Part 4

Mutta ketään ei näy, ei kuulu. »Vienkö rovastinapulaiselle lämpimät terveiset?» kuului uudelleen — äänen ikäänkuin ilkkuessa saavuttamattoman, salaperäisen kätkönsä turvallisuudesta. Eikä tiedä poloinen uneksija vielä tänä päivänäkään, että se olit sinä, Niilo, joka uimalla halkaisit aaltoja ja kalaisena, lahnaisena puikkelehdit selällä kimmeltävän auringon turvissa samaa suuntaa kohti kuin rannalla istujan ajatuksetkin...

— Hohoijaa... nyt ollaan vanhoja nyt... Eikä ole takeita siitä, kelle ja minä päivänä sielukelloja soitetaan...

Tällaiset yksinpuhelut, jotka melkeinpä säännöllisesti tapahtuivat Olli Jalaksen nukkuessa pöytää vasten ja tupakansavun seinänä seisoessa laesta permantoon asti, olivat Taneli Rossille oikeaa sielunvirikettä. Vanhat, lämmittävät muistot emännöivät silloin huoneessa. Ne tulivat ja menivät, juosten ulos ja sisään aivan kuin vallattomat lapset huolettomissa leikkilöissään. Ja eikö noiden hajahapsien keskellä istunut itse Niilo Kainulainen, ei raihnaisena ja elinikäisen alkoholinkäytön turmelemana, jollaisena hänet hautaan vietiin, vaan nuorena ja komeana, juuri sellaisena kuin hän oli ollut parhaimpina päivinään...? Juuri se se sai ukon jutun luistamaan, kuten juttu luistaa vain parhaimmassa toveriseurassa.

— Sinä olit _mies_, veli... oikea pahuksen poika... Saisin hakea tontti tontilta koko tämän kaupungin enkä yhtä ainutta sinunlaistasi löytäisi näistä nykypäivien piimäsuista. Eikähän niitä ollut monta silloinkaan. Vikasi kait oli sinullakin, kuuluithan samaan luomakuntaan kuin kaikki muutkin, mutta sinulla oli sydän... se sinulla oli. Sellaisia sydämiä ei tiputeta taivaasta joka päivä, liekö noita suuri varasto itse Luojallakaan... Ei sitä pilannut viinakaan — tuo piru — joka ei päästä meitä verkostaan kerran siihen saatuaan... ei sitä pilannut raha eikä rakkaus...

— Kuulehan, muistatko miten menettelit Saima Lehtisen kanssa muutamana kevätyönä! huudahti hän niin äänekkäästi, että Olli Jalaskin nosti punaisen nenänsä pöydästä ja örähti pari epäselvää sanaa, ennenkuin uupui uneensa jälleen. — Niin tekee vain hieno mies — älysydän, näethän. Kirkas se ilta oli ja kolea, niinkuin useinkin valkoisten kesäöiden kynnyksellä. Ennen kuin tapasit minut laamannin nurkalla, jossa yhdyimme kävelläksemme pitkin rantatietä, olit sinä kulkenut Lehtisen ohitse ja nähnyt Saimin yksin iltamyöhällä istuvan ulkoportailla. Saattaahan sitä ihminen niinkin tehdä, sanoit, mutta outoa se on nuorelle rouvalle sittenkin... Lämpimässä vuoteessa sitä jo pitäisi olla, varsinkin kun asiat ovat niinkuin ne näkyvät olevan. »Anna ihmisen istua ja vilvoitella», kehoitin, mutta sinä et saanut sitä mielestäsi. Sinä olit älynnyt jotain noilla hiton herkillä hermoillasi, ja mikä lie näkymätön ajanut askeleitasi, en tiedä... sen vain muistan, että Koposen nurkalta käännyttiin ylös ja Lehtiseen päin kulettiin, kunnes nähtiin, että siellä istui portaillaan vieläkin... »Annatko nyt ihmisen vilvoitella», tiuskaisit sinä, eikä siinä pitkään viivytty, kun oltiin sisaresi asunnolla ja siellä tarpeelliset »alkuvalmistukset» tehtyä ulkona taas. »Nyt menet sinä ja sanot hänelle, että Eva Kainulainen on sairas...» »Enkä mene! Minä _en_ mene — minä pilaisin koko asian, hyvä mies.»... No niin, taisit itsekin pelätä samaa, et hoputtanut enää minua, vaan menit itse ... menitpä niinkin ja sanoit poloiselle portailla-istujalle, että siskosi tuli äkkiä sairaaksi ja tahtoisi ystävätärtään luokseen, jos ... jos hän vain voisi ja tahtoisi tulla... Ja miksei voinut... käyhän se mainiosti päinsä ihmiselle, jonka mies äkäpäissään on jättänyt oven taakse kylmään, purevaan kevätyönilmaan... Se oli vain kaunis teko sekin... se oli oiva teko, veli... Mennä, mukamas, pyytämään ystävänpalvelusta, juuri siten voidakseen itse tehdä sen... huomaamatta... hienosti... No niin, juuri älysydämen tavalla... Ei, mutta minäpä käyn ja kysyn Evalta, ilmaisiko hän koskaan myöhempinäkään vuosina Saimille tuota sotajuonta, jonka sinä, Niilo, punoit ja me kolmisin Evan kanssa toteutimme.

Olli Jalas heräsi tuhisten ja öristen.

— Puh... huh... nukuinko minä, veli?

— Nukuit tietenkin. Kaikkia sinä kyseletkin...

Hän siemaisi täyden lasin ja piristyi vähitellen. Mutta Rossin mielestä se kävi liian hitaasti, siksi otti hän vanhan, rakkaan viulunsa seinältä ja viritti iloisen polskan, tutun ja kotoisen, jonka säveliin liittyi pitkä sarja yhteisiä nuoruuden muistelmia.

II

Eräänä aurinkoisena kevätaamuna — puut olivat silloin hiirenkorvalla ja ensimäiset vuokkokimput ilmestyneet kauppatorin myyntipöydille — poikkesi Olli Jalas virastolle mennessään Rossin asuntoon. Hän oli hieman huonovointinen sinä aamuna, joten pieni tilkkanen olisi tullut hyvään tarpeeseen. Kenties oli Tanelin tuoppi yhtä tyhjä kuin hänen omansakin, mutta kysyä täytyi — ja kiiruhtaa.

Käytävä oli pihan puolella, ja ovelta puuttui kokonaan sellainen kaupunkilaisvehe kuin soittokello. Sitäpaitsi oli Ollilla oikeus mennä sisään koputtamattakin. Mitä tyhjiä, suotta aikojaan...

— Terve!

Mutta mies, joka vastasi Jalaksen tervehdykseen, ei ollut Taneli. Vieras ukkohan siinä istui virsut jalassa, hattureuhka silmillä ja piippunysä suussa. Maankiertäjä — sillähän oli reppu ja keppikin vieressään.

— Ei taida itse kotona ollakaan, tuli Ollilta pettyneesti.

Ukko kopautti piippunsa tyhjäksi virsunsa kärkeen ja pisti sen taskuunsa. Sitten hän työnsi hattunsa hiukan ylemmäksi myhäillen tutunomaisesti:

— Tässähän sitä vielä ollaan... Mutta lähdössä, kuten näet.

— Ka tuota vekkulia... tuota hirtehistä! hölmisteli Olli. — No jos... jos nyt niinkuin Keronrannalle aikoisit, niin varma saat olla siitä, ettei sinua itse paholainenkaan tuntisi... Nousehan tuosta! Ja käänny! Entä mistä sinä nuo mokomat teatteritamineet olet saanut?

Taneli oli hyvillään. Toverin arvostelu oli samaa kuin matkapassi ulkomaalle aikovalle. Hän kävellä teppuroi lattialla, löi kämmeniään kupeisiin ja yskähteli.

— Kunhan eivät vaan nappaisi kiinni irtolaisena.

— Vielä tyhjiä. Mutta katsohan kassojasi ... jos olisi vaikka kynnen verran...

— Istu! sanoi Taneli asettuen Ollin eteen mahtavana. — Niinhän oli puhekin, veli, että ryypyn saat, kun lähden, ja toisen tultuani. Ja nyt minä lähden kuin lähdenkin. Sanasta miestä — eläkä yhtään naura siinä!

Olli Jalas ei voinut olla nauramatta.

Hän laski salkkunsa pöydälle, vanhan, kuluneen virastosalkun, jossa oli messinkiset nurkkahelat ja viallinen lukko. Nyt se oli ohut ja kevyt, liekö sisältänyt jonkun vaivaisen kotityönä olleen ylöspanoarkin. Toisinaan se kyllä saattoi olla täysi ja painavakin — ei virastotiellä — mutta silloin siihen oli ahdettukin vierekkäin viisi olutpulloa, jotka seisoivat rivissä kuin sotamiehet ikään, yhdenkään kaupunkilaisen aavistamatta asian oikeata laitaa... Ja hyvä niin, sillä sehän olikin Ollin ainoa virkasalaisuus.

— Ei, mutta heitä jo kujeet, vanha mies.

— Tosi aikomus tämä on. Usko tai elä. Vai etkö sinä käsitä, että kerranhan sen täytyy tapahtua.

— No anna sitten mitä sinulla on... Tästä täytyy jo joutuakin.

— Minulla on viikon loma, sanoi Rossi komutessaan kaapissa.

— Vai viikon.

Olli katseli häntä yhä nauraen.

— Ei tässä kovin korkean arvoluokan herroja olla, veisteli hän sitten.

— Mutta ei sinua, totta vie, noissa tamineissa sähkölennätinvirkamieheksi puhuteltaisi, ei vainen...

— No maljasi! Ja pidä hyvänäsi, että sinä siinä jotakuinkin käyt lääninkanslistirahjuksesta. Korkeammalle sitä kerran tähdättiin...

Hyvästelyssään Olli vielä kehoitti Rossia heittämään mokoman matkanteon sikseen. Pitikö uskoa, että mies oli tullut lapseksi uudelleen... vai kuolemansa edelläkö hän joutavasta pitkien iltojen haaveesta teki toden. Lähteä nyt ypöyksin maantietä tallustamaan kuin mikäkin kiertolainen. Hän, Olli, menisi ennemmin kalaan.

Taneli Rossi vain hymyili.

Jos Ollilla olisi ollut hiukankaan enemmän näkevää silmää, olisi hän epäilemättä eroittanut Rossin kasvojen tämänpäiväisen harvinaisen sävyn. Mutta hänen huomiokykynsä tylsä kosketin ei ollut sellaisia varten.

— Yksinkö! tivahti Taneli. — Jos sinä jättäisit virastopöytäsi hetkeksikään ja istahtaisit vaikkapa Hiisivaaran rinteelle katselemaan minun menoani, niin saisit nähdä kerrassaan kuninkaallisen saattueen. No sen sanon sinulle, veli Olli, että yksin en olisi koskaan matkaanlähtöä tullut ajatelleeksikaan.

— Missä hiiden markkinasaatossa sinä sitten?

Olli oli jo portailla, ja kiire poltti hänen jalkapohjiaan.

Taneli seurasi häntä askel askeleelta. Nyt hän istahti kynnykselle ja pakisi:

— Katsoppas... kaikkien vanhojen muistojen juhlakansa kulkee kintereilläni. Siinä on miestä, naista ja lasta — on vanhaa ja nuorta. Ne tulevat suoraan tanssisaleista ja kekkereistä, siksi niillä on juhlapukimet ja kukkia rinnoilla... Niin, niin...

Hän iski omituisella kujeellisella lempeydellä Ollille silmää ja jatkoi:

— Kiipeä sinä vaan Hiisivaaralle ja katso. Tuttua väkeä se on sinullekin. Siellä näet joukossa vaalean Elina Margaretankin, ihanan kuin keväisen kielon, siellä näet laamannin neliapilaan, Pertin kaunottaret, jopa jokaisen niistä, joita nuorena tanssissa pyörittelit... Voi sinä vanha, laho kanto! Mene nyt, kanslistin ei ole lupa myöhästyä viittä minuuttiakaan.

— Kunhan et vaan olisi tullut höperöksi koko mies... jupisi Olli Jalas huolestuneena.

— Kuule — _miksi_ kun en olisi tullut?

— Ka, runoilijaksi sinun olisi pitänyt, sanoin. Sinulla olisi riittänyt noita kuvia paperillekin. Hyvästi!

Hän nosti oikein hattuaan.

— Hyvästi! Mutta oikea runoilija ei pane kuviaan paperille, hän _elää_, ne... Hyvästi, hyvästi, veli!

III

Taneli Rossi oli tehnyt suuren matkansa.

Kuninkaallisen saattueensa keralla hän oli vaeltanut kymmenen peninkulmaa mutkittelevaa maantietä, paahteista ja varjoista, aina sen mukaan noudattiko tie metsäisiä seutuja vai päivänkäypiä aukioita.

Ensimäisen pajukon luona hän oli kietaissut pajunoksan hattuunsa ja koristanut sauvansa keväisen koivun notkealla varvulla. Tuomentuoksuinen ilma oli leyhkynyt hänen ympärillään ja linnut pitäneet juhlamusiikista huolen. Ahkerat mehiläiset olivat lentäneet airuina, hänen oman, vanhan sydämensä nuortuessa uudelleen kaiken tämän harvinaisen ihanuuden keskellä, ja niin oli menomatkasta tullut yhtenäinen riemukulku.

Ja sittenkin hän oli tullut liian myöhään!

Sinä pilvettömänä iltapuhteena, jolloin hän palasi takaisin kaupunkiasuntoonsa, näännyttävän paahteen ja pölyn saartamana, läpiuupuneena ja kaikkea kaunista toivoa vailla, tapasi Olli Jalas hänet kuin myötynä miehenä samoissa tamineissa, jopa samalta tuoliltakin kuin korkealentoisen lähtöpäivän aamuna.

— Terve mieheen! toivotti Olli jälleennäkemisen ilolla ovelta. — Turhaan täällä jo parina päivänä kävin kolkuttamassa. Mitä matkalta kuuluu?

Jos Olli toivoi tapaavansa toverinsa jäähyväishetken helkkyvässä mielenvireessä, pettyi hän täydelleen. Masennuksen huokauksen hän sai ensimäiseen kysymykseensä vastaukseksi. Jopa toiseen ja kolmanteenkin.

— No eipä ihme, jos oletkin tyyten väsynyt, mies poloinen, surkutteli hän istuessaan Tanelin viereen tyhjän, lohduttoman pöydän ääreen. — Niinpä olisitkin kelpo löylyn tarpeessa, veli, eikä sen päälle pari lasillista haitaksi ensinkään... Jo minä aavistin mitä sellainen matka kysyy, ei se ole leikintekoa, veikkonen. Mutta haastahan tuossa jo jotakin. Eikö sieltä edes terveisiä lähetetty?

Taneli kääntyi laskien kätensä raskaasti Ollin olkapäälle.

Hänen kasvoillaan asui masennus.

— Kai sieltä olisi niitäkin lähetetty, jos... jos en...

— Jos et mitä? kiirehti Olli, kun Tanelin ensimäiset sanat kuolivat pois kuin heikko kaiku metsän taakse.

— Jos en tullut liian myöhään.

— No kas niin! Ja montako vuotta liian myöhään sinä oikeastaan matkaan läksitkään?

— Iva pois nyt, ärähti Rossi. — Tai jos tuo veikeys on kotoisin virastopöytäsi äärestä niin — hae sitä hieman lisää sieltä.

— Elähän tuossa... lepytteli Olli. — Sinä tulit liian myöhään siis.

— Minä myöhästyin kokonaisen kauniin Luojan päivän. Sillä näes: päivää aikaisemmin jos tulin, näin hänet vielä elävänä, tämän ilmakehän asukkaana, jos kohta lähtövalmiinakin. Mutta nyt. Arkussa makasi viileän pimentoisessa köynnösmajassa.

— Elä, elä veikkonen...

Taneli pyyhkäisi otsaansa. Sen taakse näinä päivinä pyrki pyrkimistäänkin hukkaanmenneen elämän paino nietostautumaan.

— Vai niin täpärälle otti...

— Niin, veli Olli. Mutta kaunis hän oli katsella vielä siinäkin. Harmaiksi olivat hiuksensa käyneet — muistatko vielä miten somiin laineisiin ne laskeutuivat tästä näin ohimoilta — ja paljon oli jo ryppyjäkin kasvoissaan. En tiedä, oliko kuoleman käsi lientänyt vai tiivistänyt niitä siinä, kuitenkin kaikitenkin, entisen ikimuistoisen ilmeensä niiden lomitse löysin... Kivikkoinen sen poloisen polku on ollut... Luoja yksin tietää, moneenko terävään kiveen jalkasensa haavoitti... Siinä, näes, vanha palvelija kertoi yhtä ja toista. Mutta eipä siltä, olin sen kaiken, ja paljon muutakin, sielussani tuntenut... pitkin matkaa, näethän.

Taneli Rossi painoi kasvot käsiinsä ja istui niinikään pitkän, äänettömän hetken, kyynärpäät polvien varassa.

— Vanha, kunnon ystävä — mietiskeli Olli — siinä nyt on sinunkin elämäsi kuin sairas lintu kohtalon suuressa kourassa... Poissa on mielen hehku ja selkäranka...

— Ei, ei... jupisi hän sitten ääneen, ja hänen sääliviin silmiinsä tuli äkkiä jotain pelästynyttä ja avutonta. Hän oivalsi sinä hetkenä, että jos ei Taneli tuosta tule entiselleen, on hänen omankin elämänsä paras maku mennyttä. Kotona ainainen jankutus Lotan kanssa... virastossa kuin erämaassa... Täällä, toverin katon alla, oli elämän juhlahetket vietetty, täällä, tai ei missään, ne yhä edelleenkin tulivat vietettäviksi. Mutta jos poika parka on mennyttä miestä, jos hänestä vuotaa elämänneste, tuo ehtymätön hyvätuulensa ja vanhan siunatun sydämensä koeteltu toverihenki — niin Jumala paratkoon silloin Olli Jalastakin!

Ja hän pani kätensä ristiin huokaisten. Paljoa ei hän luullut elämältä pyytäneensä — ainakaan viime aikoina — vietiinkö nyt se vähäinenkin?

— Elä huokaise, Olli, ei se siitä somene, virkkoi Taneli valoisammin ja nousi seisaalleen.

— Kas...

Hän hämmästyi Ollin kasvojen avutonta haikeutta. Niin syvää osanottoa ei hän luullut saavansa, tuskin Ollissa sitä niin voimallisena löytyvänkään. Ja aavistamatta Ollin surun itsekästä syytä, sykähti hänen sairas sydämensä taas kerran kiitollisena toveruuden verrattomasta lahjasta.

Olli tarttui halukkaasti kiinni siihen valoisampaan, joka puikahti esiin Rossin mielialassa.

— Kuollut on kuollut, veikkonen. Kaikki me sen ajan lapset olemme kohta maan povessa. Ajattelehan vain, Taneli, kuinka nopeasti tästä elämänvähäsestä selvitään ja — taivas sentään — kuinka pikkuriikkisen me sen kuluessa valmista saamme. No, se kaikki ei ole kai meidän omassa vallassamme... Tuota, sitähän minun piti sanoa, että kun on senlaatuinen sisäpuoleltaan — hän painoi sormellaan Tanelin rintaan — kuin sinä siinä, niin ei kai nykyinen asiantila ole edellistä pahempi... tarkoitan, että ei kai se, joka kolme vuosikymmentä eli Keron rouvana, ole nyt sen etempänä sinusta kuin eläessäänkään...

— Ei, sanoi Taneli, ja hänen äänessään soinnahti melkeinpä riemua. — Pikemmin päinvastoin. Mutta sitäkö minulla olisi oikeus surra — _minulla_.

— Entä keronrantalainen itse?

— Kas...

Tanelin silmä kävi tuikeaksi ja ääni kylmäksi.

— Vielä sen pirun pää on pystyssä ja jalka liikkeellä. Vai niinkö luulit, että siellä juomingeista olisi loppu tullut...

— Tapasitko?

— Tapasin ja en tavannut. Tämä ukko kyllä — hän vilkaisi tarkoittavalla silmäyksellä varttansa — _Taneli Rossi ei_, ymmärräthän.

Sammunut ilme hiipi jälleen Rossin kasvoille, ja tarina katkesi siihen. Neuvotonna seisoi Olli tuoliin nojaten, ja hänenkin mielialansa vajosi vajoamistaan. Kuin apua etsien kulki Ollin katse seinällä kohdaten viulun, joka riippui siinä äänetönnä ja yksinäisenä aivan kuin isäntänsäkin, ja niin sai hän ajatuksen yhdistää nuo kaksi.

— Taneli, sinä soitat nyt, sanoi hän käskevästi ja otti viulun asettaen sen Rossin polville.

— Kuuletko, veli — sinä soitat!

Ja Taneli totteli.

Väsynein elein hän viritteli ja reistaili hyvän hetken soittokonettaan, mutta jo ensimäiset sävelet toivat vapautusta. Niin haikeita ja lohduttomia kuin ne olivatkin — hänellä oli ihmeellinen taito siirtyä kappaleesta toiseen pienin, omintakeisin yhdistelmin — saivat ne vähitellen valoisamman pohjasävyn, joka yhä virtasi ja seestyi kuten syvenevä puro kesäisten kenttien halki kulkiessaan.

Minkä, kaiken hän eli, mitä toisteli mielessään sillä aikaa kuin jousi juoksi edestakaisin vanhan viulun kielillä, sitä ei Olli Jalas kyennyt seuraamaan.

Mutta hän näki Tanelin kasvojen valkenevan valkenemistaan.

— _Aina_ on kauneimmissa runoissa surunpirskettä, virkkoi Rossi yhtäkkiä, seisauttaen hetkeksi jousen kulun. — Veli Olli, tämä retki vaiheineen oli minun vaivaisen elämänlauluni nousukohta — sitäkö murehtisin.

Ja hän antoi sävelten tulvia jälleen.

— Totta maar... mietti Olli kumartunein päin, eikä tuloryyppy muistunut hänen mieleensä sinä päivänä laisinkaan.

LUOJAN MAINETTA PARANTAMASSA

Puuttoman aukeaman reunassa seisoo harmaa mökki, ja sinne johtava polku kiertelee monimutkaisena kivien ja kantojen keskellä, ennenkuin päättyy matalien, puolilahonneitten portaiden eteen pajukon juurelle, joka elinvoimaisena kiipeää ylös vähävetisen joen uomasta, seisoakseen kunniavahtina köyhän asunnon edustalla.

Portailla istuu juro mies paitahihasillaan, paikkahousuissa. Hän vetää savuja pahanpäiväisestä piippunysästään, häätäen väliin tungettelevaa kärpästä luotaan, väliin kuunnellen tuvan avoimeen oveen päin, josta kuuluu hiljainen, pidätetty voihke.

Metsän reunasta, mistä polku pujottautuu aukeamalle, tulee esiin valkea olento astuen mökkiä kohden. Mies portailta seuraa sen askeleita, ihmetellen kuka tulija lienee. Eilen oli pappikin tullut samaa tietä, tuosta juuri noinikään kivikon poikki polkaissut ja — asianharrastuksesta kylläkin — käynyt katsomassa sairasta vaimoa, jonka sylistä tuoni oli vienyt kolmen vuorokauden vanhan kastamattoman lapsen. Mutta jos luulit, että hengenmies toi lievitystä heikkovoimaiselle, pelon saartamalle vaimolle, niin erehdyit. Epätoivonpa jälkeensä jätti, ei antanut lohtua... Kova sillä oli Jumala, kiivas ja kostava... Kova oli itsekin, ehkä eniten virkansa puolesta. Mutta minkä he olivat tainneet, ei heillä ollut aavistustakaan sellaisen terveeltä näyttävän lapsen kuolemasta, ja niin ei sille ymmärretty antaa hätäkastettakaan.

Miehen näitä miettiessä on tulija ennättänyt tuvan luokse. Hän näyttää nuorelta ja herttaiselta, tekee ystävällisesti hyvänpäivän ja istahtaa käskemättä portaan reunalle, tiedustellen onko paikan nimi Pajuoja.

— Siksihän ne tätä nimittävät, vastaa torpanmies soinnuttomalla äänellä. — Vieras taitaa olla kaukaa, kun ei tunnekaan.

Vieras ei ole kuitenkaan etempää kuin Rantakartanosta. Hän sanoo tulleensa äitinsä lähettämänä, kun oli kuultu Pajuojan emännän sairastavan.

— Sairastaahan se, sairastaa. Ja kun tauti on vielä niin kahenlaatuista, ei ole paranemisesta äkin tietoakaan.

— Miten niin kahenlaista?

— Ka, kun sielukin poloisella potee, ei ruumis ainoastaan.

Ja lyhyin, koruttomin sanoin selittää mies tilanteen, joka on johtunut kastamattoman lapsen kuolemasta ja pastorin ankaroista sanoista — ei ollut näet antanut suuresti iankaikkisen elämän toivoa.

Nuori nainen kuuntelee tarkkaavasti selostusta, ja hänen lämpimistä silmistään kuvastuu osanotto. Hän nousee nopeasti ja menee tupaan, joka ei ole läheskään niin siisti kuin sen toivoisi olevan. Mutta asiahan on ymmärrettävissä, emännän sairaus on siihen syynä, järjestävä käsi lepää hervotonna, ja hirveä epätoivo estää elämänvoiman paluun.

Vieraan ystävällinen ääni herättää sairaan horrosmaisesta unesta. Hän katsoo tylsästi tulijaa odottamatta keltään mitään — enemmän ihmisiltä kuin Jumalaltakaan. Hänet on nyt kerta kaikkiaan sysätty toivottomuuden kuiluun...

Ei toki sysätty, ei. Itsehän hän on siihen joutunut, eikä tahallisesti itsekään. Laiminlyönti se ei toki ollut — mies tuolla portailla tiesi sen kyllä — onnettomuus heidät yllätti kesken kauniimpia toiveitaan.

Hän vaikeroi jälleen ja vääntää epätoivoisena kuihtuneita käsiään. Lapseni, lapseni! — huutaa koko hänen olemuksensa.

Avuntuoja käsittää aseman äärimmäisen vakavuuden ja siksi hän ponnistaa kaiken voimansa, kokoaa kykynsä ja elvyttää hienoimman osanottonsa valaakseen toivoa ja lohdutusta tyhjäksi lakaistuun sydämeen. Mutta kuinka hän taisteleekaan, on tulos aivan niukka. Hetkittäin heräävä valonvälähdys kuolee ensi tuikahduksiinsa. Sellaisesta saarroksesta ei hevillä löydy ulospääsyä.

Mieskin on tullut sisään.

Hän on pysähtynyt ovelle ja nojaa rennosti pihtipieltä vasten seuraten äänetönnä vieraan ja vaimonsa keskustelua. Häneltäkin on toivo mennyt — sillä Kaikkivaltias tietäköön miten käy ihmisten, joilta hädän hetkenä riistetään armollinen Jumala —!

Yhtäkkiä kirkastuu vieraan katse, äsken jo niin murheelliseksi laukeava, hän tarttuu sairaan käteen, hyväilee sitä hellävaroen ja virkkaa:

— Mutta sanoihan pastorikin, että Jumala on rakkaus?

— Kuinkas muuten.

— Ja että hän rakastaa ihmistä enemmän kuin äiti konsanaan lastaan?

— Kuin äiti konsanaan...

— No niin. Ajatelkaahan nyt... ajatelkaahan, että te joskus antaisitte oman lapsenne toisen henkilön huostaan ja teillä olisi tuon toisen kanssa sellainen välipuhe, että hänen pitäisi esimerkiksi pestä lapsi hetimiten saatuaan sen. Mutta nyt hän — vaikkapa välinpitämättömyydestä — laiminlyö tuon pesun, eikä ehkä muutenkaan kovin paljon huolehdi lapsenne hyvinvoinnista, _voisitteko_ te siis hyljätä lapsenne sen vuoksi, ettei välipuhetta täytetty, heittäisittekö pienen poloisen luotanne ja _kieltäisitte_ hänet, jos kohta tuon toisen pesusieni ei pyyhkäissytkään hänen armaita kasvojaan.

— Voi enhän toki milloinkaan!

— Ette tietenkään. Lapsenne olisi teille yhtä rakas pesemättömänä kuin pestynäkin. Ja uskoisiko kukaan rakkauttanne, jos toisin menettelisitte... Ja nyt te olette vain ihminen ja tunteenne vain ihmisen rakkautta. Uskoisimmeko siis Jumalasta jotain niin kovaa, niin lohdutonta ja rakkaudelle vierasta? Eikö mieluummin ääni sisässämme sano, että moinen luulo on ennemmin Jumalan pilkkaa kuin pelkoa —

Hän ei ennätä lopettaa lausettaan.

Sairas ponnahtaa istumaan, nojaten toisella kädellään tyynyyn ja vieden toisen kiireesti otsalleen. Siinä syttyy hänen kasvoilleen jälleen valo, joka ei sammu, vaan kirkastuu. Silmä katsoo kauas, näkee avatun tien ja ojennetut kädet ja — suuri ahdistus laukeaa viimeinkin.

Hän on liian onnellinen sanoakseen sanaakaan, vain hiljainen vapautus riemuitsee syvinnä sielussa. Kyynelherkkä katse etsii ympäri tupaa ja kohdattuaan miehen katseen ovensuusta näyttää sanovan:

— Katsos, _niinhän_ sen täytyy olla, vaikka me hädissämme emme jaksaneet käsittää sitä...

Mieskin on syvästi liikutettu.

Terve elämänpäivä loistaa hänen edessään arkiaskareineen, sunnuntailepoineen. Hän on saanut vaimonsa takaisin.

Ja lapsi — lapsi on tallessa.

PAPPI