka vankka sinä olet, sanoi hän, ja poika istuutui kihnuttamaan, "vasikka tuli pojan luo ja lehmä äitin luo".[10]

Torger tunsi aivan hyvin koko kädenryhdin omasta lapsuudestaan. Hän meni pojan luo ja tempasi viulun hänen kädestänsä. Siitä Kari vihastui, ja se oli ensi kerta, jolloin Torger näki hänet suutuksissa. -- Häpeä vähä, Torger, menetellä tuolla tavalla! Kun sinä viskaat pois sen, mikä sinussa parasta on, niin ei ole muuta kuin kohtuullista, että poikasi ottaa sen korjuusen. Ja jos Jumala on hänet soittajaksi määrännyt, niin hänestä se tulee.

-- Eikö sinusta ole siinä kyllä, että täytyy kärsiä tämmöistä, kuin minä olen, vastasi Torger; -- pitääkö meidän vielä lisäksi vetää ainoa poikamme tähän onnettomuuteen?

-- Näytä nyt järkeäsi, Torger, sanoi Kari. -- Niin kauvan kuin voipi sinun sukuasi muistaa, on siinä ollut soittajia, eikä kukaan tiedä heidän olleen onnettomia. Paikkakuntalaiset ovat olleet ylpeitä heidän tähtensä, kunnes pappi tuli noine uusine oikkuineen. Etkä sinäkään, Torger, ole ollut onneton koko elämääsi, sen väittäminen on sinulta kiittämätöntä. Etkö muista kuinka sinä nuorena viuluinesi samosit kaikki maat ja metsät? etkö muista kuinka onnellinen olit kun ensimmäisiä vuosia olimme naimisissa, ja aina siihen asti, kunnes uusi pappi tuli? Kuinka hyvältä sinusta tuntui että osasit soittaa, silloin kun menetimme pienen tyttömme? sinä sanoit sen helpottavan rintaasi; entäs sitte pyhä-illat leikkimäellä? Niin, sinulla on ollut sangen monta hyvää aikaa, kuule Torger, joista sinun tulisi kiittää Herraa.

-- Mutta hepä eivät kokeneet sitä mitä minä nyt koen, ei isäni eikä kukaan niistä toisista, sanoi Torger. -- Luuletko minulla olevan vähemmän halua soittamiseen nyt kuin ennenkään? Kun kosken viulunkieliin, tuntuu kuin sormia polttaisi, mutta ne liekit, ne ovat helvetinliekkiä, jotka hiipivät kieliä ylöspäin. Nyt olen saanut silmäni voidelluksi silmivoiteella.

-- Sen silmivoiteen voit huoleti lähettää papille takaisin, vastasi Kari tyynesti. -- Ei, sinun kohtalosi on pidellyt sinua kovissa kourissa, Torger, ja sinä olet ollut liian hento sitä vastustamaan, se on koko asia. Se ei ole onnettomuus että olet soittaja, vaan se, että sait näköpiiriisi jotakin korkeampaa ja rupesit haluamaan suurempia kuin nuo muut, vaan et saanut tilaisuutta päästä niiden perille. Sinun olisi pitänyt päästä täältä liikkeelle ennemmin. Mutta jos sinä pääsit liian vanhaksi, niin meidän poikamme ei pidä siksi päästä, ja se se on, jota meidän nyt tulee harrastaa: saada hänet ehtimään perille. Sillä soittajaksi hän on luotu ja siksi pitää hänen päästä, ja hänellä ei ole sitä levottomuutta kuin sinulla, hän on tyynempi ja syvällisempi; hänen tulee saavuttaa se, jonka saavuttamista sinä uneksit.

Torger seisoi pidellen kiinni tantarista, hänen rintansa huokui; hän meni joutuun ulos sanaakaan sanomatta.