Part 11

"Varmasti voisin, jos asianhaarat vaatisivat. Minä en voisi antaa sen, minkä uskon elämäni onneksi, luisua käsistäni taistelematta siitä. Sen tekevät ainoastaan kirjasankarit ja hempeämieliset ihmiset. Minun isälläni on aina tapana sanoa, että minä olen taistelijaluonne. Siitä, mitä pidän suurena ja pyhänä, siitä taistelisin, vaikka taivas lankeaisi päälleni."

"Te olette tuottanut minulle niin paljon iloa, Vance", sanoi hän heidän erotessaan parakkien portilla. "Ja kaikki tulee jatkumaan kuten ennenkin. Ja muistakaa, minä tahdon tavata teidät yhtä usein tai mieluummin useammin kuin tähän asti."

Mutta muutaman muodollisen käynnin jälkeen Corliss unohti tien Jakob Welsen kotiin ja upottautui työhönsä. Menipä hän aika-ajoin ulkokultaisuudessa niin pitkälle, että onnitteli itseään Fronan vastauksen johdosta ja kuvitteli mielessään, miten surulliseksi perhe-elämän koko tulevaisuus olisi muodostunut, jos Frona ja hän kaikkine ristiriitaisine mielipiteineen olisivat joutuneet yhteen. Mutta tämä oli vain satunnaista. Tavallisesti Fronan ajatteleminen tuotti hänelle nälkää, miltei ruumiillisen nälän kaltaista, ja sen ainoa parannuskeino oli raskas työ, jota ei koskaan saanut puuttua. Mutta kaikki matkat, leirielämä ja kaivosmittaukset vapauttivat hänet ajattelemasta Fronaa vain hänen valveilla ollessaan. Nukkuessaan hän ei voinut pitää puoliaan, ja Del Bishop, joka oli paljon hänen kanssaan, kiinnitti huomiota hänen rauhattomuuteensa ja kuunteli tarkoin hänen unessa lausumiaan sanoja.

Kullankaivaja yhdisteli havaintojaan ja teki useista pikkuhuomioista oikean johtopäätöksen. Tähän ei tarvittukaan varsin suurta älykkäisyyttä. Tuo yksinkertainen seikka, ettei Corliss enää käynyt Fronaa tervehtimässä, riitti todistamaan, että hän oli kosinut ja saanut rukkaset. Mutta Del meni askelta edemmäksi ja päätteli, että St. Vincent oli kaikkeen syypää. Hän oli useita kertoja nähnyt kirjeenvaihtajan Fronan seurassa milloin missäkin ja oli siitä vihoissaan.

"Kyllä minä vielä sille näytän", hän murahteli eräänä iltana heidän asustaessaan teltassaan Gold Bottomin tienoilla.

"Mille sille?" kysyi Corliss.

"Millekö? Sille sanomalehtiherralle, sille juuri!"

"Ja mistä syystä?"

"Hm! Periaatteelliset syyt. Miksi te ette antanut minun nutistaa sitä sinä iltana seurahuoneen edustalla?"

Corliss nauroi muistaessaan tuon tapahtuman. "Miksi te löitte häntä, Del?"

"Yleinen periaate", tämä tokasi vastaukseksi ja pysyi sitten vaiti.

Mutta rankaisuhalukaan ei saanut Del Bishopia unohtamaan pääharrastustaan, ja paluumatkalla hän pysähtyi Eldoradon ja Bonanzan tienristeykseen.

"Kuulkaahan, Corliss", hän äkkiä alkoi. "Tiedättekö te, mitä merkitsee 'saada hajua jostakin'?" Hänen isäntänsä nyökäytti myöntävästi päätään. "Hyvä, minä olen saanut hajua eräästä asiasta. Minä en ole koskaan pyytänyt teiltä mitään, mutta nyt tahtoisin, että te viipyisitte täällä huomiseen. Tuntuu siltä, kuin ei hedelmätilani olisikaan enää kaukana. Tunnen aivan selvästi kypsien appelsiinien tuoksun."

"Olkoon menneeksi", myöntyi Corliss. "Mutta vielä parempi on, että minä lähden suoraa päätä Dawsoniin ja te tulette jälkeenpäin, kun olette nuuskinut tarpeeksenne."

"Ei -- ei", vastusteli Del. "Minä sanoin, että olin saanut hajua jostakin, ja te pääsette osalliseksi leikistä. Te ette ole tyhmä mies ja olette lukenut hiton paljon kirjoistanne. Kemiassa ja muussa semmoisessa te olette aika mestari, mutta kun pitää lukea ilman rillejä, mitä luonto on kirjoittanut maan pintaan, silloin teidän nöyrä palvelijanne on hyvä olemassa. Nyt on niin, että minä olen keksinyt teorian."

Corliss nosti kätensä ylös ja oli kauhistuvinaan niin valtavaa uutista. Kullankaivajaa alkoi suututtaa.

"Niin, naurakaa te, naurakaa! Mutta se perustuu juuri teidän omaan mieliteoriaanne syöpymisistä ja joen uoman muutoksista. En minä turhanpäiten ollut kahta vuotta meksikolaisten luona pocketeja etsimässä. Mistä te luulette, että tämä Eldoradon kulta tulee, joka on aivan rosoista eikä näytä koskaan olleen veden huuhdonnan alaisena. Häh? Tähän te tarvitsitte silmälasejanne. Kirjat ovat tehneet teidät lyhytnäköiseksi. Mutta sama se! Ei tässä nyt ole juuri pocketeista kysymys, mutta kyllä minä tiedän, mitä ajan takaa. En minä ole vain huvin vuoksi tutkinut laaksojen pohjia. Minä osaisin minuutissa ilmoittaa teille kirjanoppineille enemmän Eldoradon laaksonpohjan maaperästä kuin te itse saisitte tutkituksi koko kuukauden pitkinä sunnuntaina. Mutta mitä siitä, älkää panko pahaksenne. Jääkää te tänne minun kanssani huomiseen, niin voitte sitten ostaa tilan minun tilani vierestä, sen minä takaan."

"Olkoon menneeksi! Voinhan minä levätä ja tutkia muistiinpanojani, sill'aikaa kuin te nuuskitte iänikuista joenuomaanne."

"Enkö minä sanonut, että olen jo saanut hajua jostakin?" kysyi Del moittivasti.

"Ja enkö minä luvannut jäädä? Mitä muuta te voitte vaatia?"

"Saada hankkia teille hedelmätilan, en muuta. En mitään muuta kuin että te tulette mukaan nuuskimaan hiukkasen."

"En minä kaipaa teidän mahdottomia hedelmätilojanne. Minä olen väsynyt ja rasittunut; ettekö voisi jättää minua rauhaan? Minä olen mielestäni liiankin myöntyväinen, kun olen suostunut teidän mieliksenne jäämään tänne. Te voitte kyllä hukata aikaa nuuskimiseen, mutta minä aion pysyä teltassa. Ymmärrättekö nyt?"

"Hitto vie, olettepa te kiitollinen. Kautta Metusalemin hyppyjen, minä otan eropassit kahden minuutin päästä, ellette sitä ennen ammu minua kuoliaaksi. Tätä varten minä sitten olen valvonut öitä ja tuuminut teoriaani ja koko ajan aikonut ottaa teidät mukaan, sill'aikaa kuin te olette kuorsannut ja mutissut Fronasta ja taas Fronasta --"

"Riittää jo! Vaiti!"

"Hemmetissä! Jos minä en tietäisi enempää kullankaivamisesta kuin te kosimisesta --"

Corliss ryntäsi häntä kohti, mutta Del väistyi syrjään, puristi, kätensä nyrkkiin, pyörähti sivullepäin ja asettui vakavaan puolustusasentoon.

"Odottakaahan vähän", hän huusi, kun Corliss näytti uudestaan aikovan hyökätä hänen kimppuunsa. "Silmänräpäys vain! Jos minä annan teille selkään, tuletteko silloin minun kanssani tuonne rinteelle?"

"Tulen."

"Ja jos ette saa selkäänne, niin saatte ampua minut. Se on rehellistä peliä! Kas niin!"

Vancella ei ollut mitään voitonmahdollisuuksia, ja sen Del hyvin tiesi. Hän leikki vastustajansa kanssa, oli milloin hyökkäävinään, milloin peräytyvinään, veti Corlissia nenästä ja katosi tuon tuostakin hänen näkyvistään mitä kiusoittavimmalla tavalla. Vance huomasi pian, että hän ei hallinnut ruumistaan, ja hänen seuraava huomionsa oli, että hän makasi lumessa ja vähitellen tuli tajuihinsa jälleen.

"Mi-mitä te teitte minulle?" hän sammalsi kullankaivajalle, jonka sylissä hänen päänsä lepäsi ja joka hieroi hänen otsaansa lumella.

"Te kelpaatte te", sanoi Del nauraen auttaessaan horjuvaa toveriaan jaloilleen. "Te olette oikeata lajia. Minä kyllä näytän teille konstini joskus. Teillä on vielä paljon, paljon opittavaa, mitä ei löydy kirjoista. Mutta nyt ei ole aikaa. Nyt meidän täytyy pystyttää telttamme tänne, ja sitten te tulette minun kanssani tuonne rinteelle."

"Heh-heh", hihitti hän myöhemmin, kun he asettelivat Yukon-uunin savutorvea paikoilleen. "Vähän hidas ja likinäköinen, ei oikein voinut seurata minua. Mutta kyllä te vielä opitte."

"Ottakaa kirves ja lähdetään!" komensi hän, kun teltta oli valmiina.

Del kulki edellä Eldoradon uomaa ylös, lainasi taltan, lapion ja pannun eräästä majasta ja painalsi French Creekin suulla kohoavia harjanteita kohti. Vance tunsi itsensä vielä hiukan araksi, mutta oli jo saanut hyvän tuulensa takaisin ja nautti tilanteesta. Hän kulki aivan liioitellun nöyrästi voittajansa kintereillä, ja hänen ylenpalttinen myöntyväisyytensä ja kuuliaisuutensa palvelijaansa kohtaan huvitti tätä sanomattomasti.

"Te kelpaatte, ei teissä ole mitään vikaa." Del viskasi työaseet maahan ja tutki tarkoin lumisen maanpinnan nousuja ja laskuja. "Ottakaa nyt tämä kirves, kavutkaa tuonne mäelle ja hakatkaa minulle vähän kuivia halkoja."

Kun Corliss toi viimeisen sylyksensä, oli kullankaivaja poistanut lumen ja sammalen useilta kohdin, niin että maassa saattoi huomata ristinmuotoisen kuvion.

"Koetan päästä sen kimppuun kahdelta suunnalta", hän selitti. "Ehkä se löytyy täältä, ehkä tuolta, ehkä ylempää; mutta jos minun aavistuksissani on vähänkään perää, niin tämä on oikea paikka. Tuolla ylempänä kalliopohja on syvemmällä, siellä saisi kaivaa enemmän ja löytäisi kai myös enemmän, mutta tässä pääsee vähemmällä. Juuri tässä on rantaäyräs. Se ei voi olla paria jalkaa syvemmällä. Me tarvitsemme nyt vain osviittoja, sitten tungetaan sisään sivultapäin."

Puhuessaan hän sytytteli tulia sinne tänne paljaille kohdille. "Älkää nyt vain luulko, Corliss, että tämä on pocket'ien etsintää. Tähän kelpaa mikä oppipoika tahansa, mutta pocket'ien etsintä" -- hän suoristi selkänsä ja puhui juhlallisella äänellä -- "se on syvintä tiedettä ja hienointa taidetta. Se on tarkkaa työtä, ja siinä tarvitaan tuntoa sormenpäissä ja käsi, johon voi luottaa. Kun te olette kaksi kertaa päivässä polttanut pannunne sinisenmustaksi ja lapiollisesta soraa saanut huuhdotuksi muutaman sirusen kultahiekkaa, niin se on kullanhuuhtomista, semmoista se on. Sen minä teille sanon, että ennen minä seuraan pocket'in suonta kuin syön ruokaa."

"Kai te sittenkin tappelette vielä mieluummin."

Bishop jäi miettimään. Hän näytti yhtä tarkkaavaiselta, kuin jos olisi paraikaa huuhtonut noita muutamia kultahiekkasiruja. "En, en sittenkään. Ehdottomasti minä valitsisin pocket'ien kaivamisen. Minä sanoin teille, Corliss, että se on vaarallinen tauti. Jos te sen joskus saatte, niin teistä ei ole mihinkään. Siitä ei parane koskaan. Katsokaa minua! Opiumi-unetkin ovat vain leikkiä siihen verrattuina."

Hän meni erään tulen luo ja sammutti sen. Sitten hän kohotti talttaansa, teräskärki tunkeutui maahan, ja kuului kirkas helähdys, ikäänkuin taltta olisi osunut kallioon.

"Ei ole sulanut enempää kuin kaksi tuumaa", mörähti Del kumartuen maahan ja tunki sormensa kosteaan multaan. Edellisen vuoden lehdet olivat palaneet, mutta hän sai käsiinsä ja kiskoi maasta kourallisen juuria.

"Hemmetti!"

"Mitä nyt?" kysyi Corliss.

"Hemmetti!" toisti hän rauhallisella äänellä ja löi multaisia juuria pannun kylkeä vasten.

Corliss tuli lähemmäksi ja kumartui paremmin nähdäkseen. "Odottakaahan!" hän huudahti, otti käteensä pari kolme multakokkaretta ja hieroi niitä sormiensa välissä. Jotain kirkkaan keltaista alkoi loistaa.

"Hemmetti!" sanoi kullankaivaja melkein kuulumattomasti. "Siinä oli ensimmäiset kolikot. Se alkaa ruohon juurista ja jatkuu alas asti."

Pää käännettynä sivullepäin, nenä pystyssä, silmät suljettuina, pullistetuin ja värähtelevin sieraimin hän äkkiä nousi seisomaan ja haisteli ilmaa. Corliss katsoi ihmeissään ylös.

"Häh", mörähti kullankaivaja. Sitten hän veti syvän henkäyksen. "Ettekö nyt tunne appelsiinien tuoksua?"

KUUDESTOISTA LUKU.

Jouluviikon alussa alkoi tulva French Hillille. Corliss ja Bishop eivät olleet kiirehtineet kertomaan löydöstään; he tutkivat paikan tarkasti, ennenkuin mittasivat alueet, ja antoivat vain muutamille harvoille läheisille tuttaville salaisuudesta tiedon. Näitä olivat Harney, Trethaway, muuan vastatullut hollantilainen, jolta pakkanen oli vienyt molemmat jalat, pari upseeria, eräs Del Bishopin hyvä ystävä, jonka kanssa hän oli ollut kullanhaussa Blanck Hills Countryssä, tienristeyksessä asuva pesijävaimo ja -- Lucile. Hän joutui mukaan Corlissin toimesta, joka itse mittasi ja merkitsi hänen alueensa; eversti sai sen sijaan tehtäväkseen viedä hänelle perille kutsun tulla rikastumaan.

Maan tavan mukaan nämä osalliset tarjoutuivat luovuttamaan puolet voitostaan molemmille löytäjille. Corliss ei suostunut ehdotukseen. Del oli samaa mieltä, vaikkakaan ei samoista siveellisistä vaikuttimista. Hänellä oli ilmankin tarpeeksi. "Minä saan näinkin kaksi kertaa suuremman hedelmätilan ostetuksi kuin olin tuuminut", hän selitti, "ja jos saisin enemmän rahaa, niin en totta totisesti ymmärrä, mitä minä sillä tekisin."

Suuren kultalöydön jälkeen Corliss piti luonnollisena, että hänen piti hankkia toinen palvelija, mutta kun hän eräänä päivänä toi telttaan teräväsilmäisen kalifornialaisen, vimmastui Del.

"Ei ikimaailmassa!" hän huusi raivoissaan.

"Mutta tehän olette nyt rikas mies", vastasi Vance, "eikä teidän tarvitse tehdä työtä."

"Rikas, hitto vieköön", karjui toinen. "Välipuhe on sellainen, että te ette saa erottaa minua palveluksestanne, ja minä aion pysyä siinä juuri niin kauan kuin minua haluttaa -- ymmärrättekö?"

Perjantaiaamuna kaikki osakkaat kokoontuivat valtion asiamiehen luo saadakseen osuutensa merkityiksi kirjoihin. Uutinen levisi heti kaikkialle, viiden minuutin kuluttua olivat ensimmäiset matkalla paikalle, ja puolta tuntia myöhemmin koko kaupunki oli jalkeilla. Estääkseen mielivaltaisuutta, kuten rajapaalujen siirtoa ja julistusten hävittämistä löytöalueellaan, Vance ja Del saatuaan asiansa valtion asiamiehen luona suoritetuiksi lähtivät paikalle. Mutta koska heillä oli hallituksen sinetit omistuskirjoissaan, eivät he pitäneet kiirettä, ja keskeytymätön ihmisvirta riensi heidän ohitseen. Puolitiessä Del sattui katsahtamaan taakseen ja näki St. Vincentin, joka nopein askelin ja asiaankuuluva reppu selässä kiiruhti eteenpäin. Juuri sillä kohden tie teki jyrkän mutkan, eikä ainoatakaan ihmistä ollut näkyvissä.

"Älkää sanoko minulle mitään. Olkaa niinkuin ette tuntisi minua", varoitti Del kiivaasti ja veti puhuessaan karvalakin kasvoilleen, niin että oli aivan mahdotonta tuntea häntä. "Kas, tuolla on avanto! Painautukaa vatsallenne juomaan ja olkaa niinkuin ette näkisi mitään. Ja jatkakaa sitten yksin matkaanne. Minulla on nyt täällä omia asioita järjestettävänä. Ja äitinne rakkauden kautta, älkää sanoko sanaakaan minulle eikä tuolle otukselle. Älkää näyttäkö sille naamaanne!"

Corliss totteli ihmeissään ja astui tiensyrjään, laskeutui pitkäkseen lumeen ja ammensi vettä tyhjällä maitoastialla. Bishop kumartui ikäänkuin sitoakseen mokkasiininsa hihnaa. Juuri kun St. Vincent ehti hänen kohdalleen, hän sai solmun sidotuksi ja ryntäsi kuumeisella kiireellä eteenpäin, ikäänkuin olisi tahtonut voittaa takaisin hukkaanmenneen ajan.

"Odottakaahan, hyvä mies!" huusi kirjeenvaihtaja hänelle.

Bishop katsahti nopeasti taakseen ja painalsi eteenpäin. St. Vincent lähti juoksemaan ja sai hänet hetken kuluttua kiinni.

"Viekö tämä tie --?"

"French Hillille", keskeytti Del. "Siitä voitte olla varma! Juuri tämä tie! Hyvästi vain!"

Hän syöksyi kauheata vauhtia eteenpäin, ja sanomalehtimies juoksi hänen perässään ilmeisesti yrittäen pysyä hänen seurassaan. Corliss näki heidän menevän ymmärtämättä vielä hituistakaan kaikesta tästä, mutta kun hän huomasi kullankaivajan äkkiä poikkeavan oikealle kädelle, Adams Creekille vievälle tielle, selvisi hänelle kaikki, eikä hän voinut olla itsekseen naurahtamatta.

Myöhään illalla Del lopen uuvuksissa, mutta riemuiten tuli heidän telttaansa.

"En minä tehnyt hänelle mitään", hän huusi, ennenkuin oli vielä sisälläkään. "Antakaa minulle jotain syötävää." Hän tarttui teekannuun ja antoi kuuman virran valua alas kurkustaan. "Silavaa tai vanhoja mokkasiineja tai kynttilänpätkiä, kaikki kelpaa."

Sitten hän heittäytyi peitteelle ja alkoi hieroa kankeita säärilihaksiaan, sill'aikaa kuin Corliss käristi silavaa ja pani papuja hänen lautaselleen.

"Mitäkö sille kuuluu?" hän jutteli ihastuksissaan ja suu täynnä. "Siitä voitte olla rauhassa, että se ei tullut French Hillin harjanteille. 'Miten pitkä matka sinne on, hyvä mies?' (Del matki St. Vincentin alentuvaista äänensävyä.) 'Kuinka pitkä matka sinne on?' (Alentuvaisuus oli kadonnut.) 'Miten pitkä matka on French Hillille?' (Nöyrästi.) 'Kuinka pitkälti luulette sinne olevan?' (Hyvin nöyrästi ja ääni vapisten pidätetyistä kyynelistä.) 'Kuinka pitkä' -- -- --"

Kullankaivaja remahti nauramaan, sai teen väärään kurkkuun ja rupesi yskimään niin, että kertomus keskeytyi.

"Minnekö jätin sen?" hän jatkoi selvittyään yskästään. "Sille selänteelle, jolla Indian-joen lähteet ovat, hän jäi tuulen pieksämänä, hengästyneenä, aivan menneenä miehenä. Töintuskin oli miestä kömpimään lähimpään telttaan, siinä kaikki. Minulla on myöskin viisikymmentä mailia takanani, niin että nyt en aio muuta kuin nukkua. Hyvää yötä! Älkää herättäkö minua aamulla."

Hän kääriytyi peitteisiin, ja Vance kuuli hänen pian unissaan mutisevan: "Kuinka pitkä matka sinne on, hyvä mies? Kuulkaahan, kuinka pitkä matka sinne on?"

* * * * *

Lucile tuotti Corlissille pettymyksen.

"Minun täytyy tunnustaa, etten ymmärrä häntä", hän sanoi eversti Trethawaylle. "Minä luulin, että hän nyt voisi tulla riippumattomaksi seurahuoneen elämästä."

"Voitto ei tule heti paikalla", huomautti eversti.

"Mutta voisihan hän ottaa kiinnityksen, niin lupaava kun hänen palstansa on. Sitä paitsi minä olen suorastaan tarjonnut hänelle muutaman tuhannen korottoman lainan, mutta hän ei ottanut sitä vastaan. Ei muka tarvinnut sitä, oli kyllä hyvin kiitollinen ja sanoi, että olin tervetullut hänen luokseen, milloin vain tahdoin tulla."

Trethaway hymyili ja leikki kellonvitjoillaan. "Niin, mitä arvelette? Te ja minä vaadimme varmaan elämältä täälläkin jotain muuta kuin niin sanotun jokapäiväisen leivän. Hän kaipaa seurustelua aivan niinkuin me muutkin, ehkä enemmänkin. Ajatelkaa, että hän joutuisi pois seurahuoneelta -- miten sitten kävisi? Voisiko hän mennä sotilasasuntoihin ja tehdä kapteenin puolison tuttavuutta, käydä kohteliaisuuskäynneillä mrs Schovillen luona tai seurustella tuttavallisesti Fronan kanssa? Huomaatteko nyt? Tahtoisitteko te keskellä päivää näyttäytyä hänen seurassaan kadulla?"

"Tahtoisitteko itse?" kysyi Vance.

"Hyvin mielelläni", vastasi eversti epäröimättä.

"Niin minäkin, mutta --" Hän vaikeni ja tuijotti synkästi tuleen. "Mutta mitä sanotte hänen innokkaasta seurustelustaan St. Vincentin kanssa? Hehän ovat aina yhdessä."

"Niin, se ihmetyttää minua", myönsi Trethaway. "St. Vincentin minä kyllä ymmärrän. Hän tahtoo pitää monta rautaa tulessa, ja onhan Lucilella oivallinen kultapalsta French Hillin edullisimalla alueella. Huomatkaa mitä sanon, Corliss, me voimme aivan varmasti määrätä päivän, jolloin Frona suostuu tulemaan St. Vincentin vaimoksi -- jos hän koskaan suostuu."

"Ja se on --?"

"Se päivä, jolloin St. Vincentin ja Lucilen suhde on lopussa."

Corliss näytti miettiväiseltä, ja eversti jatkoi:

"Mutta Lucilea minä en ymmärrä. Miten ihmeessä sellainen mies kuin St. Vincent voi häntä miellyttää?"

"Hänen makunsa ei ole huonompi kuin -- kuin muidenkaan naisten", puuttui Vance kiivaasti puheeseen. "Minä olen varma siitä, että --"

"Fronalla ei ole huono maku, eikö niin?"

Corliss teki äkkikäännöksen ja astui huoneesta jättäen eversti Trethawayn hymyilemään juroa hymyään.

Vance Corliss ei voinut aavistaakaan, miten moni ihminen tuona jouluviikkona suoraan tai epäsuorasti ajoi hänen asiaansa. Varsinkin kahdella miehellä se oli sydämellä, toisella hänen tähtensä, toisella Fronan tähden. Eldoradossa, aivan French Hillin lähellä, oli Pete Whipplen kaivos. Hän oli vanhimpia maahanmuuttaneita, ja hänen vaimonsa oli tummaihoinen, ei erittäin kaunis alkuasukas, jonka intiaaniäiti noin kolmekymmentä vuotta sitten Kutlihissa, Suuren Deltan mailla, oli joutunut venäläisen turkiskauppiaan vaimoksi. Eräänä sunnuntaiaamuna Bishop astui heidän tupaansa saadakseen jutella hetkisen Whipplen kanssa, mutta vaimo sattui olemaan yksin kotona. Hänen englanninkielensä oli kauheaa sekasotkua, joka tuotti kuulijalle kärsimystä, niin että Bishop päätti lähteä tiehensä heti kun oli polttanut piipullisen ja täyttänyt kohteliaisuuden vaatimukset. Mutta kun vaimo oli päässyt jutun alkuun, ei Bishop tyytynytkään yhteen piipulliseen, vaan täytti ja poltti toisen toisensa jälkeen, ja jos vaimo joskus näytti aikovan vaieta, niin hän kehoitti häntä jatkamaan. Hän kuunteli ja mörähteli ja naureskeli itsekseen tuon tuostakin pistäen väliin "hemmettejään", jotka tarkoin ilmaisivat hänen mielenkiintonsa monia eri asteita ja vivahduksia.

Kesken kertomustaan nainen otti ränstyneestä arkusta esiin vanhan, kuluneen, nahkakantisen kirjan ja pani sen pöydälle heidän välilleen. Vaikk'ei hän avannutkaan sitä, niin hän kuitenkin lakkaamatta sekä katsein että kädenliikkein viittasi siihen, ja joka kerta, kun hän sen teki, tuli Bishopin silmiin ahne kiilto. Lopulta, kun vaimo ei enää osannut sanoa mitään uutta ja oli toistanut samat asiat useaan kertaan, Del veti kultapussinsa taskustaan. Mrs Whipple otti vaa'an punnuksineen esiin ja punnitsi sadan dollarin arvosta kultaa. Sen jälkeen Del Bishop lähti kulkemaan ylös telttaansa päin tiukasti puristaen saalistaan ja ryntäsi Corlissin luo, joka istui vuoteellaan paikaten mokkasiinejaan.

"Vielä minä sille näytän", huusi hän tullessaan, näpsäytti kirjaa sormellaan ja heitti sen vuoteelle.

Corliss katsoi kysyvästi häneen ja avasi kirjan. Paperi oli vuosien kellastamaa ja kosteudesta turmeltunutta, ja kirja oli venäjäksi. "En minä tiennytkään, että te osaatte venäjää, Del", sanoi hän leikillisesti. "Minä en osaa lukea riviäkään."

"En minäkään eikä Whipplen eukko liioin. Häneltä minä tämän sain. Mutta hänen isäukkonsa -- hän oli täysi ryssä, kuten tiedätte -- hän luki sitä ääneen. Ja niin Whipplen eukko tietää, mitä ukko tiesi, ja minä tiedän myös."

"Ja mitä te kolme sitten tiedätte?"

"Siitä olisi paljon kerrottavaa", vastasi Bishop sävyisästi. "Odottakaa te vain ja tarkatkaa minun merkkitultani, ja kun näette sen savun nousevan, niin tekin saatte tietää."

* * * * *

Matt Mc Carthy tuli jouluviikolla jäätiköitten yli Dyeasta Dawsoniin, sai selville Fronan ja St. Vincentin suhteen eikä ollut siitä hyvillään. Dave Harney antoi hänelle tarkat tiedot, ja niitä täydensi vielä Lucile, jonka kanssa hän oli hyvissä väleissä. Mahdollisesti hän antoi muiden ennakkoluulojen vaikuttaa itseensä -- miten olikaan, hän asettui niiden puolelle, jotka eivät suosineet kirjeenvaihtajaa. Heidän oli mahdotonta sanoa, miksi he eivät pitäneet St. Vincentistä, totta oli vain, että tämä yleensä ei ollut miesten suosiossa. Se voi ehkä johtua siitä, että hän naisten rajattoman ihailun esineenä saattoi kaikki kilpailijansa varjoon, sillä hänen käytöksestään miesseurassa ei kenelläkään voinut olla pahaa sanaa sanottavana. Hän ei milloinkaan esiintynyt kerskailevasti eikä ylimielisesti ja oli vähintään yhtä toverillinen kuin he muutkin.

Matt ei kuitenkaan vielä tyytynyt Lucilen ja Harneyn tiedonantoihin -- varsinkaan, koska hän kuultuaan Lucilen ja asianomaisen henkilön läheisestä suhteesta ei katsonut voivansa pitää edellisen antamia tietoja aivan luotettavina -- ja langetti oman tuomionsa vasta tavattuaan St. Vincentin itsensä Jakob Welsen luona. Lämminsydämisenä ja nopeana panemaan päätöksensä täytäntöön Matt ei kauan viivytellyt. "Minun pitää menetellä arvoni mukaisesti, nyt kun olen näitä Eldoradon suuruuksia", hän selitti kulkiessaan rinnettä ylös Dave Harneyn luo korttia pelaamaan. Itsekseen hän lisäsi: "Ja jos ei paholainen pidä poikastaan silmällä, niin kyllä minä sen teen hänen sijastaan."

Mutta useammin kuin kerran illan kuluessa hän sai aihetta epäillä omaa arvosteluaan. Hän vaivasi pääparkaansa, mutta ei tullut hullua viisaammaksi. St. Vincent teki kuin tekikin luotettavan vaikutuksen. Hän oli yksinkertainen, hilpeä, luonnollinen, kansanvaltainen mielipiteiltään, laski leikkiä ja antoi hyvätuulisesti muiden laskea leikkiä kustannuksellaan. Matt ei huomannut hänessä teeskentelyn jälkeäkään.