Part 6

Kaikki nämä asianhaarat olivat melkein joka päiväisenä puheenaineena kumpaisenkin vangitun välillä, ja isoisä käytti jokaista sellaista tilaisuutta lohduttaakseen pojanpoikaansa ja saadakseen hänet tyytymään kovaan kohtaloonsa. Useimmiten se onnistuikin; joskus taas ei ensinkään, ja silloin täytyi ajatella jotakin hommaa, joka veti pojan ajatukset toisaanne. Tilaisuutta tähän löytyi kyllä, sillä olkia oli riittämään asti ja Jaakosta tuli oikein taitava oljenpalmikoitsija. Vielä toinen ja todellakin hyvin tärkeä asia kiinnitti hänen ajatuksiansa monta päivää perätysten. Kysymys oli valmistaa savulle ulospääsyä majasta, kosk'ei voitu sellaisen savureiän puutteessa pitää tulta takassa, joten heidän täytyi kärsiä paljon pakkasesta. Jaakko löysi vanhan peltitorven navetasta ja nähdessänsä sen johtui hänelle mieleen käyttää sitä kysymyksessä olevaan tarkoitukseen. Jos hänelle vaan onnistuisi kovertaa pyöreä reikä puiseen savutorven luukkuun, jonka kautta hän voisi johtaa torven ulos ulkoilmaan, niin ei hän epäilisikään, että hän voittaisi tarkoituksensa. Mutta mitenkä hän ensin pääsisi luukulle ja siellä ylhäällä pysyisi seisomassa jotakuinkin tanakassa asemassa? Hän tuumaili asiasta isoisän kanssa, ja tämä tiesi neuvon. Hän kiinnitti nuoran vetosolmunsilmukan tavoin ylhäälle luukun salpaan; Jaakko kiipesi tankoa myöten ylös, pujotti jalkansa silmukkaan ja siten oli hän saanut tuen, joka ei suinkaan ollut mukava, mutta joka auttoi häntä kiinnipysymässä. Nyt kaiverti hän vanhalla näverillä reiän luukkuun ja laajensi veitsellään aukkoa niin suureksi, kunnes hän sai torven sinne mahtumaan. Tämä oli mitä vaivaloisin työ, erittäinkin sen epämukavan aseman kautta, jossa hänen tuli työskennellä, ja monta hikipisaraa hän sai vuodattaa, ennenkuin hän pääsi tarkoituksensa perille. Kaikesta muusta oli hänellä paljon vähemmän vaivaa. Hän asetti torven tarkoitettuun paikkaan, tukkesi rievuilla raot sen ja luukun välillä, kiinnitti sen puutapeilla ja havaitsi nyt että sen voi poistaa tästä asemastaan ainoastaan väkivallalla. Hienolla kepillä kaivoi hän pois lumen, joka torvea ylös työntäessä oli sen sisään tunkeutunut, ja nyt tehtiin koe mitenkä tarkoituksenmukainen uusi laitos oli.

Koetus onnistui täydellisesti. Tuli leimahti iloisesti ylös, ja savu tuprusi vastustusta kohtaamatta ulos ulkoilmaan, niin ettei se enää vähääkään rasittanut majan asukkaita.

Tämä oli todellakin suuri etu meidän vankiraukoillemme, ja heillä oli täysi syy olla iloisia tästä edullisesta parannuksesta.

Toinen tehtävä oli, että he oikein kelpolailla salpasivat majan ikkunan, sitä tapausta varten, että sudet vielä palaisivat, tapausta, jota yhä vieläkin pidettiin mahdollisena. Ikkuna, näet, tarjosi heille paraimman ryntäyspisteen, ja sentähden se laadittiinkin paraimpaan puolustuskuntoon siten, että se varustettiin huolellisesti seipäillä ja navetasta tuoduilla seimien laudoilla.

Kohta sen perästä kun tämä oli tehty, johti satunnainen, itsessänsä aivan vähäpätöinen tapahtuma löytöön, joka majaan suljetuille oli erittäinkin tärkeä. He säilyttivät pienen öljyvarastonsa suuressa kiviruukussa, joka seisoi keittiön nurkassa. Eräänä päivänä kaatoi Jaakko varomattomuudessa ruukun kumoon, ja onni oli ettei se särkynyt, sillä silloin olisi koko heidän öljyvaransa mennyt hukkaan siten, että kova maapermanto heti olisi imenyt sen sisäänsä.

"Meidän tulee olla varuillamme, ettei sellainen sattuma uudistuisi", sanoi isoisä, kun Jaakko kohotti ruukun ylös ja asetti sen vanhalle paikalleen. "Parasta lienee että sinä teet pienen syvennyksen permantoon, johon asetamme astian. Sellaisen reiän kaivamisessa ei ole paljon työtä, ja meidän öljyvaramme on silloin paremmassa turvassa."

Jaakko oli luonnollisesti heti valmis panemaan toimeen isoisän ehdotuksen ja toi sitä varten rautakangen navetasta. Mutta tuskin oli hän sillä ensi iskua lyönyt, kun isoisä äkkiä huusi hänelle lakata työstänsä. Jaakko vartoi ja isoisä tuli itse sinne, otti rautakangen hänen käsistänsä ja alkoi itse kovertaa koloa tehden sitä suurimmalla varovaisuudella.

"Miksi niin, isoisä?" kysyi Jaakko, joka heti huomasi, että tällä tavattomalla varovaisuudella oli erityinen syynsä. "Näyttää melkein kuin pelkäisit rikkoa jotain, joka on maahan kätketty."

"Olet arvannut oikein, lapseni", vastasi isoisä. "Minä luulen täältä löytäväni pienen aarteen, ja toivon vakavasti, että se kohta tulee päivän valoon. Seis! Katso tänne! Enpä olekaan pettynyt. Katso tänne, Jaakko, -- pullo, ja minä uskallan vakuuttaa, ettei se ole täytetty kelvottomammalla viinillä."

"Niin, todellakin, isoisä!" huusi Jaakko kovin ilostuneena. "Mutta sepä on todellakin arvokas löytö! Tiesitkö sinä, että se oli sinne kuopattu?"

"Totta kai piti minun sen tietää", vastasi isoisä hymyillen. "Minä itse hautasin tähän paikkaan neljä tai viisi pulloa viiniä pitkät ajat sitten, kun ne kesävarastostamme jäivät yli. Myöhemmin en ole asiata ajatellutkaan; mutta ensi iskulta, jonka sinä rautakangella löydä tärähytit permantoon, heräsi minun muistini ja minä kiiruhdin, ettet sinä rikkoisi pulloja. Katsos, tässä on jo toinen! Tässä kolmas! Neljäs ja viides eivät saata enää olla kaukana."

Todella kestikin ainoastaan muutamia minuuttia, kunnes kaksi viimeistä pulloa oli löydetty, ja Jaakko oli ylen iloinen tästä verrattoman kalliista lisäyksestä heidän varastoonsa. Hän ahdisteli isoisää heti paikalla juomaan lasin tätä viiniä, ja isoisästä se maistui niin hyvältä, että Jaakonkin piti ottaa siemaus. Sitte pantiin pullot huolellisesti talteen suureen tammiseen kaappiin, ja päätös tehtiin, että tätä oivallista nektaria nautittiin ainoastaan suurimmalla säästäväisyydellä. Jaakko teki itsekseen salaisen päätöksen olla enää maistamatta tippaakaan tästä, koska hän uskoi että tuolla vanhalla viinillä oli erittäin hyvä vaikutus isoisänsä terveyden tilaan. Isoisä oli vanha, heikko ja kivulloinen ja tarvitsi sellaista virvoketta, jota vastoin poika tähän saakka ei vähääkään voinut valittaa terveyden tilaansa tai voimiensa heikkenemistä.

Erakkoparat olivat ylen onnellisia tehdystä löydöstänsä ja katselivat uudella uskalluksella tulevaisuutta kohden.

"Huomenna on meillä talven alku", sanoi isoisä aamulla 21 päivä joulukuuta, kun Jaakko tavan mukaan sytytti tulen takkaan.

"Talven alkuko?" intti poika kovin hämmästyneenä. "Minä ajattelin että me jo viikkoja sitten olimme keskitalven paikoilla."

"Niin kyllä, lumi ja pakkanen eivät kysy, milloin he saavat tulla; he tulevat silloin kuin heitä haluttaa, ja täällä vuorilla aina aikaisemmin kuin alhaalla laaksoissa tai lämpimämmillä tasangoilla", vastasi isoisä. "Siitä minä en puhukaan, minä sanon vaan, huomenna on talven alku, se on, tänään on aurinko meillä saavuttanut alhaisimman asentonsa, meillä on lyhyin päivä, ja huomisesta alkavat päivät jälleen vähitellen pidetä. Nyt on alkavien toiveitten aika, ja siltä kannalta tahdomme mekin sitä käsittää. Vielä yhdeksänkymmentä päivää, ja kevät on jälleen käsissä, Jaakko! Kevät nuppuineen ja kukkineen, kiireineen ja rientoineen, lämpimämpine auringonsäteineen ja lauhkeampine ilmoineen. Kevät, Jaakko, joka meille pitkän kärsimysajan perästä vihdoinkin avaa majamme portit, joka jälleen antaa meille vapauden ja sen kanssa omaisemme ja ystävämme. Vielä yhdeksänkymmentä päivää, Jaakko, ehkä vähemmänkin, ja me saamme kulkea alas vanhastaan tunnettua polkua myöten laaksoon omaan kotiimme."

"Yhdeksänkymmentä päivää, isoisä! Se on toki pitkä, pitkä aika", vastasi Jaakko. "Suokoon Jumala että ne olisivat ohitse!"

"Ne kyllä tulevat kulumaan, niinkuin edellisetkin päivät ovat kuluneet, ja sitä nopeammin, mitä rohkeammin me katsomme niitä silmiin", vastasi isoisä lohdutellen. "Meidän tulee joka päivä miettiä keinoja lyhentää tämä aika työllä, sillä työ on epäilemättä paras ajanviete."

"Pitäisihän meidän tehdä työtä", vastasi Jaakko. "Mutta suurimman osan päivää täytyy meidän istua pimeässä säästääksemme öljyä, ja pimeässähän emme voi mitään työtä toimittaakaan."

"Kuka ties?" sanoi isoisä. "Me olemme tosin melkein samassa tilassa kuin sokeat, mutta sokeatkin osaavat saada aikaan kaikellaisia töitä, joitten täydellisyys useinkin panee meidät ihmettelemään. Koetelkaamme ja tehkäämme niinkuin he."

Jaakko tarttui osoitettuun neuvoon halukkaasti ja koetteli jatkaa oljenpalmikoimistansa pilkkosen pimeässä. Alussa ei se tosin käynyt hyvästi; mutta jo muutaman ajan harjoitusten perästä meni se helpommin, ja hän havaitsi pian että tuntoaisti johonkuhun määrään voi korvata näköaistia. Hän harjoitteli ahkerasti edelleen ja saavutti muutamien päivien perästä sellaisen taitavuuden, että hän pimeässäkin voi punoa yhtä nopeasti ja yhtä somasti kuin palavan lampun ääressä, ja paljoa harvemmin valitti hän nyt valon puutetta, joka häntä aikasemmin aina oli asettanut toimettomuuteen ja samalla tuottanut myöskin ikävän.

Joulujuhla tuli. Mutta näille vankiraukoille ei tämä pyhä päivä ollut mikään riemun päivä, mutta ainoastaan murheen. Suuremmalta ikävällä kuin koskaan ajattelivat he kotoansa ja asettautuivat ajatuksissansa rakkaittensa keskelle, joista he jo niin kauan olivat olleet eroitettuina. Uskalsivatko he toivoakaan, että he koskaan saisivat nähdä heidät jälleen? Uskalsivatko he toivoa saavansa viettää koskaan taas tämän suloisimman juhlan, joulujuhlan, heidän seurassansa? Nämä olivat kysymyksiä, joitten vastaukset jäivät syvään hämärään kätketyiksi.

Tähän tuli vielä uusi huoli lisäksi, joka täytti Jaakon suurella tuskalla. Isoisä oli, näet, sairastellut pari päivää sitten tavallista enemmän ja valitti kovia tuskia kaikissa jäsenissään. Jaakko huomasi, näet, että hänen jalkansa, erittäinkin kipeä jalka, olivat pöhöttyneet ja sanomaton pelko ahdisti hänen sydäntänsä, kun hän ajatteli tuota niin lähellä olevaa mahdollisuutta, että isoisä kävisi todellisesti sairaaksi, ehkäpä voisi vielä kuolla ja erota hänestä, ennenkuin hänelle saapuisi pelastus heidän kovasta vankeudestansa. Isoisää itseänsäkin näkyivät samallaiset huolet painavan. Hän oli päivän kuluessa tavattoman hiljainen ja itseensä suljettu, ja vasta illan tullen tointui hän uneliaasta umpimielisyydestään.

"Miksi ovat meidän sydämmemme raskaat ja mielemme surulla täytetyt?" sanoi hän. "Onko meillä oikeus nurkua tai valittaa kärsimyksiämme, kun ajattelemme maailman Vapahtajaa, joka vapaaehtoisesti ihmiskunnan lunastuksen tähden tyhjensi kärsimysten katkerimman kalkin? Mitä on meidän kärsimyksemme hänen kärsimyksiinsä verraten? Meillä on suoja, meillä on turva; Jumalan pojalla sitä vastoin ei ollut paikkaa, johon voi päätänsä kallistaa! Me olemme tosin ihmisiltä unhotettuja; Jesus, Vapahtajamme, sitä vastoin oli heiltä vainottu, häväisty, pilkattu, vieläpä kuolemaan viety! Ei, Jaakko, meillä ei ole oikeutta olla kärsimättömiä, eikä murheellisia! Meidän tulee kiittää ja ylistää Jumalaa, että hän on meitä tähän asti suojellut ja varjellut!"

"Minä en tahdokaan nurkua enkä valittaa, isoisä", vastasi Jaakko. "Mielelläni tahdon kestää kaikki, mitä Jumala meille lähettää, jos hän ainoastaan säästää minulta kärsimysten katkerimman kalkin!"

"Ja mikä se sitten on, Jaakko?"

"Jos sinä tulet oikein kovasti sairaaksi, isoisä! Minä en voi sitä kantaa, en voi nähdä sinun kärsivän!"

"Hyvä lapseni!" sanoi isoisä hymyillen. "Niin katkera kuin tämä kalkki sinusta mahtanee näyttääkin, pitää sinun kumminkin tottua ajatukseen asettaa se huulillesi. Minä olen vanha, minun ruumiini on heikko, Jumala voi minä hetkenä hyvänsä asettaa määrän minun terveydelleni, minun elämälleni. Ja miksi minä pelkäisin palata jälleen Jumalan valtakuntaan, Jumalan kunniaan? Ainoastaan yksi ainoa toivo on minulla vielä, nähdä sinut ennen kuolematani oman isäsi sylissä. Kun tämä toivo on täytetty, tahdon mielelläni kuolla. Mutta otaksukaamme vielä sekin, että Jumala ottaa minut luoksensa, ennenkuin me voimme palata laaksoon, niin on minulla kumminkin se luottamus sinuun, että sinä kärsit minun poismenoni ilman pelkoa ja ainakin ilman epätoivoa. Sano kumminkin itse, lapseni, mitähän minä tätä nykyä olenkaan sinulle? En muuta kuin kuorma, kahle, jota sinä laahaat perästäsi, ja jota ainoastaan sinun lapsellinen rakkautesi minuun auttaa sinua kantamaan. Sinähän kaikki työt täällä toimitat, ja minä vain korkeintaan joskus annan sinulle neuvon. Mitä sinä siis minussa kadotat? Et saa, Jaakko, et saa peljätä sattumaa, joka minä päivänä hyvänsä voi tapahtua! Ja miksi ennen aikojansa saattaa itsellensä huolia? Vielä en minä ole niin heikko, ettemme nyt niinkuin ennenkin voi toivossa elää. Sinun hellät huolesi minusta, ja vähän varovaisuutta minun puoleltani voivat pitää voimassa minun henkeäni kevääseen saakka, ja minä toivon vielä kerran ennen kuolemaani saada nähdä metsien ja nurmikkojen uudelleen vihannoivan."

Isoisän puhe näkyi hyvin vähän lohduttavan Jaakkoa, sillä hän itki itsekseen ja jäi koko päivän murheelliseksi ja pahoille mielin. Isoisä huomasi silloin että hänen piti kääntää hänen ajatuksensa aivan toiseen suuntaan ja keskeyttäen kokonaan tämän apean aiheen, puhutteli hän häntä hilpeästi:

"Jaakko, minulle johtuu eräs asia mieleen. Mitä jos me koettelisimme valmistaa juustoa siitä vuohenmaidosta, joka jää meiltä käyttämättä? Oletko jo ehkä sitä ajatellut?"

Isoisä ei olisi paremmin voinut osua. Niin pian kuin Jaakko jollain tavalla voi tulla tilaisuuteen olla hyödyllinen, unhotti hän heti kaiken muun ja tarttui nuorison kaikella innolla ehdotettuun asiaan.

"Sepä vasta oli oiva ajatus, isoisä", sanoi hän, "ja huomenna jo tahdon minä panna asian alkuun."

Ajatukset sairaudesta ja kuolemasta unhotettiin ja Jaakon mielen täytti ainoastaan tuo uusi aate, joka vankiraukoille mahdollisesti voi tuottaa suurtakin hyötyä.

Seuraavana päivänä hän kävi toimeen. Hän kokoeli maidon saviruukkuun ja sekoitti siihen vähän viiniätikkää saadaksensa sen nopeasti juoksemaan. Asia onnistuikin toivomuksen mukaan. Jaakko muovaeli juuston, pani siihen tarpeeksi suolaa, ja juusto näytti niin herkulliselta, että Jaakon sydän sitä nähdessänsä riemusta hypähti. Vahinko vaan ettei isoisä voinut siinä määrässä ottaa tähän iloon osaa, kuin Jaakko olisi toivonut. -- Vanhus tunsi itsensä niin heikoksi, ettei hän jaksanut vuodetta jättää, ja kaikki tuskin karkoitetut huolet kietoutuivat uudelleen pojanpojan sydämmen ympärille.

Isoisällä oli vaiva häntä rauhoittaa ja oli sentähden olevinaan terveempi ja voimakkaampi kuin hän todella olikaan. Vanha kunnon mies kärsi suuria tuskia, ja ehkäpä hän jo päivä päivältä tunsi, että hänen voimansa nopeasti riutuivat voidakseen kestää vielä ensi kevääseen asti. Mutta hän kätki huolensa, ettei Jaakko liian aikaiseen saisi tuntea sitä katkeruutta, jota hänen poismenonsa tuottaisi.

Niin tuli uudenvuodenpäivä, ja jälleen tunsi Jaakko tänä päivänä, niinkuin kuluneena pyhänä joulujuhlanakin tavallista katkerammin sen surkean aseman, johon he isoisän kanssa olivat joutuneet. Kumminkin meni sekin päivä rauhallisesti ohitse. Isoisä koki kaikin tavoin Jaakkoa huvittaa ja saada hänet unhottamaan ikävänsä. Hän esitti hänelle arvoituksia, hän antoi hänelle päässälaskuesimerkkejä, kertoi hänelle kuluneita tapauksia ja huvitti häntä sen seitsemällä asialla, jotka voivat pitää vireillä hänen vilkasta mielikuvitustansa. Vieläpä vaati hän sitäkin että uudenvuoden ensimmäinen päivä vietettäisiin jonkunlaisena juhlapäivänä, ja teki sen ehdotuksen, että sinä päivänä oikein elettäisiin herkullisesti. Ensimmäinen juusto, jonka Jaakko oli valmistanut, piti käytettämän siihen tarkoitukseen. Vankiraukat nauttivat sen tuhkassa paistettujen perunoitten kanssa, joivat siemauksen viiniä päälle, ja söivät siten aterian, joka maistui heille niin makealta, kuin jos he olisivat oikein ylellisyydessä eläneet. Mutta ei Valikkiakaan unhotettu tässä pienessä juhlatilaisuudessa. Jaakko valikoi hänelle hyvänmakuisimmat heinät, antoi hänelle aivan puhtaita olkia alaisimeksi, ilahutti häntä kaksinkertaisilla suola-annoksilla ja osoitti hänelle kolmikertaisia hyväilyjä. Niin päättyi tämä päivä, joka oli uhannut tuoda mukaansa ainoastaan surua ja murhetta, onnellisemmin kuin moni muu, jotka ystävämme olivat viettäneet syvässä yksinäisyydessänsä.

Valitettavasti ei seurannutkaan enää monta sellaista onnellista päivää, ja isoisä näkyikin olevan vakuutettu tästä, sillä seuraavana aamuna käski hän Jaakkoa noutamaan mustetta ja kynää sekä kirjoittamaan paperille ne sanat, jotka hän aikoi hänelle sanoa. Nämä sanat kuuluivat:

'Herran, Jumalan nimessä, Amen!

Voipi tapahtua että minä eroan omaisistani, voimatta sitä ennen heille ilmilausua viimeisen tahtoni. Minä en tahdo tehdä mitään yleisiä määräyksiä vähäpätöisestä omaisuudestani, mutta minun toivoni on jättää rakkaalle pojanpojalleni, täällä läsnä olevalle Jaakko Loprazille, todistuksen rakkaudestani ja kiitollisuudestani kaikesta hänen minulle osoittamastansa uskollisesta huolenpidosta, ja sentähden pyydän minä perillisiäni jättämään hänelle, ellen itse sitä enää voisi, seuraavat esineet:

Minun taskulyömäkelloni.

Minun tussaripyssyni.

Minun raamattuni, joka jo oli minun isävainajani oma.

Ja sitten vielä teräksisen nimileimasimeni, johon minun nimeni alkukirjasimet ovat kaiverretut.

Minä toivon että nämä heikot osoitukset rakkaudestani tulevat hänelle olemaan kallisarvoisia sen sydämmellisen ja uskollisen rakkauden tähden, jota me tunnemme toisiamme kohtaan, ja jota itse kuolemakaan ei heikonna.

Semmoinen on minun tahtoni.

Asinden paimenmajassa, 2 päivä Tammikuuta 18--.

Ludvig Lopraz.'

Jaakko itki, kun isoisä lausui hänelle nämät sanat kirjoitettaviksi, ja lankesi nyyhkytellen hänen kaulaansa pantuaan kynän syrjään. Isoisä itsekin oli syvästi liikutettu ja painoi pojan rintaansa vasten.

"Rauhoitu, lapseni, rauhoitu!" sanoi hän lempeästi kuiskaavalla äänellä. "Mitä Jumala lähettää, tulee meidän kantaa, kantaa valittamatta, vastustamatta, hiljaisella nöyryydellä! Karkaise sydämmesi, poikani, ja ole valmis ottamaan vastaan mitä tapahtuneekin. Jos minun pitäisikin sinusta erota, niin luota siihen, että minun rakkauteni jää sinun luoksesi!"

Jaakko koetteli rauhoittaa kiihoittuneita tunteitansa ja onnistuikin siinä. Vielähän isoisä eli, vielähän hänellä oli turvaa ja onnea hänen läsnäolostansa, vielähän hän voi toivoa että sairas jälleen parantuisi ja voittaisi takaisin riutuneet voimansa. Kaikella nuoruuden voimalla tarttui hän kiinni tähän toivoon. Eihän hyvä, laupias Jumala voinut sälyttää hänen hartioillensa sellaista, sellaista tuskaa! Ei, eihän toki, olihan se mahdotonta! Miksi siis epäillä ja pelätä ja kantaa huolia? Ei, ei! Jumala antaa varmaankin isoisän vielä elää yhden kevään, vielä yhden ainoan, antaa hänen vielä kerran nähdä kotoisen laaksonsa ja omaisensa ja auttaa häntä kaikkien tämän talven kärsimyksien, surujen ja tuskien yli.

Sellaisilla toiveilla lohdutti Jaakko itseänsä, rohkaisi masentuneen mielensä ja rukoili Jumalaa, että hän antaisi hänen toivomuksensa täyttyä.

Sillä aikaa ei mitään muuttunut erakkoparkojemme tilassa; päivät kuluivat vaan verkalleen eteenpäin. Pitkään aikaan ei ollut ääntäkään kuulunut ulkoa heidän korviinsa; he olivat siis täydellisesti lumeen haudatuita. Kumminkin toimitti tuo rautainen torvi, jonka Jaakko oli asettanut savupiisiin, yhä edelleen tehtävänsä ja muodosti ainoan yhdistyssiteen ulkomaailman kanssa, antaen välistä muutamia lumihiutusia torven kautta pudota majan sisälle. Nämä talven valkoiset lähettiläät olivat ainoat osoitukset siitä, että ulkona vielä kaikki meni tavallista kulkuaan. Muita ei noilla vaivaisilla sisäänsuljetuilla ollutkaan. Jos kello olisi sattunut seisahtumaan, eivät he edes olisi tietäneet oliko aamu, puolipäivä tai ehtoo. Tuskin he voivat sen heikon valonkajastuksen kautta, joka tunkeutui torvesta, eroittaa oliko yö tai päivä.

Sitävastoin oli heillä etu, jota heidän tuli kiittää korkealle kasaantuneita lumikinoksia. He eivät enää kärsineet muusta kuin vähän pakkasesta tuossa hiljaisessa erakkokammiossansa, eikä heiltä puuttunut raitista ilmaakaan, sillä rautatorvi luukussa oli tarpeeksi riittävä sitä joka päivä uudistamaan. Jos vaan isoisä pysyisi välttävän terveenä, jos ravintoaineita riittäisi, jos vuohen maitovarat eivät ehtyisi, niin menisi kaikki vielä Jumalan avulla hyvästi!

Niin kyllä, _jos!_ Mutta Jumala oli tutkimattomassa viisaudessansa toisin päättänyt, ja surullisia kärsimyksen päiviä, raskaita koettelemuksen päiviä odotti vielä Jaakko parkaa tulevaisuudessa.

Oli kolmas päivä tammikuuta. Koko päivä oli mennyt ohitse melkein rauhallisesti, ja vaikka isoisällä oli ollutkin vähemmän ruokahalua, ei hän kumminkaan valittanut tuskia, vaan oli jokseenkin hilpeä aina iltaan asti. Yksinkertaisen illallisen perästä asettui hän uuninnurkkaan jutellaksensa tavallisuuden mukaan Jaakon kanssa. Mutta äkkiä meni hän kalman kalpeaksi, kallistui syrjään ja oli vähällä pudota tuleen, ellei Jaakko nopeasti olisi hypännyt ylös ja tullut hänelle avuksi.

Poika parka päästi tuskan huudon, otti isoisän syliinsä ja kantoi hänet ponnistuksella, joka melkein kävi hänen voimiensa yli, vuoteeseen, johon hän hänet lempeästi asetti alas. Hänen kätensä, jalkansa, päänsä olivat jääkylmiä, kaikki hänen verensä näkyi virranneen sydäntä kohti, ja jonkun aikaa kului, ennenkuin isoisä jälleen oli palannut tajuntaan.

"Missä minä olen?" sanoi hän heikolla äänellä avaten silmiänsä. "Mitä? Vuoteellaniko?"

"Niin, isoisä", vastasi Jaakko vielä pelvosta vavisten. "Pyörtymyskohtaus tapasi sinut, ja sinä kadotit tajuntasi, ja silloin minä kannoin sinut tänne."

"Sinäkö kannoit minut tänne asti!" toisti isoisä täynnä kummastusta. "Jumalalle olkoon nyt kiitos, sinun voimasi näkyvät kasvavan samassa määrässä kuin minun heikkenevät. Tule tänne lapseni, syleile minua, niin voin sinua kiittää avustasi."

Jaakko heittäytyi alas isoisän viereen ja lähentelihe lempeästi hänen sivullensa ottaaksensa vastaan hyvin ansaitun hyväilyn. Sen perästä nouti Jaakko pullon viiniä ja kaatoi isoisälle täyden lasillisen, jonka hän pakoitti hänet tyhjentämään. Tämä näkyi häntä virkistävän. Kohta sen perästä tuli hän uniseksi ja nukkui, mutta Jaakko valvoi vielä hetkisen hänen vuoteensa ääressä. Vihdoin hänkin laskeutui vuoteelleen, ja yö kului rauhallisesti.

Seuraavana aamuna tunsi isoisä itsensä yhä vielä hyvin heikoksi, ja Jaakko vaati häntä jäämään vuoteeseen lepäämään.

Tämä päivä ja seuraava yö eivät tuoneet mitään muutosta, mutta viidentenä päivänä tammikuuta näkyi isoisän tila tulleen niin arveluttavaksi, että hän piti välttämättömänä ilmoittaa Jaakolle, että hänen tuli odottaa mitä ikävintä.

"Tule tänne, lapseni, istu tähän vuoteeni ääreen ja kuuntele minua tarkkaan", sanoi hän. "Minä en voi kauemmin salata, että minun elämäni loppu ei enää ole kaukana, ja että minun heikko ruumiini on tomuksi muuttuva, ennenkuin sinun vapautesi päivä on tullut. Minun heikkenemiseni lisääntyy nopeudella, joka ei minulle jätä toivon kipinääkään jäljelle. Minä toivon kumminkin, enkä epäilekään, että sinä enemmän suret minun poislähtöäni kuin yksinäsi jäämistäsi. Minä luotan siinä suhteessa sinun rohkeuteesi, sinun hurskauteesi ja rakkauteesi isääsi. Jumala on sinut jälleen johtava hänen syliinsä, ja tämä toivo on sinua pystyssä pitävä. Ymmärräthän sinä, Jaakko, että sinulla minun kuoltuani on vähemmin vaikeuksia vastustettavina kuin nykyisin, sillä enhän ole ollut muuta kuin rasitukseksi sinulle. Vapaana tästä rasituksesta tulet pian tuntemaan helpoitusta, ja kun aika tulee, jolloin voit jättää majan, en minä enää ole sinulle esteeksi. Älä vaan hätäile tässä suhteessa, äläkä pane itseäsi varomattomasti alttiiksi vaaroille. Pari päivää myöhemmin tai aikaisemmin ei tee suurta eroitusta niin pitkäaikaisessa vankeudessa, ja sinä panisit kaikki alttiiksi, ellei sinulla olisi tarpeeksi kärsivällisyyttä odottaa oikeata hetkeä."