Part 7

"Minä kehoitan sinua siis kärsivällisyyteen, Jaakko! Miksi sinun pitäisikään hätäillä? Sinun terveytesi on hyvä, eikä se ole vielä mitään kärsinyt. Ikävä tulee sinua tosin vaivaamaan, kun sinulla ei ole ketään, jolle haastella; mutta silloin tulee sinun ajatella, kuinka monta vangittua on tuomittu kuukausiksi, jopa vuosimääriksikin vaikenemaan, joilla ei edes ole se lohdutus, että he, niinkuin sinä kärsit viattomasti. Siis toivon, ettei sinulta tule puuttumaan kestäväisyyttä, ja ainoastaan yksi seikka tekee minut kovin levottomaksi, nimittäin minun kuolemani vaikutus sinun mielialaasi. Kun sinä näet minun vanhan, heikon, hengettömän ruumiini, niin sinua valtaa kammo ja pelko, ehkäpä tuska ja kauhistus, ja sinulla tulee olemaan suuri vaiva voittaa tämä tunnelma."

"Mutta miksi sinun oikeastaan tulisi peljätä isoisäsi maallisia jäännöksiä? Puhukaamme lähemmin näistä asioista, Jaakko! Pelkäätkö sinä minua, kun minä makaan? Pelkäsitkö sinä, kun minä äskettäin menin tainnoksiin? Et! Miksi siis peljätä, kun sekin päivä on tuleva? Tiedäthän sinä hyvin, että minä, sinun vanha isoisäsi, en koskaan tekisi sinulle mitään pahaa!"

"Kun minä olen kuollut, Jaakko, niin kätke minun jäännökseni maahan. Kaiva kuoppa maahan tuonne maitokamariin, johon emme koskaan tai ainakin hyvin harvoin käymme, koska se nyt ei ole meille tarpeen. Sinun pitää tehdä se niin syvä, että minun ruumiini mahtuu siihen, ja pane se sinne alas ja anna sen siellä levätä, kunnes kevät tulee ja vapauttaa sinut vankeudestasi. Sinun isäsi tulee kyllä sitte pitämään huolta, että minut pannaan kirstuun ja haudataan kyläkuntamme hautausmaahan, jossa minun vanhempani ja esi-isäni lepäävät hiljaisessa unessa."

"Kun olet täyttänyt kaikki nämä surulliset velvollisuudet, tulet tosin tuntemaan itsesi sangen yksinäiseksi ahtaassa asunnossamme, sinä olet vuodattava paljon kyyneleitä, sinä tulet minua huutamaan, ja minä en voi kuulla sinun ääntäsi! Mutta silloin, Jaakko, lapseni, ole varuillasi etteivät murheet mieltäsi murra. Käänny siiloin Hänen puoleensa, joka aina meitä kuulee, kun me luottamuksella Hänen apuansa anomme. Jumala, kaikkialla läsnä, on oleva sinun lohdutuksesi, sinun turvasi, sinun vartijasi! lupaa minulle, Jaakko, kääntyä hänen puoleensa, kun sinun sydämmesi on sortumaisillaan kärsimysten taakan alle!"

Jaakko kuunteli kyynelsilmin, mutta hänen kädenpuristuksensa ilmoittivat isoisälle, että hän oli päättänyt seurata hänen opetuksiansa.

Muutamia päiviä vieri taas toivon ja epätoivon vaiheilla. Pimeys, joka vallitsi suurimman osan päivästä, vaivasi sairasta, ja hän halusi valoa, tahtomatta kumminkaan suvaita että lamppu paloi kaiken päivää. Jaakon mieleen juolahti laatia jonkunlainen yölamppu. Hän täytti juomalasin puoleksi vedellä, kaatoi vähän öljyä sen päälle, laati ohuen sydämmen, jonka hän kiinnitti kolmeen korkkipalaseen ja pariin rautalankaan, asetti tämän yksinkertaisen laitoksen öljyn päälle, sytytti sydämmen ja niin hänellä oli valaistus, joka tosin oli sangen heikko, vaan joka myöskin kulutti hyvin vähän öljyä, mutta antoi kumminkin riittävän valon, joka oli paljoa parempi kuin tähän asti vallitseva pilkko pimeys.

Isoisä osoitti suurta riemua pojanpoikansa pienelle keksinnölle: mutta valitettavasti olikin tämä viimeinen, jolla Jaakko sai häntä ilahduttaa. Hänen päivänsä pääte oli lähellä.

Yhdeksäntenä päivänä tammikuuta tapahtui, mitä Jaakko kauan oli odottanut. Hänen isoisänsä, hänen kärsimyksiensä ainoa kallis kumppani, otettiin Jumalan päätöksen mukaan pois hänen rinnaltansa.

Miten hän kantoi tämän suuren kaipauksen, miten hän häntä kaihoten itki, miten yksinäisyyden, turvattomuuden kauhu syöksyi hänen päällensä, sen näemme paraiten hänen omista sanoistansa, liittämällä tähän muutamia katkelmia hänen päiväkirjastansa.

"Minun Jumalani, se on sinun tahtosi, sinä olet niin päättänyt!" kirjoitti hän kymmenentenä päivänä vihkoonsa. "Minä olen yksin sinun kanssasi, minun Jumalani, kauas eroitettu koko maailmasta! Eilen se tapahtui... Mutta minulle on mahdotonta nyt jo kirjoittaa paperille tuon surkean kertomuksen hänen kuolemastansa! Minun sydämmeni vuotaa verta, ja minun kyyneleeni tulvivat tälle paperille."

12 päivä tammikuuta.

"Niin, tänään on kahdestoista päivä! Kaksi päivää on kulunut siitä, kun minä yllä seisovat rivit olen kirjoittanut. Minun järkeni palaa, minä tajuan jälleen, ja suokoon Jumala, etten uuteen epätoivoon sortuisi. Oi, ellen tietäisi että Herra Jumala on minun luonani, niin kuolisin tuskaan ja huoleen!"

15 päivä tammikuuta.

"Vielä kahdeksantena päivänä olin minä täynnä toivoa, sillä minun hyvä isoisäni näytti voivan tavallista paremmin. Mutta tuskin olin iltasella laskeutunut vuoteelleni, kun minä kuulin hänen huokailevan. Minä juoksin ylös. Odottamatta että hän minua avuksensa huutaisi, heitin minä vaatteet päälleni, sytytin aina valmisna seisovan yölampun ja kysyin sairaalta, mikä häntä vaivaisi?"

"Tainnoskohtaus", vastasi hän, "tapahtuma niin kuin äsken, ellei aivan..."

Tähän hän päätti.

"Tahdotteko ehkä ottaa lasin viiniä, rakas isoisä?" kysyin minä.

"Ei, lapseni", kuului vastaus. "Hiero ainoastaan minun käsiäni ja kulmiani vähän viiniätikällä... ja sitte... mene noutamaan Kristuksen Seuraamisesta, ja etsi se paikka, jonka minä tätä tilaisuutta varten olen merkinnyt."

"Minä tottelin, ja kun minä olin kostuttanut hänen käsiänsä ja kulmiansa viiniätikällä, sytytin minä lampun nähdäkseni paremmin. Sitten heittäysin alas polvilleni ja luin seuraavan paikan neljännen kirjan yhdeksännestä luvusta: 'Herra, minun Jumalani, sinun on kaikki mitä taivaassa ja maan päällä on! Minä uhraan sinulle kaiken sen hyvän, mitä minussa on, vaikka se onkin vähäistä ja vaillinaista; että sinä sen puhdistaisit ja pyhittäisit. Ota se armollisesti vastaan ja kehitä sitä paremmaksi ja saata minut, hidas ja kelvoton ihmisraukka, autuaasen ja hyvään loppuun...'"

Näiden sanojen kohdalla keskeytti minua isoisä, otti minun käteni omiensa väliin ja rukoili.

"Herra, minun Jumalani", puhui hän, "sinä hetkenä, jolloin minä olen seisova sinun edessäsi, anna minulle anteeksi, etten ajattele ainoastaan minun sieluni pelastusta, mutta myös tätä poika parkaa! Sinä huudat minua luoksesi, ja yksinäisyyteen täytyy minun jättää tämä lapsi! Minä vapisen ajatellessani hänen tulevia kärsimyksiänsä ja koetuksiansa! Minä vapisen että hänen luottamuksensa sinuun voisi horjua! Oi, Herra, anna Sinä hänelle voimia, opeta Sinä häntä, että hän rauhassa eläisi, niinkuin minä olen valmis rauhassa kuolemaan!"

"Ah, minun Jumalani, minä olen toivonut saada hänen kanssansa käydä alas näiltä vuorilta ja vielä kerran nähdä kevään! Sinun tahtosi ei ollut minun tahtoni, Herra; mutta Sinä suonet, että hän jälleen saa nähdä kotinsa! Lahjoita hänelle kestävyyttä, viisautta ja rohkeutta, ja anna että hän myös minun kuolemani perästä kestävä ja kärsivällinen olisi! Jos vaan hänet annetaan takaisin omaisillensa, niin siunaan minä kohtaloani, sillä minä en epäile, että ne koettelemukset, jotka sinä hänen päällensä panet, Herra, tulevat hänen sielunsa pelastukseksi. Hän ei koskaan tule unhottamaan niitä liikutuksia, joita hän tässä yksinäisyydessä on tuntenut."

"Anna anteeksi, Herra, että minä vaan hänestä puhun! Mutta minähän ainoastaan hartaasti rukoilen hänen sielunsa pelastuksen puolesta, joka minun sydäntäni vielä enemmän painaa kuin ne vaarat, jotka uhkaavat hänen henkeänsä!"

Melkein näin kuuluivat armaan isoisän sanat. Hän puhui verkkaan ja heikolla äänellä. Sitte pyysi hän minua rukoilemaan, ja lausui sillä välin raamatunlauseita sellaisella alttiudella ja kristillisellä nöyryydellä, että ne minua liikuttivat sisimpään sydämmen pohjukkaan saakka. Eräs seikka, itsestänsä vähäpätöinen, enensi vielä minun huoliani. Valikki, heräten tavattomasta valon hohteesta, alkoi surkeimmalla äänellä määkyä.

"Valikki raukka!" sanoi isoisä. "Minun täytyy sitä vielä kerran hyväillä. Mene, päästä hänet irti, lapseni, ja taluta hänet minun vuoteeni ääreen."

Minä tein mitä hän tahtoi, ja Valikki, ollen tuttavallinen ja kesy, asetti kumpaisetkin etujalkansa vuoteen reunalle ja nuuski sieltä ja täältä, jos ei jotain annettaisi hänen maistella. Kun arvelin että se olisi isoisälle mieliksi, annoin minä nopeasti kourallisen suoloja kädestäni, ja Valikki pisti ne mielihyvällä poskeensa.

"Hyvä, hyvä on, Valikki", sanoi isoisä vielä kerran hyväellen ja silitellen sitä. "Kunnosta itseäsi, elukkani, äläkä anna Jaakon joutua maidon puutteeseen!" Sen perästä käänsi hän päänsä pois, ja minä talutin Valikin jälleen loukkoonsa.

Siitä lähtien isoisä puhui ainoastaan vähän. Hän pyysi minua jäämään luoksensa ja pitämään kiinni hänen kädestänsä; heikko vavistus värähti aika ajoittain hänen jäsenissänsä, ja ainoastaan katseilla lausui hän hellyytensä minua kohtaan. Minä haastelin hänelle muutamia lempeitä sanoja, ja ne näkyivät tekevän hänelle iloa. Sentähden kumarruin minä alas hänen puoleensa ja lausuin kaikella mielenmaltilla, minkä minä voin saavuttaa: "Hyvästi, isoisä, hyvästi ja näkemiin saakka taivaassa! En koskaan unhota sinun hyviä neuvojasi, vaan koettelen aina hartaasti niitä noudattaa! Minä uskon isään Jumalaan, ja Vapahtajaan, hänen ainoaan poikaansa! Älä huolehdi minun kohtaloani, isoisä! Sinä olet minut niin hyvin valmistanut, että minä kaikessa löydän turvan Jumalassa!"

Tässä puristi isoisä hartaasti kättäni ja yritti vastata minulle; mutta hän ei jaksanut muuta kuin ainoastaan huokauksella ilmaista minulle ilonsa.

"Oi, minä vakuutan, isoisä", jatkoin minä, "aina tulen muistelemaan sinun neuvojasi, ja rakkaudesta sinuun en tule suinkaan laimin lyömään mitään, joka voi pitää yllä minun henkeäni ja pelastaa minut tästä tilasta. Hyvästi, rakas isoisä! Taivaassa tulet tapaamaan minun äitiäni, ja myös isääni; sano heille että minun hartain pyrintöni aina on oleva noudattaa heidän ja sinun esimerkkiäsi! Hyvästi, oi, hyvästi!"

Tunsin vielä vavistuksen, vienon heikon väristyksen, joka värähti hänen jäsenissänsä; se olikin viimeinen. Hänen kätensä, joka vähitellen oli kylmennyt, soljui minun kädestäni, "Jumala... sinun... kanssasi... lapseni..." kuiskasi hän, ja sitte hän erosi tuskatta, vavahduksetta, antamatta kuulua enää huokaustakaan.

Ensimmäiset hetket, jotka minä sen jälkeen elelin, olivat minulle kauheita. Kun olin ensin hiukan jälleen tointunut siitä huumauksesta, johon minun hyvän isoisäni kuolema oli minut saattanut, kun minä havaitsin itseni tässä surkeassa asunnossani aivan yksin kuolleen ruumiin kanssa, silloin, niin silloin värisytti vastustamaton kauhu jäseniäni, erittäinkin kun nyt täysi yö kätki minut salaperäiseen pimeäänsä.

Seuraavana aamuna sain minä kumminkin niin paljon mielentarmoa itseeni, että minä voin vetää ylös seinäkellon ja lypsää Valikin. Pakkanen muistutti minua että tuli oli tehtävä takkaan, mutta sen perästä vaivuin minä synkkään horrostilaan, joka kesti iltaan saakka. Siihen aikaan nousi ulkona jura myrsky sellaisella pauhinalla ja ulvonnalla, että se tunkeutui minun majani suljettuun huoneesenikin, joka nyt enemmän kuin koskaan oli ruumiskirstun kaltainen.

Minä istuin uunin nurkassa yölampun himmeässä valossa, selkä vuoteeseen päin käännettynä; vähitellen tunsin minä jonkunlaisen kammon valtaavan mieleni; minä en voinut pitää koossa ajatuksiani; kauhu kauhun perästä hiipi minun selkäytimeni ylitse, ja minä olisin tuskasta ja pelvosta kadottanut järkeni, ellen minä oikeaan aikaan vielä olisi rohkaissut mieltäni.

"Mitä ihminen pelkää, siihen pitää hänen heti suorastaan kiinnittää silmänsä", puhuin minä itselleni, muistutellen muutamia hyvän isoisäni neuvoja, ja nousin ylös lähestyäkseni vuodetta. Minä katselin isoisää, minä uskalsin häntä liikuttaakin. Se oli tuskallinen hetki; mutta minä vastustin kammoani, minä uudistin katseeni, koskettelin häntä uudelleen, ja tunsin miten kauhu vähitellen väistyi minusta.

Sen ajan perästä palasin minä jälleen vähäisen väliajan kuluttua takaisin hyvän isoisäni kuolevaisen verhon luo ja toimitin tyynenä ja rauhallisna kaikki ne pienet palvelukset, joita tavallisesti siihen tottuneet ihmiset niin kylmäverisesti toimittavat. Ilmeet nukkuneen kasvoissa olivat niin lempeitä ja rauhallisia, että ne vastustamatta puristivat kyyneliä silmistäni.

"Ei", sanoin minä kyyneleet kurkussa itselleni, "vanhan, armaan isoisäni maallisten jäännöksien ei pidä mitään pelkoa minussa vaikuttaman."

Ja kumminkin palasi sama pelko jälleen, kun minä valmistauduin levolle menemään; mutta minun tilassani ja minun iälläni ei voine kukaan sitä tuskin ihmetellä. Pitikö minun nukkua kuolleen ruumiin vieressä? Minun rohkeuteni ei ulottunut niin pitkälle, ja minä etsin, sitä en minä voi kieltää, sangen heikon avun mieltäni masentavaa pelkoa vastaan, jonka tunsin voimakkaasti palaavan. Minä menin Valikin luo ja heittäydyin sen viereen. Lämpö, sykkivä elämä, jonka minä eläinparassa löysin, ja sen säännöllinen hengitys antoivat minulle jonkunlaista turvaa.

Mutta miksikä minä vapisin uudestaan tuskasta kaikissa jäsenissäni, kun tuo pieni yölamppu sattumalta sammui? Mieletön lapsi, niinhän olen! Minkä turvan antaa minulle siis tämä heikko liekki? Voipiko se minua varjella, pahasta suojella? Minun hengityksenihän sen sammuttaa, yksi ainoa huokuminen antaa sen kadota, ja kumminkin annan minä rauhani ja tajuntani siitä riippua!

Vihdoin tuli Kaikkivaltiaan, jota tuskissani rukoilin, minua sääli; hän rauhoitti minun kiihottuneita hermojani; minä nukuin ja makasin rauhallisesti ja sikeästi.

Seuraavana aamuna minä jatkoin rohkeusharjoituksiani. Pidettyäni huolta vuohesta ja toimitettuani tärkeimmät askareet, lähestyin minä rohkeana ruumista, enkä ainoastaan sitä kosketellut, mutta pidinpä vielä monta hetkeä isoisän rakasta kunnianarvoista päätä käsieni välissä. Minun pelkoni poistui, mutta minun suruni lisääntyi. Kumminkin oli tämä vaihos, joka minusta näytti sekä luonnolliselta että järjelliseltä.

Minun ajatukseni kääntyivät nyt hautaamishuoliin, ja minä johduttelin mieleeni, mitä minun hyvä isoisäni oli siinä suhteessa lausunut. Mutta vielä oli se minusta liian aikaista käydä tähän työhön käsiksi. Minä torjuin nämä ajatukset ja vietin päivän surullisissa mietelmissä. Vihdoin laskeuduin jälleen levolle ja nukuin, niinkuin edellisenkin yön, häiritsemättä ja sikeästi.

Seuraavana aamuna sen jälkeen koettelin kirjoittaa päiväkirjaani; mutta minun täytyi se lykätä tähän päivään, jolloin minun mieleni on vähän rauhallisempi ja tyynempi. Rukoukset Jumalaan antoivat minulle rohkeutta ja mielenlujuutta jälleen; minun kiihkeä mielentilani asettui vähitellen, ja minun pelkoni muuttui, niinkuin armas isoisäni oli ennustanut, suruksi ja huoleksi.

Oi, kuinka monta kyyneltä minä olen vuodattanut sinun ruumiisi ylitse, minun kallis, unhottumaton isoisäni! Minä en voinut hänestä erota! Mutta vihdoin piti minun huolimatta vastahakoisuudestani ajatella hänen hautaamistansa, muistellen pyhän raamatun sanoja, jossa on kirjoitettu: multa pitää jälleen maahan tuleman, niinkuin se ollut on.

Minä otin työkaluni ja avasin maitokamarin oven. "Kaikellaisia toimia sinun pitääkin täyttää", sanoin itselleni, kun astuin kynnyksen yli. "Ensin sairaanhoitaja, sitte lääkäri ja nyt vihdoin haudankaivaja!"

Ensimmäinen isku, jonka löin maata vasten, koski sydämmeeni; minun täytyi lakata. Käsivarteni eivät kyllä kieltäneet palvelustansa, -- ei, mutta minun henkeni hervastui, ja tuska ryösti minulta tarmon. Jokainen isku maahan tuotti kumean vastakaiun maitokamarissa, joka oli holvattu kuin kellari. Minun täytyi ensin tottua tähän kaikuun, ja melkein kokonaisen päivän tarvitsin minä työhön, johonka muuten tuskin olisi mennyt kaksi tuntia. Maaperä olikin todella löyhä ja hiekkainen, niin että minä voin sitä kihvelillä heittää syrjään käyttämättä lapiota, ja minä kaivoin sentähden haudan niin syväksi kuin mahdollista. "Sillä", sanoin minä itsekseni, "jos maja eräänä päivänä tulisi seisomaan tyhjänä, olkoon sitte, että minä sen jätän tai kuolen, niin tahdon tehdä ainakin kaiken mahdollisen suojellakseni hyvän isoisäni jäännökset villipedoilta." Minä jatkoin siis verkalleen työtäni, kunnes hauta oli niin syvä, että sen reunat yltivät minun pääni ylitse.

Kello löi kymmenen. Yö oli siis tullut, ja sen kanssa tulivat jälleen synkät ajatukset. Minulla ei ollut rohkeutta käydä hautaamiseen käsiksi, vaikka minun piti sanoa itselleni, että hidasteleminen ei ollut paikallansa. Mutta minä en voinut voittaa itseäni ja sen sijaan kuin minun olisi pitänyt käydä rohkeasti toimeen, kyyristyin alas Valikin viereen ja lykkäsin vielä kerran tuon ikävän toimituksen seuraavaan aamuun.

Tämä aamu tuli, ja nyt en saanut kauemmin vitkastella. Minä vahvistin itseäni syömällä vähän leipää ja juomalla siemauksen viiniä, ja sitten alotin raskaalla sydämmellä työtäni. Edeltäpäin olin jo kaikki siksi valmistanut. Minä asetin rakkaan isoisäni ruumiin laudalle, sidoin hänet huolellisesti siihen kiinni ja heitin viimeisen lempeän, surullisen katseen häneen. Kun minä näin hänet mäin makaavan, pää syrjään kallistuneena, kädet ristissä rinnan ylitse, murtui minulta melkein sydän ja minä itkin katkeria kyyneleitä.

"Minun isoisäni!" huusin minä valittaen -- "sinä jätät minun! Sinä et kuule minua enää! Sinä et anna minulle mitään vastausta! Ijäti, oi, ijäti ovat sinun kalpeat huulesi suljetut!"

Minä tarvitsin muutaman ajan tointuakseni tästä tuskan purkauksesta. Mutta täytyihän se tapahtua! Mitä voi hidasteleminen auttaa?

Vaivalla sain ruumiin kamariin ja haudan ääreen. Hiljalleen annoin hänet soljua alas, ja kun hän nyt pohjalla lepäsi, istahdin minä maahan haudan ääreen ja heittäydyin murheelleni. Kesti kauan ennenkuin voin päättäytyä heittämään ensimmäisen lapiollisen multaa kuoppaan. Vihdoin etsin voimaa rukouksessa. Lankesin polvilleni ja käänsin ajatukseni Jumalaan. Rukoelin voimaa, lohdutusta ja alttiutta itselleni, rukoelin ikuista rauhaa ja autuutta armaalle isoisälleni. Sitte nousin, peitin karkealla liinavaatteella nukkuneen kasvot ja rinnan, ja sitte aloitin toimeni. Käteni vapisivat, ja kyynelvirrat valuivat silmistäni, lapioidessani multaa kuoppaan, mutta kerran alotettuna olikin kohta tämä raskas ja surullinen tehtävä päätetty. Loppuosan päivästä kulutin siten, että veitselläni leikkasin lautaan lyhyen hautakirjoituksen, jonka tahdoin asettaa pään puolelle hautaa.

"Tässä lepää Pietari Ludvig Loprazin maalliset jäännökset", kirjoitin minä; -- "kuollut yöllä 8 ja 9 päivän välillä tammikuuta 18-- pojanpoikansa Jaakko Loprazin syliin ja saman ikuiseen rauhaan saattama."

Minä naulasin lautapalasen paaluun, istutin sen hautakummulle ja suljettuani oven menin keittiöön takaisin, jossa minulla nyt ei ollut ketään muuta kumppalia kuin Valikkini.

"Vaikka tunsin itseni levollisempana, nyt kun ruumis ei enää maannut vuoteella, näin minä kumminkin kohta, etten vieläkään ollut _kokonaan_ voittanut heikkouttani. Minä pelkäsin yhä vielä vaan, ja ainoastaan pelvosta olin sulkenut maitokamarin oven. Tämän heikkouden piti minun voittaa ja minä tein lujan päätöksen. Avasin oven lukostansa, pidin sen ainoastaan linkulla suljettuna, otin tavakseni käydä joka päivä haudalla ja aina ilman valkeata ja toimittaa siellä rukoukseni ainakin aamuin ja illoin. Kaksi päivää sitten olen sen tehnyt ja tunnen että voitan itseni, että rauhani vähitellen palajaa. Ainoastaan tuo surullinen ajatus vielä että olen yksin, aivan yksin, vaivaa minua yhä ja painaa lyijypainolla sydäntäni."

Niin pitkälle Jaakkoparan päiväkirja, jossa hän suunnittelee heikon kuvauksen niistä kauheista hetkistä, jolloin hän yksin eleli aikansa kuolleen ääressä kammottavimmassa yksinäisyydessä. Hän vaipui nyt synkkään alakuloisuuteen, jota hän turhaan koetteli voittaa tarttumalla jälleen niihin töihin, jotka isoisän kuolema oli keskeyttänyt. Hänen ei onnistunut virkistää suruun vaipunutta ja masentunutta sieluansa, ja koko päivät pitkin istui hän kauan tylsämielisessä horroksessa ja katsoa tuijotti takkavalkean tuleen löytämättä tajuntaansa selvää ajatusta.

Ainoastaan kaksi tapahtumaa löytyy tässä päiväkirjassa merkittynä, jotka tempasivat hänet vähäksi aikaa pois tuskiinsa vaipumasta, ja jotka häneen tekivät hyvän vaikutuksen.

Ensimmäinen tapahtui heti hänen isoisänsä hautaamisen jälkeen. Heikko melu piisissä herätti hänen huomionsa, kun hän eräänä iltana oli aikeessa sammuttaa tulen liedessä ja lamppunsa. Lähestyen hän huomasi, että kappale kalkkia kokonansa karstalla peitetty oli ylhäältä savutorvesta pudonnut alas. Karsta kiilui, ja huolistuneena että koko savutorvi olisi tulessa, asettui Jaakko sen alle tutkiaksensa asiaa ja ollaksensa varuillansa turvallisuudestansa. Ensi katseella ylöspäin hän huomasi että hänen huolensa olivat aiheettomia. Mutta kun hän niin seisoi pää takaisin päin käännettynä ja katseet ylöspäin, havaitsi hän jotain, josta ikäänkuin lohduttavan toiveen säde lankesi hänen sieluunsa. Loistava tähti näyttäytyi nimittäin rautaisen savutorven reunalla; Jaakko näki sen verkalleen kulkevan ohitse ja heti katoavan toisen reunan ulkopuolelle. Koko ilmiö kesti ainoastaan muutamia silmänräpäyksiä, ja kumminkin oli tämä tarpeeksi herättämään hänessä vilkkaan liikutuksen. Tähti, joka lähetti säteensä hänen synkkään hautaansa ja kävi häntä hänen yksinäisyydessänsä tervehtimässä, näytti hänestä lohduttavalta tunnusmerkiltä, Herran lupaukselta, ettei hän kokonaan ollut unhotettu ja hyljätty, ja hän lankesi alas polvillensa kiittääksensä Jumalata tästä iänikuisen rakkautensa säteestä. Iloisesti liikutettuna hän meni levolle ja toivoi seuraavana iltana vielä kerran näkevänsä saman tähden, mutta hänen toiveensa pettyi, vaikka hän tarkoilleen oli pannut mieleensä hetken, jolloin se oli näkynyt. Tähti ei enää palannut jälleen, vaan jätti hänelle ainoastaan lohduttavan muiston, joka muutamia päiviä sulostutti hänen yksinäisyytensä kärsimyksiä.

Mutta kauan ei tämä lohdutus riittänyt. Entinen, tuskin voitettu synkkä alakuloisuus palasi jälleen. Hän tunsi itsensä kovin onnettomana. Kuolettava ikävä kalvoi häntä ja hivutti hänen voimiansa. Hän olisi luultavasti vaipunut parantumattomaan raskasmielisyyteen, ellei toinen tapahtuma voimakkaasti olisi kiskonut hänet siitä irti.

Se tapahtui 23 päivä tammikuuta. Jo muutamia päiviä sitte teki Jaakko sen havainnon, että ilma ulkona varmaankin oli lauhtunut. Hän tarvitsikin vähemmin lämmittää kuin muuten eikä savu vetäytynyt niin helposti kuin tähän saakka savutorven kautta. Silloin kuuli hän äkkiä, kellon kahta käydessä iltapäivällä, kaukaisen, kumean pauhinan ikäänkuin ukkosen jyrinän, jyske ja pauke kiihtyi kauhealla voimalla, ja äkkiä hän tunsi ankaran jysäyksen, joka pakoitti hänet säikähtyneenä juoksemaan ylös paikaltaan.

Hän päästi kauhistuksen huudon. Kaikenlaisia talouskaluja keittiössä kaatuivat kumoon; paksu tomu täytti meikein tukehuttaen ilman, ja jo ennen oli Jaakko kattopalkkien ryskeestä voinut päättää, että paimenmaja oli saanut kauhean sysäyksen.

Ensimmäisessä säikähdyksessä luuli hän jo että kaikki oli pirstoiksi hajonnut hänen päänsä päällä. Mutta kohta hän tuli siihen vakuutukseen, että ainakin keittiö vielä oli aivan hyvässä kunnossa, ja hän teki nyt kiertokulkunsa majan ympäri hankkiaksensa varmoja tietoja, josko joka paikassa oli asian laita niin. Mutta tuskin hän oli tullut navettaan, kun jo ensi katseella näki hirvittävimmän hävityksen jälkiä. Joukko pirstaleita peitti permannon; seinät seisoivat kyllä vielä paikoillaan, mutta ne olivat nähtävästi saumoiltaan siirtyneet ja uhkasivat joka tuokiossa langeta alas; osa katosta oli sortunut, ja kalkkia, kattopäreitä, kiviä ja hirsienpäitä makasi hajallansa permannolla. Joku raskas esine oli silminnähtävästi vyörynyt majaa vasten. Luultavasti joku kalliolohkare, joka majan yläpuolella oli irtautunut vuoresta, tai lumivyöryke, joka korkeammalla olevalta äyräältä oli vyörynyt alas, mutta jolla ei kumminkaan ollut tarpeeksi voimaa ruhjoa kaikki rikki allensa ja haudata ne painollansa.