Part 13

Hänen kasvojensa huolestunut ilme koski Jakob Welseen. "Minä en tiedä mitään pahaa St. Vincentistä. En voi todistaa, että hän olisi sitä, miltä hän näyttää. Kuitenkaan en voi tunteilleni mitään, olenhan vajavainen ihminen. Jotain olen kuitenkin kuullut, minulle on kerrottu eräästä kurjasta kapakkametelistä seurahuoneella. Huomaa, Frona, minä en sano mitään pahaa metelistä enkä paikasta -- miehet ovat miehiä -- mutta kerrotaan, että hän sinä iltana ei käyttäytynyt niinkuin miehen tulee."

"Mutta isä, sinähän sanoit, että miehet ovat miehiä. Meistä olisi parempi, jos he olisivat toisenlaisia, sillä maailma olisi silloin varmasti parempi, mutta meidän täytyy tyytyä heihin sellaisina kuin he ovat. Lucile --"

"Ei, ei, sinä ymmärrät minut väärin. Minä en tarkoittanut häntä, vaan tappelua. Hän ei -- -- hän oli pelkuri."

"Mutta sinähän sanoit, että niin kerrotaan. Hän kertoi minulle siitä itse pian tapahtuman jälkeen, enkä luule, että hän olisi uskaltanut, jos -- --"

"Minä en lausunut tätä minään syytöksenä", keskeytti Jakob Welse hänet äkkiä. "Olenhan kuullut sen vain huhuna, ja miesten ennakkoluulot häntä vastaan riittävät selittämään sen. Eihän sen sitäpaitsi tarvitse merkitä mitään. Minun ei olisi pitänyt mainita sitä, ovathan kelpo miehet ennenkin jänistelleet. Unohtakaamme nyt vain koko juttu. Minä tahdoin neuvoa sinua, mutta olen kenties menetellyt taitamattomasti. Mutta Frona", hän nosti tyttärensä kasvoja puoleensa, "muista ennen kaikkea ja kaikesta huolimatta, ensimmäiseksi ja viimeiseksi, että olet minun tyttäreni ja että minä tiedän, että sinun elämäsi on sinun pyhää omaisuuttasi eikä minun, että on sinun asiasi määrätä sen suunta. Itsesi on sinun elämäsi elettävä, ja jos minä olisin vaikuttanut siihen, et olisi elänyt omaa elämääsi. Silloin et myöskään olisi ollut oikea Welse, sillä yksikään Welse ei ole vielä kärsinyt sortoa. Mieluummin he ovat kuolleet tai raivanneet itselleen tien kaukaisiin seutuihin. Niin, jos sinä esimerkiksi katsoisit parhaiten ja luonnollisimmin toteuttavasi yksilöllisyytesi tanssitalossa, niin minä olisin pahoillani, mutta huomispäivänä antaisin sinulle luvan mennä seurahuoneelle. Olisi typerää estää sinua, eikä se sitäpaitsi olisi meidän tapaistamme. Welset ovat aina olleet yksimielisiä, monta tappiota ja toivotonta tilannetta he ovat kestäneet yhtenä miehenä. Yleinen mielipide ei meikäläiselle merkitse mitään, se on olemassa niitä alhaisia henkiä varten, jotka ilman sitä vajoaisivat yhä syvemmälle lokaan. Heikkojen täytyy taipua tai taittua, ei voimakkaitten. Joukko ei ole mitään, yksilö on kaikki, yksilö hallitsee joukkoa ja laatii sille lait. Mitä siitä, mitä maailma sanoo! Käyköön miten käy, sinä olet kuitenkin minun tyttäreni ja menettelet niinkuin sinun Welsenä tulee, ja taivaan ja helvetin, itse Jumalan edessä me kaksi pysymme uskollisina toisillemme, Frona, me, joiden suonissa sama veri virtaa."

"Minä olen niin pieni sinun rinnallasi, isä", kuiskasi Frona, ja hänen suutelonsa hyväili Jakob Welseä kuin syksyn karisevan lehden lempeä kosketus.

Ja takkavalkean lämmön haihtuessa huoneesta isä kertoi heidän esiäidistään ja siitä voimakkaasta Welsestä, joka oli yksin taistellut suuren taistelun ja kuollut taistellessaan Treasure Cityssä.

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

"Nukkekodilla" oli suurenmoinen menestys. Mrs Schovillen ihastuksenpurkaukset olivat niin rajattomat ja liioittelevat, että Jakob Welse, joka sattui seisomaan lähellä häntä, heitti leimuavan katseen hänen paksuun, valkoiseen kaulaansa ja itsetiedottomasti puristi sormensa ikäänkuin tahtoen kuristaa olemattoman henkitorven. Dave Harney oli myöskin ylen ihastunut esitykseen, vaikkakin Noran filosofia tuntui hänestä hiukan epäilyttävältä, ja hän vannoi puritaanisten jumaliensa kautta, että aasimaisempaa tolvanaa kuin Torvald ei olisi voinut löytää kummaltakaan pallonpuoliskolta. Miss Mortimer, joka muuten ei hyväksynyt sitä suuntaa, jota Ibsen edusti, myönsi, että näyttelijät olivat pelastaneet kappaleen, Matt Mc Carthy taas selitti julkisesti, ettei hän syyttänyt Nora-kultaa mistään; valtion asiamiehelle hän kuitenkin kahden kesken tunnusti, ettei olisi haitannut, jos sinne tänne olisi sovitettu jokunen laulunpätkä ja pukutanssi.

"Tietysti Nora-pikkuinen oli oikeassa", väitti hän Harneylle heidän kulkiessaan Fronan ja St. Vincentin jäljessä. "Minä tahtoisin nähdä --"

"Kalossit --"

"Hitto vieköön sinut kalosseinesi!" huusi Matt raivoissaan.

"Minä vain sanon", jatkoi Harney häiriytymättä, "että kalossien hinta nousee pilviin asti, kunhan ehditään jäänlähtöön. Kolme unssia parilta, siitä voit lyödä vetoa. Nyt saat parin unssilla ja voit pistää kaksi unssia taskuusi. Hyvä kauppa, Matt, vai mitä?"

"Pahus vieköön sinut kauppoinesi päivinesi! Minä ajattelen koko ajan Nora-lapsukaista."

He jättivät hyvästi Fronalle ja St. Vincentille ja jatkoivat vähitellen matkaansa tähtien alla seurahuonetta kohti.

Gregory St. Vincent huoahti kuuluvasti:

"Viimeinkin!" "Miksi viimeinkin?" kysyi Frona osoittamatta uteliaisuutta.

"Viimeinkin saan tilaisuuden sanoa teille, miten suurenmoinen olitte. Te esititte loppukohtauksen ihanasti, niin hyvin, että minusta tuntui siltä, kuin olisitte todella ainiaaksi kadonnut elämästäni."

"Mikä onnettomuus!"

"Se oli kauheata!" "Mitä vielä!"

"Se oli. Sovitin kaiken itseeni. Te ette ollut Nora, te olitte Frona, enkä minä Torvald, vaan Gregory. Kun te olitte lähdössä ja seisoitte matkatamineissa, laukku kädessä, oli minun miltei mahdotonta pysyä paikallani ja lausua viimeiset sanani. Ja kun ovi paukahti kiinni ja te olitte poissa, oli esirippu ainoa pelastukseni. Se saattoi minut jälleen todellisuuteen, muuten olisin syössyt teidän jälkeenne katsojain silmien edessä."

"Merkillistä, miten osa voi vaikuttaa esittäjäänsä", sanoi Frona miettiväisenä.

"Tai pikemmin -- --" alkoi St. Vincent.

Frona ei vastannut, ja he kulkivat ääneti eteenpäin. Frona oli yhä illan lumoissa, ja hänen Norana tuntemansa haltioituminen ei ollut vielä haihtunut. Sitäpaitsi hän luki St. Vincentin rivien välistä, ja häntä painosti se arkuus, mitä nainen tuntee kohdatessaan miehen suuren lähestymisen kynnyksellä.

Oli kirkas, kylmä yö, ei liian kylmä -- vain neljäkymmentä astetta pakkasta --, ja maa verhoutui pehmeään valovaippaan. Se ei levinnyt tähdistä, ei myöskään kuusta, joka viipyi jossakin maan toisella puolella. Kaakosta luoteeseen taivaanrantaa reunusti hillityn vihreä valojuova, josta tämä kalpea hohde sai alkunsa.

Äkkiä valkea valovyö aivan kuin heijastajan heittämänä ilmestyi taivaanlaelle. Yö muuttui silmänräpäyksessä aavemaiseksi päiväksi ja tuntui taas palatessaan entistään mustemmalta. Mutta kaakosta päin alkoi näkyä äänetöntä liikettä. Hehkuva, vihertävä valolähde kiehui ja kuohui, vuoroin laskeutuen, vuoroin ylöspäin pyrkien ja ojennellen suuria, ruumiittomia käsiään ylempiä ilmakerroksia kohti. Uudelleen jättiläissalama välähti halki avaruuden, taivaanrannasta sen lakeen ja eteenpäin, yhä eteenpäin, aina toiseen taivaanrantaan asti. Mutta kaari ei kestänyt, ja sen alla ammotti musta yö. Taas uudestaan ilmestyi valo; leveämpänä, kestävämpänä, syvempänä, tuhlaten säteitä oikealle ja vasemmalle se häikäisevänä polkuna tavoitteli taivaanlakea, sivuutti sen ja painui kohti maan toista rantaa. Taivaan silta oli viimein valmiina, ja se kesti.

Tämä valon voitto karkoitti hiljaisuuden maasta, ja kymmentuhatta susikoiraa päästi ilmoille haikean, yksiäänisen ulvonnan. Fronaa vapisutti, ja St. Vincent laski kätensä hänen vyötäisilleen. Nainen tunsi miehen kosketuksen ja samalla epämääräisen onnen värähdyksen. Hän ei vastustellut. Ja susikoirain valittaessa hänen jalkainsa alla ja revontulten räiskyessä hänen päänsä yläpuolella hän painautui lähemmäksi miestä.

"Tarvitseeko minun puhua?" kuiskasi mies.

Frona laski väsyneen päänsä hänen olalleen, ja he katsoivat yhdessä taivaan leimuavaa holvia, jolta tähdet himmenivät ja katosivat. Kiihtyen ja taas laimeten, ikäänkuin valtavan poljennon mukaan sykähdellen loistava väritulva levisi yli taivaan. Korkeuden kangaspuissa kutoutui majesteetillisesta purppurasta ja syvästä merenvihreästä liekehtivin kutein ja säkenöivin loimin hienonhieno, läpikuultava ja satumainen harso, joka kevyesti laskeutui kummeksivan yön silmäin eteen.

Äkkiarvaamatta röyhkeä musta käsivarsi hajoitti taivaan sillan. Valokaari särkyi säpäleiksi. Avautui pimeitä kuiluja; ne laajenivat ja yhtyivät toisiinsa. Värien ja valon voitetut joukot painuivat arasti taivaanrantaa kohden. Yön holvikupu kaareutui jälleen mittaamattoman korkeana, tähdet palasivat yksitellen, ja susikoirien ulvonta alkoi uudelleen.

"Minulla on sinulle niin vähän tarjottavana, rakkaani", sanoi mies miltei katkera sävy äänessään. "Kulkijan epävakainen kohtalo."

Ja nainen otti hänen kätensä, painoi sitä rintaansa vasten ja toisti sanat, jotka eräs jalo nainen ennen häntä oli lausunut: "Maja ja palanen leipää sinun kanssasi, Richard."

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

How-Ha oli vain intiaaninainen, jonka esi-isät monissa polvissa olivat olleet raakoja lihan- ja kalansyöjiä, ja hänen siveyskäsitteensä olivat yhtä alkuperäiset ja yksinkertaiset kuin hänen verensä. Mutta hän oli kauan elänyt valkoihoisten keskuudessa ja saanut käsityksen näiden katsantotavoista, ja vaikka hän sielussaan halveksikin heidän tapojaan, niin hän kuitenkin oli niihin täysin perehtynyt. Kymmenen vuotta takaperin hän oli tullut Jakob Welselle keittäjättäreksi ja oli siitä lähtien tavalla tai toisella häntä palvellut. Kun hän nyt eräänä koleana tammikuun päivänä kuultuaan kumean kolkutuksen avasi ulko-oven ja näki tulijan, saivat hänen tylsät kasvonsa järkytetyn ilmeen. Tavallinen ihminen ei olisi niin nopeasti tuntenut vierasta, mutta kova koulu, jossa kuolema yllätti velton ja valpas sai pitää henkensä, oli kehittänyt How-Han huomiokykyä ja muistia.

How-Ha tarkasti edessään seisovaa naista kiireestä kantapäähän. Paksun harson läpi hän näki ainoastaan hehkuvat silmät, hiukset olivat kokonaan peitossa ja _parka_ salasi ruumiin muodot. Mutta How-Ha tuumi ja katsoi uudestaan. Epämääräiset ääriviivat olivat hänelle jostakin tutut. Hän katsahti taas harson peittämiin kasvoihin ja tunsi pään asennon, siitä ei saattanut erehtyä. Sitten How-Han kasvot taas kadottivat kaiken ilmeikkyyden ja hän syventyi tutkimaan aivojensa harvoja komeroita, joihin hänen köyhän elämänsä vaikutelmat olivat koottuina. Siellä ei ollut mitään epäjärjestystä eikä sekasortoa, ei monimutkaisten sielunliikkeitten aikaansaamia ristiriitaisia ja epämääräisiä vaikutelmia, ei sotkuisia oppeja eikä hämmentäviä abstraktioita -- vain yksinkertaisia tosiasioita, jotka olivat mukavasti ja sopivasti luokitellut. Menneisyyden varastoista hän silmänräpäyksessä erehtymättä otti esiin, valitsi ja yhdisteli mitä tarvitsi ja tiesi niin kaiken, mitä hänen tuli tietää naisesta, joka seisoi hänen edessään, muisti hänen sanansa ja työnsä, ulkomuotonsa ja menneisyytensä.

"Te parempi mennä pois heti paikalla", neuvoi How-Ha.

"Tahtoisin tavata miss Welsen."

Vieras nainen puhui tasaisella, lujaa tahtoa ilmaisevalla äänellä, mutta se ei vaikuttanut How-Ha'han.

"Paljon parempi te mennä", hän toisti tylsästi.

"Kas tässä, viekää tämä Frona Welselle ja" -- hän työnsi polvensa oven ja pielen väliin -- "olkaa hyvä ja jättäkää ovi auki."

How-Ha näytti vihaiselta, mutta otti kirjelipun, sillä kymmenen vuoden palvelijana-olo oli totuttanut hänet alistumaan ylemmän rodun tahtoon.

_Saanko tulla teitä tapaamaan?_

_Lucile_.

Siinä koko kirjelipun sisällys. Frona katsahti kysyvästi intiaaninaiseen.

"Hän potki ovi auki", tämä selitti. "Minä sano hän mennä pian pois? Häh? Te myös sano niin? Hän ei hyvä nainen. Hän --"

"Ei. Antakaa hänen" -- Frona mietti hetkisen -- "ei, antakaa hänen tulla tänne."

"Paljon parempi --"

"Menkää!"

How-Ha murisi, mutta ei voinut olla tottelematta. Astuessaan portaita alas hän kuitenkin himmeän epämääräisesti kummasteli, miksi valkoinen tai tumma iho muitta mutkitta teki toisesta herran, toisesta palvelijan.

Frona tuli Lucilea vastaan hymyillen, ojennetuin käsin. Tulija katsahti ympärilleen, näki hienon kuvastinpöydän yksinkertaisen aistikkaine korutavaroineen, kaikkialla tuhansittain todistuksia siitä, että täällä asusti nuori tyttö. Hänen hengittäessään tätä puhdasta, viihtyisää ilmaa hänen oma nuoruutensa muistui hänen mieleensä ja katkeroitti hänen mieltään. Sitten hän käänsi huomionsa pois ulkonaisista seikoista.

"Oli hauskaa, että tulitte", hän kuuli Fronan sanovan. "Olen niin halunnut tavata teidät jälleen, ja -- mutta olkaa toki hyvä ja riisukaa yltänne tuo raskas _parka_. Miten paksu se on ja miten ihanaa nahkaa ja tekoa!"

"Niin, se on Siperiasta." Lucilen teki mieli lisätä: "lahja St. Vincentiltä", mutta hän sanoi sen sijaan: "Siellä ei ole vielä totuttu hutiloimaan, kuten huomaatte."

Hän vajosi matalaan keinutuoliin tehden liikkeen, jonka synnynnäinen sulo ei voinut jäädä Fronan kauneuttarakastavalta silmältä huomaamatta, istui sitten pää ylpeästi pystyssä ja vaiti kuunnellen emäntänsä juttelua välinpitämättömän huvitettuna tämän vaivalloisista yrityksistä pitää keskustelua käynnissä.

"Miksi hän on tullut tänne?" kysyi Frona itseltään puhuessaan nahoista ja ilmasta ja muista yhdentekevistä asioista.

"Jos te ette sano mitään, Lucile, niin minua alkaa hermostuttaa", huudahti hän viimein epätoivoissaan. "Onko jotakin tapahtunut?"

Lucile nousi, astui kuvastinpöydän luo ja otti siellä olevien koruesineitten joukosta siron, Fronaa esittävän pienoiskuvan. "Kas! Teidän kuvanne! Miten vanha olette tässä?"

"Kuusitoistavuotias."

"Kylmä keijukainen, kylmän pohjolan luoma."

"Meidän veremme lämpenee myöhemmin", puolusteli Frona, "mutta se --"

"Ei silti ole vähemmän lämmin", keskeytti Lucile hänet nauraen. "Ja kuinka vanha olette nyt?"

"Kahdenkymmenen."

"Kahdenkymmenen!" toisti Lucile hitaasti ja istuutui jälleen. "Te olette kahdenkymmenen. Minä olen kahdenkymmenenneljän."

"Ero ei ole suuri."

"Mutta meidän veremme lämpenee aikaisin." Lucile singahutti sanat syytöksen tavoin sen mittaamattoman kuilun yli, jota ikäerotuksen vähäpätöisyys ei pystynyt täyttämään.

Frona saattoi tuskin peittää hermostumistaan. Lucile meni uudestaan katsomaan pienoiskuvaa ja palasi taas kuvastinpöydän luota.

"Mitä te ajattelette rakkaudesta?" kysyi hän odottamatta, ja hänen kasvoilleen levisi äkkiarvaamaton hymy.

"Rakkaudesta?" Fronan ääni värähteli.

"Niin, rakkaudesta. Mitä te tiedätte siitä? Mitä te ajattelette siitä?"

Hehkuvia, ruusunkarvaisia määritelmiä tulvi Fronan huulille, mutta hän karkoitti ne ja vastasi:

"Rakkaus on kaiken alttiiksiantamista."

"Olkoonpa niin -- uhraamista. Mutta onko se uhrauksen arvoista?"

"On. Tietysti se on. Kuka sitä voisi epäillä?"

Lucilen silmissä välkkyi hymy.

"Miksi te hymyilette?" kysyi Frona.

"Katsokaa minua, Frona." Lucile nousi tuoliltaan, ja hänen kasvonsa hehkuivat. "Minä olen kaksikymmentäneljävuotias, en aivan lapsi enää, mutta en myöskään mikään pelätti. Minulla on sydän, ja minulla on voimakas, punainen, lämmin veri. Ja minä olen rakastunut. En kuitenkaan voi muistaa saaneeni korvausta uhristani. Tiedän vain, että olen uhrannut."

"Ja uhratessanne saitte korvauksen", lausui Frona lämpimästi. "Vaikka rakkaus olisikin ollut petollinen, niin te kuitenkin olette rakastanut, te olette elänyt, elänyt täyteläistä elämää. Eikö siinä kyllin?"

"Minä ymmärrän", sanoi Lucile. "Te tahdotte sanoa minulle, että tiedätte kaiken, että olette kulkenut silmät auki ja ymmärtänyt. Ja vaikka te tuskin olette ehtinyt viedä huulianne maljan reunalle, niin te muka olette aavistanut miltä pohjasakka maistuu ja että sen maku on hyvä. Oh! Ja Frona, minä tiedän, että te olette kypsynyt nainen ettekä kallista korvaanne pikkumaisuuksille, mutta" -- hän naputti kapealla sormella otsaansa -- "se on mennyt teille tänne. Se on juovuttava juoma, ja te olette liiaksi maistellut sen kuohuja. Mutta juokaa malja pohjaan ja sanokaa sitten, että juoma on hyvä! Ei, Jumala varjelkoon!" hän huudahti intohimoisesti. "Onhan hyvääkin rakkautta olemassa, puhdasta ja kirkasta. Sellainen pitäisi teidän saada osaksemme, ei naamioitua valerakkautta."

Frona oli tapansa -- heidän yhteisen tapansa -- mukaan tarttunut Lucilea käsivarteen ja ottanut hänen kätensä omaansa. "Minä tunnen, että te olette väärässä, mutta en osaa vastata teille. Osaisin, mutta kuinka uskaltaisin? Minulla olisi vain ajatuksia teidän tosiasioitanne vastaan. Minä, joka olen kokenut niin vähän, en voi saada teitä vakuutetuksi, jolla on rikas elämä takananne."

"'Sen, joka ei tyydy yhteen elämään, on kestettävä usean elämän kuolema.'"

Lucile puki näihin tuskan sanoihin oman tuskansa, ja Frona, joka ymmärsi hänet, kietoi käsivartensa hänen vyötäisilleen ja nyyhkytti hänen rinnallaan. Lucilenkin katkera ilme katosi hetkeksi, ja hän painoi salaa kevyen, äidillisen suudelman Fronan hiuksille. Mutta pian kulmat taas rypistyivät, huulet saivat kovan ilmeen, ja hän työnsi tytön luotaan.

"Tehän aiotte mennä naimisiin Gregory St. Vincentin kanssa?"

Frona säpsähti. Heidän kihlauksestaan oli vasta kaksi viikkoa kulunut, eivätkä he olleet siitä kenellekään kertoneet. "Kuinka te sen tiedätte?"

"Te olette vastannut." Lucile tarkkasi Fronan avomielisiä kasvoja, jotka niin peittelemättä ilmaisivat kaiken, ja tunsi samaa kuin taitava miekkailija taistellessaan vast'alkajan kanssa, jonka käsi vielä on epävarma ja joka alituisesti antautuu vaaraan. "Kuinkako minä tiedän?" Hän nauroi katkerasti. "Kun mies äkkiä jättää naisen sylin, viimeiset suudelmat ja viimeiset valheet vielä huulillaan --"

"Ja --"

"Ja unohtaa palata tuohon syliin."

"Niinkö?" Welsen veri kuohahti, karkoitti kuin tulinen aurinko usvat Fronan silmistä ja sai ne säihkymään. "Tämän takia te siis tulitte. Minun olisi pitänyt arvata se, jos olisin viitsinyt kiinnittää huomiota Dawsonin juoruihin."

"Ei ole vielä liian myöhäistä." Lucilen huulet värähtelivät. "Ja kaikki riippuu teistä."

"Minä tiedän mitä minun on tehtävä. Mitä tämä oikeastaan tarkoittaa? Aiotteko kertoa minulle, mitä hän on tehnyt, mitä hän on ollut teille. Sanon teille, että se on turhaa vaivaa. Hän on mies, niinkuin te ja minä olemme naisia."

"Ei", valehteli Lucile niellen hämmästyksensä. "Minä tiesin, ettei senlaatuinen menettely vaikuttaisi teihin, että te olette liian ylevä siihen. Mutta -- oletteko ajatellut minua?"

Frona veti syvään henkeään ja jännitti käsivartensa ikäänkuin puolustaakseen oikeuttaan mieheen, jonka Lucile tahtoi häneltä riistää.

"Aivan ilmetty isänne", huudahti Lucile. "Voi teitä taipumattomia Welsejä!"

"Mutta minä tiedän, että hän ei ole teidän arvoisenne, Frona Welse", hän jatkoi, "minun arvoiseni kyllä. Hän ei ole kunnioitettava mies, ei jalo eikä hyvä. Hänen rakkautensa ei ole teidän rakkautenne vertainen. Ei hän kykenekään rakastamaan, intohimo on kaunein nimi, jonka hänen tunteelleen voi antaa. Sitä te ette halua. Mutta parempaa hän ei voi teille antaa. Mitä te sitten annatte hänelle? Itsenne? Mieletöntä tuhlausta! Mutta teidän isänne kaltainen --"

"Vaiti! Minä en tahdo kuulla enempää. Te teette väärin." Frona keskeytti hänet ja jatkoi loistavan epäjohdonmukaisesti: "Mitä te sitten antaisitte hänelle?"

"Muutaman intohimon hetken", kuului valmis vastaus, "palavan onnenhuumauksen ja helvetin katumustuskat, jotka hän ansaitsee kuten minäkin. Niin me säilyttäisimme tasapainon, ja kaikki olisi niinkuin olla pitää."

"Mutta -- mutta --"

"Sillä hänessä on paholainen", jatkoi Lucile, "kiehtova paholainen, joka viehättää minua, kautta sieluni, ja rukoilkaa Jumalaa, Frona, ettette koskaan opi sitä tuntemaan. Sillä teissä ei ole tuota paholaista, minun taas on hänen kaltaisensa ja arvoisensa. Tunnustan suoraan, että meidän suhteemme on vain viehättymystä. Hänen tunteensa ei ole kestävämpi kuin minunkaan. Toinen ei ole toistansa parempi, se on juuri onnellisinta kaikesta."

Frona nojautui taapäin tuolissaan ja katseli kauan vierastaan. Lucile odotti hänen sanovan jotain. Oli aivan hiljaista.

"Mitä tuumitte?" kysyi Lucile viimein matalalla, uteliaalla äänellä ja nousi ottaakseen _parkan_ ylleen.

"En mitään. Minä vain odotin."

"Minä olen sanonut sanottavani."

"Antakaa minun sitten sanoa teille, etten ymmärrä teitä", sanoi Frona kylmästi. "Minun on jostain syystä mahdoton käsittää teidän vaikuttimianne. Teidän puheissanne on ollut jotain alhaista. Siitä olen kuitenkin vakuutettu, että te jostain käsittämättömästä syystä tänään olette ollut itsellenne uskoton. Älkää kyselkö, sillä kuten äsken sanoin, en ole siitä itsekään selvillä, mutta kaikesta huolimatta olen varma siitä, että en ole erehtynyt! Tiedän, että te ette ole se Lucile, jonka tapasin metsätiellä joen tuolla puolen. Hän oli oikea Lucile, tiedän sen, vaikka tapasinkin hänet vain ohimennen. Nainen, joka tänään on täällä, on vieras nainen. Minä en tunne häntä. Joskus on tuntunut siltä, kuin hän olisi Lucile, mutta harvoin. Tämä nainen on valehdellut, valehdellut minulle ja valehdellut minulle itsestään. Se, mitä hän sanoi miehestä, on vain hänen oma käsityksensä, jos sitäkään, sillä onhan hän voinut valehdella hänestäkin. Luultavasti niin onkin. Mitä te siitä arvelette?"

"Että te olette hyvin viisas tyttö, Frona. Että te joskus puhutte enemmän totta kuin luulettekaan. Ja joskus taas olette sokeampi kuin voitte uneksia."

"Teissä on jotain, mistä minä voisin pitää, mutta te olette piilottanut sen niin taitavasti, etten minä voi sitä löytää."

Vastaus pyrki Lucilen huulille, mutta hän pysyi vaiti, veti turkin ylleen ja kääntyi lähteäkseen.

Frona saattoi hänet itse ulko-ovelle, ja How-Ha mietti mielessään, miksi valkoihoiset eivät toimineet niiden lakien mukaan, joita he itse olivat laatineet.

Kun ovi oli sulkeutunut, Lucile sylkäisi kadulle. "Hyi. St. Vincent! Hyi! Sinun nimesi on saastuttanut minun kieleni!" Ja hän sylkäisi toistamiseen.

* * * * *

"Sisään!"

Kehoituksen saatuaan Matt Mc Carthy tarttui ovenripeen, työnsi oven auki ja sulki sen huolellisesti jälkeensä.

"Kas, tekö siinä olette!" St. Vincent katsahti synkästi ja hajamielisesti vieraaseensa, heräsi sitten mietteistään ja ojensi kätensä. "Terve, terve, Matt-ukkoseni! Ajatukseni olivat penikulmien päässä, kun te astuitte sisään. Istuutukaa, olkaa hyvä. Tupakkaa on tuossa vieressänne. Vetäiskääpä sauhu koetteeksi ja sanokaa, mitä siitä pidätte."

"Mahtoivat hänen ajatuksensa olla penikulmien päässä", tuumi Matt itsekseen, sillä tiellä pimeässä hän äsken oli sivuuttanut naisen, joka epäilyttävästi muistutti Lucilea. Mutta hän lausui: "Te siis täällä haaveilette, ja ihmekös tuo!"

"Miten niin?" kysyi kirjeenvaihtaja iloisesti.

"Siten vain, että minä tapasin äsken vähän matkan päässä Lucilen tuolla tiellä, ja hänen korkojensa jäljet osoittivat teille päin. Niillä naikkosilla on paha kieli, kun niiksi tulee", Matt nauraa hihitti.

"Niin, sehän se onkin pahinta kaikesta." St. Vincent puhui aivan suoraan. "Mies katsoo heihin ohimennen, ja he vaativat, että sitä kestäisi ikuisesti."

"Vanhasta rakkausjutusta on hiukan hankala selviytyä, häh?"

"Hankalaa, totta vie! Ja te ymmärrätte sen. Kyllä minä huomaan, Matt, että te olette kokenut yhtä ja toista aikoinanne."

"Vai aikoinani! Pyydän ilmoittaa, etten vielä ole liian vanha huvittelemaan hiukkasen."

"Tietysti, tietysti ette. Sen voi kyllä lukea teidän silmistänne. Lämmin sydän ja etsivä silmä, Matt!" Hän löi vierastansa sydämellisesti nauraen olalle.

"Mutta te viette minusta kyllä voiton, Vincent. Te olette tehnyt paljon syntiä naisihmisiä kohtaan, siitä ei ole epäilemistä. Monta kevytmielistä suuteloa te olette antanut ja monta sydäntä särkenyt. Mutta oletteko koskaan tuntenut sitä, mikä on totisinta kaikesta?"

"Mitä tarkoitatte?"

"Totisinta kaikesta -- se on -- no niin, oletteko koskaan ollut isä?"

St. Vincent pudisti päätään.

"En minäkään. Mutta oletteko sitten rakastanut, niinkuin isä rakastaa lastaan?"

"Enpä tiedä. En juuri ole."