Part 3

— Ainoastaan sitä, Elsikki, että minä ja pikku veli olemme jotenkin yksin maailmassa. Siksi pyytäisin sinua puhumaan äidillesi, eikö hän, sinun lähdettyäsi, tahtoisi jakaa kotia ystävävainajansa poikien kanssa. Tietäähän hän, ettei meillä ole suuria tiloja, mutta jotain muuta kylläkin sen sijaan... Lupaatko, Elsikki?

Seuraavassa silmänräpäyksessä kaduin sanojani, sillä kohdatessani hänen nöyryytetyn katseensa olisin kernaasti antanut henkeni, jos olisin tehdyn saanut tekemättömäksi.

Ehkä hän antaa minulle anteeksi. Ja sen hän tekeekin tietäessään, että vain siten tahtoi kostaa mies, jonka sammumattoman lemmen ohitse hän on käynyt, ja käynyt niin monen odotuksen vuoden kuluessa...

— Frideman... virkahti hän hetken kuluttua halveksivasti. — Ja äiti ei jää yksin milloinkaan. Vai... mitä tuumaat, vanha toveri, kannattaako sen käydä leipäpalkoille, joka viimeiseen asti tahtoo huolehtia äitipoloisestaan...

En tiedä näkikö kukaan, kun kumarruin kunnioittavasti suutelemaan hänen kättänsä. Mutta hänen rakkaissa, ihanissa silmissään kiilsivät sumeat kyyneleet.

YÖVAHTI

Tosin hän oli vain vanha löperö.

Aikaisemmin olivat torpan maat olleet jokseenkin huonossa muokassa ja köyhyys kurkisteli tuontuostakin nurkan takaa. Sitten kun lapset, poika ja tyttö, olivat kasvaneet suuremmiksi, kävi kaikki vähän paremmin, mutta sitä parempaa aikaa ei kestänyt kauan. Poika joutui linnaan, ja tyttö — hänen kävi huonosti hänenkin. Vanha torppari ja hänen vaimonsa eivät voineet kyllin kirota päivää, jolloin sallivat hänen lähteä palvelukseen oluttehtaan panimomestarille.

Oluttehdas! Se se juuri oli kaiken onnettomuuden syynä ollutkin... Se se opetti pojan juomaan ja se...

Äitiparka painui pian hautaan surressaan lastensa kohtaloa.

Yksin jäätyään ukko suri aivan kuollakseen, ja suru toi hieman ponttakin vanhoihin, velttoihin jäseniin. Sydän sykähti silloin tällöin kostonhalun kiivaassa tahdissa. Mutta hän oli hidasta hämäläisjuurta, ja ajatuksista tekoihin oli hänen sielussaan koko joukon pitempi matka kuin vanhalta tuparähjältä, joka sijaitsi lammin rannalla vuoren takana, oluttehtaalle, jonne hän kulki joka ilta, sen jälkeen kuin oli saanut paikan tehtaan yövahtina.

Paikkakuntalaiset luulivat hänen ottaneen paikan leivän takia. Hänellä itsellään oli siihen kokolailla toinen vaikutin. Täysi selviö se ei tosin ollut virkaanastumisen hetkenä, ja ennenkuin se siksi lopullisesti kiteytyi, tallasivat hänen leveät jalkansa selvän polun mökiltä vuoren poikki tehtaalle. Mutta hänen hidas vaistonsa sanoi, että kun laittautuu lähelle vihollista, käy esteettömästi iskeminen silloin kun sopiva hetki lyö ja — sydän käskee.

Hän oli luullut kuulleensa tuon käskyn monta kertaa ja kerran jo touhahtanut täyttääkseenkin sen. Kaiketi se ei sitten oikea ja lopullinen vielä ollutkaan, koska käsi ei kääntynyt tekoon eikä povessa sisu kyllin kiihkeästi kiehahtanut.

_Miten_ — se oli nykyisin jo selvä seikka.

_Milloin_ — se pysyi yhä vain hämäryyden peitossa.

— Narri poloinen... ivasi hän toisin hetkin itseään. — Ei sinusta ole siihen miestä milloinkaan — ei niin milloinkaan! Joku toinen kävisi kostoon käsiksi ketterästi kuin leipään... sinä syöt leipää, mutta et kosta, vanha nahjusparka.

Lopulta nahjuksenkin hetki lyö.

Vanha yövahti ei tiennyt itsekään mistä ja miten se niin voimakkaana humahti hänen olemuksensa syvimmässä sopukassa, kun hän muutamana heinäkuun päivänä heräsi auringon puolipäiväpiiriä tavoitellessa. Mutta hän käsitti, että määrähetki oli saapunut.

Ilma oli hiostava vaikka pilvetön. Lampi päilyi tyynenä, apila tuoksui, ja harmaa tupa paistatti päivää mansikkaisen ahon reunassa.

Oli aivan kuin näkymätön käsi olisi tarttunut häntä kädestä ja vaatinut varman lupauksen. Tai paremminkin kuin hän olisi juuri havahtuessaan painanut sen huoneen oven kiinni, jossa hän puumerkkinsä piirsi pikaisen ja peruuttamattoman lupauksen alle.

Omituista se oli — ei hirveätä ensinkään.

Hänen täytyi vain imeksiä piippuaan lakkaamatta kaiken päivää, istuen toimetonna milloin tuvan penkillä, milloin portailla, jotka olivat kaikkein alkeellisimmat mitä paikkakunnan rakennustaito tunsi: laudanpätkä poikittain kahden tukin päällä kynnyksen ulkopuolella ja laakea, tahkonpuolikkaan kokoinen kivi sen edessä.

Sinä päivänä kävelivät vaimo ja lapset ilmielävinä hänen edessään, eikä hän saanut oikein selville, oliko _heillä_ sanomista hänelle vaiko hänellä heille...

Kun tuli aika lähteä öiseen toimeen tehtaalle, pisti hän vastoin tavallisuutta tulitikkulaatikon uuninreunalta taskuunsa ja keräsi tuvan seinukselta muutaman kiehkuraisen höylänlastun, ohuen ja hienon kuin paras silkki. Sullottuaan ne toiseen taskuunsa lukitsi hän oven pistäen avaimen vanhalta muistilta nurkkahirren koloon.

Mutta jos hän luuli pääsevänsä niin helpolla perille asti, erehtyi hän hiukkasen. Metsässä kävi vielä kaikki hyvin, mutta tehtaan aukealla sykähti pahasti rinnassa ja tunne oli epämieluisin kaikista niistä tunteista, joita hän muisti sielussaan olleen ikimuistoisista ajoista...

Hiisi vieköön — kävikö sitä nyt tekeminen sentään?

Epäröinti ei kallistunut niin paljon häneen itseensä kuin patruunaan ja tehtaaseen.

Laajana ja mahtavana se siinä seisoi. Kyllä — olihan sillä kokoa! Punainen maali oli vähän haaltunut, ja siellä täällä kaipasivat valkeat akkunalaudatkin sivellintä. Ja sitä rankin paljoutta, mikä sen vatsasta oli pursunut...

Ilta oli hiljainen ja ihana. Hiostusta jatkui. Selvään oli ukkosta ilmassa, mutta pilveä vain nimeksi.

Paikkakunta laskeutui väsyneen lepoon kuuman heinäpäivän jälkeen, ei yhtään kulkijaa näkynyt puolella eikä toisella. Vasikan kello kilahti läheisestä haasta, ja vuoren rinteeltä kuului kehrääjälinnun tuttu ääni.

Yövahti muisti päivän, jolloin patruuna oli palkannut hänet tähän toimeen ja antanut ryypyn sanoen:

— Meitä on monta, jotka huolehdimme tehtaasta päiväiseen aikaan, sinä yksin yöllä. Siksi olekin valpas virassasi.

— Kyllä —

Hän oli saanutkin kiitoksen valppaudestaan silloin tällöin ja ottanut ne vastaan hiljaisella »ei kestä» mutinalla, niinkuin ei kestänytkään, kun asian oikean laidan tunsi. Ja häntä oli sen ohessa aina hieman myrkyllisesti hymyilyttänyt.

Nyt se hymy pyrki esiin vuorotellen tuon epämieluisan tunteen kanssa. Se pani hänet kävelemään ja miettimään, päättämään ja epäröimään yön hiljaa uinuessa kesäisen maan yllä.

Pimeni koko lailla, vaikkei yövahti huomannut sitä tukkiessaan höylänlastuja seinänkoloon järvenpuoleisella nurkkauksella. Siinä oli laho hirsi, hän oli huomannut sen vuosi sitten ja huomauttanut patruunallekin. Mutta sitä ei oltu korjattu, se oli irvistänyt siinä kokonaisen vuoden, aukoen suutaan kuin nälkäinen.

Nyt se sai osansa — se oli varma se.

Kierros vielä kellarin ja varastojen ympäri. Tottakin, ne eivät olleet kovin täydet nyt, uusi panos oli juuri valmistumaisillaan. Olihan tässä aikaa.

Tullessaan takaisin apilaista nurmiaukeamaa maantienpuoleisella tehtaan seinustalla hän huomasi kohoavan pilven ja salaman.

Kas... se oli aina äkkiarvaamatta kimpussa noustessaan vuoren takaa. Eivät olleet laittaneet ukkosenjohdatintakaan, vaikka puhetta siitä kyllä oli pidetty.

Jylinän tärisyttäessä vuorta kiersi yövahti rannanpuoleiselle nurkalle. Hän veti tulitikut esiin pahan tunteen liehuessa hänen ympärillään tukahuttavana tulena. Se uuvutti ja masensi, se katkoi joka jäsentä kuin kiinni tarrautuva tauti... vai oliko se vain ukkosen painostusta, hän oli aina ollut niin herkkä sille.

Tuo kaikki veti taaksepäin, mutta se lupauksenomainen, se juuri, jonka kerällä hän oli herännyt, piti puolensa myöskin. Suottako hän olisi piirtänyt puumerkkinsä siihen ihmeelliseen kirjaan...

Yövahti raapaisi juuri tikulla tulta, kun suunnaton välähdys ja rätinä huumasi hänet hetkeksi. Tuo oli sen mahtavan mylväisy, silloin kun se iski kyntensä maanpäällisiin — hän ei kuullut sitä nyt ensi kertaa elämässään.

Tehdas paloi!

Kuului vain yksi ainut valtava humaus, ja kirkas liekki häilyi ympäri rakennusta kuin punainen heinä tuleentuneella kedolla.

Vanhus kirkaisi kipeästi. Se oli äärimmäisen tuskan parahdus, pettymyksen huuto, joka voitti luonnonvoimienkin äänen.

Peittäen kasvot käsiinsä juoksi hän etemmäs ja painui kivelle voimatonna yltyvän loimun paahteessa, tuntematta muuta kuin pettymyksen karvautta.

Hän oli kerran aikaisemmin, joskin lievempänä, tuntenut saman tunteen, nähdessään toisen miehen vievän tytön, johon hän oli ollut ensilempensä voimalla kiintynyt.

Hänen rintansa läähätti. Omakätisen koston sulo jäi maistamatta. Viime hetkessä otti toinen sen hänen heikosta kädestään, ja hänen alistumistansa helpotti hämärä vaisto, joka sanoi, että sillä toisella oli ehkä parempi syy kostoon kuin hänellä kurjalla vaivaisella... Ainakin kävi se paljon nopeammin ja varmemmin kuin hänen oma tuhruunsa tikkujen ja höylänlastujen avulla.

Huuto ja melu sai hänet siitä hereille.

— Salama iski... kuuletteko, _salama!_ huusi hän kyyneleet silmissä nyrkkiä heristellen.

Hänelle heitettiin rauhoittavia sanoja kesken sammutustyön, ja vielä jälkeenpäin kerrottiin, kuinka lohduton hän oli ollut sinä yönä, jolloin salama poltti oluttehtaan.

Mutta kukaan ei aavistanutkaan hänen raivonsa oikeaa syytä, luultiin hänen vain tehtaan paloa surevan.

Vasta kuolinvuoteellaan hän ilmaisi asian seurakunnan vanhalle rovastille.

REMUVEIKOT

I

— Nähkääs, puheli Taneli Rossi vuoteeltaan, missä hän lojui tavallisessa lempiasennossaan käsi niskan alla ja toinen pitkän piipun vartta tukien. — Sitä, nähkääs, täytyy ihmisolioissa, joista pitää, joihin kiintyy, olla jotain erikoisen vaikuttavaa, sellaista joka tehoo, tehoipa siten tai täten.

— Ja mikä on minussa tehonnut kaikkina näinä toveruusvuosina arvoisaan veljeen? kysyi Olli Jalas tiristäen viimeisen tilkan olutpuolikkaasta lasiinsa.

— Ka, sinun raukkamaisuutesi tietenkin.

— Kiitos.

— Ei kiittämistä. Mikä muu sinun ominaisuuksistasi olisi valtavampi? Tai mitä muuta ominaisuutta sinulla yleensä olisikaan...? Ja Niilossa taas tehoo leikillisyys, tuo ainainen kujeisiin puhkeava ilkku, joka hakee vertojaan. Niin vastakkaiset ovat tehonne, veljet, ystävistä parhaimmat, ja kuitenkaan en saata sanoa, kumpaisesta teistä enemmän pidän.

Olli Jalaksen ainaisen alkoholinkäytön tylsyttämät kasvot kuvastivat hämmästystä.

— Meistä, sanot sinä...

Hänen katseensa tähysti puoleen ja toiseen, ensin tyhjään tuoliin vierellään, sitten olutpuolikkaiden ylitse pöydän toiseen päähän, josta näkyi vanhanaikuisen kiikkutuolin matala selusta.

— Meistä, sanot sinä... kertasi hän kerran vielä. — Aivan kuin et vieläkään olisi selvillä siitä, että Niilo Kainulainen saatettiin jo vuosi sitten maan multaan. Hän ei ole tässä enää.

— Hän on. Olen aivan varma siitä, että hän yhäti istuu luonamme aina kun näinikään muistelemme, maistelemme... Saatan nähdä kiikkutuolin heilahtavan kuten ennenvanhaan.

— Mene tiedä kuulet sen narahtavankin.

— Mene tiedä — ellet sinä estäisi sitä ainaisella epäuskollasi tuossa. Mutta hiljaa: kuuntele!

Niin ketterästi kuin vanhat leininlyömät jäsenensä sallivat, köpsähti Taneli Rossi istualleen vuoteensa laidalle ja jäi kuin kivettymä piipunvarrella oveen päin osoittamaan.

Ei hän nyt kuunnellut ystävä vainajan kiikkutuolin narinaa, vaan ulkoa kuuluvia askeleita, jotka kiistämättä olivat elävän ihmisen. Mahdollisesti Olli Jalaksen vaimon. Ja juuri se otaksuma sai hänet ripeämmästi liikehtimäänkin.

Olli, hetken hölmisteltyään, tajusi mitä toinen varoi — hän ei ollut vielä niin humalassa — ja sanoi, kättään heilauttaen rauhoittavasti:

— Elä sinä eukkoa pelkää... Ei se nyt tule, se on pakanalähetyksen ompeluseurassa.

— Mutta jos se _ei_ olisi — pelkäisit sinä. Juuri sinä.

He tiesivät kumpainenkin, ettei ollut hauskaa saada Ollin vaimoa kuokkavieraaksi tällaiseen rauhalliseen toveruushetkenviettoon. Sillä hän toi pyryilman tullessaan. Ja yhtä nopeasti kuin hänen tilaisuuteen sovelletut sanansa virtasivat, yhtä nopeasti etsi Olli takkinsa ja lakkinsa seuratakseen kuuliaisena vaimonsa kehoitusta.

— No niin, näkemiin sitten, vanha veikko, turahti hän silloin tavallisesti ovelta, luoden ikävöivän katseen uunin ja pesukaapin väliseen soppeen, johon jäi vajaampi tai täydempi olutkori, aina sen mukaan kuinka pitkältä yhdessäoloa oli kestänyt.

Sellaisina hetkinä Taneli nauroi vanhaa, viisasta nauruaan, ei näkyvää, ei kuuluvaa. Ja saadessaan oman ansaitun osansa sanatulvasta kumarsi hän vaiteliaasti, tyynenä ja harvasanaisena, aivan kuin ei olisi ollutkaan se puhelias vanhapoika, jonka juttu luisti lakkaamatta toverien ja lasien parissa.

Hän sanoi itse synnynnäisen vaiston ohjaavan käytöstään eri tilaisuuksissa. Ehkäpä kokemuskin vaikutti sen, että hän juuri tässä tilaisuudessa antautui vilpittömimmin vaistonsa valtaan.

Pahaenteiset askeleet etenivät tällä kertaa.

He olivat, onnekseen, erehtyneet niiden suhteen kumpikin.

— Se on se omatunto, näes... alkoi Olli.

— Mutta kyllä sinä aina oletkin ketterä seuraamaan, ilkkui Taneli. — Antaisit kerran odottaa tai sanoisit jyrkästi: en tule! Talon vierasvaraisuutta pitäisi kunnioittaa.

— Tuota, veikkonen, sinä käsität minut väärin.

— Joko taas?

— Jo. Minä, tuota, en kiirehdi lähtemään _sen_ vuoksi. Ehei! En minä nyt niin tohvelin alla ole...

— Mutta olet kuitenkin!

— No, veli... Minä, näes, kiirehdin sinun tähtesi ja — miksei — juuri vierasvaraisuuden, talon kunnioittamisen tähden.

— Ka, sepä!

— Se. Vähemmän, näes, ehtii tuossa torua, kun sukkelaan suoriudun matkaan. Torukoon sitten matkalla, kotona — ykskaikki. Mutta sinä et tahdo käsittää, et.

— En, sanoi Rossi ihmeissään. — En ole tullut ajatelleeksi asiaa siltä puolen. Ja ensi kerran tuot sen ilmi itsekin. No, olkoon niin, veli, en kiistä, en kumoa, olen iloinen kuten aina löytäessäni ihmisistä uusia hyviä puolia. Se sopii minulle. Se todistaa luonnon määrätöntä monipuolisuutta, näes.

— Elä ivaa.

— En.

Taneli Rossi tuli sytyttämään piippunsa ja tyhjentämään jo aikoja sitten väljähtyneen olutlasinsa tahraiselta, tupakanporon täyttämältä pöydältä. Häneen oli äkkiä iskenyt lauha hyvätuuli, sellainen oikea hellyttävä mieliala, jolla on voimaa tarttua seuralaisiinkin.

— Mitä siitä, kanna ristisi! sanoi hän hyväntahtoisesti, lyöden toveria olalle. — Otetaan elämä sellaisena kuin se on, on siitä tähänkin asti selvitty. Vähän vaikeammaksi se kylläkin on käynyt Niilo Kainulaisen mentyä... mutta koetetaan... koetetaan...

Hänen kasvoillaan paistoi päivä, ja hän hyräili.

Olli Jalas katsoi häneen epäilevästi. Epäilys nousi aina hänen päähänsä alkoholin seurassa.

— Ei se usko... jurritti itsepäinen ääni Ollin sisässä. — On uskovinaan... lyöttäytyy luottavaiseksi... mutta sisässään nauraa... Nauraa.

Ääneensä hän sanoi:

— Uskotko sinä, että kun lähden, lähden toveruuden, en pelkuruuden vuoksi? En siksi, että olisin tohvelin alla... Sano suoraan!

Taneli seisoi siinä myhäillen, hiukan horjuvin jaloin. Hän täytti lasinsa, täytti piippunsa ja palasi saaliinensa sängyn reunalle.

— Uskon, vakuutti hän sieltä. — Miksen sitä uskoisi? Toveruus kärsii uskon puutteesta, ja toveruutta — hiisi vieköön — toveruutta ei remuveikot koskaan petä. Aina niiltä päiviltä asti, jolloin nuoruus tanssi suonissamme ja me ensimäisinä tämän kaupunkipahasen tanssisaleissa, olemme me, niin sinä ja Niilo kuin minäkin, kokeneet yhtä ja toista, mutta toveruuden pyhyyttä — olemmeko loukanneet sitä konsanaan?

— Sinäpä sen sanoit. Ja siksi minä... kun eukko väliin yltäytyy hakumatkalle, näes ... Mutta elä ole vihainen, veli.

Ollin kieli alkoi jo hieman kangertaa.

Taneli Rossi nyykäytteli päätään ja imi piippuaan.

Hänen hyväntahtoinen katseensa harhaili pitkin huonetta, pysähtyen hetkeksi eri esineisiin, sekä lähellä oleviin, jotka näkyivät selvästi, että toisella puolella huonetta sijaitseviin, jotka vain hämärinä häämöittivät tupakansavun seasta.

Äkkiä hän remahti nauramaan.

— Vihainen? Pääseekö sillä vihalla mihinkään. Ja mikäs minä, että vihoittelisin... Muistatko viheltäjä Yrjön rouvaa? Mieleenpainuva muoto sillä miekkosella olikin. No niin, tässä takavuosina — kun sitä vielä seurusteltiin »kerman» kanssa — tulee Yrjö muutamana aamuna matkoiltaan ja ohjaa asemalta suoraan tänne. Miehessä, näes, ei ollut mielestään kotiinmenijää... Oli tullut taipaleella liikoja lystäillyksi... Onko sinulla olutta, tiedustaa, että saisi pahimman pohmelon ohitse ennen kotiinmenoa... Olihan sitä. Mutta tuskin oli pullo puolillaan, kun karahti reenjalas portaan edessä ja Yrjön rouva astui sisään. Siunaa ja varjele sitä tilannetta! Muistaisinko enää puoliakaan siitä, mitä hän Yrjölleen sanoi, mutta minä sain tietää sen, että tämä vanha kamarini oli oikea paholaisen katiska, jossa aina tiesi jonkun ahvenen tapaavansa. Kiitin ja kumarsin. Vakuutin olevani vain halpa särki silloin tällöin täällä todellakin pistäytyvien ahventen joukossa — en mitenkään syypää heidän tuloonsa. Mutta hän väitti vastaan. Minä, kuuletko, houkuttelin! Se oli ainoa kerta, jolloin menetin malttini ja iskin nyrkin pöytään naisen edessä, iskin niin että kimahti! Vaan auttoiko se, oliko muka kumoamaton todistus tai amen, joka pannaan päätteeksi saarnan perään? Ei, veikkonen. Viha olkoon viimeinen ase meikäläisen kädessä.

Olli Jalas, vanha lääninkanslistinahjus, hykerteli käsiään.

Nyt oli hänenkin hyvä olla.

Toverin tarina, vaikkakin kaukaista aikaa koskeva, toi hänelle salaisesti toivotun hyvityksen. _Hän_ ei ollut ainoa, jota eukkonsa haki juomateiltä. Ei ainoa, joka otti seuratakseen hakijaa.

— Ja Yrjö taisi ottaa ja mennä?

— Menihän se.

— Mutta tuli taas toiste takaisin, kun sattui...?

— Tuli. Etkö itse juuri sanonut, että täällä minun luonani on jotain kotoista, sellaista, jota eivät kaikki löydä omasta nurkastaankaan, vaan jonka kotoista kotoisemmaksi tuntevat ja tunnustavat missä sen ikinä tapaavatkin. No, onko sinulla selvillä mikä se _se_ on?

— Se on minulla selvillä täällä ja täällä, vastasi Olli osoittaen otsaansa ja rintaansa. — Mutta sanoa sitä en taida.

— No, sanoi Taneli ja hymyili. — Sanan selitys ei ole tarpeenkaan.

— No, no niin, jupisi hän edelleen ja vetäistyään pari pitkää savua piipustaan päätti:

— Juuri niin sen pitää ollakin. Kippis!

Olli Jalas istui kenoselkäisenä, loistavana kerrankin, ja hyvitettynä. Vanha tuoli natisi hänen allaan. Hän oli kuin sotilas, joka on saanut rahan rintaansa ja kiitokset urhoollisuudesta päällepäätteeksi. Tällä hetkellä hän tunsi asemansa korotetuksi — maaherra yksin oli hänen yläpuolellaan...

Hän painoi silmänsä kiinni ja kuvitteli mielessään vaimonsa tuloa, jos se tapahtuisi juuri nyt. Jos Herra hyvin auttaisi, näyttäisi hän, ettei katiskassa ollut tänä iltana enemmän särkiä kuin ahveniakaan, vaan suuria, jalosukuisia lohia. Juuri niin.

Varmasti tekisi hän samoin kuin Sandels Partalassa ajutantilleen:

»Sen, että te käytte nyt istumaan ja lautasen tuotatte, sen saatua syötte huoleti vaan ja syötyä ryyppäätte...»

Häneltä ei kahveli putoaisi, eikä hän naurahtaisi liioin. Saisi Lotta Jalas nyt kerran sen kumman kokea.

Taneli Rossilla ei ollut aavistustakaan siitä korkeasta veisusta, joka helisi hänen ystävänsä ajatuksissa; hän vain katseli häntä vuoteensa reunalta ja peläten Ollin nukahtavan kiiruhti tarinoimaan.

Olikin jo se aika, jolloin Olli tavallisesti vetäisi ensimäisen unenpätkänsä.

— Tänä keväänä minä teen sen! huudahti Taneli päättävällä äänellä. — Kuuletko, veli?

— Minkä sitten?

— Minkä... kertasi Taneli tyytymättömästi. — Pyhiinvaellusmatkani tietenkin, pitäisi sinun tietämän. Enkö sitä ole jo kyllin kauan suunnitellut. Hohoi, tässä juuri olen sen jokaisen askeleen ottanut tuhannet kerrat... olen mennyt... olen tullut... olen nähnyt ja kokenut...

Olli naurahti.

— Kolmekymmentä vuotta sitten. Silloin sinä jo aloit taivaltaa, mutta etemmäksi et ole ehtinyt vielä tänäkään päivänä. Ja paras kai niin onkin. Löytäisit vanhentuneen, lihavan eukon, kurttuisen ehkä... hampaattomankin...

Taneli keikahti istumaan ja jyskytti nyrkillään vuoteen reunaa.

— Vaikene, sanon sinulle!

Hän näytti suuttuneelta ja katsoi syrjittäin halveksivasti Olliin.

— Minkä minä löytänenkin, ei kuulu sinuun. Mutta pety en, sen tiedän.

Ja hän alkoi taas — kenties sadannen kerran — kertoa matkastaan peninkulmain takaiselle Keronrannalle, jonne hänen nuoruudenlemmittynsä oli joutunut muutaman hovin omistajan vaimoksi.

— Olisit pitänyt paremmin puolesi silloin, kun Keron herra alkuaan ilmestyi... et siinä nyt yhä kuikuttelisi kuvitteluinesi, haukotteli Olli.

— Ka, olisit itse pitänyt puolesi laamannin kultahäissä, ei reserviluutnantti olisi vienyt Elina Margaretaa, vaan hän olisi sinun tänäkin päivänä — sensijaan että sinulla nyt on vain äkäinen Lotta Lun —

— Minä join, keskeytti Olli rauhallisesti.

— Luutnantti ei juonut, näes. Ja Elina Margareta oli kuin enkeli...

— Enkö minä sitten juonut? tivasi Taneli.

— Ja jos Elina Mar' oli enkeli, oli Leila enkelien enkeli.

— Mutta Keron herra joi myöskin, intti Olli.

— Saattoi ryypiskellä, vähin. Minulla se oli täydessä vauhdissa jo silloin, ja siksi jäin... jäin...

— Jättäysit, oikaisi Olli. — Morsiusneidotpa kertoivat hänen odotelleen sinua vielä hääiltana. Joitko sinä silloinkin?

— Varmasti. Ja enemmän kuin koskaan ennen. Ja kun minä sitten seuraavana tai oikeammin sanoen seuraavina päivinä selvisin siitä, ei minulla ollut elämästä jälellä muuta kuin se pyhiinvaellusmatkan ajatus, joka nyt tasan kolmekymmentä vuotta on kanssani elää kituuttanut tässä Miettisen perillisten kamarissa, tässä katiskassa, näethän.

— Ja tässä te elätte, kunnes musta valjakko vie teidät Niilo Kainulaisen viereen hautaan.

— Ei! sanoi Rossi äärimmäisellä päättäväisyydellä. — Nyt minä tunnen sen luissani, niinkuin leininlyömät tuntevat pahojen ilmojen tulon. Kun vain kevät tästä kerkiää — lähden.

— Onnea matkalle, haukotteli Olli. — Elähän innossasi unhoita lähtöryyppyä.

— Ottaako vai antaa? En, enkä tuloryyppyä myöskään. Toivottavasti veli on tyytyväinen saatuaan kumpaisenkin.

Ollin pää painui pöytää vasten, hän alkoi hengittää raskaasti.

— Niinpä on hetkesi lyönyt... urahti Taneli. — Kippis vain, viinamäen vanha työmies, ja nuku niin, ettei Lotta rouvakaan häiritse untasi.

Ollin vastaus oli pitkä, valtava kuorsaus.

Toverin nukkuminen ei häirinnyt Tanelin hyvää tuulta. Hän sytytti sammuneen piippunsa uudelleen ja kohentausi kaikkein mukavimpaan asentoon vanhan, leveän puusängyn patjoille.

— Siinä näet miehen, joka on uskollinen vanhoille perinnäistavoilleen. Siinä sinä Niilo Kainulainen sen nyt taas näet... Niin varmasti et sinä ikinä nuku haudassasi kuin Ollimme kymmenennen puolikkaan tyhjennettyään. Sinä itse panit sen merkille jo aikanasi, ja minä olen sen varmentanut vähintään kymmenen kertaa tämän orpousvuotemme kuluessa — ole varma siitä. Sanoinko minä todellakin orpousvuotemme, veli...? Ehjä tunne työntää toisinaan niin pahuksen sattuvan sanan esille... Orpoja tässä ollaan ja on oltu aina siitä hetkestä asti, jolloin sinä muutit. Sinulla oli omat tapasi ilahuttaa ihmisiä, niin meitä kuin muitakin. Et tainnut aina osata aivan oikeaan, mutta vilpitöntä tahtoasi en epäile eläissäni... Mitä? Niin, siinä olet myöskin oikeassa: kuoltuani vielä vähemmän.

Kesken tarinaansa hieroi Taneli Rossi vasenta käsivarttaan ja olkapäätään. Niillä tienoin oli viime vuonna ruvennut sietämättömästi pakottamaan.

— Ja hullutella sinä osasit... Ja säikyttää heikkohermoiset ihmiset aivan höperöiksi ... Ei, mutta tuota solisluuta se hirtehinen nyt jomottaa... Niinpä istui Hakkaraisen mamsellikin muutama vuosikymmen sitten Saraisten rannalla ja — vaikka pääni pantiksi annan, että pitkää apulaispappia siinä haaveksittiin silläkin hetkellä. Ja päivä paistaa helotti yli aavan ulapan niin unettavan lämpimästi kuin konsanaan heinäkuussa, ja käen viimeinen kukku kuului jostain etempää Saraisten rantakoivikoista. »Vienkö pappilaan terveisiä, haloo!» kuului silloin uneksivan neitosen korvaan, ja hän hätkähti kuin ainakin se, joka on salaisimmista teoistaan yllätetty.