Part 1
LUMIHIUTALEITA
Novelleja
Kirj.
ANNI KASTE
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1915.
SISÄLLYS:
Laulajatar Anna anteeksi Ennustus Vanha laulu Leipäpalkalla Yövahti Remuveikot Luojan mainetta parantamassa Pappi
LAULAJATAR
Maaseutukaupungin konserttisali on täyttynyt ääriään myöten. Viimeinen paikka myötiin jo aamupäivällä, ja kaikki myöhemmin tulleet saivat palata tyhjin toimin takaisin.
Nuori, lupaava laulajatar esiintyy ensi kertaa täkäläiselle yleisölle, joka juhlapukuisena odottaen kuiskii salissa. Arvelut ja arvostelut kulkevat miehestä mieheen. Kerrotaan mitä on sanomalehdistä luettu tai kuultu joltain pääkaupunkilaistuttavalta, asiantuntijalta. Se kaikki on ollut kiittävää, yksimielisen kiittävää. Ja jos jossain on joku moitteen häivä viskattu, ei sitä ole moitteeksi tarkoitettu, vaan kiihoitteeksi nuorelle taiteilijalle sen tai sen seikan saavuttamiseksi, sen tai sen vajavuuden täyttämiseksi. Häntä on taiteen uralla seurannut onni, sen tietää hän itse ja sen tietävät muut.
Salin takimaisella penkillä, mutta juuri laululavan kohdalla, istuu mietteisiinsä painunut nuori mies. Hän ei virka mitään vierustovereilleen, eikä hänen silmänsä etsi tuttavia penkkiriveiltä nyökätäkseen heille. Hän tuskin huomaa ihmisiä ympärillään, ja milloin hän havahtuu huomaamaan sen, nousee äreä ilme hänen kasvoillensa ja hän tekee pienen kärsimättömän liikkeen polvellaan lepäävällä kädellään.
Hän vain odottaa. Ja odottaessa kulkee mennyt aika hetki hetkeltä hänen sielussaan. Aika, joka ainakin tuntuu kaukaiselta. Silloin oli laulajatar kuusitoistavuotias. Nyt, kuluvan kuun viimeisenä päivänä, hän täyttää kaksikymmentäneljä vuotta — niin juuri. Silloin oli heillä niin paljon yhteistä, että sille olisi luullut voivan rakentaa vaikka kuinka paljon... Silloin he olivat olleet naapurit ja kaikessa niin tasaväkiset, ettei olisi voinut luulla teiden niin eroavan ja matkan niin pitkäksi heidän välillään käyvän...
Mutta ihanasti hän jo silloinkin lauloi!
Viimeinkin aukeaa ovi ja pieni, notkea, valkoisiin puettu olento astuu saliin, kulkien nopein, joustavin askelin aivan ensimäisen tuolirivin editse korokkeelle, jonka yllä sähkökruunu hehkuu. Pitkä, mustiin puettu säestäjä — iältään se voisi olla vaikka hänen äitinsä — seuraa hänen jälessään.
Iloinen, tervehtivä kättenpauke pauhaa salissa, se kestää pitkään ja kuolee vähitellen. Siinä hymyssä, jolla laulajatar kiittää, värähtää uhkuvan vetreä sulo, niin luonnollinen, että se tuntuu miltei lapsen hymyltä.
Ja niin hän alkaa laulaa.
Ensimäinen sävel syntyy hiljaa, uneksien. Se tulee kuin kevättuuli yli lumisien kenttien, joissa vasta siellä täällä pieni pälvi vilkkuu, mutta se tulee kuitenkin, sillä sen on tuotava kevään viesti ja se tuo sen! Ja niin alkavat pälvet suureta, kunnes viimeisetkin lumen rippeet haihtuvat solisevien kevätpurojen partailta ja sininen ilma käy yhä sädehtivämmäksi nuortuvan maan yllä...
Sävel kasvaa ja paisuu.
Nyt on jo kukkia maassa, toukoa tehdään ja leivonen nousee korkeuteen omien riemukkaiden säveltensä nostamana. Ihana kasvullisuus kuvastuu järven pintaan, ja tuoksu, tuhansien kukkien vapautunut sielu, leijuu yli niittyjen ja peltojen... Kaikkialla nousee, kasvaa ja soi!
Ja niin on kesä!
Sävelten tenho tunkeutuu sydämiin, silmät syttyvät, ja mielistä unohtuu aivan itsestään ikävä ja masennus. Ihaillen ja nauttien seurataan esitystä, ja kun ensimäisen osan loppu on käsissä ja laulajatar poistuu salista, seuraa häntä raikuva kättenpauke, joka rävähtää kautta salin kuin äkkinäinen raekuuro, täyttäen ilman voimakkaalla kuminallaan.
Niin ei kaikille lämmetä viimeisen säkeenkään vaiettua...
Takimaisella penkillä istuva mies on saanut tulta silmiinsä. Hänen kätensä vapisee hiljaa, ja hän pidättää henkeään kuin kuulisi vielä sävelen viimeisen häipyvän soinnun — jota muut eivät kuule. Sitten hän nousee päättävästi, aivan kuin jokainen jänne hänessä sanoisi: minä menen! Ja niin huomaamatta kuin mahdollista hiipii hän eteiseen, etsii sinne jättämänsä kielokimpun ja rientää laulajattaren huoneeseen.
Heidän tervehdyksensä on lämmin ja tuttavallinen, kuten ainakin kahden vanhan ystävän, jotka pitkän ajan kuluttua toisensa tapaavat. Mutta siinä on muutakin... Toisesta toiseen henkii hiljainen, salattu... jokin, joka juuri puhkeaa esiin, uinuttuaan pitkään unhon tai pakon valkoisen hangen alla. Mutta sanoissa se ei ilmene...
Vasta sitten, kun mies muistuttaa siitä, kuinka ihanasti muinoin kuusitoistavuotias lauloi Loreleyn, tulee jotakin esiin joissakin lauseissa, joita hän ei jaksa hallita ja rakentaa aivan niinkuin tahtoisi... Ja kun toinen vastaa, sisältyy siihenkin pieni, kätketty, kimmeltävä helmi, värähdys vain, mutta niin lämmin, lämmin, että se sytyttää.
Väliajan kuluttua kajahtaa laulu taas, ja yhä lämpenevä yleisö vaatii pian jokaisen numeron toistettavaksi. Mies takapenkillä istuu onnellisen huumeen valtaamana. Hänen sydämessään on juhla, ja sävelet kuljettavat hänet kaukaisille päivänpaistekentille, missä harvinainen valo välkkyy...
Hän ei saa katsettaan hetkeksikään irroitetuksi laulajattaresta. On kuin he olisivat täällä kahden ja hän laulaisi vain hänelle! Sillä kaikki muu on kadonnut ympäriltä...
Ohjelma loppuu.
Vaikka viimeinen laulu on jo toistettu ja laulajatar poistunut, ei yksikään kuulijoista nouse lähteäkseen. Sali kaikuu vaativien käsien paukkeesta: he eivät voi päästää häntä vielä luotaan.
Ja niin tulee laulajatar takaisin vielä kerran.
Hänen katseensa kulkee kiitäen ja tervehtien yli salin, pysähtyäkseen sen perimmäiselle penkille lapsuuden ystävän luokse. Eikä hän voi olla nyökkäämättä hänelle monien päiden yli. Eikä hänen laulunsa tällä hetkellä voi olla muu kuin Loreley!
Lähteekö se tenho, joka salissa nyt vallitsee, laulun tutunomaisuudesta? Johtuuko se siitä, että tuo vanha sävel on kietoutunut vähän itsekunkin kuulijan menneisiin muistoihin ja tuo nyt tullessaan osan niistä esille — kenties. Vai onko se innostuneiden mielien — niin laulajan kuin kuulijainkin — aikaansaama hurmaus...
Yksi kuulijoista sen täydelleen tietää.
Ja hänet valtaa syvä liikutus. Nyt hän tietää, että laulajattarenkin ympäriltä on kaikki muu haihtunut ja että hän todellakin laulaa vain yksin hänelle! Noin ei ole koko iltana sävel noussut ja helissyt... Lämpöä ja tunnetta sellaista kuin tässä, ei yhdessäkään laulussa vielä ole ollut...
Tässä purkautuu esille salaisuus...
Mutta se salaisuus on liian ihana elääkseen tai ilmetäkseen missään muussa muodossa kuin sävelissä — sen hän tietää. Ja niin hän — heti kun laulu on loppunut — ryntää ylös ja poistuu, kiirehtien kotiinsa näkemättä tai kuulematta ketään.
Hän tahtoo sulkea tämän hetken, tämän sävelen ja tämän valtavan rikkaan tunnelman ikiajoiksi sieluunsa — juuri sellaisenaan. Enempää ei hän koskaan voi saavuttaa — enempään ei hän halua pyrkiäkään. Tosin hänellä kerran on ollut unelma, mutta sen hän on uhrannut jo kauan sitten. Ja niin ihmeellisesti kaikki hämäryys nyt selkeneekin! Katkeruus monta vuotta sitten kadotetusta onnesta haihtuu, ja mieleen tulee epäitsekäs ajatus: ilman uhrausta ei rakkahin nyt olisi taiteen kukkuloilla... ilman uhrausta Suomi olisi yhtä mainehikasta tytärtä vailla...
Juuri kuin kaiken vahvistukseksi kuuluu hetken kuluttua koputus ovelta ja laulajatar astuu sisään vaatimattomaan lukumiehen huoneeseen, yllään kallisarvoinen viitta, joka antaa hänen olemukselleen ruhtinattaren sävyn.
— Katsos, minä en voinut lähteä niin... sanoo hän lämpimästi. — Ja sitten täytyy minun vielä saada sanotuksi, ettet sinä saa antaa katkeruuden asua sydämessäsi... Tiedäthän, että jos tiemme eivät erinneet, en koskaan olisi päässyt tänne asti — _en koskaan!_ Ja sitä minä en voi katua, minä en voi, näetkös. Menestys on hurmannut minut.
— Sitä sinun ei tarvitsekaan, Loreley. Joskaan minulla ei ole korvaajana sitä, mitä sinulla on: menestystä, niin tyydyn... koetan...
— Eikö sinulla ole... mitään...?
Laulajattaren katse kiertää huoneessa, jossa on vain kirjoja, kirjoja.
Mies seuraa hänen hapuilevaa katsettaan ja hänet valtaa äkkiä hurja ilo.
— On, on! peruuttaa hän samassa. — Minulla on sinun menestyksesi ilo. Ja se on ehkä vieläkin kalliimpi minulle kuin sinulle.
— Kiitos —!
Hän tuntee kaksi lämmintä kättä omissaan ja niiden puristuksen hetken, hetken vain. Sitten on taas kaikki yksinäistä — laulajatar on poissa. Kukkakimput — tän'iltaiset voitonmerkkinsä — hän on jättänyt jälkeensä. Ainoastaan kielokimpun hän on ottanut mukaansa.
ANNA ANTEEKSI
— Kaarina on tullut kotiin! kajahti läpi koko talon salista keittiöön asti kertautuen jokaisen sydämessä voimakkain, joskin erilaisin tuntein.
Keittiöön, jossa Maiju leipoi joululeivoksia, toi viestin sisäkkö Miina, eikä hän voinut kylliksi painostaa sanojaan kertoessaan, kuinka äärettömästi rouva oli ihastunut tyttärensä tulosta ja kuinka hän nyt itkeä nyyhki aivan kuin pieni lapsi saatuaan hänet syliinsä.
— Niin että joutukaa, neiti, joutukaa, käskettiin sieltä sanomaan!
Maija säpsähti hieman, ja heikko puna nousi hänen poskilleen.
— Minä en kerkiä vielä... sanoi hän verkkaan jatkaen leipomistaan. — Toimita sinä vain kuuma kahvi sisään.
— Eikä neiti voi uskoa, kuinka viluinen ja väsynyt nuori rouva on... Mutta arvaahan sen nyt, kun toistakymmentä kilometriä asemalta tällaisella säällä... kärrikelillä jouluna.
— Hirveätä ajatellakin... mutta jouduhan. Valkoisessa kannussa säiliön hyllyllä on hyvää kermaa.
Sisäkön mentyä Maiju painoi jauhoiset kätensä poskilleen, vei ne siitä jyskyttäville ohimoille ja huojuen hiljaa edestakaisin hengitti lyhyin, tuskaisin puuskauksin.
— Tullut kotiin... Kaarina... ah!
Maiju näki hänet elävänä edessään, sellaisena kuin hän oli ollut lähtiessään kotoa kolme vuotta sitten, säteilevänä, vastavihittynä rouvana miehensä, kuvanveistäjän käsivarteen nojaten. Häämatka oli vienyt suoraan etelään. Heidän hyvästinsä oli ollut jäykkä, ja onnittelut, joita hänen kai olisi pitänyt lausua lähtevälle sisarelleen, tyrehtyivät huulille.
Ja niin pyrki nyt tervehdyskin tekemään.
Sillä hän ei ollut vielä voinut antaa anteeksi... ei vielä, eikä koskaan.
Ja mitä tekikään anteeksiannolla kevytmielinen, kaunis Kaarina? Ei kai hänen suruton sydämensä tunnustanut koskaan pahoja tekojaan eikä niiden sovittamisen tarvetta. Hän, joka aina oli ollut kylliksi itsekäs anastamaan _kaiken_, hänkö käännähtäisi katsomaan, jäikö jonkun sydämeen tyhjä sija...
Hän oli vienyt Martin — juuri sen, joka oli ollut Maijun koko elämä. Mitä hyödytti, että hän jälleen oli jättänyt hänet, aivan kuin kuluneen rukkasen loukkoon, tavattuaan toisen, kolmannen, lääkärin, asianajajan, kuvanveistäjän. Onnet oli murtuneet ainiaaksi. Martti saattoi käydä silloin tällöin talossa mutta hänen asianaan oli kysyä mitä kuului Kaarinasta — yhä vain Kaarinasta. Ja hänestä kuului aina hyvät sanomat. Poikkeuksetta.
Oliko Kaarina nyt tullut kotiin... edeltäpäin ilmoittamatta, yllättäen! Ja kaiken lopuksi kurjalla kievarikyydillä...
No, äiti saa helliä häntä siellä, isä pian yhtyy palvontaan. Ja Martti rientää, kunhan saa tietää — tai ei, tuskin tulee: on hiljaisesti kiitollinen tietäessään Kaarinan hengittävän samaa ilmaa.
Maijun hennot sormet pyörittelivät taas taikinaa. Pienet herkulliset leivokset jatkoivat kesken jääneen rivin, ja pelti täyttyi pian reunojaan myöten. Työn loputtua kiiruhti hän huoneeseensa, sillä niin tyynen kylmäksi kuin hän tunsikin mielensä, täytyi hänen sittenkin koota itsessään jotain, ennenkuin kohtasi sisarensa.
Ovella tuli isä häntä vastaan. Isän kasvoilla välkkyi iloa ja surunsekaista sääliä, koko hänen kookas vartensa näytti kantavan kuin taakkana näitä kahta mielentäytettä.
— Olisitko voinut uskoa sitä, Maiju tyttöseni, sanoi hän ainaisella tyyneydellään, ja äänessä kuulsi peitetty, hiljainen hyväily. Maiju oivalsi sen kyllä, isän ei olisi laisinkaan tarvinnut tunteittensa ilmaisuksi hipaista tyttären vaaleita, pään yli kierretyitä palmikoita.
— Mihin hän on jättänyt miehensä?
— Roomaan kai. Hän näyttää sairaalta ja murtuneelta, lapsi raukka. Ja äiti on kovin järkytetty. Mutta nyt kai sinä jo joudutkin?
Ei, hänen piti pestä kätensä ensin.
Vai murtunut ja sairas... Äskeinen loistava kuva Maijun mielessä vaihtui toiseen, haaltuneempaan. Hän karsi pois vähän sisarensa ylpeästä ryhdistä, silmien säihkystä ja äänen helinästä, mutta hän varoi ottamasta liikaa, sillä mikä maailmassa olisi päässyt runtelemaan Kaarinaa, kun juuri elämä itse kaikkine apulaisineen kantoi häntä käsillään, helli, hoivi, kukitti häntä!
Ja sitähän se ei tehnyt aivan monelle... Mutta kuinka olikaan Kaarina muuttunut! Varjo vain hän oli entiseensä verraten. Kohotessaan tervehtimään Maijua hän pääsi tuskin ylös lepotuolista, johon äiti oli peitellyt hänet tyynyin ja vaipoin. Käsi, joka ojentautui sisarelle, oli luiseva ja kutistunut, ei enää sametinpehmyt eikä hienoinen.
— Maiju kulta! On suloista nähdä sinua ja sanoa: anna anteeksi. Olen tullut kotiin vain kuolemaan... siksi vain...
Maiju ei vastannut. Hänen sydämensä ei liikahtanutkaan, ja häntä itseäänkin hirvitti sen kylmyys.
— Kuinka sinä olet tuores ja säilynyt, Maiju! Oi elä ole vihainen, ethän? Ajattelin, että täällä kotona olisi helpompi kuolla kuin siellä muualla... vieraissa...
Kaarinan ääni särähti — mihin oli haihtunutkaan sen entinen hely!
Äiti nyyhki ääneen.
— Elä puhu mitään anteeksiannosta, rakas lapsi... olit kultainen kun tulit. Isä, joko soitit lääkäriä? Maiju, katsos, tue häntä tästä, näin...
Äiti oli unhoittanut kokonaan rajun, hillittömän, elämän kiihkeyttä himoitsevan tyttären, hänen sydämestään oli yhdellä pyyhkäisyllä haihtunut viimeinenkin katkeruuden hiven tuhlaajatytön tuottamista suruista ja kyynelistä, valvotuista öistä — häpeästäkin. Hänen sylissään oli nyt vain murtunut, sairas lapsi, pääskysparka, joka kaikesta päättäen oli matkallaan kärsinyt kovan vaurion...
Ei sekään sulattanut jäätikköä Maijun sydämestä, hän ei voinut yhtyä äidin hellyyteen eikä isän osanottoon. Kukaties Kaarina liioittelee sairauttaan, tuo hemmoiteltu lapsi, säälin turvin syöstäkseen heidän sydäntensä syvimpään — oliko hän mihinkään puolinaiseen koskaan tyytynytkään. Täyttä antautumista hän aina oli kaikilta vaatinut, ja voi sitä, joka uskalsi olla välinpitämätön hänelle!
Varmaan eli pohjimmaisena se sävel nytkin... tuo nöyryys oli kai ulkonainen hely, matkan varrelta silmäin lumeeksi tuotu...
— Oletko hyvin sairas? kysyi Maiju viimein.
— Olen, vastasi sisaren äänetön katse, kyynelten tippuessa esiin pitkien, mustien ripsien alta.
Katse koski Maijun sydämeen, siinä ilmeni jokin ylivoimainen ote, joka pani jäänkin järkkymään. Mutta hän ei sallinut sen päästä näkyviin.
— Miten maailmassa miehesi sallii sinun matkustaa yksin tuollaisessa tilassa?
— Niin, Maiju... ja äiti ja isä... nyt en enää valehtele teille...
— Oletko sinä sitten valehdellut? Ja milloin?
— Olen, olen — kaiken aikaa!
Se tuli vihloen kuin hätähuuto, saaden jokaisen käsittämään, että kysymyksessä oli ankara totuus. Sisaren kylmä, suora kysymys oli murtanut padon päästäen vapaaksi omaan valheeseensa vangitun ihmisen. Vapautusta seurasi helpoitus, helpoitusta nöyryys, ja hänen tunnustuksensa rakentautui sillaksi, jota myöten hän pääsi suljetuimpaankin soppeen maailmassa — sisarensa sydämeen.
— Puoli vuotta kotoa-lähtöni jälkeen ei minulla enää miestä ole ollutkaan, siinä syy, miksi hän sallii minun kuljeksia vaikka missä tilassa... Oi suuri Jumala, kuinka minä olen ollut murtunut, turvaton ja yksin maailmassa! Hän, tuo viheliäinen, jätti minut, _minut_, jota ei vielä kukaan ollut uskaltanut loukata!
— Taivaan isä, mikset ilmaissut sitä heti ja palannut kotiin?
— Olin liian ylpeä taipuakseni siihen tekoon. Kuljeksin mieluummin maita, kärsin, tein työtä, salasin, valehtelin... _vaikka mitä_, ennenkuin tunnustin häpeäni ja tappioni.
— Eihän se ollut häpeä, lapsi.
— Oli, oli se minusta. Silloin. Kun vain ajattelinkin seisovani edessänne paljastettuna ja nöyryytettynä, vapisin kauhusta, kauhusta juuri, Maiju kulta, joka ei ollut muuta kuin mieletöntä itserakkautta, korskaa typeryyttä. Minulla oli silloin vielä voimaa uhmata...
— Mutta sinähän kirjoitit, oi mistä kaikista maanpaikoista sinä kirjoititkaan, olevasi onnellinen, terve, voitokas.
— Saatoinko tehdä muuta. Tuo järjetön ajatukseni vaati minut siihen — ja kun minulla ei ollut voimaa puhua totta, niin valehtelin.
— Sitten, lapsi, sitten?
— Sitten monien surujen ja nöyryytysten jälkeen alkoi ensin järkeni ja viimein sydämenikin puhua. Se veti minua tänne, ehdottomasti teidän luoksenne. Mutta kauheita olivat ne taistelut, joita uusi ihminen sai käydä vanhaa ihmistä vastaan, ennenkuin se pääsi voitolle... Tiedätkö, Maiju, mihin niin usein kompastuin. Kas tähän: näin sinut sieluni silmien edessä halveksivasti hymyilevänä, kylmänä, osaaottamattomana... Hyvä Jumala, nyt näenkin sinun itkevän...
Jäätikkö oli sulanut. Sekin laski vankinsa vapaaksi sallien lämmön tulvehtia sydämestä sydämeen. Maiju painui voitettuna sisaren jalkoihin, sulki hänen kylmät, vapisevat kätensä omiinsa lämmittäen niitä kyynelillään.
— Kaarina, Kaarina rukka...
Katumus vyöryi hänen ylitseen, se tuli äkkiä ja ylivoimaisena kuin suuren joen jäänlähtö, joka vie mennessään kaikki esteet, jättäen jälkeensä kirkkaan, kimmeltävän vedenpinnan voimallisen kevätauringon lämmitettäväksi.
— Sellainen minä olen ollutkin kaikkina näinä vuosina — kylmä, sulamaton ja karsas, nyyhki hän. — Vielä äsken, kun sain kuulla tulostasi, tuntui mahdottomalta antaa anteeksi ... mutta sinähän veitkin minulta parhaimpani... Ei, Kaarina, elä keskeytä, minä en antaisi sinulle anteeksi nytkään, jos olisit tullut terveenä, onnellisena — entisesi laisena. Silloin ei olisi löytynyt mitään tietä päästäksesi luokseni. Nytkö, rakas? Voi, nythän olet samalla tasolla, säretty, vähäpätöinen, kovia kokenut... nyt olet tullut sitä yhtä ainoata mahdollista tietä, sitä yhtä, joka sittenkin oli olemassa _sinullekin_, vastoin varmaa luuloani. Mutta mitä on minun anteeksiantoni, Kaarina. On toisia... Jumala ennen kaikkia...
Hän puhui katkonaisesti, nyyhkien, mutta herännyt lämpö ja osanotto soi jokaisesta sanasta.
— Uskon Jumalan antaneen minulle anteeksi. Niin uskon... tunnen sen. Ja siksi voin ajatella kuolemaa...
— Ei, Kaarina, sinä tulet terveeksi. Koti parantaa lapsensa... saat nähdä.
— Se on jo myöhäistä, äiti, enkä minä sitä ansaitsekaan. Siinä jo kyllin, kun pääsen teidän saattamananne kotoiseen hautaan. Huu — ajatelkaas, yksin vieraalla maalla, raskas, sovittamaton taakka sydämellä! Mutta nyt, kun sovitus kulkee kuoleman edellä — nythän on kaikki niin rauhaisaa...
Parin päivän kuluttua hän oli matkalla jälleen, sillä viimeisellä, joka vie suureen kirkkauteen.
ENNUSTUS
Kuu paistaa heloitti akkunasta sisään valaisten huoneen hienolla hohteellaan, sellaisella haaltuvan hopeaisella, hiukan väsähtäneellä, minkälaiseksi se tavallisesti käypi aamun koitteessa koko pitkän yön vaellettuaan. Puistossa akkunan alla seisoivat huurteiset puut valkeassa vaipassaan, lumikenttien levitessä ylt'ympäri, silmänkantamattomiin siellä missä pihanalainen pelto ja niitty yhtyivät laveaan, saarettomaan järveen.
Oli jouluaamu.
Aikaisimman joulukulkusen helähtäessä maantiellä heräsi Elvi Reijola lämpimässä vuoteessaan hymyillen kuutamolle, virkeänä, sydän joulutunnelmaa täynnänsä. Hänen tarvitsi vain kohottautua kyynäspäänsä varaan nähdäkseen kylän aikaiset joulutulet, missä tervaspuiset roihut takoissa, missä kynttilät akkunoilla. Ainuttakaan pimeätä asuntoa ei ollut. Kirkostakin, järven takaa, alkoi tuli jo tuikkia.
Kiireesti Elvi sytytti kynttilät omalla akkunallaan, illalla siihen jo varatut. Se oli jokajouluinen toimitus, ensimäinen vuoden hartaimman juhlapäivän aamuna — ja kuinka rakas tuo tehtävä oli hänestä ollutkaan aikaisimmasta lapsuudesta asti!
Nämä olivat hänen morsiuskynttilänsä.
Hän kipaisi vielä hetkiseksi vuoteeseensa lämmittelemään — ja katsellakseen sieltä valaistusta. Kuutamon hohde himmeni vähitellen, näkyi vain puun kuulakka latva ylimmän ruudun tasalla ja hienoinen huurresade, joka varisi alas tuulenhenkäyksen käydessä.
Ihanampaa jouluaamua saattoi tuskin kuvitellakaan.
Siinä samassa tuli sisäkkö puutaakkoineen. Anna Leena, hän, joka piti hyvän huolen siitä, ettei Elvin tarvinnut nousta lämmittämättömässä huoneessa. Mutta hänen hyvähuomenensa ei ollut iloinen tänään eikä ilmeensä joulunkirkas — sen huomasi heti. Ja kun hän pinosi puita uuniin, ei hän puhunutkaan joulukirkkoon menosta, vaan johdatti emäntänsä mieleen ammoiset lapsuusleikit ja Mari Kytösen.
— Missä lienee nyt Marikin... virkahti Elvi vuoteellaan. — Muistathan, Annukka Leenukka, kuinka mukava tyttö hän oli?
— Kyllä vainen! Milloinka lienette hänestä viimeksi kuullutkaan?
Siitä on jo aikaa. En — odotappas — muistakaan.
— Tuskin sitten Viipuriin menonsa?
Elvi ei muistanut kuulleensa.
Uunin luota kuului hiljainen huokaus, ja Anna Leena näkyi tuijottavan takkavalkeaan. Syttyvän tulen loimu väikkyi hänen valkealla esiliinallaan.
— Voisittekohan pitää hänestä vielä yhtä paljon kuin lapsuusaikana? tiedusteli hän siinä polvillaan yhä kyyköttäen.
— Kyllä — luulen.
— Niin, jos kaikki olisi ennallaan. Mutta entäs jos jotain muutosta ajattelisi tapahtuneeksi...
— Sinähän puhut kuin olisi todella jotain tapahtunut. Tiedätkö sitten mitään?
— Voi, mitäs minä... Sattuu välistä johtumaan kaikenlaista mieleen.
Elvi nousi vuoteellaan istumaan ja kokosi hajalliset hiukset kääröksi päälaelle. Hän odotti Anna Leenan lähtevän aamukahvia hakemaan. Kohta oli aika nousta joutuakseen joulukirkkoon. Tottakin, hän ajaa sinne tänään ensi kerran insinööri Matti Ension, sulhasensa kanssa.
Mutta Anna Leena tuijotti yhä tuleen virkkaen:
— Se on sentään vähän kummallista...
— Mikä sitten?
— Se vain se vanha ennustus, muistattehan. Mustalaiseukko kun katsoi käsiämme ja sanoi, että teillä ja Marilla on kaksoiskohtalo... missä toisen onni, siinä toisen elämä...
— Mihin särkyy toisen onni, siihen särkyy toisen elämä, täydensi Elvi. — Muistan kyllä. Mutta minusta ovat kaikenlaiset ennustukset joutavia. Minun onneni ei säry, ei! No, toisit mieluummin kahvitilkkasen. Elämästä puhumatta.
Anna Leena kokosi puunkantovaatteen ja meni. Hänen katseessaan _oli_ jotakin tavatonta.
Elvi ei voinut käsittää sitä. Hän istui miettien pitkän hetken, istui hievahtamatta. Oliko tämä Anna Leenan herkän mielen johteita — jonkun mahdollisen unennäön vuoksi — vai oliko se jotain vakavampaa, johdatusta odottamattomaan? Kaikkea vielä! Särkyisikö Marin elämä ja hänen onnensa vaiko hänen elämänsä ja Marin onni? Ja mihin? Ei ainakaan tänä kauniina jouluaamuna! Hyvä Jumala, joulu on ilon ja rauhan juhla, jouluna, kaikkina jouluina, mitkä hän oli elänyt, ei hänellä koskaan ollut murhetta ollut. Voisiko herätä sellainen rauhantunne sydämessä onnettomuuden vaaniessa ovella... Tuskin — tuskin vaan! Ei, kyllä asia oli niin, että Annukka Leenukkaa oli toruttava mokomasta jaarittelusta pikkusen, hiukkasen vain — kun on joulu — ja jouduttava kirkkoon.
Mutta kun sisäkkö tuli sisään kahvitarjottimineen, jäi Elvi tutkistelemaan hänen kasvojansa, joissa näin läheltä katsoen näkyi selviä kyynelten jälkiä.
— Nyt on täytynyt jotain tapahtua, säikähti hän. — Sano, sano pian.
Anna Leena joudutti kahvitarjottimen pöydälle ja hyrähti itkemään. Empimättä rutisti hän valkean esiliinansa punoittavia kasvojansa vasten.
— Puhu! huudahti Elvi kiihkeästi, hypäten ylös vuoteestaan. Mutta vastaus viipyi; ei kuulunut muuta kuin puiden räiske uunissa ja kirkkoväen kulkuset maantieltä.
Kun ei kiihkeä käsky kyennyt kirvoittamaan sanoja Anna Leenan huulilta, tarttui Elvi lempeästi hänen käteensä pyydellen:
— Kerrohan nyt... kuule! Varmasti sinä aioit sen tehdäkin tänne tullessasi.
— Niin kyllä. Mutta kun se on niin vaikeaa...
— Miksi? Onko sinua kohdannut kova onni?
— Ei, nähkääs. Vaikeus on siinä, että asia koskee toista, ei minua.