Part 12

"Nuuskikoot koirat hautaani", hän tuumi itsekseen katsoen kättä, joka oli täynnä valtteja. "Vanhuusko se alkaa jäähdyttää verta suonissani? Mitä syytä minulla olisi olla suutuksissani siitä, että naiset pitävät noin kauniista pojasta, että ne suloiset olennot hymyilevät hänelle ja lämpenevät nähdessään hänet? Kirkkaat silmät katsovat mieluimmin urhoollisia miehiä. He kauhistuvat sodan julmuutta ja verisyyttä, mutta kukapa pikemmin saisi heidät kadottamaan sydämensä kuin juuri tuollainen sotamies julmuri? Ja miksipä ei? Poika on ollut urhoollinen, ja tytöt palkitsevat häntä hellillä hymyilyillään. En minä sen vuoksi saa nimittää häntä paholaisen penikaksi. Hyi sinua, Matt Mc Carthy-vanhus, jolta elämän nesteet jäätyvät ja kesä katoaa sydämestä. Mikä vanha mörkö sinusta onkaan tullut? Mutta odotapas vielä hiukkasen, Matt", lisäsi hän ajatuksissaan. "Odotapas, kunnes saat tietää, miten hän antaa kättä."

Tilaisuus tuli piankin, kun St. Vincent, Frona vastapelaajanaan, sai kaikki kolmetoista tikkiä.

"Iso slammi", huusi Matt. "Vincent, poikaseni, hyvin pelattu! Kättä päälle!"

Vincentin kädenpuristus ei ollut liioitellun lämmin, eikä myöskään veltto, mutta Matt pudisti epäilevästi päätään. "Mitä tämä touhu auttaa?" mutisi hän itsekseen sekoittaessaan kortteja seuraavaa jakoa varten. "Sinä vanha höperö! Koeta nyt ensin saada selville, mitä pikku Frona tästä asiasta ajattelee, ja ryhdy sitten vasta toimimaan."

"Mc Carthy on aika velikulta", vakuutti Dave Harney myöhemmin tullen St. Vincentin avuksi, jota irlantilaisen karkeat pilapuheet eivät jättäneet rauhaan. Ilta oli loppuun kulunut, ja vieraat vetivät päällysvaatteita ylleen. "Eikö hän kertonut teille, mitä hän näki tuomiokirkossa ulkomailla käydessään? Se oli jotenkin tähän tapaan, näin hän on sen minulle kertonut. Hän tuli tuomiokirkkoon jumalanpalveluksen aikana ja näki papit ja kuoripojat kauhtanoissaan ja katsoi, kun pyhää savua suitsutettiin, ja ajattele, Dave', sanoi hän minulle, 'siellä ne sauhuttivat, vaikka ei ollut yhtään hyttystä näkyvissä'."

"Totta joka sana", tunnusti Matt punastumatta. "Oletteko sitten koskaan kuulleet siitä kerrasta, kun Dave ja minä saimme hyvät humalat tiivistetystä maidosta?"

"Voi kauheata!" huusi mrs Schoville. "Mutta miten se on mahdollista? Kertokaa!"

"Se oli siihen aikaan, kun Forty Milessa oli kova kynttiläpula. On pakkanen, ja Dave hiipii minun koppiini kuluttamaan hetken aikaa ja iskee silmänsä minun maitoastiaani 'Mitäs sinä sanoisit kulauksesta Moranin hyvää whiskyä?' sanoo hän ja katsoo maitoastiaa. Minulle tuli vesi suuhun jo ajatellessani, se täytyy minun tunnustaa. 'Mutta ei siitä kannata puhua', sanon minä, 'kun pussi on tyhjää täynnä'. 'Kynttilät maksavat kymmenen dollaria tusina', sanoo hän, 'dollarin kappale. Annatko minulle kuusi pulloa maitoa, jos saat pullon parasta lajia tuota ainetta?' 'Miten sinä sitä saisit?' sanon minä. 'Luota minuun', sanoo hän. 'Anna tänne kannut. Ulkona on kylmä, ja minulla on muutama kynttilävalin!' Ja tämä on täyttä totta, sanon minä teille, ja jos joskus tapaatte Bill Moranin, niin hän voi sen todistaa. Niin, Dave Harney vei kuusi kannua, antoi maidon jäätyä kynttilävalimiin ja möi sen kynttilöinä Bill Moranille whiskypullosta."

Niin pian kuin Harney naurulta sai äänensä kuuluville, sanoi hän: "Kaikki on, niinkuin Mc Carthy kertoo, mutta hän on jättänyt puolet pois. Etkö arvaa, Matt?"

Matt pudisti päätään.

"Niin, minulla ei silloin ollut yhtään maitoa eikä paljoa sokeriakaan, ja siksi minä laimensin kolme maitokannullista vedellä, ja se riitti kynttilöiden tekoon. Ja sillä tavoin minulla oli maitoa kahviini kuukaudeksi."

"Nyt olisi minun vuoroni, Dave", selitti Mc Carthy, "ja jos sinä nyt et olisi minun isäntäni, niin minä voisin saada naiset kauhistumaan sinun hävyttömiä kujeitasi. Mutta saat nyt olla rauhassa tämän kerran, Dave. Sano nyt hyvästi vieraillesi, meidän pitää päästä liikkeelle."

"Ei, nuori herraseni", sanoi hän St. Vincentille, joka lähti Fronan kanssa kulkemaan rinnettä alas. "Tänä iltana hänen vanha kasvatuspappansa saattaa hänet kotiin."

Mc Carthy nauroi hiljaiseen tapaansa ja tarjosi käsivartensa Fronalle, sillä välin kuin St. Vincent yhtyen muiden kanssa nauramaan nololle asemalleen peräytyi ja lyöttäytyi miss Mortimerin ja paroni Courbertinin seuraan.

"Mitä se merkitsee, mitä minulle on kerrottu teistä ja Vincentistä?" kysyi Matt muitta mutkitta heidän erottuaan muista. Hän suuntasi harmaitten silmiensä läpitunkevan katseen tyttöön, mutta sai yhtä terävän katseen vastaukseksi.

"Miten minä tietäisin, mitä te olette kuullut?" sanoi Frona.

"Kun ihmiset puhuvat neitosesta ja miehestä, jotka molemmat ovat kauniit ja nuoret ja naimattomat, niin voiko se merkitä muuta kuin yhtä?"

"Mitä sitten?"

"Sitä, mitä on tärkeintä maailmassa."

"Mitä, mitä?" Frona oli hieman suutuksissaan eikä huolinut auttaa häntä.

"Avioliittoa tietysti", sai Matt sanotuksi. "Sanotaan, että näyttää siltä, kuin te kaksi tuumisitte sellaisia."

"Onko myös sanottu, että se on totta?"

"Eikö riitä, että näyttää siltä?" kysyi Matt.

"Ei -- ja te olette niin vanha, että teidän pitäisi ymmärtää enemmän, Matt. Mr St. Vincent ja minä -- me olemme ystäviä, siinä kaikki. Mutta olettakaamme, että olisi niinkuin te sanotte, entä sitten?"

"Kerrotaan vielä muutakin", jatkoi Mc Carthy. "Sanotaan, että St. Vincent on hyvin läheisissä suhteissa erääseen kaupungin naikkoseen -- Lucile on hänen nimensä."

"Mitä siitä?"

Frona jäi odottamaan vastausta, ja Mc Carthy tuijotti häneen mykkänä.

"Minä tunnen Lucilen ja pidän hänestä", jatkoi Frona katkaistakseen hiljaisuuden ja ilmeisesti koettaen auttaa Mattia taas jäljille. "Tunnetteko te hänet? Ettekö pidä hänestä?"

Matt aikoi sanoa jotakin, rykäisi ja pysyi vaiti. Viimein hän epätoivoissaan sai sanotuksi: "Totisesti, Frona, minun tekisi mieli antaa teille vitsaa."

Frona nauroi. "Ettepä uskalla. Minä en enää juoksentele paljain jaloin Dyeassa."

"Älkää nyt kiusatko minua."

"En minä kiusaa. Ettekö pidä hänestä, Lucilesta?"

"Mitä siitä?"

"Aivan samaa minä äsken kysyin -- mitä siitä?"

"No niin, minun pitää puhua teille selvää kieltä, ja muistakaa, että minä olen kyllin vanha ollakseni isänne. On sopimatonta, hävyttömän sopimatonta, että mies seurustelee hyvän nuoren tytön kanssa --"

"Kiitos", sanoi Frona nauraen ja niiasi. Sitten hän lisäsi puolittain katkerasti. "On ollut toisia, jotka --"

"Ketä tarkoitatte?" huudahti Matt kiivaasti.

"En ketään, jatkakaa vain. Mitä te sanoittekaan?"

"Että on häpeällistä, kun mies seurustelee teidän kanssanne ja samalla aikaa rakastelee hänen kaltaisiaan."

"Miksi?"

"Ja tulee suoraa päätä loasta ja saastuttaa teidän puhtautenne. Ja te voitte kysyä, miksi!"

"Mutta odottakaahan hiukkasen, Matt! Olkoon niin kuin te oletatte!"

"Viis minä olettamisista", hän mörähti. "Minä puhun tosiasioista."

Frona puri huultaan. "Olkoonpa niinkin, sama tuo! Mutta antakaa minunkin kosketella tosiasioita. Milloin te viimeksi tapasitte Lucilen?"

"Miksi te sitä tahdotte tietää?" kysyi Matt epäluuloisesti.

"Se on yhdentekevää. Sanokaa, milloin?"

"Aikaisin eilen illalla, jos teidän niin välttämättä pitää saada se tietää. Mitä se nyt teitä hyödyttää?"

"Ja te tanssitte hänen kanssaan?"

"Pienen villin virginia-tanssin vain ja muutaman katrillin -- niissä minä olen mestari."

Frona kulki eteenpäin hänen vieressään ja näytti vaipuneen syviin mietteisiin. Kumpikaan ei sanonut sanaakaan, lumi vain narisi heidän mokkasiiniensa alla.

"Mitä nyt?" kysäisi Matt onnettoman näköisenä.

"Mitä ajattelette?" kysyi hän uudestaan hetken vaitiolon jälkeen.

"Enpä juuri mitään", vastasi Frona. "Minä vain tuumin, kuka meistä on saastaisin, mr St. Vincent, te vai minäkö, joka olen hyvin tuttavallisesti seurustellut teidän molempien kanssa."

Mc Carthy ei ollut tottunut väittelemään yhteiskunnallisista kysymyksistä, ja vaikka hän epämääräisesti tunsi, että Frona on väärässä, niin hän ei voinut pukea ajatustaan sanoiksi. Siksi hän viisaasti, vaikk'ei erikoisen miehekkäästi, ohjasi keskustelun turvallisemmille aloille.

"Te olette ilkeä vanhaa Mattianne kohtaan", hän väitti, "joka tarkoittaa teidän parastanne ja sen vuoksi joutuu teidän pilkattavaksenne."

"En minä ole ilkeä."

"Olette kyllä."

"Niinkö?" Hän kumartui Mattin puoleen ja suuteli häntä. "Kuinka minä voisin olla suutuksissani, kun muistelen Dyean päiviä?"

"Niin, Frona kultaseni, tepä sen sanoitte. Minä olen vain tomua teidän jalkainne alla, te saatte astua minun ylitseni -- mitä tahansa, kunhan ette ole minulle suutuksissanne. Minä voisin kuolla teidän edestänne, mennä vaikka hirteen voidakseni tehdä teidät onnelliseksi. Minä voisin tappaa sen miehen, joka teille tuottaa surua, vaikkapa vain hiukkasenkin, ja sitten mennä suoraa tietä kadotukseen hymyilevin kasvoin ja iloisin sydämin."

He olivat pysähtyneet Fronan oven eteen, ja hän puristi kiitollisena Mattin käsivartta. "En minä ole suutuksissani, Matt. Mutta paitsi isää te olette ainoa ihminen maailmassa, jonka olisin sallinut puhua tästä -- tästä asiasta niinkuin te olette tehnyt. Ja vaikka minä pidän teistä niin paljon, Matt, ehkä enemmän nyt kuin koskaan, niin olisin kuitenkin hyvin pahoillani, jos mainitsisitte sen toiste. Teillä ei ole siihen oikeutta. Tämä asia koskee minua yksin. Ja te teette väärin --"

"Kun estän teitä sokeasti kulkemasta vaaraa kohti?"

"Vaikkapa niinkin, jos tahdotte."

Matt mutisi jotain, mitä ei voinut kuulla.

"Mitä te sanotte?" kysyi Frona.

"Että te voitte sulkea suuni, mutta ette sitoa käsiäni."

"Matt, rakas Matt, te ette saa!"

Vastauksena oli taas epäselvä murina.

"Ja minä tahdon, että te nyt heti lupaatte minulle, ettette sekaannu elämääni sanoin ettekä teoin."

"Sitä minä en lupaa."

"Teidän täytyy."

"Minä en tahdo. Sitä paitsi alkaa tulla kylmä seisoessa, ja teidän varpaanne voivat paleltua, nuo ruusunväriset pikku varpaat, joista minä joskus Dyeassa vedin tikkuja. Menkää sisään nyt vain, Frona pikkuinen, ja hyvää yötä."

Hän työnsi tytön ovesta sisään ja lähti tiehensä. Tultuaan rakennuksen nurkalle hän äkkiä pysähtyi ja katsoi lumelle lankeavaa varjoaan. "Matt Mc Carthy, sinä olet aika hupsu. Milloinpa kukaan Welse ei olisi itse tiennyt, mitä hänen piti tehdä. Sinä käyttäydyt, niinkuin et koskaan olisi ollut tekemisissä sen itsepäisen sukukunnan kanssa, sinä kovan onnen poika."

Sitten hän jatkoi matkaansa yhä murahdellen itsekseen, ja joka murahduksen kuullessaan hänen jäljessään juokseva valpas susikoira pörrötti selkäkarvansa ja näytti hampaitaan.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

"Väsyttääkö?"

Jakob Welse laski molemmat kätensä Fronan olkapäille, ja hänen silmistään loisti kaikki se rakkaus, jota kankea kieli ei pystynyt ilmaisemaan. Joulukuusen kynttilät olivat palaneet loppuun, illan juhlallisuudet ohi, ja parisenkymmentä lasta oli vastikään onnellisina lähtenyt lumikenttien halki koteihinsa, viimeinenkin vieras oli poistunut, ja jouluaatto ja joulupäivä olivat sulautumaisillaan yhteen.

Frona palkitsi isän hellyyden iloisella katseella, ja he istuutuivat suuriin, mukaviin nojatuoleihin kummallekin puolen tulisijaa, jossa viimeiset halonmyhkyrät olivat raunioiksi sortumaisillaan.

"Ja ensi vuonna tähän aikaan, mitenkähän on silloin?" näytti Jakob Welse kysyvän hehkuvalta halolta, ja aivan kuin ennustaen tämä äkkiä leimahti liekkiin ja hajosi räiskyväksi kipinäsateeksi.

"Ihmeellistä", hän jatkoi ja karkoitti tulevaisuusajatukset tullakseen iloisemmalle mielelle. "Nämä viimeiset kuukaudet, jotka sinä olet ollut täällä luonani, ovat olleet kuin pitkä, keskeytymätön ihme. Me olemme tavanneet toisiamme hyvin vähän, sittenkuin sinä olit lapsi, Frona, ja joskus ajatellessani minun on vaikea tajuta, että sinä todella olet minun lapseni, luu minun luustani ja veri minun verestäni. Dyean pörrötukkaista villikissaa, tuota tervettä, luonnollista pikku olentoa, ei ollut vaikea huomata oikeaksi Welseksi. Mutta nyt, naisena, sellaisena kuin olet ollut Yukonia pitkin tultuasi -- ei, minä en tunne sinua, minä -- --" Hän ei keksinyt sanoja ja ojensi avuttomana kättään. "Minä melkein toivon, etten olisi antanut sinulle kasvatusta, että olisin pitänyt sinut luonani, että me olisimme kokeneet ja uskaltaneet, onnistuneet ja epäonnistuneet yhdessä. Silloin minä olisin tuntenut sinut nyt, kun me istumme tässä tulen ääressä. Nyt minä en tunne sinua. Siihen Fronaan, jonka minä tunsin, on tullut lisäksi jotain -- miksi sitä sanoisinkaan -- jotain monimutkaista, jota minä en ymmärrä."

"Ei." Hän viittasi Fronaa pysymään vaiti. Tämä tuli isänsä luo, polvistui hänen jalkainsa juureen, painoi päänsä hänen syliinsä ja tarttui lujasti ja lämpimästi hänen käteensä. "Ei, tuota en aikonut sanoa. En löytänyt oikeita sanoja. Anna minun koettaa uudestaan. Kaiken alla sinussa on säilynyt syntyperäsi leima. Kun lähetin sinut luotani, tiesin panevani sen vaaralle alttiiksi, mutta minä luotin veren voimaan ja uskalsin. Lähdettyäsi epäilin ja pelkäsin, odotin ja rukoilin ajatuksissani ja toivoin, joskus uskaltamatta luottaa toivon toteutumiseen. Ja sitten koitti tuo päivien päivä. Kun minulle kerrottiin, että sinun veneesi lähestyi, tuntui minusta siltä, kuin olisi toisella puolellani astunut kuolema, toisella ikuinen elämä. 'Onko hän kestänyt, onko hän kestänyt?' -- nuo sanat pyörivät aivoissani ja olivat tehdä minut hulluksi. Oliko Welse pysynyt Welsenä? Oliko veri voittanut? Oliko nuori vesa varttunut suoraksi, solakaksi ja voimakkaaksi, raikkaan vehreäksi ja elinvoimaiseksi? Vai oliko se kuihtunut ja surkastunut, olivatko sen elämännesteet kuivuneet tuossa maailmassa, joka oli niin toisenlainen kuin pieni, yksinkertainen ja luonnollinen Dyean maailma?

"Se oli päivien päivä, ja kuitenkin kärsin silloin sanomattomia epäilyksen ja odotuksen tuskia. Tiedät, että olin yksin elänyt vuosikausia ja yksin taistellut, ja sinä, ainoa omainen, olit ollut kaukana poissa. Olinko erehtynyt antaessani sinun lähteä? -- -- Kun sinun veneesi tuli esiin niemekkeen takaa, niin minua melkein peloitti katsoa sinnepäin. Ei kukaan ole koskaan sanonut minua pelkuriksi, mutta sinä hetkenä olin lähempänä pelkuruutta kuin koskaan aikaisemmin. Minun olisi ollut helpompi katsoa kuolemaa kasvoista kasvoihin. Se oli mieletöntä. Miten minä olisin voinut tietää, olivatko nuo vuodet tehneet sinulle hyvää vai pahaa, kun näin sinut pienenä pilkkuna joella? Kuitenkin katsoin katsomistani, ja ihme alkoi, ja minä sain varmuuden. Sinä seisoit peräsimen ääressä. Sinä olit Welse. Tuo tuntuu niin vähäpätöiseltä, mutta totta on, että se merkitsi hyvin paljon. Sitä käytöstä saattoi odottaa oikealta Welseltä, ei tavalliselta naiselta. Ja kun Bishop putosi jokeen ja sinä ryhdyit toimeen yhtä tarmokkaasti kuin vastikään hoitaessasi peräsintä ja äänesi kaikui ja intiaanit taipuivat tahtoosi -- silloin tuo päivä oli päivien päivä."

"Minä koetin aina parastani -- ja muistin", kuiskasi Frona. Hän hiipi ylemmäksi, kunnes sai käsivartensa isän kaulaan ja päänsä hänen rintaansa vasten. Isä hyväili häntä toisella kädellään ja antoi toisen leikkiä hänen loistavilla kultakiharoillaan.

"Sanoin äsken, että suvun leima ei ollut sinusta hävinnyt, mutta sinussa oli samalla jotain uutta. Minä olen tarkannut ja tutkinut ja koettanut päästä sen perille. Olen ylpeänä istunut sinun vieressäsi pöydässä, mutta samalla tuntenut mitättömyyteni. Kun puhut pikkuasioista, niin minä olen kyllin suuri seuratakseni sinua; kun puhut suurista asioista, olen liian pieni. Minä luulen tuntevani sinut, ymmärtäväni sinua, silloin sinä äkkiä olet kadonnut, minä olen pettynyt. Hullu vain ei tunne omaa tietämättömyyttään, minä olen kyllin viisas tunteakseni omani. Mitä minä tiedän taiteesta, runoudesta, musiikista? Ja ne ovat sinulle suuria asioita, merkitsevät sinulle enemmän kuin ne pikkuasiat, joita minä pystyn ymmärtämään. Ja minä olin sokeasti, mielettömästi toivonut, että me voisimme olla saman hengen lapsia, niinkuin olemme samaa lihaa ja verta. Minusta on tuntunut katkeralta, mutta minä olen oppinut ymmärtämään, ettei toisin voi olla.

"Mutta kuitenkin ajatus, että oma lapseni joutuu kauas minusta, kasvaa minun ylitseni, huumaa minua. Hyvä Jumala! Minä olen kuullut sinun lukevan Brovningiasi -- ei, ei, älä sano mitään -- ja tarkannut ilmeitten vaihtelua kasvoillasi, ylevyyttä ja intohimoa, joka niistä kuvastui, ja sillä välin ovat sanat sisällyksettöminä kaikuneet korviini. Se on ollut viedä minulta järjen. Ja mrs Schoville istuu siinä teeskennellen järjetöntä ihastusta eikä ymmärrä enempää kuin minäkään! Olisin voinut kuristaa hänet.

"Ja joskus öisin olen salaa kuin varas sulkeutunut huoneeseeni tutkimaan Brovningiasi. Sanat ovat minulle sisällyksettömät. Olen lyönyt nyrkillä päähäni kuin mielipuoli, ikäänkuin se auttaisi minua ymmärtämään. Minun elämäni on kulkenut määrättyä, syvää ja kapeata uraa pitkin, jolta se ei ole päässyt poikkeamaan. Minä olen tehnyt tehtäväni ja tehnyt sen hyvin, mutta nyt en enää voi lähteä uusille urille. Minua, joka olen voimakas ja tottunut hallitsemaan, joka olen uhmannut kohtaloa, minua, joka voisin ostaa tuhat tuollaista maalaajaa ja runoniekkaa sieluineen päivineen, minua pilkkaavat muutamat painetut paperiarkit, jotka saa parilla senttipahasella."

Hän vaikeni hetkeksi ja silitti Fronan hiuksia.

"Mutta palaanpa vielä asiaan. Minä olin yrittänyt mahdottomia, taistellut välttämättömyyttä vastaan. Olin lähettänyt sinut luotani hankkimaan itsellesi sitä, mitä itseltäni puuttui, ja haaveillut, että me sittenkin pysyisimme yhtenä. Ikäänkuin kaksi ja kaksi olisi kaksi. Tulos on, että veri yhdistää meidät, mutta sinä olet oppinut vieraan kielen. Kun puhut sitä, niin minä olen mykkä. Ja katkerinta kaikesta on, että minä tiedän, että uusi kieli on suurempi. En tiedä, miksi olen sanonut kaiken tämän, tunnustanut heikkouteni --"

"Isä, sinä suurin miehistä!" Frona kohotti päätään ja katsoi häntä onnesta hymyillen silmiin samalla työntäen taapäin tuuheita teräksenharmaita hiuksia, jotka peittivät isän korkeata otsaa. "Sinä, joka olet taistellut niin valtavan taistelun ja saanut suurempia aikaan kuin yksikään näistä maalaajista ja runoniekoista! Sinä, joka niin hyvin tunnet kehityksen lain! Etkö sinä saisi kuulla samaa valitusta oman isäsi huulilta, jos hän nyt istuisi vieressäsi ja katsoisi sinua ja työtäsi?"

"Kyllä, kyllä! Sanoinhan, että ymmärrän. Älkäämme keskustelko sitä -- -- -- hetken heikkous. Minun isäni oli suuri mies."

"Niin on minunkin."

"Hän pyrki eteenpäin elämänsä loppuun asti. Hän taisteli suuren, pitkän taistelun."

"Niin minunkin."

"Ja taisteli kuolemaan asti."

"Niin minunkin isäni tulee tekemään. Niin me kaikki Welset teemme."

Jakob Welse pudisti Fronaa leikillisesti, hänen hyvä tuulensa palasi jälleen. "Mutta minä aion myydä kaiken -- kaivokset, liikkeen, kaiken -- ja tutkia Browningia."

"Siis taistelua sittenkin. Sinä et voi luonnollesi mitään, isä."

"Miksi sinä et ollut poika?" kysyi isä äkkiä. "Miten mainio mies sinusta olisi tullut! Nyt, kun olet nainen, luotu tekemään jonkun miehen onnelliseksi, sinun täytyy jättää minut -- huomenna, ylihuomenna, vuoden kuluttua, kuka tietää kuinka pian. Nyt tiedänkin, minne ajatukseni on pyrkinyt. Tunnen tämän kohtalon välttämättömyyden ja oikeudenmukaisuuden, niinkuin tiedän sinunkin sen tuntevan. Mutta mies, Frona, kuka on mies?"

"Älä puhu siitä", vastusteli Frona. "Kerro minulle isäsi taistelusta, viimeisestä suuresta, yksinäisestä taistelusta Treasure Cityssä. Heitä oli kymmenen yhtä vastaan, ja hän taisteli hyvin. Kerro!"

"Ei, Frona! Huomaatko, että me nyt ensi kerran elämässämme keskustelemme vakavasti isänä ja tyttärenä. Sinä et ole saanut äidin kasvatusta etkä isänkään, sillä minä luotin vereen ja annoin sinun mennä. Mutta tulee jolloin äidin neuvo on tarpeen, ja sinä, sinä et ole koskaan äitiä tuntenut."

Frona tunsi hetken vakavuuden eikä enää vastustellut. Hän odotti, mitä isä sanoisi, ja hiipi entistä lähemmäksi häntä.

"Sano minulle, mikä on sinun ja tuon miehen St. Vincentin, suhde?"

"En -- en tiedä. Mitä tarkoitat?"

"Älä koskaan unohda, Frona, että valintasi on vapaa, että viimeinen sana on sinun. Kuitenkin minä mielelläni olisin selvillä -- -- -- minä voisin -- -- -- ehkä -- -- -- voisin kenties neuvoa sinua, en mitään muuta. Mutta neuvon -- -- --"

Tässä kaikessa oli jotain sanomattoman pyhää, mutta Frona ei kuitenkaan voinut puhua. Sen sijaan että hän olisi sanonut yhden ratkaisevan sanan, hän tunsi, miten ajatukset tulvivat hänen mieleensä. Voiko isä sittenkään ymmärtää? Eikö heidän välillään ollut jotain, joka esti häntä käsittämästä niitä vaikuttimia, mitkä hänelle, Fronalle, olivat määrääviä? Voisiko isän synnynnäinen filosofia, jonka tervettä totuutta Frona itse niin voimakkaasti puolusti, sittenkään luoda hänelle samoja elämänlakeja, kuin Frona itse saavuttamaansa filosofiaan nojaten oli asettanut toimintansa ohjeiksi. Mutta sitten hän tuli ikäänkuin ulkoapäin ajatelleeksi omia ajatuksiaan ja epäilyksiään ja karkoitti ne luotaan, koska ne eivät olleet rehelliset isää kohtaan, ja sanoi päättäväisesti:

"Meidän välillämme ei ole mitään, isä. Mr St. Vincent ei ole sanonut mitään. Me olemme hyviä ystäviä, pidämme toisistamme, me olemme hyvin hyviä ystäviä -- siinä kaikki."

"Sanoit, että pidätte toisistanne, että sinä pidät hänestä. Silläkö tavalla kuin naisen tulee pitää miehestä, jotta hän kunniallisesti voi liittää elämänsä häneen, antautua hänelle? Voisitko hetken tullen sanoa niinkuin Ruth: 'Sinun kansasi on minun kansani ja sinun Jumalasi minun Jumalani'?"

"En -- tai kenties, mutta minä en voi, en uskalla ajatella enkä olla ajattelematta, sanoa enkä olla sanomatta sitä -- nyt. Se on suurin tunnustus. Kun se tulee, niin sen pitää tulla ilman että kukaan tietää, kuinka tai miksi, valtavana, kirkkaana salamana, ilmestyksenä, salaamatta mitään, saattaen kaiken ilmi totuuden häikäisevään kirkkauteen. Niin minä ainakin kuvittelen."

Jakob Welse nyökäytti päätään vaiti miettien ja osoittaen, että hän ymmärsi, mutta jatkoi omia ajatuksiaan. "Mutta miksi sinä tätä kysyit, isä? Miksi aloit puhua mr St. Vincentistä? Onhan minulla ollut muitakin miesystäviä."

"Mutta muut eivät ole tehneet minuun samaa vaikutusta kuin St. Vincent. Meidän kahden täytyy olla rehellisiä toisiamme kohtaan ja antaa toisillemme anteeksi se tuska, jonka siten toisillemme tuotamme. Minun mielipiteenihän merkitsee yhtä vähän kuin kenen muun hyvänsä, ja erehtyväisyys on kaikkien ihmisten yhteinen kirous. Minä en voi selittää tunteitteni syytä. Mutta lyhyesti sanoen minä en pidä Vincentistä."

"Varsin yleinen arvostelu miesten kesken", vastasi Frona vastustamattomasti joutuen puolustuskannalle.

"Yksimielisyys vahvistaa vain minun kantaani", selitti isä ilmeisesti haluamatta saada aikaan väittelyä. "Mutta minä en saa unohtaa, että arvostelen häntä miehen tavalla. Hänen naissuosionsa täytyy johtua siitä, että naiset arvostelevat toisin kuin miehet, aivan samoin kuin he ruumiillisesti ja sielullisesti eroavat miehistä. Tämä on liian vaikeata selittää, minä olen itselleni uskollinen ja koetan olla oikeudenmukainen."

"Mutta etkö voi esittää mitään määrätympää?" kysyi Frona pyrkien paremmin ymmärtämään hänen kantaansa. "Etkö voi tarkemmin määritellä tunnettasi?"

"Tuskinpa uskallan. Välittömiä tunteita ei juuri voi sanoin ilmaista. Mutta voinhan koettaa. Welsen suvussa ei koskaan ole ollut pelkuria. Pelkuruuteen ei koskaan voi luottaa, se on hiekalle rakentamista tai kuin inhoittava tauti, joka salassa tekee hävitystyötään ja millä hetkellä hyvänsä voi puhjeta esiin."

"Mutta minun nähdäkseni mr St. Vincent, jos kukaan, on mies, jota ei voi syyttää pelkuruudesta. Minun on mahdoton ajatellakaan sitä."