Part 14

"Mutta minä olen. Ja se on totisinta kaikesta, sanon teille. Jos mies koskaan on lasta imettänyt, niin minä olen sen tehnyt, tai ainakaan ei paljoa puutu. Se oli tyttölapsi, ja nyt hän on kasvanut naiseksi, ja minä rakastan häntä, jos mahdollista, vielä enemmän kuin hänen oikea isänsä. Ikävä kyllä en eläessäni ole rakastanut useampaa kuin yhtä naista paitsi häntä, ja tuo toinen oli toisen miehen vaimo. Minä en hiiskunut siitä koskaan kenellekään sanaakaan, en hänelle itselleenkään. Mutta hän kuoli, Jumala häntä siunatkoon."

Hänen päänsä painui rinnalle, ja hän näki ajatuksissaan vaaleahiuksisen, germaanilaistyyppisen naisen, joka kuten eksynyt auringonsäde eleli Dyea-joen rannalla olevassa kauppatalossa. Hän katsahti äkkiä ylös ja huomasi St. Vincentin hajamielisesti, omiin ajatuksiinsa vaipuneena tuijottavan lattiaan.

"Ja nyt heretään hulluttelemasta, St. Vincent!"

Kirjeenvaihtaja heräsi vastahakoisesti mietteistään ja kohtasi irlantilaisen läpitunkevan katseen.

"Oletteko te rohkea mies, St. Vincent?"

Hetkisen he tutkivat toisiaan sielun pohjia myöten, ja Matt olisi voinut vannoa sillä hetkellä havainneensa toisen katseen levottomasti horjuvan.

Hän iski voitonriemuisesti nyrkkinsä pöytään. "Kautta Jumalan, te ette ole!"

Kirjeenvaihtaja veti tupakat omalle puolelleen ja pyöritteli savuketta sormiensa välissä. Hän teki sen huolellisesti, ja hienonhieno paperi kiertyi risahdellen hänen sormissaan niiden vapisematta, mutta paidankauluksen alta kohosi tumma puna, joka leviämistään levisi ja sai koko kasvot liekehtimään.

"Hyvä on. Luultavasti se pelastaa minun käteni saastaisesta tehtävästä. Vincent, se tyttölapsi, joka nyt on kasvanut naiseksi, nukkuu tänä yönä Dawsonissa. Jumala meitä auttakoon, teitä ja minua, me emme laske päätämme levolle niin viattomina ja puhtaina kuin hän! Vincent, kuulkaa minua, te ette koskaan tule satuttamaan kättänne häneen, ette hänen miehenään enempää kuin muutenkaan."

Paholainen, josta Lucile oli puhunut, alkoi herätä eloon, riehuva, mieletön paholainen.

"Minä en pidä teistä", jatkoi Matt. "Syyt pidän omana tietonani. Mutta muistakaa, mitä minä teille sanon: jos te olisitte niin hurja, että ottaisitte hänet vaimoksenne, niin ette koskaan saisi nähdä kirotun hääpäivänne loppua ettekä lähestyä morsiusvuodetta. Mies, minä voisin lyödä teidät kuoliaaksi näillä käsilläni, jos sitä tarvittaisiin. Mutta minulla on syytä toivoa, että tästä suoriudutaan siistimmälläkin tavalla. Älkää hätäilkö! En minä tee teille mitään."

"Senkin irlantilaisroisto!"

Paholainen pääsi äkkiarvaamatta valloilleen, ja Mc Carthy huomasi revolverin piipun suuntautuvan ohimoansa kohti.

"Onko se ladattu?" hän kysyi. "Luulenpa, että se on. Mutta miksi te viivyttelette? Ettekö aio laukaista?"

Kirjeenvaihtajan sormi liikahti, ja varoittava napsahdus kuului.

"Laukaiskaa nyt, laukaiskaa, minä sanon! Ikäänkuin te kykenisitte, horjuvine katseinenne."

St. Vincent yritti kääntää katseensa toisaalle.

"Katsokaa minuun, mies!" käski Mc Carthy. "Katsokaa minua silmiin, kun teette sen!"

St. Vincentin täytyi tahtomattaan kääntää päänsä ja kohdata irlantilaisen katse.

"Nyt!"

St. Vincent puri hammasta ja painoi liipasinta -- ainakin hän oli tekevinään sen, kuten ihminen unessa luulee toimivansa. Tahto käski kättä toimimaan, mutta mielen hermostuneisuus pidätti sitä täyttämästä käskyä.

"Tuosta vapisevasta sormiraukasta ei taida olla siihen tekoon." Matt nauroi kärsivää vastustajaansa vasten kasvoja. "Kääntäkää ase vain toisaalle ja laskekaa hana hiljaa, aivan hiljaa ja varovaisesti." Hänen rauhoittava äänensä hiljeni lopulta miltei kuulumattomiin.

St. Vincent totteli, antoi revolverin pudota kädestään ja vaipui tuskin kuuluvasti huoahtaen hervottomana tuolille. Hän koetti suoristautua, mutta kaatui pöytää vasten ja kätki kasvot velttoihin käsiinsä. Matt veti rukkaset käsiinsä, katsoi säälivästi murtunutta miestä, astui sitten ulos ja sulki oven hiljaa jälkeensä.

KAHDESKYMMENES LUKU.

Siellä, missä luonto on kova ja karu, ihmisetkin helposti tulevat samanlaisiksi. Elämä on ystävällistä ainoastaan lauhkeissa maissa, missä aurinko heloittaa lämpimänä ja maa on antelias. Britannian sumuinen, kostea ilmanala tekee asukkaista juoppoja, ruusunhohtoiset itämaat houkuttelevat loistaviin lootus-unelmiin. Pohjolan raju ja hurja valkoihoinen jättiläinen ei peittele vihaansa, vaan iskee muitta mutkitta nyrkkinsä vihamiestä vasten kasvoja. Notkea, velttoliikkeinen etelämaalainen hymyilee lempeästi, odottaa tilaisuutta ja suorittaa tekonsa takaapäin, kun ei kukaan näe, harkitusti ja herättämättä melua. Tarkoitus on molemmilla sama, keinot vain erilaiset, ja niihin juuri ilmanala ja sen seurausilmiöt määräävästi vaikuttavat. Molemmat ovat syntisiä ihmisiä, kuten vaimosta syntyneet ammoisista ajoista ovat olleet, mutta toinen tekee syntinsä avoimesti, Jumalan kaikkinäkevien silmien edessä, toinen -- ikäänkuin Jumala ei näkisi -- verhoaa vääryytensä kaunisteltuun vaippaan ja peittelee sitä kuin jotain salaperäistä pyhää.

Tällaiset ovat ihmisen tavat aina sen mukaan, miten aurinko hänen ylitsensä paistaa ja tuulet hänen maillaan puhaltelevat, riippuvaiset hänen suvustaan, hänen isänsä ja äitinsä perinnöstä. Jokainen ihminen on useitten voimien yhteisvaikutuksen tulos, joiden painostus on häntä itseään voimakkaampi ja jotka muovaavat hänen olentonsa ennakolta määrättyyn muotoon. Mutta jos hänellä on terveet jalat, niin hän voi karata ja joutua uuden painostuksen alle. Hän voi pakenemistaan paeta, jokainen uusi painostus lyö häneen leimansa, ja lopullinen muoto on kaikkien vaikutusten yhteinen tulos. Vaihda kehdossa makaava lapsi toiseen, ja alhaissyntyinen orja kykenee kantamaan purppuraa yhtä majesteetillisesti kuin synnynnäinen ruhtinas, ja kuninkaan lapsi anoo almua yhtä nöyrästi ja ryömii ruoskan alla yhtä viheliäisenä kuin konsanaan hänen alhaisin alamaisensa. Tyhjävatsainen Chesterfield, joka sattuu saamaan hyvän aterian, ahmii yhtä vilpittömästi kuin minkä sikolätin asukkaat tahansa. Ja epikurolainen oppii eskimon likaisessa majassa ylistämään valaan ja mursun rasvaa -- tai kuolee.

Niinpä vasta-asutetussa, kylmässä, kolkossa ja vihamielisessä pohjolassa etelän velttous pian kirposi ihmisistä, ja he alkoivat uutterasti ahertaa. Samalla irtautui heistä viljalti sivistyksen kiiltokuorta -- kaikki sen turhamaisuus, suurin osa sen heikkoutta ja ehkä joitakin sen hyviäkin puolia. Olkoonpa niinkin, mutta he säilyttivät suuret perintötavat ja elivät ainakin rehellisesti, nauroivat vilpittömästi ja katsoivat toinen toistansa suoraan silmiin.

Siksi ei naisten, jotka ovat syntyneet 53:nnen leveysasteen eteläpuolella ja kasvaneet elämän päivänpuolella, ole hyvä liikuskella pohjolassa, ellei heidän luonteensa ole voimakas ja luja. Olkootpa he kuinka hennot ja lempeät ja tunteelliset tahansa, olkoonpa, että heidän silmänsä eivät ole kadottaneet loistoaan eivätkä kummeksivaa katsettaan ja että heidän korvansa ovat tottuneet vain helliin sanoihin, jos vain heidän elämän käsityksensä on terve ja horjumaton, jos he sen avulla kykenevät ymmärtämään ja antamaan anteeksi, niin heille ei tapahdu mitään pahaa, ja he saavat ymmärtämystä osakseen. Ellei, niin he saavat nähdä ja kuulla sellaista, mikä heitä loukkaa, saavat kärsiä paljon ja kadottavat uskonsa ihmisiin, ja se on onnettominta, mitä heille voi sattua. Heitä pitäisi silloin hellästi hoivata, ja se olisi heidän miehisten sukulaistensa tehtävä, mitä läheisempien, sitä parempi. Olisi myöskin viisasta etsiä heille asunto Dawsoniin päin viettävältä vuorenrinteeltä tai vielä kernaammin vastarannalta, Yukonin länsipuolelta. Heidän ei pitäisi kulkea ulkosalla ilman turvaa ja seuraa, ja tuvan takana oleva rinne olisi sopivin paikka heidän lepäillä ja hengittää raitista ilmaa. Siellä heidän korviaan ei särkisi kovaa elämänkamppailua käyvien miesten karkea puhe.

* * * * *

Vance Corliss kuivasi viimeisen tinalautasen ja asetti sen hyllylle, sytytti piippunsa ja heittäytyi lavitsalle tuijottamaan French Hillillä sijaitsevan mökkinsä sammalilla tiivistettyyn kattoon. Mökki oli harjanteen päässä, lähellä Eldorado Creekiä, yleisen kulkutien reunassa, ja sen ainoa ikkuna loisti iltaisin iloisesti myöhäisille kulkijoille.

Ovi potkaistiin auki, ja Del Bishop tulla kompuroi tupaan halkotaakka selässään. Hengitys oli peittänyt hänen kasvonsa niin lujaan huurteeseen, että hän ei voinut puhua. Tämä tila oli miehelle aina sangen tuskallinen, ja hän pisti sen vuoksi päänsä kiireimmän kaupalla uunin yläpuolelle, kuumaan ilmavirtaan. Ei kestänyt kauankaan, ennenkuin kuura alkoi sulaa ja valua virtoina tulikuumalle uunille, jolle vesipisarat hurjasti hyppelivät. Sitten jää alkoi lohkeilla parrasta, putoilla palasina uunin kannelle ja pihisten uiskennella siinä, kunnes se kuumina höyryinä haihtui yläilmoihin.

"Tehän havainnollistatte kaikki aineen kolme ilmenemismuotoa", nauroi Vance matkien Bishopin kivettynyttä ilmettä, "kiinteän, juoksevan, ja höyrymäisen. Hetken päästä te kai esitätte kaasua."

"S-s-se oli hyvin sanottu", sai Bishop vaivoin lausutuksi irroitellessaan itsepäistä jääsirua ylähuulestaan, kunnes se viimein räiskähtäen putosi uunille.

"Miten kylmää mahtaa olla, Del? Viisikymmentä?"

"Vai viisikymmentä!" toisti kullankaivaja äärettömän halveksivalla äänellä kasvojansa kuivaten. "Elohopea on tuntikausia ollut jäässä, ja pakkanen on kiristynyt kiristymistään. Vai viisikymmentä! Minä panen uudet kintaani teidän vanhoja pieksujanne vastaan siitä, että ei ole hiukkastakaan alle seitsemänkymmenen."

"Niinkö luulette?"

"Lyödäänkö vetoa?"

Vance nyökkäsi nauraen päätään.

"Celsiusta vai Fahrenheitia?" kysäisi Bishop alkaen äkkiä epäillä.

"No jos te niin välttämättä tahdotte saada vanhat pieksuni, niin voitte saada ne ilman vedonlyöntiäkin", vastasi Vance ollen loukkaantuvinaan toisen heikkouskoisuudesta.

Del suutahti ja heittäytyi toiselle vuoteelle. "Sanoitteko nyt mielestänne jotain hyvin kekseliästä?" Kun ei saanut vastausta, luuli hän osanneensa oikeaan, kääntyi selälleen ja alkoi hänkin tutkia kattosammalia.

Neljännestunnissa hän ehti kyllästyä tähän ajanvietteeseen. "Eikö pelattaisi vähän korttia ennen maatapanoa?" hän ehdotti.

"Miksikäs ei!" Corliss nousi pystyyn, ojentautui suoraksi ja siirsi öljylampun hyllyltä pöydälle. "Riittääköhän tuo öljy?" tuumi hän katsottuaan miten korkealle se ulottui säiliössä.

Bishop otti kortit esiin ja tutki lampun sisällystä. "Niin, tietysti minä olen unohtanut täyttää sen. Nyt on liian myöhäistä. Kai se nyt tämän pelin ajaksi riittää."

Corliss otti kortit ja alkoi sekoittaa, mutta keskeytti äkkiä ja sanoi: "Meillä on pitkä matka edessä, Del, noin kuukauden päästä, maaliskuun puolivälissä luultavasti, Stuart-jokea pitkin Mc Questionille, Mc Questionia ylös ja takaisin pitkin Mayoa; sitten maitse Mazy Maylle, Henderson Creekille."

"Indian-joen varrella?"

"Ei", vastasi Corliss jakaessaan, "vaan juuri Stuartin ja Yukonin yhtymäkohdan alapuolella. Ja sitten takaisin Dawsoniin ennen jäänlähtöä."

Kullankaivajan silmät loistivat. "Siellä vasta tulee meille touhua, totisesti! Oletteko saanut vihiä jostain?"

"Sain sanan Parkerilta, joka on työssä Mayon varsilla, eikä Mc Phersonkaan ole vedellyt unia Hendersonilla -- niin, häntä te ette tunnekaan. He eivät pidä suurta melua, ja eihän voi sanoa mitään varmaa, mutta -- --"

Bishop nyökäytti päätään tietävästi, ja Corliss käänsi valttikortin esille. Del ryhtyi laskemaan ja oli juuri saavinaan tulokseksi kaksikymmentäneljä, kun ulkoa alkoi kuulua ääniä ja ovea jytistettiin kiivaasti.

"Astukaa sisään", hän huusi, "älkääkä pitäkö niin pahaa melua. Katsokaahan" -- hän kääntyi Corlissin puoleen ja levitti korttinsa pöydälle -- "viisitoista -- kahdeksan, viisitoista -- kuusitoista ja kahdeksan tekee kaksikymmentäneljä. Minulla on onni matkassa, minulla!"

Corliss nousi nopeasti jaloilleen. Bishop käänsi päätään. Kaksi naista ja mies olivat raskain askelin astuneet tupaan ja seisoivat ovella äkkinäisen valon huikaisemina.

"Kautta kaikkien profeettojen! Cornell!" Bishop pudisti miehen kättä ja veti häntä peremmälle. "Muistattehan Cornellin, Corliss, Jake Cornellin?"

"Kuinka minä olisin voinut unohtaa!" vastasi insinööri lämpimästi ja pudisti miehen kättä. "Se oli viheliäinen yö, jona te annoitte meille yösijan viime syksynä, yhtä surkea kuin hirvenpaisti, jota saimme aamiaiseksi, oli erinomaista."

Jake Cornell, joka oli julman näköinen ja pörröinen kuin metsäläinen, nyökäytti päätään ja laski suuren kopsapullon pöydälle. Hän nyökäytti toistamiseen ja tuijotti hurjasti ympärilleen. Huomattuaan uunin hän meni sen luo, nosti kantta, sylkäisi suun täydeltä keltaista sylkeä ja palasi pitkin askelin takaisin.

"Totta kai minä sen yön muistan", alkoi hän puhua jylisevällä äänellä jään lohkeillessa hänen partaisilta poskiltaan. "Ja on riivatun hauska nähdä teidät taas, sen minä sanon." Äkkiä hän näytti muistavan jotain ja lisäsi hiukan nolona: "Toisin sanoen, me olemme kaikki riivatun iloiset nähdessämme teidät, eikö totta, tytöt?" Hän kääntyi ja kehoitti päätään nyökäyttäen seuralaisiaan tulemaan lähemmäksi. "Blanche, kultaseni, mr Corliss -- hm -- -- hauska tehdä teidät tutuiksi keskenänne. Cariboo Blanche, sir, Cariboo Blanche."

"Hauska tavata teidät." Cariboo Blanche ojensi ujostelematta kätensä ja katsoi Corlissia suoraan silmiin. Hän oli kaunispiirteinen, vaaleaihoinen nainen, jonka ulkomuoto kerran oli ollut miellyttävä, mutta jonka piirteet nyt olivat käyneet teräviksi ja koviksi kuin ahavoituneen miehen.

Tyytyväisenä seurustelutaitoonsa Jake Cornell rykäisi ja esitti toisen seuralaisensa. "Mr Corliss -- Neitsyt, saanko esitellä. Hm!" Nähdessään Corlissin silmissä kysyvän ilmeen hän toisti: "Niin juuri, Neitsyt. Ei mitään muuta."

Tyttö hymyili ja kumarsi, mutta ei ojentanut kättään. Corliss oli hänen arvostelunsa mukaan kaupunkilaisherra, ja hänen rajoitettu kokemuksensa sanoi hänelle, että sellaisten keskuudessa ei pidetä hienona antaa kättä.

Corliss haparoi kädellään ilmaa, kumarsi sitten ja katsoi häneen uteliaasti. Neitsyt oli tumma kaunotar, jolla oli matala otsa ja moitteeton vartalo, ja niin alhaista lajia kuin tuo kauneus olikin, niin hänen elämää uhkuva olemuksensa ei kuitenkaan voinut olla viehättämättä Corlissia. Hän näytti olevan elämää tulvillaan, ja hänen nopeat, vaistomaiset liikkeensä tuntuivat johtuvan punaisen veren ja elinvoiman yltäkylläisyydestä.

"Kaunis ja terve ilmestys tuo, vai mitä arvelette?" kysyi Jake Cornell tyytyväisenä seuraten isäntänsä katsetta.

"Älkää nyt taas siinä lörpötelkö, Jake!" tokaisi Neitsyt vastaan ja veti suunsa halveksivasti suppuun tehdäkseen vaikutuksen Vanceen. "Minun mielestäni teidän paremmin sopisi pitää huolta Blanche-raukasta."

"Niin, asia on niin, että meidän on käynyt varsin hullusti", kertoi Jake. "Blanchen jalat kastuivat tuolla joella vähän matkan päässä ja ovat kai nyt paleltuneet."

Blanche hymyili Corlissin taluttaessa häntä uunin luona olevalle tuolille ja puri huultaan, etteivät muut huomaisi, miten hän kärsi. Kun Neitsyt ryhtyi riisumaan hänen märkiä jalkineitaan, kääntyi Corliss toisaalle, ja Bishop lähti etsimään sukkia ja mokkasiineja.

"Ei se noussut ylemmäksi kuin nilkkoihin", selitti Cornell tuttavallisesti, "mutta riittää sekin tällaisena iltana."

Corliss nyökäytti myöntävästi päätään.

"Näimme, että täällä oli valoa, ja -- hm -- sitten me tulimme. Ettehän pane pahaksenne?"

"En, en suinkaan --"

"Ettekö pidä meitä tunkeilevina?"

Corliss sai hänet rauhoittumaan laskien kätensä hänen olalleen ja painaen hänet ystävällisesti istumaan. Blanche huoahti helpotuksesta. Hänen märät sukkansa olivat ripustetut kuivamaan ja höyrysivät jo jalkojen nauttiessa Bishopin avaroitten siwash-töppösien suloisesta lämmöstä. Vance tarjosi Cornellille tupakkaa, mutta tämä otti esiin kourallisen sikareja ja ojensi kaikille.

"Hävyttömän huonoa tietä juuri näillä tienoin", hän huomautti pasuunaäänellään samassa heittäen kaunopuheisen katseen pöydälle asettamaansa pulloon. "Lähteensilmät tekevät jään petolliseksi, ja ennenkuin arvaatkaan, se murtuu." Hän kääntyi uunin ääressä istuvan naisen puoleen. "Miltä tuntuu, Blanche?"

"Suloiselta", tämä vastasi laiskasti ojennellen ruumistaan ja asetellen jalkojaan, "vaikka sääret eivät olekaan yhtä norjat kuin lähtiessämme."

Cornell katsoi kysyvästi isäntäänsä, otti sitten pullon ja alkoi kaataa siitä neljään tinapikariin ja tyhjään mehulasiin.

"Miltähän maistuisi lasi totia?" puuttui Neitsyt puheeseen. "Tai punssia? Onko teillä sitruunamehua?" Hän kääntyi Corlissin puoleen. "Onko? Mainiota!" Nyt hän suuntasi mustat silmänsä Deliin. "Hei, kokki! Kattila tulelle ja vettä kiehumaan! Katsokaa tänne, kaikki tyynni! Tämä on Jaken lempijuoma, antakaa minun näyttää teille. Onko teillä sokeria, mr Corliss? Entä muskottia? Tai kanelia? Sama se! Pitäkää kiirettä, kokki!"

"Eikö hän ole kultainen?" sanoi Cornell Vancelle tuttavallisesti heidän katsellessaan, miten Neitsyt hämmensi höyryävää lientä.

Mutta Neitsyt välitti nyt vain Corlissista. "Älkää kuunnelko häntä", hän neuvoi. "Hän on nyt jo enemmän kuin puoleksi sekaisin; joka pysähdyspaikassa on maistellut."

"No, no kultaseni --", vastusteli Jake.

"Älä sinä sano minua kullaksesi", kivahti Neitsyt nyrpeästi. "Minä en pidä sinusta."

"Miksi et?"

"Siksi -- --" Hän kaatoi punssin huolellisesti pikareihin ja tuumi. "Siksi, että sinä haiset tupakalle. Ja juopottelet. Minä pidän siivoista, parrattomista nuorista miehistä."

"Älkää huoliko hänen loruistaan", varoitti Cornell. "Tuon hän sanoo vain saadakseen minut aivan järjiltäni."

"Kas niin", komensi Neitsyt. "Nouskaa pystyyn nyt ja kippis!"

"Kenen malja", huusi Blanche uunin luota.

Kohotetut pikarit jäivät keskitiehen.

"Kuningattaren, Jumala häntä siunatkoon", ehdotti Neitsyt innokkaasti.

"Ja Billin", keskeytti Del Bishop.

Taasen lasit nousivat hiukkasen.

"Minkä Billin", kysyi Neitsyt epäillen.

"Mc Kinleyn."

Neitsyt hymyili armollisesti. "Kiitos, kokki, te olette kunnon mies. No, nyt aletaan uudestaan. Tämä malja juodaan seisoaltaan. Eläköön kuningatar, Jumala häntä siunatkoon, ja Bill Mc Kinley!"

"Pohjaan!" kuului Jake Cornellin ukkosääni, ja pikarit lyötiin pöytään, niin että paukahteli.

Vance Corliss huomasi, että tämä kaikki häntä huvitti. Hän muisti, mitä Frona oli sanonut, ja ajatteli ironisesti, että nytpä hän juuri oppi tuntemaan elävää elämää, kartutti kokemustensa sarjaa. Nämä olivat juuri Fronan sanat, ja ne pyörivät lakkaamatta hänen mielessään. Sitten Fronan kihlaus St. Vincentin kanssa muistui hänen mieleensä, ja hän teki Neitsyen onnelliseksi pyytämällä häntä laulamaan. Mutta Neitsyt ujosteli ja taipui vasta, kun Bishop oli esittänyt "Kiitävän pilven" lukemattomat säkeistöt. Neitsyen ääni oli heikko ja sen laajuus ehkä puolitoista oktaavia, alaäänien sävy oli sangen kummallinen ja ylä-äänet kuuluivat ohuilta ja eksyneiltä. Hän lauloi kuitenkin "Sun kultias en kaipaa" niin liikuttavasti, että Cornellin silmiin tuli kostea kiilto hänen kuunnellessaan pelkkänä korvana ja äkillisen, oudon hartauden valtaamana.

Kättentaputukset olivat vilkkaat, ja heti niiden tauottua Bishop esitti laulajattaren, "Bow Bellsin tenhottaren", maljan, ja Jake yhtyi tuumaan huutaen "pohjaan", niin että kajahteli.

* * * * *

Kahta tuntia myöhemmin Frona Welse koputti ovelle. Kiivas, selvä kolkutus tunki läpi sisällä vallitsevan hälinän ja sai Corlissin avaamaan oven.

Frona huudahti iloisesti huomatessaan, kenen luokse oli saapunut. "Tekö -- Vance! En tiennytkään teidän asuvan täällä."

Corliss pudisti hänen kättään ja asettui oviaukon tielle. Heidän takaansa kuului Neitsyen nauru ja Cornellin remuisa renkutus.

"Mitä nyt?" kysyi Corliss. "Onko jotain tapahtunut?"

"Minun mielestäni te voisitte pyytää minua sisään." Fronan äänessä oli moitetta ja kärsimättömyyttä. "Minä satuin astumaan jääsohjoon, ja jalkani voivat paleltua."

"Voi taivas varjele!" kuului Corlissin selän takaa Neitsyen rehevä ääni, ja Blanche ja Bishop yhtyivät hänen kanssaan nauramaan Cornellille, joka täyttä kurkkua puolustautui. Corlissista tuntui, kuin olisi kaikki veri hänen ruumiistaan syöksynyt poskiin. "Mutta te ette voi tulla sisään, Frona! Ettekö kuule?"

"Minun täytyy päästä." Frona piti kiivaasti puoliaan. "Jalkani ovat paleltumaisillaan."

Corliss alistui, väistyi syrjään ja sulki oven hänen jälkeensä. Joutuessaan niin äkkiä pimeydestä valoon Frona pysähtyi hetkiseksi, mutta sai pian näkönsä jälleen ja tarkasteli ympäristöään. Ahtaan huoneen ilma oli paksuna tupakansavusta, joka raittiista ulkoilmasta tulijaan vaikutti tympäisevästi. Pöydällä olevasta suuresta kattilasta kohosi kiemurteleva höyrypatsas ilmaan. Neitsyt puolustautui Cornellia vastaan pitkällä sinappikauhalla, pujahteli nopsasti takaa-ajajansa käsistä ja sivalsi tuon tuostakin keltaista voidetta hänen kasvoihinsa. Uunin luona istuva Blanche oli kääntynyt katsomaan, miten leikki päättyisi, ja Del Bishop istui lasi kädessä ja tervehti "hyvä"-huudoin jokaista onnistunutta lusikansivallusta. Kaikkien kasvot punoittivat.

Vance nojasi aivan hervottomana ovea vasten. Koko tilanne tuntui niin käsittämättömän mahdottomalta. Hänet valtasi mieletön halu nauraa, mutta hän sai esiin vain käheän yskähdyksen. Mutta Frona, jonka jalat kävivät yhä tunnottomammiksi, huomasi tarvitsevansa pikaista apua ja astui peremmälle. "Terve, Del!" hän huudahti.

Del tunsi äänen, ja hänen ilmeensä muuttui. Hän kääntyi hitaasti ja vastenmielisesti Fronaan päin. Tämä oli heittänyt _parkansa_ päähineen taapäin, ja hänen pakkasesta punaposkiset, raikkaat kasvonsa, joita tumma nahka reunusti, olivat kuin kimppu päivänsäteitä, jotka ovat päässeet tunkeutumaan kurjaan, pimeään onkaloon. Kaikki tunsivat hänet, sillä kukapa ei olisi tuntenut Jakob Welsen tytärtä. Neitsyt pudotti pelästyksestä huudahtaen sinappilusikan kädestään, ja Cornell hieroi tahriintunutta naamaansa ja vaipui nolona lähimmälle tuolille. Cariboo Blanche oli ainoa, joka säilytti mielenmalttinsa, hän vain hymyili hiljaa itsekseen.

Bishopin onnistui saada suustaan jotain tervehdyksentapaista, mutta sen jälkeen hän ei kyennyt katkaisemaan yleistä hiljaisuutta.

Frona odotti hetkisen ja sanoi sitten: "Hyvää iltaa teille kaikille!"

"Tätä tietä." Vance oli nyt tointunut ja johdatti Fronan uunin luo, missä hän sai tuolin vastapäätä Blanchea. "Riisukaa nyt nopeasti jalkineenne ja varokaa liikaa lämmintä. Koetan etsiä teille jotain."

"Saisinko hiukan kylmää vettä", pyysi Frona. "Se ehkäisee paleltumisen. Del kai voi hankkia sitä minulle."

"Toivottavasti ette ole pahasti paleltunut."

"En ole." Hän pudisti päätään ja katsoi Vanceen hymyillen, samalla vetäen kankeita mokkasiinejaan jalastaan. "Eivät ne ole ehtineet paleltua muuta kuin pinnalta. Pahimmassa tapauksessa nahka lähtee."

Kaamea hiljaisuus vallitsi tuvassa, Bishop ammensi vettä säiliöstä pieneen kulhoon, ja Corliss etsiskeli pienimpiä ja siroimpia kotijalkineitaan ja lämpimimpiä sukkiaan.

Frona lakkasi äkkiä hieromasta jalkojaan, katsahti ylös ja sanoi nauraen: "Älkää antako minun palelluttaa iloanne, niinkuin olen palelluttanut jalkani. Jatkakaa toki!"

Jake Cornell suoristautui ja rykäisi, ja Neitsyt sai ylen arvokkaan ilmeen kasvoilleen, mutta Blanche tuli Fronan luo ja otti pyyhinliinan hänen kädestään.

"Minä astuin sulaan samassa paikassa", sanoi hän laskeutuen polvilleen ja aikoen hieroa paleltuneita jalkoja, kunnes veri alkoi kiertää ja ne tulivat punaisiksi jälleen.

"Ehkäpä nämä jotenkuten menettelevät." Corliss heitti naisille mokkasiinit ja villasukat, joita he tuttavallisesti naureskellen alkoivat vetää Fronan jalkoihin.

"Mutta minkä ihmeen takia te olitte yksin liikkeellä tähän vuorokauden aikaan?" kysyi Vance. Sisimmässään hän ei voinut olla ihmettelemättä sitä levollisuutta ja mielenmalttia, millä Frona suhtautui tilanteeseen.