Part 15

"Tiedän edeltäkäsin, että te tulette torumaan minua", vastasi Frona auttaen Blanchea ripustamaan märät vaatekappaleet uunin yläpuolelle kuivumaan. "Olin mrs Stantonin luona; mutta ensin teidän pitää saada tietää, että miss Mortimer ja minä olemme viikon vierailulla Pentlyillä. No niin, minä aioin lähteä Stantonilta ennen pimeän tuloa, mutta heidän pikku poikansa oli jotenkuten onnistunut saada lamppuöljyä suuhunsa, mr Stanton oli Dawsonissa ja -- niin, me emme olleet varmoja siitä, että vaara oli ohitse, ennenkuin puolisen tuntia sitten. Mrs Stanton ei tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä, että palaisin yksin, mutta eihän siinä ollut minkäänlaista pelon syytä, minä vain en tullut ajatelleeksikaan, että jää voisi pettää tällä pakkasella."

"Millä te sen lapsen paransitte?" kysyi Del tahtomatta päästää keskustelua katkeamaan, kun se nyt kerran oli saatu käyntiin.

"Purutupakalla." Ja naurun tauottua Frona jatkoi: "Heillä ei ollut sinappia, enkä minä keksinyt muutakaan sen parempaa. Sitä paitsi Matt Mc Carthy kerran Dyeassa pelasti sillä minun henkeni, kun minussa oli kuristustauti. Mutta tehän lauloitte minun tullessani. Jatkakaa toki."

Jake Cornell änkytti, että he olivat laulaneet tarpeekseen.

"Entä te, Del. Laulakaa 'Kiitävä pilvi', niinkuin teillä on tapana jokimatkalla."

"Sen hän on jo laulanut", sanoi Neitsyt.

"Laulakaa te sitten. Olen varma siitä, että te osaatte laulaa."

Hän katsoi Neitsyttä hymyillen silmiin, ja tämä nuori nainen esitti markkinaballaadin taiteellisemmin kuin itse aavistikaan. Fronan tulon aiheuttama painostava mieliala hälveni pian olemattomiin, ja tuvassa laulettiin, juotiin maljoja ja remuttiin kuten ennenkin. Fronakin kosketti toverillisesti huulillaan mehulasin reunaa ja huvitti osaltaan seuraa laulamalla "Annie Laurien" ja "Ben Boltin." Salaa hän pani merkille, miten voimakas juoma sai vähitellen Cornellin ja Neitsyen kokonaan valtoihinsa. Tämä oli hänelle uusi kokemus, ja hän iloitsi siitä, vaikkakin hänen samalla tuli sääli Corlissia, joka oli melko nolo isäntä.

Mutta tämä ei ollut säälin tarpeessa. Hän katsoi Fronaa ja koetti kuvitella mielessään, että joku niistä naisista, joihin hän oli tutustunut äitinsä teekutsuissa, olisi kolkuttanut ovelle ja astunut sisään tänne, niinkuin Frona oli tehnyt. Vielä eilen hänestä olisi ollut kiusallista nähdä Blanchen hierovan hänen jalkojaan, mutta nyt hän oli ylpeä siitä, että Frona salli sen tapahtua, ja tuli myötätuntoisemmaksi Blancheakin kohtaan. Lieneekö juoma vaikuttanut, mutta hän oli löytävinään kätkettyä kauneutta tuon naikkosen kuluneista piirteistä.

Frona oli saanut kuivaneet mokkasiininsa jalkaansa ja seisoi valmiina lähtemään, kärsivällisesti kuunnellen Jake Cornellin viimeistä, änkyttävää maljapuhetta, jota tämä nikotukseltaan tuskin sai lausutuksi.

"Sen miehen -- hik! -- miehen malja", hän jylisevällä äänellä huusi, "sen miehen -- hik! -- joka -- joka on luonut --"

"Tämän siunatun maan", täydensi Neitsyt.

"Aivan niin, kultaseni. Sen miehen malja, joka on luonut tämän siunatun maan. Eläköön -- hik! -- eläköön Jak -- Jakob Welse!"

"Ja Jakob Welsen tytär", huusi Blanche.

"Hyvä! Nouskaa seisomaan! Pohjaan!"

"Niin, 'sen tytön vertaista ei toista'", alkoi Del laulaa posket hehkuen.

"Minä tahtoisin puristaa teidän kättänne, vain kerran", sanoi Blanche hiljaa muiden melutessa.

Frona riisui kintaansa, jonka hän jo oli vetänyt käteensä, ja he puristivat lujasti toistensa käsiä.

"Ei, ei", sanoi Frona heti sen jälkeen Corlissille, joka oli pannut lakin päähänsä ja sitoi korvalappuja. "Blanche on kertonut minulle, että tästä on vain puoli mailia Pentlylle. Tie on selvä. Ei kukaan saa lähteä minua saattamaan."

"Ei ensinkään." Hänen äänessään oli tällä kertaa niin käskevä sävy, että Corliss viskasi lakin vuoteelle. "Hyvää yötä vain!" Hän hymyili koko meluavalle joukolle.

Mutta Corliss saattoi hänet ovelle ja astui ulos. Frona katsahti häneen. Päähine oli vain puoleksi hänen päänsä yli vedettynä, ja hänen kasvonsa loistivat lumoavasti tähtien valossa.

"Frona, minä -- -- minä tahtoisin --"

"Älkää olko huolissanne. Minä en kantele", kuiskasi Frona.

Corliss huomasi hänen kasvojensa ilkkuvan ilmeen, mutta koetti jatkaa. "Minä tahtoisin selittää teille, kuinka --"

"Tarpeetonta! Minä ymmärrän. Mutta samalla minun täytyy tunnustaa, etten erikoisesti ihaile teidän makuanne --"

"Frona!" Hänen äänensä oli niin kiusaantunut, ettei se voinut jäädä Fronalta huomaamatta.

"Voi teitä hullua", hän nauroi. "Ikäänkuin minä en tietäisi kaikkea. Kertoihan Blanche, että hän oli kastellut jalkansa."

Corliss painoi päänsä alas. "Frona, te olette ehjin naisluonne, minkä milloinkaan olen tavannut. Ja" -- hän suoristautui, ja hänen äänensä kuului vakuuttavalta -- "me emme vielä tiedä, miten meidän suhteemme päättyy."

Frona koetti estää, mutta hän jatkoi: "Minä tunnen, minä tiedän, että kaikki vielä muuttuu. Käyttääkseni teidän omia sanojanne: kaikki tekijät eivät vielä ole päässeet vaikuttamaan. Mitä St. Vincentiin tulee, niin -- -- Minun omakseni te sittenkin tulette. Ja jos se tapahtuisi nyt heti, niin se ei olisi liian aikaista!"

Hän ojensi kuten nälkäinen kätensä Fronaa kohti, mutta tämä oli arvannut hänen aikeensa, ennenkuin hän ehti sitä toteuttaa, pujahti nauraen pakoon ja juoksi kevyesti tietä alas.

"Tulkaa takaisin, Frona! Tulkaa takaisin!" huusi Corliss. "Minä olen pahoillani --"

"Ettepä olekaan", kuului vastaus. "Ja minä olisin pahoillani, jos te olisitte. Hyvää yötä!"

Corliss näki hänen katoavan pimeyteen ja astui tupaan. Hän oli ollut niin vajonneena muihin mietteisiin, että ensi hetkessä hämmästyi näkyä, joka häntä täällä kohtasi. Cariboo Blanche itki hiljaa itsekseen. Hänen silmänsä kiilsivät kosteina, ja Corliss näki kyynelten vierivän hänen poskiaan pitkin. Bishopin kasvot näyttivät vakavilta. Neitsyt loikoi pää käsivarsien varassa pöydällä kaatuneitten pikarien ja punssilätäköitten seassa, ja Cornell seisoi kumartuneena hänen ylitseen, nikotteli ja hoki lakkaamatta: "Sinussa ei ole mitään vikaa, kultaseni, ei mitään vikaa."

Mutta Neitsyt oli lohduton. "Voi Jumala! Kun minä ajattelen sitä, mikä olen, ja sitä, mikä olen ollut -- -- -- Mutta syy ei ole minun, sen minä sanon teille", huusi hän äkkiä kiivaasti. "Millaisten ihmisten lapsena minä olen syntynyt, sanokaahan? Mikä minun isäni oli? Juoppo, josta ei ollut mihinkään. Entä äitini sitten? Whitechapelista [Lontoon kurjin kortteli.] kotoisin. Kuka olisi antanut ropoakaan minun hyväkseni, jotta olisin saanut kasvatusta? Kuka välitti minusta vähääkään? Kuka, sanokaa se!"

Corlissin mielessä tapahtui äkillinen muutos. "Olkaa vaiti!" hän käski.

Neitsyt kohotti päätään, hänen hajalle päässeet hiuksensa törröttivät kuin raivottarella. "Oliko tuo teidän rakastettunne?" hän ilkkui. "Oliko?"

Corliss syöksyi raivoissaan häntä kohden kasvot valkeina ja ääni vihasta väristen.

Neitsyt kyyristyi kokoon ja nosti vaistomaisesti kädet kasvojensa suojaksi. "Älkää lyökö minua, sir", hän vikisi, "älkää lyökö minua!"

Corliss pelästyi omaa itseään ja odotti, kunnes sai mielenmalttiinsa takaisin. Sitten hän sanoi rauhallisesti: "Nyt saatte pukea vaatteet yllenne ja mennä matkoihinne. Kaikki kolme! Kas niin, ulos ja äkkiä!"

"Te ette ole mies, ette ole", uskalsi Neitsyt sanoa vihaisena huomatessaan, että pahoinpitelyn vaara oli ohitse.

Mutta Corliss kyyditsi hänet ensimmäisenä ovelle eikä ollut kuulevinaankaan.

"Täältä ajetaan naisia ulos", äyski tyttö raivoissaan, ja oli kompastumaisillaan kynnykseen.

"Ei hätää", marisi Jake Cornell rauhoittavasti, "ei hätää."

"Hyvää yötä. Olen pahoillani", sanoi Corliss Blanchelle sovinnollisesti hymyillen tämän astuessa ovesta.

"Keltanokka! Nulikka!" kirkui Neitsyt hänen jälkeensä, kun ovi jo oli sulkeutunut.

Corliss tuijotti ensin Del Bishopiin, sitten pöydällä vallitsevaan sekamelskaan, astui sitten huoneen poikki ja heittäytyi vuoteelle. Bishop nojasi kyynärpäätään pöytään ja imi piippuaan. Lamppu savusi, liekki lepatteli ja sammui, mutta hän istui yhä paikallaan, täytti piippunsa kerran toisensa jälkeen ja raapaisi lukemattomia tulitikkuja.

"Del! Oletteko hereillä?" kysyi Corliss viimein.

Del mörähti vastaukseksi.

"Minä olin aika lurjus, kun ajoin heidät ulos pakkaseen. Minua hävettää."

"Olitte kuin olittekin", vakuutti Del.

Pitkä hiljaisuus seurasi. Del koputti tuhan piipustaan ja nousi.

"Nukutteko?" kysyi hän.

Kun vastausta ei kuulunut, astui hän hiljaa vuoteen luo ja levitti peiton isäntänsä yli.

YHDESKOLMATTA LUKU.

"Niin, mikä oikeastaan on kaiken tarkoitus?" Corliss ojentautui veltosti ja nosti jalkansa pöydälle. Hän ei ollut erityisen huvitettu, mutta eversti Trethaway tahtoi välttämättömästi keskustella vakavasti.

"Siinähän se pulma juuri onkin! Tuo vanha ja alati uusi kysymys, jonka ihminen singahuttaa kaikkeutta vasten kasvoja." Eversti etsi jotain lompakostaan. "Katsokaahan" -- hän otti esiin kuluneen paperipalasen, jolle oli jotain kirjoitettu -- "tämän minä kopioin jostakin monta vuotta sitten. Kuulkaahan! 'Mikä merkillinen kummitus onkaan ihminen, tuo tomusta kokoonpantu sairaalloinen muodostuma, joka vuoroin liikuttelee jalkojaan, vuoroin makaa unen horrostilassa, joka tappaa, syö, kasvaa, ja synnyttää omia pienoiskuviaan, tuo olento, jonka hiukset ovat kuin maan ruoho ja jonka kasvoista kimaltaa kaksi silmää, olento, jonka luulisi saavan lapset säikkymään. Olento-raukka, joka niin turhan vuoksi ristiriitaisine himoineen ja haluineen on viskattu tänne lukemattomien kärsimysten keskelle, raa'an luonnon valtaan, olento, jonka omat esi-isät ovat petoja ja jonka kohtalona on riistää kanssaihmisiltä heidän henkensä. Rajattoman lapsellinen, usein ihailtavan rohkea, usein liikuttavan hyvä. Milloin hän istuutuu keskustelemaan hyvästä ja pahasta ja jumaluuden olemuksesta, milloin nousee taistelemaan munankuoresta tai kuolemaan aatteen puolesta!' Ja mikä on tarkoitus?" hän kysyi kiivaasti ja heitti paperin pöydälle, "tämän sairaan tomuolennon tarkoitus?"

Corliss haukotteli vastaukseksi. Hän oli ollut matkoilla koko päivän ja kaipasi vuoteeseensa.

"Tässä minä olen, minä eversti Trethaway, en ole enää nuori, mutta melko hyvin säilynyt, minulla on hyvä yhteiskunnallinen asema, varallisuuteni ei ole aivan mitätön, minun ei tarvitse rasittaa itseäni työllä, ja kuitenkaan en nauti elämästäni, vaan aherran naurettavalla innolla, joka paremmin sopisi minua puolta nuoremmalle miehelle. Ja minkä vuoksi? Syödäkseni, tupakoidakseni ja nukkuakseni, ja mitä ruokaan, tupakkaan ja vuoteisiin tulee, niin ei tässä matoisessa maailmassa liene toista niin viheliäistä kolkkaa kuin tämä takamaa, jota sanotaan Alaskaksi."

"Mutta juuri teidän ripeä elämännehän tekee teille mahdolliseksi pysyä voimissa", vastusteli Corliss.

"Fronan oppeja", pisteli eversti.

"Ja minun ja teidän."

"Ja tomuolennon --"

"Tomuolentoa elävöittää aate, jota te ette ota huomioon -- velvollisuuden, rodun, jumaluuden aate."

"Ja mikä on palkka?" kysyi Trethaway.

"Jokainen hengenveto. Kevätkorento elää vain tunnin."

Eversti kohautti olkapäitään, oli vaiti hetkisen ja tunnusti sitten: "No niin, en minä voi olla pessimisti, vaikka koettaisinkin. Kaikkihan me olemme saaneet palkkamme ja minä runsaammin kuin useimmat muut. Koska sisin tarkoitus on meiltä salattu, niin tyytykäämme siihen, mikä on meitä lähempänä. Siten saamme tässä elämässä parhaan palkan."

"Aivan hedonistinen johtopäätös."

"Ja järjellinen. Todistan sen teille heti. Minä voisin ostaa ruokaa ja vaatteita parillekymmenelle, mutta itse elän vain yhden puolesta; miksi en elättäisi edes kahta?"

Corliss veti jalkansa pöydältä ja ojentautui suoraksi. "Toisin sanoen?"

"Minä menen naimisiin ja tuotan yhteiskunnalle hermokohtauksen. Sellaisista ne pitävät, se on niiden palkka."

"En voi epäillä muuta kuin yhtä naista", sanoi Corliss epäröiden ja ojensi kätensä.

Trethaway pudisti sitä hitaasti. "Hän se on."

Corliss hellitti kädenpuristuksensa, ja tyytymättömyys kuvastui hänen kasvoistaan. "Entä St. Vincent?"

"Se on arvoitus vain teille, ei minulle."

"Siis Lucilen --?"

"Ei, ei suinkaan. Hänellä oli pieni eriskummallinen päähänpisto, ja hän toteutti sen näppärästi."

"Minä en käsitä." Corliss hieroi kädellään otsaansa.

Trethawayn huulet vetäytyivät ylimieliseen hymyyn. "Ei teidän tarvitsekaan. Kysyn teiltä vain, tahdotteko tulla todistajana vihkiäisiini."

"Mielelläni. Mutta kylläpä te kuljitte kiertoteitä päästäksenne perille. Se ei ole teidän tapaistanne."

"Niin kävi silloinkin, kun puhuin hänen kanssaan", sanoi eversti ja kiersi ylpeästi viiksiään.

* * * * *

Luoteisalueen ratsastavan poliisin kapteeni on virka-asemansa nojalla oikeutettu hätätilassa toimittamaan porvarillisen vihkimisen samoinkuin rankaisemaan lainrikoksista. Siksi eversti Trethaway eräänä päivänä meni kapteeni Alexanderin luo ja sopi hänen kanssaan siitä, että vihkiminen tapahtuisi seuraavana aamupäivänä. Sieltä tuleva sulhasmies lähti Fronan luo. Hän kiiruhti selittämään, että Lucile ei ollut pyytänyt häntä tulemaan, mutta -- no niin, asia oli niin, että Lucile ei tuntenut seudun naisia, ja lisäksi eversti tiesi, kenen Lucile tahtoisi pyytää todistajaksi, jos hän rohkenisi. Hän toimi siis omalla vastuullaan. Ja hän tiesi, että tämä yllätys tuottaisi Lucilelle suuren ilon.

Frona hämmästyi äärettömästi kuullessaan uutisen. Eihän ollut kulunut kuin pari päivää siitä, kun Lucile oli käynyt hänen luonaan vaatimassa häneltä St. Vincentiä, ja nyt oli eversti Trethawayn vuoro. Hän oli jo silloin tajunnut, että Lucile salasi häneltä jotain, mutta nyt hänen käytöksensä tuntui kaksin verroin vilpilliseltä. Oliko siis sittenkin totta, että Lucile möi rakkautensa? Nämä ajatukset lensivät nopeasti hänen aivojensa läpi, sillä välin kuin eversti levottomana katseli häntä. Hän oli vastaamaisillaan kieltävästi ja tiesi, että hänen piti vastata pian, mutta Trethawayn rohkeus, jota hän ei voinut olla ihailematta, sai hänet muuttamaan mielensä. Niin hän melkein vastoin tahtoaan kuunteli sydämensä ääntä ja lupasi tulla.

Tunnelma oli kuitenkin hieman painostava ja kylmä, kun nuo neljä seuraavana päivänä tapasivat toisensa kapteeni Alexanderin yksityisessä työhuoneessa. Lucile näytti olevan purskahtamaisillaan itkuun millä hetkellä tahansa ja kaikin voimin koettavan hillitä mielenliikutusta, jota häneltä ei olisi saattanut odottaa. Frona puolestaan ei yrityksistään huolimatta saanut herätetyksi eloon myötätuntoa, joka olisi karkoittanut jäykkyyden heidän väliltään. Tämä vaikutti vuorostaan Vanceen ja teki hänen käytöksensä everstiäkin kohtaan pingoitetuksi.

Eversti Trethaway näytti pudistaneen kaksikymmentä vuotta voimakkailta hartioiltaan, eikä ikäero sulhasen ja morsiamen välillä ensinkään häirinnyt Fronaa hänen nähdessään heidät yhdessä. "Hän on elänyt elämänsä hyvin", ajatteli hän ja katsahti sitten vaistomaisesti, ikäänkuin salaa toivoen, Corlissiin. Mutta jos sulhanen oli nuortunut, niin sama tunnustus täytyi antaa Corlissillekin. Heidän viime tapaamisensa jälkeen hän oli luopunut ruskeista viiksistään, ja sileiksi ajellut kasvot, jotka uhkuivat terveyttä ja voimaa, näyttivät ihmeteltävän poikamaisilta, ja siitä huolimatta paljas ylähuuli ilmaisi lujuutta ja päättäväisyyttä, jota siinä aikaisemmin ei ollut huomannut. Sitä paitsi piirteet näyttivät käyneen voimakkaammiksi, ja silmiin, joiden katse aina oli ollut lempeä ja luja, oli nyt tullut lisäksi jotain karua ja kovaa, jonka elämän kamppailu ja toimeliaisuus tuovat muassaan -- se toimintakyvyn ja tarmon leima, joka on ominainen jokaiselle toiminnan miehelle, ajakoonpa hän sitten koirilla, kyntäköön merta tai ohjailkoon valtakuntien kohtaloita.

Kun yksinkertaiset juhlamenot olivat ohitse, Frona suuteli Lucilea, mutta tältä ei jäänyt huomaamatta, että hän ei tehnyt sitä välittömästi, ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä. Trethaway, joka alusta alkaen oli huomannut Fronan kylmyyden, käytti tilaisuutta hyväkseen keskustellakseen hänen kanssaan, sillä välin kuin kapteeni Alexander ja Corliss kohteliaasti onnittelivat hänen vaimoaan.

"Mitä nyt, Frona?" kysyi eversti kiertelemättä. "Toivottavasti ette tullut tänne vastoin tahtoanne. Olen pahoillani, en teidän tähtenne, sillä jos olette teeskennellyt, niin ette sitä ansaitse, vaan Lucilen tähden. Te teette väärin häntä kohtaan."

"Tässä on ollut teeskentelyä alusta alkaen." Fronan ääni vapisi. "Minä tein parhaani -- olin toivonut onnistuvani paremmin -- mutta en voinut teeskennellä tunteita, joita minulla ei ole. Olen pahoillani, mutta -- -- olen pettynyt. Ei, en voi selittää, kaikkein vähimmin teille."

"Puhukaamme suoraan, Frona! Tarkoitatte St. Vincentiä."

Hän nyökäytti päätään.

"Silloin tiedän, mitä teillä on mielessä. Ensiksikin" -- hän katsahti sivullepäin ja kohtasi Lucilen levottoman katseen -- "ensiksikin hän äskettäin kävi teidän luonanne ja sanoi teille, mitä ajatteli St. Vincentistä. Toiseksi te juuri sen vuoksi ajattelette, että hänen sydämellään ei ole mitään tekemistä tämän päivän tapahtuman kanssa, että hän ei välitä minusta vähääkään, lyhyesti sanoen, että hän menee naimisiin minun kanssani saavuttaakseen yhteiskunnallisen aseman ja tullakseen rikkaaksi. Eikö niin?"

"Eikö siinä sitten ole kylliksi? Voi, eversti Trethaway, minä olen pettynyt, surkeasti pettynyt hänen suhteensa, teidän suhteenne ja itseni suhteen."

"Älkää nyt olko lapsellinen. Minä pidän teistä liian paljon antaakseni teidän noin pettää itseänne. Kaikki on käynyt liian nopeasti, siinä kaikki. Te ette ole voinut seurata asiain kulkua. Kuulkaahan nyt! Me olemme pitäneet sitä salassa, mutta hän kuuluu valittujen joukkoon, joilla on alueita French Hillillä. Hänen osuutensa on osoittautunut tuottavimmaksi kaikista, lupaa vähintään puolen miljoonaa, ja kaikki se kuuluu yksinomaan hänelle. Luuletteko, ettei hän niillä rahoilla voisi matkustaa minne tahansa ja hankkia itselleen asemaa? Mitä siis siihen tulee, niin te yhtä hyvin voisitte epäillä, että minä otan hänet rahojen tähden. Frona, hän pitää minusta, ja minä sanon teille, että hän on liian hyvä minulle. Toivon, että tulevaisuudessa voin osoittaa ansaitsevani hänet. Mutta älkäämme nyt puhuko siitä! Teidän mielestänne hänen kiintymyksensä minuun on tullut kovin äkkiä, eikö totta? Mutta nyt voitte saada tietää, että meidän kiintymyksemme toisiimme on peräisin siltä ajalta, jolloin minä ensiksi tulin tähän maahan, ja että se siitä lähtien on kasvamistaan kasvanut. St. Vincent? Joutavia! Minä tiesin sen koko ajan. Lucile oli saanut päähänsä, että koko mies ei ollut teidän pikkusormennekaan arvoinen, ja sen vuoksi hän koetti vaikuttaa asiain kulkuun. Miten hän onnistui St. Vincentiin nähden, sitä ette saa koskaan tietää. Minä sanoin hänelle, että hän ei tuntenut Welsejä, ja niin hän sanoi itsekin jäljestäpäin. Kas niin se oli, uskokaa tai olkaa uskomatta." "Mutta mitä te ajattelette St. Vincentistä?"

"Se nyt ei oikeastaan kuulu tähän, mutta minä sanon teille rehellisesti, että olen samaa mieltä kuin Lucile. Mutta nyt tahtoisin saada tietää, miten aiotte suhtautua Lucileen?"

Frona ei vastannut, vaan palasi muitten luo. Lucile näki hänen tulevan ja katsoi häntä tutkivasti kasvoihin. "Hän on sanonut teille --?"

"Että minä olen lapsellinen hupakko. Ja taidanpa ollakin." Hän hymyili. "Varmastikin olen. En voi sitä nyt oikein selittää, mutta -- --"

Kapteeni Alexanderin mieleen juolahti äkkiä jokin häitä koskeva sukkeluus, ja hän veti everstin muassaan uunin luo saadakseen sen kerrotuksi. Vance seurasi heitä.

"Tämä on ensi kerta", sanoi Lucile, "ja se merkitsee minulle enemmän, niin paljon enemmän kuin -- -- useimmille naisille. Minua peloittaa. Mutta minä rakastan häntä, rakastan sydämestäni!" Ja kun sukkeluus oli saatu kerrotuksi ja herrat tulivat takaisin, nyyhkytti hän: "Rakas, rakas Frona!"

Samassa silmänräpäyksessä -- sopivampaa hän ei olisi voinut valita -- Jakob Welse astui sisään kolkuttamatta ja päällysvaatteet yllä.

"Kuokkavieras tulee", hän tervehti. "Joko kaikki on ohitse? Vai niin!" Lucile katosi hänen mahtaviin karhunnahkaturkkeihinsa. "Eversti, kätenne tänne, pyydän anteeksi tunkeutumiseni ja suon teille anteeksi, ettette kutsunut minua. Terve, Corliss! Kapteeni Alexander, hyvää päivää!"

"Mitä pahaa minä olen tehnyt?" valitti Frona, sai hänkin karhunnahkasyleilyn ja puristi isänsä kättä, niin että melkein otti kipeätä.

"Tahdoin tulla tänne avuksi", kuiskasi Jakob Welse ja vastasi Fronan kädenpuristukseen.

"No niin, eversti, en tiedä, miten olette aikonut juhlia tätä päivää, ja se onkin yhdentekevää. Saatte kuitenkin luopua suunnitelmistanne. Minulla on pöytä katettuna kotona, ja siellä on myöskin ainoa rehellinen laatikko samppanjaa napapiirin tällä puolen. Te tietysti tulette mukaan, Corliss, ja --" Hänen katseensa liukui kapteeni Alexanderin ohitse, ja sekunnin vaitiolo syntyi.

"Tietysti." Vastaus tuli nopeasti, mutta Luoteisalueen korkein viranomainen oli kuitenkin ehtinyt ottaa huomioon kaikki tämän epävirallisen teon mahdolliset seuraukset. "Tulitteko ajaen?"

Jakob Welse nauroi ja osoitti jalkojaan, joissa oli mokkasiinit.

"Jalkaisinko, ei kiitos!" Kapteeni astui nopeasti ovea kohti. "Reet ovat kunnossa, ennenkuin olette valmiit lähtemäänkään. Kolme kappaletta, kilisevin kulkusin."

Trethawayn ennustus toteutui. Dawsonin asukkaat hieroivat silmiään, kun nuo kolme rekeä, ajajina kolme punatakkista poliisimiestä, hurauttivat sen pääkatua pitkin, ja hieroivat uudelleen nähdessään, ketkä istuivat reissä.

* * * * *

"Me aiomme viettää hiljaista elämää", kertoi Lucile Fronalle. "Klondyke ei ole koko maailma, ja parashan meillä on jäljellä."

Mutta Jakob Welse oli hiukan eri mieltä. "Me olemme antaneet kannatuksemme tälle asialle", hän sanoi kapteeni Alexanderille, ja kapteeni Alexander sanoi, ettei hänen tapansa ollut peräytyä.

Mrs Schoville oli ensimmäinen, joka antoi ukkosen jyrähdellä, määräsi muitten naisten kannan ja oli alituisesti järkytetty ja suunniltaan.

Lucile ei aluksi seurustellut kenenkään muun kuin Fronan kanssa. Mutta Jakob Welsen, joka harvoin kävi vieraskäynneillä, saattoi usein tavata eversti Trethawayn kodista, ja tavallisesti hän vei jonkun muassaan sinne. "Onko teillä mitään erikoista tänä iltana?" oli hänellä tapana kysyä kohdatessaan sattumalta tuttaviaan. "Eikö, no tulkaa sitten minun kanssani." Joskus hän sanoi sen viattomasti kuin lammas, joskus taas käskevä ilme tuuheilla kulmillaan, ja sai tavallisesti toisen suostumaan. Näillä miehillä oli vaimot, ja niin hän kylvi hajaannuksen siemeniä vastapuolueen riveihin.

Pian huomattiin, että eversti Trethawayn luona oli tarjona muutakin kuin mietoa teetä ja juorupuhetta; siksi kirjeenvaihtajat, insinöörit ja matkustajat vaelsivat usein hänen kotiinsa vievää tietä, ja paikkakunnan johtavat miehet näyttivät heille esimerkkiä. Siten Trethawayn kodista tuli jonkinlainen keskus, ja kun se kerran oli saanut tukea kauppa-, raha- ja virkamiespiirien taholta, niin sen yhteiskunnallisen aseman täytyi olla taattu.

Ainoa ikävä seuraus mrs Schovillen ja hänen kaltaistensa naisten vastarinnasta oli, että heidän oma elämänsä tuli yksitoikkoisemmaksi ja että he kadottivat uskonsa eräihin homehtuneisiin, epäjohdonmukaisiin periaatteihin. Sitä paitsi kapteeni Alexander paikkakunnan ylimpänä virkamiehenä oli tärkeä henkilö, ja Jakob Welse merkitsi samaa kuin yhtiö, jonka kanssa ei ollut hyvä joutua huonoihin väleihin. Eipä siis aikaakaan, niin oli jäljellä vain puolisen tusinaa, jotka kaikesta huolimatta pysyivät kylmäkiskoisina, mutta heitä pidettiin eksyneenä laumana.

KAHDESKOLMATTA LUKU.

Kevään tullen alkoi Dawson tyhjenemistään tyhjetä. Jotkut lähtivät sen vuoksi, että olivat hankkineet itselleen kaivososuuksia, toiset taas siksi, että eivät olleet sitä tehneet, ostivat saatavissa olevat koirat ja huristivat Dyeaa alas, niin kauan kuin jää kesti. Sattumalta keksittiin, että Dave Harney omisti useimmat näistä koirista.

"Aiotteko tekin lähteä?" kysyi Jakob Welse häneltä eräänä päivänä, kun keskipäivän aurinko ensi kerran lämmitti, niin että tuntui.