Part 2

Elvi tunsi kylmän karmivan ruumistaan tietämättä, tuliko se lattialta, jolla hän seisoi avojaloin, ohuessa paidassaan, vai vaikuttiko sen sisäinen pelko, outo säikähdys, joka kiisi nuolena Anna Leenan viimeisten sanojen johdosta.

Tuo äskeinen puhe oli siis kuitenkin valmistelua, johdatusta johonkin tuntemattomaan...

— Koskeeko se minua sitten?

Anna Leenan pää painui alas, ja hermostunein liikkein hän koki suoria rutistunutta esiliinaansa.

— Kyl-lä.

— Hyvä ihminen, onko joku sairastunut yöllä?

Hänen ajatuksensa kohdistuivat heti Matti Ensioon.

— Kuollutkin, neiti.

Elvi tarrausi kiihkeästi Anna Leenan käsiin, säikähtyneen katseen kysyessä: kuka? kuka?

Mutta Anna Leenan vastaus viipyi.

Hän tahtoi kyllä puhua ja rauhoittaa, sanoa, ettei se ollut kukaan omaisista, vieras vain. Ajatuksissaan hän etsi sanoja saadakseen asian pian selväksi, mutta ei tiennyt miten alkaa. Kaiken lopuksi — hän ei tiennyt itsekään minkä vuoksi — oli äärettömän vaikea lausua nimeä, joka kuitenkin asian yhteydessä oli lausuttava.

Viimeinkin, katse kokonaan toisaalle käännettynä, hän sanoi alkuun päästäkseen:

— Minulla on teille kirje.

— Kirje?

Elvi päästi hänen kätensä ja istahti vuoteen reunalle soluakseen siitä kohta peitteen alle kylmää ja mielenliikutusta pakoon.

Kokonaan toisenlaisia sanoja hän oli odottanut kuulevansa.

— Anna se toki tänne! huudahti hän kättään ojentaen.

— Olisin mieluummin antamatta, jos uskaltaisin. Kuollut on kuitenkin kuollut ja kaikki ohitse...

— Ihminen! Tahdotko nyt oikein kiusata minua!

Se ei suinkaan ollut tyttöparan tarkoitus, päinvastoin tahtoi hän tällä esipuheella rakentaa siltaa, jota myöten ylimeno kävisi helpommaksi, jota myöten hän johdatettavineen jotenkuten pääsisi sille suopahaselle, johon nyt pakostakin oli mentävä — ja mentävä juuri tältä rauhalle pyhitetyltä jouluiselta kunnaalta.

Mikäpä siinä enää auttoi.

Hän veti esiin rutistuneen paperipalasen taskustaan, kolmioksi käännetyn lappusen, johon vapisevin, epävarmoin kirjaimin oli piirretty Elvi Reijolan nimi.

Elvi tahtoi avata sen heti, mutta Anna Leena teki hätäisesti estävän liikkeen.

— Ei, kuulkaahan. Minun pitää kai kertoa ensin...

— Mitä sitten? — Se tuli jo kärsimättömästi.

— Sitä, nähkääs, että Mari saapui tänne, eilen iltamyöhällä, kun olitte kaikki nukkumassa jo... Kytösen Mari, ymmärrättehän. Mistä asti poloinen lie tullut, mutta sairas ja uupunut hän oli, niin että... Aivan paleltumassa. Hoivasin hänet vuoteeseen ja keitin tilkkasen maitoa, hiljaa, ettei kukaan heräisi, mutta heräsihän se Navetta-Mari, tietenkin, joka kaiket yöt niitten lehmiensä kanssa...

— No, sitten?

— Sitten, kun siitä hiukan toipui, sanoi olevan teille tähellistä asiaa, mutta ei antanut tulla herättämään. Tottapahan sitten kuitenkin tunsi, että aamuun mennessä on myöhäistä, kun pyysi paperia ja kynää ja jätti siihen sanottavansa.

— Mutta ei hiiskahtanutkaan sinulle asiastaan?

— Ei, käski vain kahdenkesken teille antamaan.

Elvi kuunteli hievahtamatta.

— Yksinkö hän tuli?

— Oli sillä pieni käärö käsivarrella... nähkääs... Sanoi sen olevan vasta viikon vanhan.

— Ja _se_ elää, mutta Mari on kuollut — niinkö?

— Niin on... niin on.

Itku valtasi Anna Leenan uudelleen.

Elvin sydäntä kouristi. Ohimot alkoivat lyödä kuin väkivasarat, ja veri syöksähti kuumana poltteena poskille. Kaikki tämä, jonka takana hän vaistomaisesti tunsi piilevän vielä järkyttävämpää, oli tullut niin äkkiä. Tuntemattomasta pimeydestä viskattuna pommina oli se räjähtänyt keskellä kotoista joulurauhaa.

— Missä se nyt on? sai hän kysytyksi.

— Siellä, tupakamarissa. Navetta-Marin huostassa.

Anna Leenan poistuttua jäi Elvi rauhattomana tuijottamaan kuolleen viestiin. Hän ei uskaltanut avata sitä heti, jonkunlainen pelon ja vastenmielisyyden tunne nousi esteeksi. Mitä siihen lieneekin piirretty, on se piirretty tulikirjaimin — ja ne polttavat! Sen hän tunsi. Ja tunteen tuomana tuli ajatus, että asia tavalla tai toisella koskee Mattia, hänen sulhastaan.

Ehkäpä tässä sittenkin toteutui mustalaisen ennustus?

Miten tahansa — hän pakoittautui avaamaan paperin ja levitti sen vapisevin sormin eteensä peitteelle, ahmaisten yhdellä ainoalla nopealla katseella masentavan tiedonannon:

»Insinööri Matti Ensio on lapseni isä. Jumala siunatkoon teitä.

Mari Kytönen.»

Niinhän siinä oli.

Elvi painui hiljaa tyynylleen, ja hänen silmänsä sulkeutuivat raskaasti, aivankuin itse kuolema olisi laskenut kätensä luomien päälle. Ääretön katkeruus masensi hänen voimansa, ja hän makasi pitkän aikaa ajatusten hämärinä ja epämääräisinä liikkuessa sinne tänne.

Hän ei jaksanut käsittää, kuinka suuresti kaikki oli muuttunut eilisestä — niin, vieläpä taannoisesta iloisen heräämisen hetkestä, jolloin hän onnellisena morsiamena sytytti joulukynttilät. Ja niin aavistamatta, pienimmänkään enteen edelläkäymättä, oli tuho tullut. Ei edes öinen unikuva ollut kertonut, että talvista tietä vaeltaa nainen, sairaampi sielultaan kuin ruumiiltaan, jolla on käärö käsivarrella ja asiaa hänelle, juuri hänelle...!

Ja niinkö on menetellyt mies, johon hän on täydellisesti luottanut, jonka omaksi hän oli lupautunut vuosi sitten?

Eihän saapuneetkaan ainoastaan suru ja pettymys — saapui myöskin häpeä, häpeä!

Ne seisoivat käsikkäin siinä vuoteen vieressä hievahtamatta, ja kuunpaisteisen hangen ympäröimä talo oli saanut tahran vuoden pyhimpänä aamuna...

Mutta jos se ei olekaan totta —? väräjää ääni syvällä hänen sielussaan. — Jos Mari on valehdellut —?

Hän säpsähtää ajatustaan ja vie käden suunsa eteen kuin estääkseen ajatuksen muuttumasta sanoiksi.

Mariko, tuo hyvä, rehellinen tyttö, josta hänellä ei ollut yhtään ikävää muistoa... Ja kuolinhetkelläänkö, juuri silloin, kun kaikki maanpäällinen jää pois —? Ei, _silloin_ ei valehdella.

Elvi nousi vitkaan, jäätävin sydämin. Vaistomaisesti hän veti kihlasormuksen sormestaan ja laski sen pöydälle joululahjakääröjen joukkoon.

Hänen edessään seisoi nyt kylmä, lahjomaton elämänvaihde, joka heitti poistumattoman varjon kaikkien tulevienkin joulujen ylitse.

VANHA LAULU

Sade oli ajanut perheen koolle suureen saliin, ja niin kuului sieltä taas tuo vanha tuttu puheensorina isoisän etäiseen, viileään huoneeseen, jonka akkunoiden takana kukkivat sireenit tekivät ainaista vartiopalvelustaan. Ei aina kukkivina, senhän tiedätte — oi, pohjolan kesä on niin lyhyt! Mutta nyt oli kukinta-aika ja uhkeat, tuoksuvat kimput juuri puhkeamaisillaan.

— Ken siellä puhuu mainiten nimiä Tela, Hopeakallio, Ritaniemi? kysyi isoisä pikku Liinalta, joka toi hänen teelasinsa sisään pienellä, hienolla puutarjottimella.

— Muuan vieras neiti, isoisä. Hän on kai turistimatkalla pyörineen ja pyysi tulla sisään sadetta pitämään. Tiedätkös, hänen vaatteensa olivat aivan likomärät, ja hatun reunasta tippui kuin räystäästä ikään!

— No? Saiko hän kuivia?

— Sai, sai. Kersti on pukenut hänet kokonaan omiinsa.

— Kersti — no, ja miksei Eva yhtä hyvin? Pikku Liina naurahteli mennessään ovelle.

— Siksi tietenkin, ettei hän ole lyhyt lyllerö kuten Eva, vaan Kerstin kokoinen, pitkä, hento ja — ja niinkuin sitä nyt et olisi arvannut kysymättäkin.

Isoisä hymyili. Hänen hämärtävät silmänsä tähyilivät salia kohti, vaikkei hän kunnolleen nähnyt Liinaa oman huoneensa oveltakaan.

— Jätä ovet auki, lapsi.

— Etkö häiriinny sitten, siellähän käy sellainen porina, että...

— Minä haluan kuunnella vieraan ääntä. Tiedätkö mikä hänen nimensä on?

— Mikä kumma se nyt olikaan... Hel ... Hal...

— Halme?

— Niin, se se juuri taisi ollakin, isoisä.

Tyttö pujahti tiehensä, ja isoisä suoristihe kuuntelemaan. Hän näytti kovin hennolta ja kuihtuneelta suuressa, muhkeassa nojatuolissaan, pituudestaan huolimatta. Aika oli vienyt hänen voimansa ja kukoistuksensa jo kauan sitten ja sirotellut lumihiutaleita hiuksiin. Hän oli kuin vanha puu, jonka ympärillä versoi nuori, nouseva metsä.

— Ihmeellistä... kuiskasi hän itsekseen, ja hänen kasvoilleen nousi valoisa hohde. Tuskin hän hengittikään niin kauan kuin puhelun sorinasta eroittui kirkas, eloisa naisen ääni.

Salissa avattiin pianon kansi.

Isoisä kuuli ääniä, jotka tuntuivat pyytävän ja kehoittavan jotakin. Ne tahtoivat varmaan vierasta soittamaan. Oh, tässä talossa oli musiikkia liiaksikin! Täytyi monasti sulkea kaikki väliovet, ja sittenkin, sittenkin tunki se esiin joka rakosesta.

Kunhan ne nyt vain eivät sulkisi ovia vanhasta tottumuksesta!

Siinä samassa helähti tuttu sävel, kotoinen ja usein kuultu kylläkin. Yrjö siellä soitti, sen kuuli jo ensi lyönnistä, mutta — ehkä hän vain raivasi tietä vieraalle.

Isoisä nousi ja siirsi tuolinsa lähemmäksi ovea.

Hänen vanhassa olemuksessaan heräsi kumman nuortea odotus.

Soiton vaiettua oli hetkinen hiljaisuutta, kunnes puhelu virisi taas, katkesi, virisi uudelleen ja vaihtui raikkaaseen sekaääniseen lauluun. Olihan tässä talossa äänivaroja, eikä niitä säästetty, ei. Mutta eikö kuorosta kuulunut nyt uusi tumma, pehmyt ääni — kuului!

Isoisä poimi tuon uuden lisän herkillä kuulohermoillaan ja eristi sen yhteisestä sävelestä erilleen, helmenä hiekan seasta. Jos hänen näkönsä olisi ollut vielä yhtä hyvässä kunnossa kuin kuulo — Jumalan kiitos — olisi hän mennyt heti saliin nähdäkseen, oliko vieraalla harmaat, lempeät silmät, sellaiset omituiset, jotka yhtäkkiä valahtivat veitikkamaisiksi, säkenöiviksi, tasoittuakseen tyyneen rauhallisuuteensa jälleen...

Mutta nyt hän ei mennyt.

Hiljainen huokaus puhkesi huulilta, se tuli vanhojen muistojen nostattamana.

Kuinka herkästi muistot heräävätkään ja kuinka voimakkaasti ne ryntäävät esiin sellaisesta vanhasta onkalostakin kuin ukon sydämestä, joka on sulloutunut täpöisen täyteen kaikenlaisia elämyksiä pitkän vaelluksen varrelta.

Nyt! Hiljaa...

Se ei ollut Yrjö, ei Eva, ei Helmi, ei Olga, ei Armas, ei edes Kullervo tai Kerstikään... Se oli varmaan se vieras, joka nyt löi muutaman soinnun nopeasti, hermostuneesti, ujostellen. Mutta ensi sointujen kuoltua syntyi uusia, hiukan rohkeampia, lämpöisempiä, puhuvampia.

Hyvä Jumala, mitä se oli!

Isoisä hypähti seisoalleen ketterästi, melkein kuin nuorukainen, ja hänen sielussaan kohahti korkea tuliaalto. Sitten hän painui istumaan jälleen hiljaa, liikahtamatta kuin kivettymä.

Salista kuului yksinlaulua, pehmoisen kirkasta, tunteellista.

Se tuli huoneiden läpi isoisän luokse kuin keväinen tuulahdus talvisten aavikoiden halki. Se tuli ihmeellisenä ja sytyttävänä — se ikäänkuin siirsi pois monet vuosikymmenet, sysäten ne syrjään kuin oviverhot, ja johti askeleet yhtäkkiä nuoruuden ihanaan temppeliin!

Ja vanhan laulun sävelet valoivat hellää hohdetta temppelin korkeasta holvista ja sanat, joita ei koskaan ennen oltu tämän katon alla laulettu, juoksivat huumaten esiin menneen, ainaisesti kadotetun lähettinä...

»Onnellinen se, jolle aamu koittaa surutta ikiomaan majahan, ja jolt' ei muistot menneen ajan voittaa voi rauhaa, eikä huoli tulevan.

Onnellinen se, jonka elo hiljaa, loistotta lemmen töissä katoaa kuin salalähde, joka kukkaa, viljaa virkistää — vaikkei sitä nähdä saa.

Onnellinen se, joka vain saa täyttää velvollisuutta hurskaan sydämen, jonk' elo hiljainen maan päällä näyttää vain vaihetuksilt' ikävuosien.

Onnellinen se, jolle palkan suopi se rakkaus, joll' on myös kestävyys, ja jolle ilo kukkasia luopi — kesällä lempi, syksyll' ystävyys.»

Säestys oli yksinkertainen, mutta mitään sen veroista ei isoisä ollut kuullut sitten nuoruusvuosien. Vain yksi oli ennen muinoin laulanut tuon laulun, vain yhden oli hän kuullut käyttävän tuota säestystä — mistä, mistä kumpusi se siis esiin nyt!

Oli harvinaista, että isoisä lähti huoneestaan etsiäkseen toisten seuraa, joskin hänestä oli mieluista, kun yksi tai toinen suuren perheen jäsenistä tuli hänen luokseen istumaan, tarinoimaan, neuvoja tai apua pyytämään — hänellähän oli niin paljon hyvää varastossa. Vierasta väkeä hän mieluimmin karttoi nykyisin.

Mutta nyt hän tuli, tuli hiljaa ja haparoiden juuri silloin, kun loisteliaan nykyaikaisen musiikin hengessä kasvanut perhe istui ääneti vanhan laulun omituisessa lumossa. Silmänräpäyksessä hän oivalsi pienellä vahingonilolla, että sen oli täytynyt tehota _heihinkin!_

Hänelle tehtiin tilaa iloisella hämmästyksellä ja hänelle esitettiin pianon ääressä istuva nuori nainen.

— Ei, mutta ketä te muistutattekaan, sanoi isoisä silmiään siristellen.

Vieras nauroi. Hän oli reipas ja luonnollinen, sen näki ensi katseella, hämärtyneelläkin.

— Isoäitiäni kaiketi. Niin sanovat kaikki aina kotosalla.

— Hopeakalliolla?

— Oi, mistä te tiedätte...

— Lapsi kulta, vain siellä voi olla teidän näköisenne isoäiti. Ihmeellistä... jupisi hän sitten liikutettuna. — Ja tässäkö nyt on Kirsti Elisabetin lapsenlapsi... Laulakaa minulle uudelleen hänen laulunsa.

— Miksi sanotte sitä hänen laulukseen?

— Siksi, että vain hänen olen kuullut laulavan sitä. Häneltähän tekin sen opitte...

Kaikkien silmät vartioitsivat vanhusta ja vierasta, ja jokaisesta tuntui siltä, kuin hieno, salaperäinen henkäys liitelisi läpi huoneen tai niinkuin aurinko »katsoisi taakseen», kuten toisinaan iltaisin.

Ja vieras lauloi.

Ei enää arasti ja ujostellen kuten äsken, vaan suurella, sydämellisellä lämmöllä. Kohtaus isoisän kanssa oli ikäänkuin kotiuduttanut hänet. Hänestä tuntui, kuin istuisi hän isoäidin luona kaukana, yksinkertaisessa maalaiskodissa eikä ensinkään tässä hienossa, vieraassa ympäristössä, johon hän sattumalta joutui tunti sitten.

Kesken esitystään kääntyi hän tahtomattaankin hiukan nähdäkseen minkälaisin ilmein tuo ihmeellinen vanha herra kuunteli »isoäidin laulua» — ja niin oli hän vähällä sotkeutua siinä! Sillä juuri noinhan istui mummokin usein, selittämätön, kätketty, kaukainen kaiho kasvoillaan. »Mitä istut noin?» oli hän joskus kysynyt isoäidiltä. »Menneitä miettien», oli tullut vastaukseksi. Ja siinä istui nyt toinenkin miettien menneitä, jotka — Luoja tiesi — olivatkin yhteisiä kumpaiseilekin!

Laulaja lämpeni yhä.

Hän oli aina pitänyt tästä vanhasta laulusta, mutta nyt se suorastaan kirkastui hänelle. Sen sisällys kertoi nyt erikoisen salatun tarinan, ja sen jokainen säe ilmaisi vivahteita keväästä, monen syyslehtisateen alle hautautuneesta, jolloin myöskin nuoruuden ilot puhkesivat rakkauden kukiksi. Nyt oli tullut syksy näille menneen kevään lapsille. Mutta mitä siitä! Kevään lempi ei ole ikuista, ei... ja kenties syksyn ystävyys omaa salaisen ihanuuden, sellaisen, joka korvaa menneen... Sitä ei tiedä suloista rikkainkaan nuoruus, sen tietää vain vanhuus, auringonlaskunmaille ehtinyt...

Kun taivas jälleen päilyi pilvetönnä ja sateen virkistämä ilma tuoksui raikkautta, ajoi nuori matkailija eteenpäin. Omituinen lämpö sydämessään hän jätti talon, johon tietämättään oli tuonut viestin kaukaiselta ajalta ja josta hän tietoisena vei vastaviestin, odottamattoman kylläkin sille, joka oli sen saapa.

LEIPÄPALKALLA

Minä kirjoitan teille, Frideman, sillä minun täytyy saada sanotuksi se nyt, viipymättä, tuoreeltaan, kun asia on kirkkaana edessäni ja vaikutteiden syvimmät hetteet uhkuvat toimintaa.

Voisin sen sanoakin, mutta minä en tahdo pidättäytyä enkä odottaa niitä kolmea, neljää päivää, jotka te mahdollisesti viivytte matkallanne.

Mitä tulee viimeiseen väitteeseenne, että minä tahallani johdin puheen siihen aineeseen, jossa te niin varomattomasti paljastitte itsenne, en toki pyri kieltämäänkään. Päinvastoin. Jo silloin, kun meidät istutettiin pöytään noilla tuomarin merkillisillä päivällisillä ja te saitte Elsikin pöytätoveriksenne, päätin minä kaataa teidät.

Niin lyhytaikainen kuin tuttavuutemme on ollutkin, olen sen kuluessa kuitenkin ehtinyt huomata, ettei teidän luonteenne ole syvempi kaivoa, josta varrettomalla kipalla otetaan vettä, ettekä te liioin käsitä mitkä noista vanhoista homehtuneista sovinnaisuuksista eniten loukkaavat naista, luonnollisista oikeuksistaan tietoista naista, joka — kuten Elsikkikin — on kaukana typeristä kananpäistä, sellaisista kuin esimerkiksi Aino Kinos, Ines Kajava ja — miksei — Emerentia Lambertkin.

Jos te tahdotte tulla onnelliseksi ja tehdä puolisonnekin siksi, tulee teidän naida kananpää — kuuletteko — oikea kananpää eikä suinkaan naista, jolla on vähänkään omanarvon tuntoa. Suutarin on pysyttävä lestissään.

Minä olen mies, kuten tekin, Frideman — tosin koko joukon edellä kaikissa niissä suhteissa, jotka eroittavat nykypäivien tai paremminkin tulevaisuuden miehen vanhasta pöyhkeilevästä kukosta — mutta minä en ymmärrä mistä se johtuu, että naiset vieläkin niin yleisesti noudattavat arvonsa vastaisia sääntöjä. Mikä saa heidät alistumaan, mikä estää heitä tajuamasta rinnakkaisesikoisoikeuttansa miesten kanssa?

Välttämättömin on yhdenarvoisuus juuri avioliitossa. Sillä mikä »liitto» se muuten olisi? Vai olenko minä liitossa myöskin koirani kanssa, jonka kaulaan olen sitonut nauhan, josta kuljetan sitä mukanani... Ja tuohon tasa-arvoisuuteen kuuluu ensi sijassa vaimon työn epäämätön tunnustaminen, sen täydellinen aineellinen arviointi.

Mutta senpä te juuri kiellättekin.

Jo edeltäpäin, ollessanne vasta salakihloissa Elsikin kanssa, tekin kohdaltanne arvioitte tyhjän veroiseksi kaiken sen taloudellisen työn, jonka hän olisi suorittanut suuren hovinne emäntänä...

Minä näin sen jo edeltäpäin — ei siihen suurta kaukonäköisyyttä tarvita — ja siksi minä vyörytinkin esiin Louhelan vanhan anopin tarinan.

Rakkaudesta Elsikkiin tein sen, rakkaudesta, joka on syvä ja loputon. Teidän kaltaisellanne ihmisellä ei voi olla sellaisesta tunteesta aavistustakaan.

Enhän alussa ollut aivan varma voitostani, tarkoitukseni saavuttamisesta nimittäin. Olisihan tuo Elsikin käsittämätön rakkaus teihin voinut olla niinkin sokea, ettei hän olisi havahtunut näkemään kohtaloansa, vaikka se olisi pantu lautaselle hänen eteensä. Kuitenkin, aika, jonka kuluessa hän oli kihlattunne, on vain pieni murto-osa ajasta, jolloin minä olen tuntenut hänet ja oppinut kunnioittamaan ja rakastamaan hänen rikasta olemustaan, ja tuohon aikaisempaan perustaen näin mahdollisuuden temmata hänet eksytyksen polulta. Ja onneksi eivät laskelmani pettäneetkään.

Minä tunsin hänet jo pienestä pitäen. Kolmivuotiaina me jo leikimme yhdessä. Ja jos tahdotte tietää, rakastan häntä niiltä päiviltä asti, rakkauteni on aina vain kasvanut ja miehistynyt ikäni kanssa. Teitä, tunkiokukkoa, kenties ihmetyttää, että sanon sen näin suoraan ja avoimesti, vaikkei minulla ole toivoakaan saada häntä omakseni. No niin — miksi kieltäisin ihanimman tunteeni, ei helmenpyytäjäkään salaa mitä hän etsii syvyydestä, joskin hän voi yhtä hyvin jäädä osattomaksi kuin onnistuakin.

Elsikki on aina rakastanut äitiänsä suuresti. Mies missään muodossa ei voisi kylmentää hänen suhdettaan rakkaaseen vanhukseen. Minun silmissäni se on yksi hänen parhaimmista ominaisuuksistaan. Tunnetteko te neljännen käskyn, Frideman? Jos se pitää minkä lupaa, ei Elsikiltä konsanaan puutu menestystä maan päällä!

Hän otti iloiten vastaan paikan Kansallispankissa, kolme viime vuotta toimien rahastonhoitajana. Palkka ei ole suuren suuri (te, minä tai joku muu mies korjaisimme samasta toimesta koko joukon suuremman summan), mutta se teki kuitenkin mahdolliseksi heidän pienen kotinsa ylläpidon, turvaten vanhuksen päivät tuntuvimmilta puutteilta.

Juuri siinä lienee piillyt yksi vaikutin Elsikin kiintymiseen teihin, rikkaaseen mieheen. Teidän yhteinen loistava kotinne olisi tullut myös hänen äitinsä kodiksi. Hän — niin sanoakseni — uskalsi luulla työn siellä tuottavan enemmän kuin nykyisessä toimessaan, joten hän niin ollen ahertaisi iloisemmat päivät vanhukselleen.

Mutta te — tehän teitte kaiken tyhjäksi.

Ja hyvissä ajoin, Luojan kiitos.

Te tuskin huomasitte, kuinka riemukkaasti minun silmissäni välähti kysyessäni kalaa paloittelevalta pastorilta, miten Louhelassa jaksetaan, ja hänen, ikäänkuin ajatukseni arvaten, vastatessa, että kaikin puolin hyvin ja onnellisesti, ellei vain isännän suhde vanhaan anoppiinsa olisi särkenyt heidän hyvinvointinsa kuvaa.

— Oi, minkälainen suhde sitten? piipitti rouva Turla heti pöydän yli, ja hänen äänensä muistutti kovin pienen höyrypurren vihellystä, joka rientää kohti nähdessään isomman aluksen tarttuneen karille.

— Vanha rouva on siellä liikaa, vastasin hänelle.

— Täti Helena raukka! Mutta miksi hän olisi liikaa tuossa suuressa, mahtavassa talossa?

— Miksikö? törähti varatuomari Kinos, muistatte kai. Ja jatkoi: — Luonnollisesti siksi, että Louhela katsoo menneensä naimisiin ainoastaan Iisa Orren eikä myöskin hänen äitinsä kanssa. Vai luuletteko, että meille miehille on mieluista saada koko suku niskoillemme, kun joskus löydämme tytön, jonka halusta teemme vaimoksemme.

Ja siinä sitä sitten oltiin keskellä mielipiteiden ristiaallokkoa, johon keskustelun purren piti laskujeni mukaan joutuakin.

Tarkastin Elsikin tunteellisia kasvoja ja näin, miten hänen katseensa varatuomarin sanojen johdosta synkistyi, mutta hän pysyi kuitenkin tyynenä. Hän ei aavistanut heti saavansa iskua vasten omaa sydäntään.

Kun te sitten otitte suunvuoron painavalla äänellänne, joka on kerrassaan kaikenvarma, ja lavein sanoin yhdyitte Kinokseen, näin Elsikin kasvoilla säikähtyneen, avuttoman ilmeen. Hän oli sillä hetkellä mielestäni kuin pieni lintu, jonka ankara koura on kopannut rauhalliselta oksaltaan. Jumala nähköön kuinka lintuparan sydän löi! Mutta sillä hetkellä katkesi myöskin paula... Hänen koko kuohahtava, kapinoiva olentonsa ilmaisi sen, niin äänetönnä kuin hän istuikin. Ja te vain tarinoitte, puhuitte kuin pölkkypää, huomaamatta laisinkaan, että onnenne painui painumistaan kuin riippakivi syvän selän vesiin.

— Niin, kyllä te olette oikeassakin, myönsi puheeseenne uneliaasti joku kananpää, muistaakseni Ines Kajava, eivätkä paljon äänilajista poikenneet ruustinnankaan sanat — mutta hänhän onkin ikänsä kaiken hengittänyt puhtainta vanhan vihkimäkaavan ilmaa...

Silloin nousi talon harmaahapsi emäntä, silmässään nuorekas, rauhallinen, miltei veitikkamainen ilme. Muistatteko kuinka kuuliaisesti kahvelit seisahtuivat ja veitset, uskotteko, ne olisivat mieluummin katkenneet tai tipahtaneet pöydän alle kuin leikanneet pienintäkään paistinpalasta puheen kestäessä.

Miltä kuuluivat hänen sanansa teidän korvissanne, Frideman?

— Täällä on sanottu, että miehille on kaikkea muuta kuin mieluista saada »koko suku» niskoilleen vaimonsa mukana, mutta ehkäpä naisesta tuntuu vieläkin raskaammalta, esim. jostain hyvin palkatusta paikasta miehelään jouduttuaan, huomata, ettei hän voi enää _ansaita_ ropoakaan, vaikkapa nyt sitten vanhustensa avustamiseksi. Hänen työnsä on yhtäkkiä käynyt ihmeen tuottamattomaksi, ja vaikka hän hääräisi yötäpäivää ja keräisi kuten sadun tyttö kukkia mahdollisimman laajalta alalta, näkee hän niissä kaikissa kuitenkin jättiläisen poltinmerkin...

— No, no, äitimuori, oletko sinä koskaan jalkaasi kiveen loukannut... hymyili tuomari.

— En, minä olen saanut astua rakkauden pehmoista mattoa pitkin. Mutta minä puhunkin niiden puolesta, joiden tie osuu kulkemaan kovan sydämen kautta.

Olipa se voimakas ihastuksen myrsky, mikä seurasi vanhuksen sanoja. Se nousi alapäästä pöytää, te muistanette, sieltä, missä istui taisteluunsa lähtevä nuoriväki.

Elsikki istui hiljaa, innostumatta. Mutta hänen sydämessäänhän oli katkennut muuan säie hetkistä aikaisemmin...

Olen vain yhden ainoan kerran ollut ilkeä Elsikille, ja se tapahtui vähän myöhemmin samana iltana. Hän istui hiukan erillään muista kahvin jälkeen suuressa salissa, ja vanhan ystävän oikeudella astuin hänen luokseen istuakseni hänen viereensä muutamalle tyhjälle tuolille, jonka selustalle joku vanha rouva, kahvista lämmenneenä, oli heittänyt värikkään hartiahuivinsa.

— Elsikki, sanoin minä, elä näytä noin masentuneelta, joskin herra Frideman kuuluu vanhan koulun miehiin...

— Mitä tarkoitat? keskeytti hän nyreästi.