Lumikenttien tytär: Romaani

Part 16

Chapter 163,062 wordsPublic domain

"Enpä taida lähteä. Minä saan kolme dollaria puhdasta voittoa mokkasiiniparista, ostin niitä nähkääs varastoon, puhumattakaan saappaista. Kuulkaahan, Welse, eikö niin, että te koetitte nolata minut siinä sokerijutussa, vai miten?"

Jakob Welse hymyili.

"Mutta hitto vie, minä olen hoitanut asiani hyvin. Onko teillä kumikalosseja?"

"Ei ole, loppuivat alkutalvesta."

Dave nauraa hikersi. "Ja se, joka sai ne loppumaan, ei ollut kukaan muu kuin minä omassa persoonassani."

"Älkäähän nyt! Minä olin antanut kauppiaalle määräyksen, että niitä ei saanut myydä tukuittain."

"Eikä myytykään. Pari mieheen ja pari sataa ostajaa, mutta minun rahoillani ne maksettiin eikä kenenkään muun. Niin, tehän kysyitte, lähdenkö minä minnekään. En kai tänä vuonna. Huuhdonta on käsissä."

Hendersonilla tehtiin huhtikuun puolivälissä löytö, joka näytti lupailevan suurenmoisia tuloksia, ja se houkutteli St. Vincentin lähtemään Stewart-joelle. Vähää myöhemmin Jakob Welse, jolla oli etuja valvottavina Gallagher Gulchissa ja joka oli iskenyt silmänsä White-joen kuparikaivoksiin, lähti samoille seuduille, ja Frona seurasi häntä, sillä huvi ja virkistys oli isänkin matkan varsinainen tarkoitus. Nyt olivat myöskin Corliss ja Del Bishop, jotka kuukauden ajan olivat kierrelleet Mayon ja Mc Questionin seutuja, asettuneet Hendersonin vasemman haaran varrelle, missä heillä oli joukko kaivosalueita tutkittavinaan.

Mutta toukokuuhun päästäessä kevät oli edistynyt niin pitkälle, että virtajäitten kulkeminen alkoi käydä vaaralliseksi, ja kelin ollessa viimeisillään kullanetsijät lähtivät Stewart-joen suulla sijaitseville saarille, missä he asettuivat tilapäiseen leiriin tai nauttivat asumuksien omistajien vieraanvaraisuutta. Corliss ja Bishop sijoittuivat Tienhaaraan (saari oli saanut nimensä siitä, että maahan tulevilla matkueilla oli tapana tässä hajaantua ja lähteä eri tahoille), missä Tommy Mc Phersonilla oli mukava asunto. Paria päivää myöhemmin Jakob Welse ja Frona palasivat uskaliaalta retkeltä White-joelle ja pystyttivät telttansa Tienhaaran yläpäässä kohoavalle kukkulalle. Kevään ensimmäiset "heikkokintut" saapuivat uupuneina perille ja asettuivat leiriin jäänlähtöön asti. Lisäksi oli vielä matkustajia, jotka kelirikon pakottamina tulivat maihin rakentamaan ruuhia ja odottamaan avovettä tai tekemään kanoottikauppoja saarelaisten kanssa. Huomattavin näistä oli paroni Courbertin.

"Oh! Suurenmoista! Loistavaa! Eikö olekin?" hän huudahti Fronan tavatessa hänet ensi kerran pian hänen saapumisensa jälkeen.

"Mikä?" kysyi Frona ja ojensi kätensä.

"Te, te -- --" Hän nosti lakkiaan. "Hyvin ihana!"

"Olen varma --", alkoi Frona.

"Ei, ei!" Hän pudisti innokkaasti kiharaista päätään. "En tarkoita teitä. Katsokaa!" Hän kääntyi ja osoitti kanoottia, josta Mc Pherson vastikään oli puijannut häneltä kolminkertaisen hinnan.

"Vai niin, kanootti!" Fronan ääni kuulosti hieman pettyneeltä.

"Ei, ei! Pardon!" Hän polki suutuksissaan maata. "Se ei ole niin. En tarkoita teitä. Enkä kanoottia. Se on -- oh! Nyt minä keksin sen! Se on teidän lupauksenne. Eräänä päivänä, muistatteko, madame Schovillen luona, me puhuimme kanootista ja minun taitamattomuudestani, joka on surullinen, ja te lupasitte, te sanoitte --" "Että antaisin teille ensimmäisen opetuksen." "Ja eikö se ole ihanaa? Kuulkaa! Ettekö kuule? Veden loisketta -- oh, loisketta -- syvällä pinnan alla. Pian vesi virtaa vapaana. Tässä on kanootti! Tässä minä tapaan teidät! Ensimmäinen opetustunti! Ihanaa, ihanaa!"

Tienhaaran naapurisaarta nimitettiin Roubeaun saareksi, ja sen erotti edellisestä kapea salmeke. Tänne saapui eräänä päivänä St. Vincent, kun jää enää vaivoin kannatti ja hänen koiransa pikemin uivat kuin juoksivat maihin. Hän kulkikin viimeisenä sen talven jäitä. Hän joutui asumaan John Borgin, harvasanaisen, synkän erakon tupaan. Onnettomuudekseen hän kaikista tarjona olevista asumuksista valitsi juuri tämän ja päätti jäädä sinne odottamaan avovettä.

"All right!" sanoi Borg hänen kysyessään asuntoa. "Heittäkää kapineenne tuonne nurkkaan. Bella laittaa vuoteenne kuntoon."

Sitten hän ei sanonut sanaakaan, ennenkuin illalla ilmoitti: "Te olette kyllin vanha keittääksenne itse ruokanne. Kun nainen on saanut ruokansa valmiiksi, niin saatte pitää huolta omastanne."

Nainen eli Bella oli kaunis, nuori intiaanityttö, kaunein, minkä St. Vincent koskaan oli nähnyt. Hänen ihonsa ei ollut likaisen tumma kuten intiaanien tavallisesti, vaan vaalean pronssinvärinen, kasvonpiirteet olivat pehmeämmät ja sulavammat kuin useimmilla hänen rotunsa naisilla.

Illallisen jälkeen Borg istui pöydän ääressä nojaten kyynärpäitään pöytään ja leukaansa ja poskiansa suuriin, muodottomiin käsiinsä, poltti pahanhajuista siwashtupakkaa ja tuijotti suoraan eteensä. Tuijottamista olisi luullut syväksi mietiskelyksi, jos katse olisi ollut inhimillisempi tai jos hän olisi silloin tällöin muuttanut sen suuntaa; nyt hänen ilmeensä oli kuin unissakulkijan.

"Oletteko kauankin ollut tässä maassa?" kysyi St. Vincent yrittäen aikaansaada keskustelua.

Borg suuntasi synkeät silmänsä häneen ja näytti katsovan hänen sisäänsä ja lävitsensä ja samalla kuitenkin unohtaneen koko hänen olemassaolonsa. Hän tuntui hautovan mielessään jotain suurta ja tärkeää -- luultavasti syntejään, arveli kirjeenvaihtaja hermostuneesti pyöritellen savuketta sormissaan. Tämä oli jo ehtinyt tuoksuvina savurenkaina haihtua ilmaan, ja hän aikoi ottaa toisen, kun Borg äkkiä avasi suunsa:

"Viisitoista vuotta", hän sanoi ja vaipui uudelleen kaameaan mietiskelyynsä.

Ainakin puolen tuntia tämän jälkeen St. Vincent istui ikäänkuin noiduttuna ja tutki hänen läpitunkemattomia kasvojaan. Pää oli luonnottoman suuri ja raskas, niin että tarvittiin hänen paksu häränkaulansa sitä kannattamaan. Oli kuin runsaskätinen, antelias luonto itse olisi sen noin suurikokoiseksi laatinut, ja kaikilla sen osilla oli alkuperäisyyden leima. Tuuheissa, paksuissa pörröhiuksissa oli siellä täällä harmaita täpliä, ja niiden välissä kiemurteli sormenpaksuisia, painavia, kiillottoman mustia kiharoita, jotka tuntuivat pilkkaavan vanhuutta. Takkuinen parta, joka paikoitellen jätti posket paljaiksi, toisin paikoin taasen muodosti tuuheita mättäitä, oli paljon harmaampi. Se rehenteli hänen kasvoillaan ja valui sotkuisena rinnalle, mutta ei onnistunut peittämään kuoppaisia poskia eikä kokoonpuristunutta suuta. Huulet olivat ohuet, ja suu ilmaisi julmuutta, mutta vain intohimotonta julmuutta. Otsa ei näyttänyt kuuluvan näihin kasvoihin, ja kuitenkin se juuri tarvittiin täydellistämään niiden epäsäännöllisyyttä. Sillä se oli jalomuotoinen ja voimakas, korkea ja leveä otsa. Se oli valtavan hengen tyyssija ja varustus; kaikkitietäväisyys olisi voinut asustaa sen turvissa.

Bella, joka pesi astioita ja asetti niitä hyllylle Borgin selän taa, sattui pudottamaan raskaan tinamaljan. Huoneessa oli hyvin hiljaista, niin että äkillinen räminä kuului sitäkin räikeämmältä. Samassa silmänräpäyksessä Borg kaatoi tuolinsa kumoon ja nousi liekehtivin silmin ja kasvot suonenvedontapaisesti kouristuneina jaloilleen. Bella päästi omituisen, eläimellisen kauhunkiljahduksen ja lysähti hänen jalkojensa juureen. St. Vincent tunsi hiustensa nousevan pystyyn ja kamalien, kylmien väreitten käyvän selkäpiitään pitkin. Sitten Borg nosti tuolinsa ja istui taas niinkuin äskenkin poski käden varassa ja tuijotti ajatuksiin vaipuneena eteensä. Sanaakaan ei lausuttu, Bella jatkoi työtään ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, ja St. Vincent pyöritti vapisevin sormin savukettaan ja epäili nähneensä unta.

Jakob Welse nauroi, kun sai kuulla tapahtuman. "Juuri hänen tapaistaan", hän sanoi, "sillä hänen tapansa ovat yhtä omituiset kuin hänen ulkomuotonsakin. Hän on lähimmäisiään vierova metsäläinen, on ollut maassa useampia vuosia kuin hänellä on täällä tuttavia. Totta puhuen en usko, että hänellä on ainoatakaan ystävää koko Alaskassa, ei edes intiaanien keskuudessa, vaikka hän aika-ajoin onkin paljon oleskellut heidän parissaan. He nimittävät häntä 'Surulliseksi pääksi', mutta 'Tuittupää' sopisi ainakin yhtä hyvin, sillä hän on äkkipikainen ja kovakourainen suuttuessaan. On siinä miehessä sisua! Jokin pieni väärinkäsitys syntyi kerran hänen ja Arctic Cityssä olevan asiamiehemme välillä -- Borg oli muuten oikeassa, asiamies oli erehtynyt -- ja sen jälkeen hän ei antautunut mihinkään tekemisiin yhtiön kanssa, vaan eli pelkällä lihalla kokonaisen vuoden. Sitten minä satuin tapaamaan hänet Tananassa, ja selitettyäni hänelle asian hän suostui jälleen ostamaan meiltä."

"Tytön hän on tuonut Whiten lähteiltä", kertoi Bill Brown St. Vincentille. "Welse luulee olevansa uranuurtaja niillä tienoilla, mutta siinä leikissä Borg milloin hyvänsä voisi saada hänet matiksi, sillä hän on ollut siellä vuosikausia sitten. Niin, kyllä hän on kummallinen mies! Minua ei huvittaisi olla hänen asuin toverinaan."

Mutta St. Vincent ei ollut millänsäkään isäntänsä omituisuuksista, sillä hän vietti enimmän osan aikaansa Tienhaarassa Fronan ja paronin seurassa. Eräänä päivänä hän kuitenkin syyttömästi joutui Borgin raivon uhriksi. Kaksi ruotsalaista, jotka olivat ammuskelleet oravia saaren toisessa päässä, oli tullut Borgin tuvalle tulitikkuja lainaamaan ja pysähtynyt juttelemaan päivänpaisteiselle pihamaalle. St. Vincent ja Borg pitivät heille seuraa, jälkimmäinen silloin tällöin lausuen jonkin yksitavuisen ajatuksen, ja Bella pesi vaatteita taempana, tuvan oven luona. Pesusaavi oli kotitekoinen ja kömpelö ja puolillaankin ollessaan liian raskas naisen kannettavaksi. St. Vincent huomasi Bellan vaivalloisesti retuuttavan sitä ja kiiruhti, häntä auttamaan.

Kantaen saavia välillään he nyt lähestyivät mäentörmää aikoen kaataa veden siitä alas. St. Vincent oli kompastua lumisohjossa, ja saippuavettä roiskahti ilmaan. Bellankin jalka luiskahti, ja sitten vuorotellen milloin toisen, milloin toisen. Bella nauraa hihitti, ja St. Vincent nauroi hänkin. Kevättä oli ilmassa ja heidän veressään, ja tuntui ihanalta elää. Vain talvinen sydän olisi sellaisena päivänä kieltänyt hymyilemästä. Taas Bella luiskahti ja putosi äkkiä istualleen maahan. Molemmat nauroivat iloisesti, ja St. Vincent tarttui hänen molempiin käsiinsä vetääkseen hänet ylös. Mutta yhdellä harppauksella ja vihaisesti karjuen Borg oli heidän kimpussaan, irroitti heidän kätensä ja työnsi St. Vincentin niin kiivaasti syrjään, että tämä horjahti muutamia askeleita taapäin ja oli kaatua. Sitten uudistui taanoisen illan kohtaus, Bella lyyhistyi ja mateli sohjossa, ja hänen herransa seisoi julmistuneena hänen edessään.

"Muistakaa", sanoi hän käheällä kurkkuäänellä kääntyen St. Vincentin puoleen. "Te nukutte ja keitätte ruokanne minun tuvassani. Se riittää! Jättäkää naiseni rauhaan!"

Tämän jälkeen kaikki kävi entistä kulkuaan, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. St. Vincent karttoi Bellaa ja näytti unohtavan hänen olemassaolonsa. Mutta ruotsalaiset palasivat omaan osaansa saarta nauraen tälle vähäpätöiselle tapahtumalle, joka kerran oli saava niin suuren merkityksen.

KOLMASKOLMATTA LUKU.

Kevät lempeine, lämpimine tuulahduksineen oli tullut kuin taikavoimalla ja viipyi nyt lyhyen, unelmoivan hetken, ennen kuin puhkesi kesän täyteen kukkaan. Lumi oli kadonnut alamailta ja laaksoista ja pysytteli enää vain jääpeitteisten harjanteitten pohjoisrinteillä. Jäänlähtö oli käsissä ja jokainen puro tulvillaan. Päivä päivältä aurinko nousi aikaisemmin ja laski myöhemmin, kello kolmelta alkoi valjeta ja yhdeksältä oli vieno hämärä. Pian oli se aika käsissä, jolloin taivas vyöttäytyy kultavyöhön ja keskiyö on valoisa kuin keskipäivä. Pajut ja haavat olivat kauan olleet umpulla ja verhoutuivat paraikaa raikkaaseen, nuoreen vehreyteensä; männyistä tihkui tuore pihka.

Luonto-äiti oli herännyt talviunesta ja ryhtynyt kiireisiin kevättoimiinsa. Sirkat soittelivat öisin hiljaisissa tuvissa, ja aurinko houkutteli esiin hyttyset ontoista puista ja kallionraoista -- suuret, surisevat, hyväntahtoiset olennot, jotka olivat saaneet alkunsa menneenä kesänä, maanneet talven tainnoksissa ja nyt virkosivat suristakseen lyhyen hetken ja kuollakseen uudelleen. Kaikki maan ja ilman mateleva, ryömivä ja lentävä elämä heräsi henkiin ja kiiruhti kypsymään, lisääntymään ja kuolemaan. Ne tiesivät kaikki niin hyvin, että kunhan ne ovat hetkisen hengittäneet tätä suloista ilmaa, tulee pitkä, kylmä halla, eivätkä antaneet ajan kulua hukkaan. Törmäpääskyset kaivoivat taas tunneleitaan pehmeihin saviäyräihin, ja rastaat lauloivat kuusien oksilla. Tikka rummutteli lakkaamatta puitten latvoissa, ja syksyllä metsän kätkössä teeri kuherteli ja pöyhisteli upeassa höyhenpuvussaan.

Mutta Yukon-joki ei ollut tietävinäänkään tästä hermostuneesta kiireestä. Sen tuhannet mailit nukkuivat kylmää, jäykkää, kuollutta unta. Etelästä palaavat villihanhiparvet pysähtyivät sen rannalle päästyään, etsivät turhaan katseillaan avovettä ja jatkoivat urheasti matkaansa pohjoista kohti. Siellä täällä vesi oli murtautunut pinnalle, mutta yökylmät saivat sen uudelleen jäätymään. Tarina kertoo, että Yukon kerran pysyi kolme kesää perätysten jäässä, ja siitä, joka on nähnyt joen, ei tämä tunnu niinkään uskomattomalta.

Mutta kesä odotteli hartaasti avovettä, ja uninen Yukon alkoi päivisin ojennella jäykistyneitä jäseniään, niin että natisi. Sinne tänne syntyi jäähän aukkoja, jotka laajenemistaan laajenivat, tai muodostui repeämiä, jotka yhä kasvoivat eivätkä enää jaksaneet jäätyä umpeen. Sitten jää irtautui rannoista ja kohosi mahtavaksi valliksi. Mutta vieläkään joki ei tahtonut myöntyä. Työ oli hidasta, ja ihminen, joka on tottunut hallitsemaan luontoa kääpiöntaituruudellaan ja joka kykenee nostamaan maasta vesipatsaita ja hillitsemään putouksia, ei voinut mitään niille tuhansille ja taas tuhansille miljoonille tonneille jäätä, jotka eivät tahtoneet antaa virran viedä itseään Beringin mereen.

Tienhaarassa oli kaikki valmiina jäidenlähtöä varten. Vesitiet ovat aina olleet valtateistä ensimmäiset, ja Yukon oli koko maan ainoa valtatie. Ne, jotka olivat matkalla jokea ylöspäin, tervasivat ruuhiaan ja varustivat sauvoimiaan rautakärjillä, ja ne, joilla oli matka myötävirtaa, tilkitsivät jokiveneitään ja veistivät kirveillä ja puukoilla vara-airoja. Jakob Welse kuljeskeli joutilaana ja nautti häiriytymättömästä levosta, ja Frona oli hyvillä mielin ja uskoi, että olo teki isälle hyvää. Mutta paroni Courbertin oli kuin kuumeessa. Hänen etelämainen verensä nousi kapinaan pitkän talvilevon jälkeen, ja lämmin auringonpaiste kiihoitti hänen mielikuvitustaan.

"Voi, voi! Se ei koskaan lähde! Ei koskaan!" Ja hän seisoi ja katsoi itsepäistä jäätä ja sinkautteli sille kohteliaita haukkumasanoja. "Tämä on salaliitto, Bijouraukka, salaliitto meitä vastaan!" Hän hyväili Bijou'ta, uudenuutukaista kanoottiaan, ikäänkuin se olisi ollut hevonen.

Frona ja St. Vincent nauroivat ja saarnasivat hänelle kärsivällisyyden evankeliumia, mutta sen hän tuomitsi kadotuksen pohjimmaiseen kuiluun. Jakob Welse keskeytti hänet.

"Katsokaa, Courbertin! Eikö tuolla liiku jotain, tuolla vastaisella rannalla, etelään kallionkielekkeestä?"

"Kyllä näen. Sehän on koira."

"Se liikkuu aivan liian hitaasti ollakseen koira. Frona, tuohan minulle kiikari!"

Courbertin ja St. Vincent riensivät sitä hakemaan, mutta jälkimmäinen tiesi sen säilytyspaikan ja palasi voitonriemuisena. Jakob Welse nosti kiikarin silmiensä eteen ja katsoi tarkasti joen toiselle rannalle. Se oli mailin etäisyydellä saaresta, ja aurinko huikaisi niin että oli vaikea erottaa mitään selvästi.

"Se on mies." Hän antoi kiikarin paronille ja tuijotti paljain silmin samaan suuntaan. "Mitähän tämä merkitsee?"

"Hän ryömii", huudahti paroni. "Mies ryömii nelinkontin. Katsokaa!" Hän ojensi vapisevin käsin kiikarin Fronalle.

Huikaisevan valkoisen aavikon takaa oli vaikea keksiä niin pientä tummaa kappaletta, varsinkin kun se vain himmeästi erottautui samoin tummasta, pensaitten ja maan muodostamasta taustastaan. Mutta Fronan onnistui kuitenkin riittävän selvästi nähdä mies, ja kun hänen silmänsä tottuivat valoon, hän erotti jokaisen liikkeen, varsinkin sen jälkeen kuin mies oli tullut myrskyn kaataman hongan luo. Frona odotti jännittyneenä, miten kävisi. Kaksi kertaa mies turhaan pani kaikki voimansa liikkeelle päästäkseen paksun rungon yli. Kolmannella kerralla hän äärettömien ponnistuksien jälkeen sai rintansa rungon yläreunan tasalle ja kaatui avuttomasti päistikkaa sen toisella puolella olevaan risuläjään.

"Se on mies." Frona ojensi kiikarin St. Vincentille. "Ja hän jaksaa tuskin ryömiä eteenpäin. Hän kaatui vast'ikään hongan toiselle puolelle."

"Liikkuuko hän?" kysyi Jakob Welse. St. Vincent pudisti päätään vastaukseksi. Silloin Welse haki pyssynsä teitänsä ja laukaisi kuusi laukausta peräkkäin ilmaan.

"Hän liikkuu!" St. Vincent seurasi tarkasti miehen liikkeitä. "Hän ryömii rantaan päin. Mitä? -- -- Ei, odottakaahan! -- -- Aivan niin! Hän makaa maassa ja nostaa hattuaan tai jotain muuta kepin nenässä ilmaan. Hän heiluttaa sitä." Jakob Welse ampui taas kuusi laukausta. "Hän heiluttaa uudestaan. Nyt hän laski sen alas ja makaa aivan liikkumattomana."

Kaikki kolme katsoivat kysyvästi Jakob Welseen. Tämä kohautti olkapäitään. "Enhän minä voi tietää mitään. Valkoihoinen tai intiaani, luultavasti nälkään nääntymäisillään tai ehkä jotenkin loukkaantunut."

"Mutta hänhän voi olla kuoleman kielissä", sanoi Frona rukoilevalla äänellä, ikäänkuin hänen isänsä, joka oli saanut niin paljon aikaan, olisi kaikkivoipa.

"Me emme voi tehdä mitään."

"Voi kauheata, kauheata!" Paroni väänteli käsiään. "Hän kuolee meidän silmiemme edessä, emmekä me voi tehdä mitään. Ei", huudahti hän äkkiä päättäväisesti, "niin ei saa käydä! Minä lähden sinne jäitten yli."

Hän olisi suoraa päätä syössyt rantaa, ellei Jakob Welse olisi tarttunut häntä käsivarteen. "Älkää hätäilkö, paroni, pysykää rauhallisena!"

"Mutta --"

"Ei mitään muttaa. Tarvitseeko mies ruokaa vai lääkkeitä vai mitä? Odottakaa hetkinen! Me yritämme yhdessä."

"Ottakaa minut mukaan" ehdotti St. Vincent heti paikalla. Fronan silmät loistivat.

Sill'aikaa kuin hän teltassa pani vähän ruokaa kääröön, hankkivat miehet kuuden-, seitsemänkymmenen jalan pituisen köyden ja sitoivat sen vyötäisilleen. Jakob Welse ja St. Vincent kiinnittivät itsensä kumpaiseenkin päähän ja paroni keskikohtaan. Hän vaati ruokamytyn osalleen ja sitoi sen hihnalla selkäänsä. Frona katsoi rannalta heidän etenemistään. Ensimmäiset sata yardia kävivät aivan helposti, mutta hän huomasi heti muutoksen, kun he olivat jättäneet taakseen jotakuinkin vahvan rantajään. Hänen isänsä, joka kulki etumaisena, tunnusteli jäätä edestä ja sivultapäin sauvallaan ja muutti suuntaa tuon tuostakin.

St. Vincent, joka oli viimeisenä, putosi ensimmäisenä jäihin, mutta ehti saada sauvansa ketterästi pistetyksi avannon poikki reunasta toiseen, ja molemmat muut kiskoivat hänet ylös. Frona näki heidän neuvottelevan hetkisen ja paronin kiivaasti osoittelevan ja huitovan käsillään. Sitten St. Vincent irroitti köyden vyötäisiltään ja kääntyi rantaa kohti.

"Huhhuhhuh", hän sanoi väristen astuessaan rantaäyrästä ylös Fronan luo. "Mahdotonta!"

"Mutta miksi muut eivät palanneet?" Fronan ääni kuulosti hiukan tyytymättömältä.

"He sanoivat tahtovansa yrittää vielä kerran. Tiedäthän, että Courbertin on itsepäinen mies."

"Ja minun isäni aivan yhtä härkäpäinen", sanoi Frona hymyillen. "Mutta eikö sinun olisi paras muuttaa vaatteita? Teltassa on kyllä mitä tarvitset."

"Mitä vielä!" Hän heittäytyi nurmelle Fronan viereen. "Auringossa on lämmin."

Tunnin ajan he katseillaan seurasivat miehiä, jotka nyttemmin näyttivät kahdelta kaukaiselta, tummalta täplältä. He olivat päässeet keskelle jokea ja samalla kulkeneet lähes mailin virtaa ylöspäin. Frona käytti ahkerasti kiikaria, vaikkakin he usein katosivat näkyvistä jääharjanteitten taa.

"He tekivät väärin", kuuli hän St. Vincentin valittavan, "sanoessaan, että vain yrittäisivät vielä kerran. Muuten minä en olisi kääntynyt takaisin. Mutta he eivät sittenkään voi onnistua, se on tuiki mahdotonta."

"Mitä -- ei -- sittenkin! He kääntyvät takaisin", ilmoitti Frona. "Mutta kuule! Mitä tämä merkitsee?"

Jäältä kuului kumeaa pauhinaa, joka muistutti kaukaista ukonjyrinää. Frona hypähti seisoalleen. "Gregory, eivät suinkaan jäät ole lähdössä?"

"Ei, ei, olen varma siitä. Kas, nyt se on ohi." Ääni, joka oli alkanut ylempää, oli painunut virtaa alas ja heikennyt kuulumattomiin.

"Mutta nyt taas!"

Pauhina alkoi uudelleen entistä kumeampana ja uhkaavampana ja sai rastaat ja oravat vaikenemaan. Juuri heidän kohdaltaan kuuluessaan se muistutti loitolla kulkevan junan jyrinää. Kolmannella kerralla jylinä kesti kauemmin ja oli vieläkin raivokkaampi, alkoi ylhäältäpäin ja heikkeni kuten edellisilläkin kerroilla.

"Voi, miksi he eivät pidä kiirettä!"

Nuo kaksi pilkkua olivat pysähtyneet nähtävästi keskustellakseen. Frona katsoi tarkkaavasti kiikarillaan joelle päin. Vaikka edellisten lisäksi oli kuulunut vieläkin yksi jyrähdys, ei hän voinut huomata jään mitenkään vavahtelevan. Se lepäsi rauhallisena, liikkumatta. Rastaat alkoivat uudestaan laulaa, ja oravat raksuttelivat iloisesti.

"Älä pelkää, Frona." St. Vincent kietoi suojelevasti käsivartensa hänen ympärilleen. "Jos vaara on tarjona, niin he tietävät sen paremmin kuin me ja ottavat ajasta vaarin."

"Minä en koskaan ole nähnyt jäitten lähtevän suuresta joesta", tunnusti Frona ja alistui rauhallisesti odottamaan.

Tuon tuostakin pauhina kuului uudestaan ja meni taas menojaan, mutta muuten jäät eivät osoittaneet minkäänlaisia repeämisen oireita, ja vähitellen nuo kaksi miestä useita kertoja vajottuaan pääsivät rantaan. Vesi valui heistä virtoinaan, ja he värisivät kylmästä rantatörmää noustessaan.

"Viimeinkin!" Frona otti isänsä molemmat kädet omiinsa. "Minä luulin, ettette milloinkaan palaisi."

"Ohoh! Mutta juoksehan nyt hankkimaan meille päivällistä", nauroi Jakob Welse. "Ei meillä ollut mitään hätää."

"Mutta mitä se sitten oli?"

"Stewart-joki on purkanut jäänsä ja laskenut ne Yukonin jäitten alle. Kuulimme, kuinka ne natisivat tuolla keskellä jokea."

"Voi, se oli kauhistavaa, kaunistavaa!" huusi paroni. "Ja sitä onnetonta miesraukkaa emme voi pelastaa!"

"Voimmehan ehkä sittenkin. Päivällisen jälkeen koetamme, kelpaavatko koirat mihinkään. Mutta kiiruhda, Frona!"

Yritys pelastaa mies koirien avulla epäonnistui. Jakob Welse valitsi niistä älykkäimmät ja ajoi ne ruokamytyt selässä jäälle. Mutta ne eivät käsittäneet, mitä niiltä vaadittiin. Joka kerta, kun ne yrittivät palata, ne ajettiin iskuin, kivenheitoin ja kovin sanoin takaisin, mutta siitä ne vain hämmentyivät, loittonivat kappaleen matkaa, nostelivat märkiä, kylmiä käpäliään ja ulisivat surkeasti rantaan päin.

"Jos vain saisi ne toiselle puolelle, niin kaikki kävisi kuin leikki. Hei, annahan mennä! Juokse, Chook! Mirjam! Chook! Muuta ei tarvittaisi, kuin että yksi niistä saataisiin joen poikki."

Viimein Jakob Welsen onnistui saada Mirjam, Fronan valjakkokoira, seuraamaan paronin ja hänen äskeisiä jälkiä. Koira juoksi urheasti mistään esteistä välittämättä eteenpäin ja uiskenteli vähän väliä, mutta päästyään sille kohdalle, missä jäljet päättyivät, se istuutui neuvottomana jäälle ja palasi vinosti rantaan päin, astui maihin ylempänä olevalle asumattomalle saarelle ja lönkytti tuntia myöhemmin leiripaikalle ilman ruokamyttyä. Muut kaksi koiraa, jotka pysyttelivät kivenheiton matkan päässä rannasta, ratkaisivat pulman syömällä toistensa kantamukset. Tämän jälkeen päätettiin jättää yritys sikseen ja koirat kutsuttiin takaisin.

Iltapäivän kuluessa kuului joelta ehtimiseen jyminää, ja yön tullen se jatkui miltei keskeytymättä, mutta aamupuoleen kaikki oli ohitse. Joki oli noussut kahdeksan jalkaa ja tulvi monin paikoin yli äyräittensä. Jää ryski ja rusahteli taukoamatta, ja joka taholla avautui railoja.