Part 8

Jaakko kiitti Jumalaa, että Hän oli suojellut häntä tästä uudesta vaarasta, ja hänen pelastuksensa näytti hänestä olevan varma tunnusmerkki siitä, että Jumalan isällinen silmä nyt niinkuin aina ennenkin valvoi hänen ylitsensä. Hän voitti jälleen rohkeutta; hänen masentunut mielensä toipui ja hän saavutti uutta luottamusta tulevaisuuteen.

Mutta todella olikin rohkeutta tarpeen tuolle onnettomalle Jaakkoparalle. Kova onni ei vielä väsynyt häntä vainoamasta. Tapahtui mitä jo isoisä salaisesti oli aavistanut: _Vuohi alkoi antaa vähemmän maitoa_.

Jaakko huomasi sen vasta tammikuun keskivaiheilla, ja viidentenä kolmatta päivänä hän ei enää voinut sitä epäilläkään. Hänelle johtui mieleen isoisän sanat, jotka hän kerran oli lausunut: "Mitä tekisimme, Jaakko, jos vuohen maitolähteet ehtyisivät? Epäilemättä tulisi meidän teurastaa Valikki ja käyttää ravinnoksemme sen liha!"

Mutta tappaa Valikki, hänen kärsimyksiensä uskollinen toveri? Ei, sitä ei Jaakko hennonut tehdä! Ainakin päätti hän lykätä tämän hetken niin kauas kuin mahdollista ja sillävälin tyytyä kaikkein välttämättömimpään. Toistaiseksi Valikki vielä antoi vähän maitoa. Juustoa ei Jaakko tosin enää voinut siitä valmistaa, mutta hänellähän olikin vielä muutamia säästössä, ja kukaties Valikin asiat vieläkin voisivat parantua. Tämä piti kumminkin kohta tapahtuman, jos siitä apua olisi. Tarkoin tarkastettuaan kaikkia varojaan laski Jaakko, että hän korkeintaan viisitoista tai kuusitoista päivää voisi tulla näillä toimeen. Ja vielä oltiin tammikuussa, eikä hän siis voinut ajatellakaan voivansa jättää paimenmajaa!

Aina tammikuun 30 päivään ehtyi Valikki päivä päivältä, kunnes Jaakon mieleen johtui antaa sille kaksinkertaisen annoksen suolaa. Mutta tästäkin oli vaan apua yhdeksi päiväksi, ja neljäntenä päivänä helmikuuta sai hän ainoastaan muutamia tippoja. Jaakko oli siis pakoitettu tekemään jonkunlainen päätös Valikin suhteen, niin vaikealta kuin se hänestä tuntuikin.

Kahdeksantena päivänä helmikuuta havaitsi Jaakko Valikin maitolähteet kokonansa ehtyneiksi. Se ei antanut hänelle enää tippaakaan. Hän istahti permannolle elukkaraukan viereen, kietoi käsivartensa sen kaulan ympäri ja itki katkerasti. Tuo ikävä hetki oli siis tullut. Hänen piti, hänen täytyi tappaa kärsimyksiensä lempeä toveri, ainoa elävä olento, joka oli sulostuttanut hänen yksinäisyyttänsä; uskollisen elättäjänsä piti, täytyi hänen surmata, täytyi pistää veitsen sen kurkkuun, täytyi tuottaa sille tuskaa, vaikkakin se oli hänelle osoittanut ainoastaan pelkkää hyvyyttä!

Hän ei voinut vielä päättäytyä tähän julmaan ja kumminkin niin välttämättömään tehtävään. Hän lykkäsi tehtävänsä toistaiseksi. Olihan hänellä ravintoaineita muutamiksi päiviksi, hän tahtoi niitä säästäväisesti, ylen säästäväisesti käyttää.

12 päivä helmikuuta merkitsi hän päiväkirjaansa: "Mahdotonta on minulle niitten tuskien ja murheitten keskellä, jotka minua ympäröivät, panna kaikkia paperille. Minun ravintoaineeni tyhjentyvät, ja kumminkaan en enää voi ilman vaaratta terveydelleni päivän annoksiani supistaa. Valikki sitä vastoin tulee yhä lihavammaksi, tarjoutuu yhä paremmaksi ravintoaineeksi. Ja kumminkin... minä en voi siinä suhteessa voittaa itseäni."

13 päivä helmikuuta.

Minä olen toimittanut uusia tutkimuksia, etsinyt läpi koko majan, monessa paikassa tonkinut maata, -- turhaan! Minä en löydä mitään ravintoainetta enää, ja minun ponnistukseni ovat vaan kiihoittaneet minun nälkääni. Mitenkä käynee minulle ja Valikkiraukalle? Oi Jumala, auta sinä meitä!

17 päivä helmikuuta.

Pakkanen on eilisestä asti niin paljon kiihtynyt, että minun on ollut pakko kaiken päivää lämmittää. Tämä olisi oivallinen ilma säilyttää Valikkiparan lihaa, se jäätyisi ja pysyisi sentähden turmeltumatta. Mutia eikö pakkanen voi jälleen lauhtua? Jos niin kävisi, niin puuttuisi minulta suolaa, suolatakseni lihaa. Ei, minä tahdon vielä odottaa! Odottaa viimeiseen saakka!

18 päivä helmikuuta.

Pakkanen voittaa ylivaltaa ja muistuttaa minulle susien hyökkäystä. Ei mikään nyt estä heitä jälleen vaeltamasta vuoristossa. Jumalani, varjele minua heidän kynsistänsä! Tulla heidän hampaittensa raadeltavaksi, mikä kauhea kohtalo! Mieluummin soisin että lumipyry minut hautaisi. Sellainen kuolema olisi suloinen tuohon toiseen verraten!

20 päivä helmikuuta.

Minä olen tehnyt rohkean päätöksen. Niin, minä huomenna jätän paimenmajan, ja sitä tapausta varten, että minua joku onnettomuus kohtaisi, tahdon päiväkirjaani kirjoittaa, mikä minua on tähän päätökseen saattanut. Eilen herätti minua Valikin määkyminen hirveästä unesta. Minä näin unta, että vereen tahratuilla käsillä hakkasin Valikin palasiksi, ja että eläinparka yhä vielä kirkui kauheasti ja katseli minua haikeamielisillä katseillaan. Tämän huudon kuullessa heräsin minä. Kasvoni olivat kyyneleistä tulvillaan, mutta ihastuksekseni havaitsin, että Valikki oli vielä ihka elävänä. Minä juoksin hänen luoksensa, minä hyväilin häntä herttaisimmalla tavalla... mutta minun riemastukseni katosi jälleen. Mitä minua viivytys auttoi? Vielä kaksi päivää ja minun elantovarani olivat aivan lopussa. Minun piti tehdä päätökseni... minä tartuin puukkooni... minä syöksyin Valikin kimppuun antaakseni sille kuoleman iskun!... Mutta en voinut. Minusta tuntui, ikäänkuin olisin tahtonut tehdä murhan, puukko putosi kädestäni ja sen sijaan että minun olisi pitänyt tappaa Valikki, syleilin sitä uudelleen.

Pakkanen oli ankara, minun täytyi sytyttää tuli, ja kun minä sen ääressä lämmittelin, ajattelin itsekseni: "Koska sudet juoksentelevat lumessa, miksi et sinä voisi tehdä samoin?"

Tämä ajatus pani minut ilosta vapisemaan; mutta kohta sen perästä rupesin jälleen pelkäämään. Etten tarvitseisi uhrata Valikkia, tahdoin siis itse antautua vaaraan, joutua susien kitaan?

Kumminkin -- niin ajattelin minä vielä -- jos tappaisin Valikin, tietäisinkö varmuudella, että sen liha riittäisi siksi kuin pelastusta minulle tuotaisiin? Välistä ovat Juravuoret lumen peitossa kesään saakka, ja niin hyvää tilaisuutta kuin nyt, jolloin hanki kannattaa, ei ehkä tarjoudukaan uudelleen. Vihdoin on susienkin hyökkäys hyvin epätiedossa, ja kun kelkassa ajaa alas vuorelta, niin pääsee nopeasti rientämään paikasta paikkaan, ja koetelkoot sudet, miten he minut saavuttavat.

Ajatus lähteä kelkassa ajamaan ratkaisi asian. Minä aioin vitkastelematta ruveta kelkkaa valmistamaan ja arvelin käyttää siihen soveliaimmat puut, mitkä löytäisin. Kelkka piti oleman hyvästi tehty, tarpeeksi vahva, suuri ja leveä kantaaksensa minua ja Valikkia. Muuten minä kyllä ymmärtäisin ohjata kelkkaa huimaavammassakin vauhdissaan. Valikilta sitoisin jalat kiinni, ettei se olisi minulle esteeksi, ja asettaisin sen taakseni, ja niin lähtisimme uskaliaasti Jumalan nimessä pakoretkellemme.

Kumminkin tunsin olevani vaihtelevien tunteitteni vallassa. En voinut ilman sääliä jättää tätä majaa, jossa olin niin paljon kärsinyt, ja jossa minun armaan isoisäni tomu lepäsi! Minä ajattelen kauhulla sitä pitkää matkaa, joka eroittaa minua kylästämme; mutta kumminkaan en tule päätöstäni muuttamaan. "Jos sinä, oi Jumala, vaan olet minun turvani ja suojani, niin en minä mitään pelkää."

Eikä Jaakko horjunut aikomuksessansa, niin uskaliaalta ja vaaralliselta kuin se näytti ja niin surkeasti kuin se mahdollisesti voisi päättyäkin. Varhain aamulla 21 päivä helmikuuta heräsi hän. Pakkanen tuntui olevan ankarampi kuin koskaan ennen, mutta pakkanenhan juuri suosisikin hänen yritystänsä, ja sentähden hän ei kadottanut tuokiotakaan. Ensiksi hänen piti kovertaa itsellensä tie läpi lumen; mutta kun hän lykätäksensä lumen syrjään ainoastaan tarvitsi heittää sen majan sisään, ei se hänestä tuntunut liian vaikealta. Lapiolla ryhtyi hän rynnäkköön kauan miettimättä ja teki työtä sellaisella innolla, että vihdoin väsyi ja piti hiukan levähtää. Hän meni majaan ja teki tulen.

Mutta tuskin tuprusi savu piisistä ulos, kun hän äkkiä kuuli melua ulkoa. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli, että mahtoi olla susia, jotka olivat vainunneet hänen siellä olonsa ja tulivat nyt häntä raatelemaan. Mutta hänen pelkonsa ei kauan kestänyt. Susien ulvonnan asemesta hän kuuli ihmisääniä, eroittipa vielä oman nimensäkin, ja nyt hän päästi riemuitsevan ihastushuudon, johon ulkoa vastattiin samaan tapaan.

Uudelleen tarttui nyt Jaakko, puoleksi tunnottomana ilosta, lapioonsa ja ponnisteli voimakkaasti päästäkseen läpi lumen pelastajiansa, vapauttajiansa vastaan. Kohta eroitti hän yhä selvemmin äänet ja kuuli, kuinka ihmiset ulkona kiihoittivat toisiansa työhön. Ja nyt... suuri Jumala, mikä autuus! -- nyt tunsi hän isänsäkin äänen, joka kaikui hänen korviinsa ja pani hänen sydämmensä värisemään. Hän riemuitsi, hän ponnisti voimiansa kaksin kerroin, ja ulkoapäin riennettiin voimakkaasti hänelle avuksi, ja vihdoin, pitkien minuuttien kuluttua, oli lumikinos, joka vielä eroitti hänet ystävistään, murrettu.

Jaakon isä, joka oli täynnä kiihkeätä malttamattomuutta, ei malttanutkaan odottaa siksi, kuin aukko oli saatu mukavaksi. Hän tunkeutui läpi, hän riensi eteenpäin ja riemuhuudolla syleili hän poikaansa ja rakkautensa kaikella voimalla hän painoi hänet rintaansa vasten.

"Entäs isoisäsi, poika?" huusi hän.

Jaakko oli niin liikutettu ja tunteittensa valtaamana, ettei hän voinut vastata. Hän vei isänsä maitokamariin, heittäytyi alas isoisänsä haudalle ja puhkesi kyyneleihin. Hänen isänsä arvasi kaikki, ja lautapalanen kummun päässä vahvisti hänen aavistuksensa. Jaakko koetteli antaa isällensä kuvauksen kaikista kestetyistä kärsimyksistä, mutta hän oli vielä liian kiivaassa mielenliikutuksessa, ja yritys meni hänen voimiensa yli.

"Myöhemmin, lapseni, myöhemmin!" sanoi isä itsekin syvästi liikutettuna. "Seuraa minua, emme saa antautua alttiiksi uusille vaaroille ja aika rientää. Muutenkin palausmatka ei mahtane tulla helpoksi."

Sillä välin olivat myös muut tunkeutuneet aukon läpi, ja kun he astuivat majaan, tunsi Jaakko kaksi setäänsä, -- isänsä veljet -- ja renki-Pekan. Kaikki syleilivät häntä ja toivottivat onnea hänen vapautukseensa. Sitte kiiruhtivat he matkaile lähtöä. He olivat tulleet suksilla, ja kaksi paria olivat he vielä tuoneet mukanansa, joista toiset valitettavasti olivat liikaa. Toisille piti Jaakon nousta.

Pekka otti kelkan hinatakseen ja Valikki sidottiin sen päälle, eikä susia peljättykään. Sudet saivat tulla, milloin heitä halutti. Vapauttajat olivat hyvästi aseilla varustettuna ja Jaakkokin sai pyssyn, jonka hänen isänsä ripusti hänen olkapäillensä ja tarttui sitte hänen käteensä.

"Nyt ei ole tilaisuus", sanoi hän, "ottaa mukanamme armaan isoisäsi jäännökset. Keväällä palaamme jälleen ja silloin pidämme huolen, että hän saa kristillisen hautauksen kylämme kirkkotarhassa. Mutta rukoella tahdomme vielä kerran hänen haudallansa!"

He astuivat kaikki maitokamariin ja polvistuivat isoisän hautakummulle.

"Jää hyvästi, rakas, kallis vanhus", lausui Jaakon isä liikutetulla äänellä. "Minä noudatan varmaan sinun tahtoasi, kun saatan tämän lapsen, niin pian kuin voin, hyvään turvaan! Jää hyvästi, ja levätköön tomusi rauhassa!"

Kaikkien silmät seisoivat täynnänsä kyyneliä, kun he jättivät paimenmajan, jonka oven he huolellisesti sulkivat. Alaskulkeminen meni nopeasti, mutta oli vaivalloinen. Jaakon silmiä, jotka niin kauan olivat pimeyteen tottuneet, häikäisi valkean lumen kiilto. Sen ohessa oli todellakin pakkanen ankara; vaan Jaakko ei sitä vähääkään valittanut, sillä pakkanenhan juuri olikin pelastanut hänen henkensä ja Valikinkin, joka vilusta väristen makasi kelkassa.

Ilman muuta onnettomuutta, kuin että he välistä upposivat polvia myöten lumeen, saapuivat he vuoren juurelle ja tapasivat täällä jo valmiiksi tasoitetun tien, jonka kylän asukkaat kauheilla ponnistuksilla olivat raivanneet läpi lumen. Jaakkoa hämmästytti se mahdottoman suuri vaiva ja työ, jonka tämän tien aikaan saaminen oli kysynyt.

"Niin, todellakin se oli vaikea tehtävä", sanoi hänen isänsä. "Me olisimme jo joulukuussa vapauttaneet sinut, jos pakkanen vaan olisi pysynyt paikoillaan. Ei meiltä, rakas Jaakkoni, eikä meidän naapureiltakaan ole puuttunut uskollista intoa, mutta miesmuistiin ei ole ollut sellaista lumen paljoutta. Neljä kertaa olemme raivanneet tien ja neljä kertaa on se jälleen pyrynnyt kiinni!"

"Oliko siis tie jo ensimmäisestä päivästä alkaen käyttämätön?" kysyi Jaakko.

"Ei ensimmäisestä päivästä", vastasi isä, "mutta toinen este viivytti sinun pelastustasi."

Ja nyt hän kertoi, miten hän laskeutuessaan alas vuorelta lumimyrskyssä oli vähällä menettää henkensä. Tunnotonna oli hänet löydetty jyrkänteen reunalta, eikä kaukana siitä isoisän alppisauva; siis luultiin hänen ja Jaakonkin joutuneen turmion omaksi. Kolme päivää oli isä horjunut elämän ja kuoleman välillä, ja kun hän vihdoin tajuntaan palasi, oli lumi päässyt sellaiseen voimaan, että lumeen haudattujen pelastusta ei enää toistaiseksi voinut ajatellakaan. Vasta kovan pakkasen tultua oli kylän asukasten väsymättömät ponnistukset onnistuneet, ja he tervehtivät nyt palaavaa Jaakkoa sellaisella rakkaudella ja riemulla, että hän kävi hämilleen koskaan epäilleenkään heidän harrastuksiansa.

Jokainen tahtoi häntä nähdä, jokainen Valikkia. Kumpaistakin hyväiltiin ylenmäärin. Valikkia siliteltiin lempeästi ja kaikilta haaroilta tuotiin heille monenlaisia makupaloja.

"Jumala on henkeni pelastanut, ja minä ylistän hänen armoansa!" kirjoitti Jaakko päivänä vapautuksensa perästä päiväkirjaansa. "Ei ollut hänen pyhä tahtonsa, että minun kallis isoisäni näkisi jälleen perheensä; mutta tämä uskollinen mies, jota minä aina tulen suremaan, on minulle opettanut, ett'ei koskaan saa nurkua Sallimuksen ohjauksia vastaan. Minä en napisekaan, mutta varmaan Jumala ei vihastune, jos minun sydämmeni on täynnänsä surua kadotettuani isällisen ystäväni. Oi, minun Jumalani, jos minä Sinua sydämmestäni rakastaisin ja Sinua olisin oppinut tuntemaan, niin kiitän siitä ainoastaan häntä, tuota kallista, hellätunteista isää? Suo, oi Jumala, että minä olisin luja uskossa ja vakava hurskaudessa niinkuin hän, että minä hänet taivaassa jälleen tapaisisin, kun kerran pääsen käymään sinun kunniaasi. Amen!"