Part 3

Hackdalen toimintapiiri oli kaupungin pohjoisosassa. Siellä, sitten kun vallit oli sivuutettu, oli paljon komeita taloja -- yksityisten maille rakennettuja kartanoita ja huviloita, joiden takana oli aukeata maata. Kaupungin ylhäisimmät perheet asuivat siellä, kuten vapaiden ammattien harjoittajat, kauppiaat ja varakkaat liikemiehet. Hänen omalla työnantajallaankin, pormestarilla, rouva Sophia Champernownella, oli siellä suuri Ashenhurst-niminen huvila, jossa hän asui veljensä kanssa. Tämä oli omituinen, nähtävästi hyvin epäkäytännöllinen, joutilas, ystävällinen ja hyvin puettu herra, jota tavallisesti nimitettiin herra Alfrediksi. Sitä, mikä herra Alfredin sukunimi oli, ei tiennyt Hackdale eikä kukaan muukaan -- hän oli yksinkertaisesti vain herra Alfred. Hänestä ei tiennyt kukaan muuta kuin sen, että kun rouva Champernowne ensi kerran saapui Southerhstoween parikymmentä vuotta takaperin ja osti sieltä rappiolle menneen kaupan, josta hän nopeasti kehitti ensiluokkaisen ja nykyaikaisen, Lontoon ja Pariisin kangaskauppoja muistuttavan liikkeen, saapui herra Alfredkin hänen kanssaan ja oli siitä asti viettänyt jonkinlaista loisen tai seuralaisen elämää hänen luonaan.

Hackdale ei ollut hyvinkään kaukana Ashenhurstin portilta, kun muuan mies tuli äkkiä tien poikki ja tervehti häntä. Läheisen lyhdyn valossa hän huomasi tulijan James Bartlett-nimiseksi mieheksi, jonka kaikki southernstowelaiset hyvin tunsivat. Bartlett oli aikoinaan ollut melko varakas, mutta hänen kohtalokas intohimonsa pelata toisella ja kaataa väkeviä ryyppyjä suuhunsa toisella kädellään oli tehnyt hänestä tyhjäntoimittajan, joka eli kädestä suuhun. Mutta vaikka hän olikin tyhjäntoimittaja ja varaton, käyttäytyi hän varmasti ja puhui suunsa puhtaaksi, eikä hän nytkään tuhlannut aikaa sanoessaan, mitä mieleen johtui, kun tapasi John Hackdalen.

"Hei, herra Hackdale!" sanoi hän tuttavallisesti. "Te toimitte siis vieläkin ylimääräisenä poliisina. Uskallanpa sanoa, että toimitatte tehtävänne yhtä hyvin kuin vakinainen poliisikin. Mutta mikä tämä kuulemani juttu onkaan, herra Hackdale? Sanotaan, että Chancellor-hotellissa kaivataan erästä herrasmiestä? Jos asia on niin, voisin luullakseni kertoa teille siitä jotakin."

Hackdale, joka ei olisi halunnut tuhlata minuuttiakaan ajastaan Bartlettille päivänvalossa jollakin Southernstowen kadulla, ei kavahtanut keskustelemasta hänen kanssaan tällaisessa yksinäisessä paikassa osittaisen pimeyden suojassa. Hän vihelsi koiransa luokseen ja pysähtyi.

"Mitä te sitten voisitte kertoa?" kysyi hän puoleksi halveksivasti.

"No niin, minulla ei ole mitään sitä vastaan, että kerron sen _teille_", vastasi Bartlett korostaen viimeistä sanaa. "Te olette varovainen nuori mies ja voitte pitää suunne kiinni, jos tarve niin vaatii, enkä minäkään ole mikään hölmö, herra Hackdale. Mutta seikka on sellainen, että kuljeskelin täälläpäin myöhään viime maanantai-iltana -- käväisin tapaamassa erästä henkilöä, mutta viis siitä, ketä. Ja juuri kun pääsin North Barille keskiyön tienoissa, kohtasin erään tuntemattoman herrasmiehen. Hän oli pitkähkö, laiha; harmaapartainen, hyvin puettu, sen näin selvästi. Hän pysähdytti minut haluten tietää jotakin. Mitä sanotte siitä, herra Hackdale?"

"Mitä hän tahtoi tietää?" kysyi Hackdale tuntien epämääräisesti, että jotakin tärkeää ja sellaista, mikä jollakin tavoin tulisi koskemaan häntä itseäänkin, oli paljastumaisillaan. "Mitä?"

Bartlett taputti ylimääräisen poliisin käsivartta alentaen äänensä kuiskaukseksi.

"Hän tahtoi tietää, niissä on Ashenhurst-huvila, rouva Champernownen asunto!" vastasi hän. "Juuri sitä eikä mitään muuta."

Hackdale pysyi vaiti. Bartlett puhui epäilemättä Deanesta. Miksi halusi Deane, muukalainen, tavata rouva Champernownea keskiyöllä? Ja kuitenkin...

"Ilmoititteko sen hänelle?" kysyi hän äkkiä.

"Kyllä. Miksi en olisi sitä tehnyt?"

"Lähtikö hän sinne päin?"

"Suoraan, annettuaan minulle viisi shillingiä."

Nyt seurasi toinen vaitiolo, jolloin Hackdale ajatteli tiukasti ja nopeasti. Bartlett keskeytti hänen mietteensä.

"Minä olen ihan varma siitä, että hän oli tuo kaivattu herrasmies, herra Hackdale. Hän tuli tänne päin hakemaan rouva Champernownea eikä häntä ole sen erän jälkeen nähty. Kummallista!"

Hackdale katseli ympärilleen. Tällä rauhallisella tiellä ei ollut ketään näkyvissä eikä kuuluvilla. Hän kosketti Bartlettia olkapäähän.

"Oletteko kertonut tästä jollekulle?" sanoi hän. "Ette siis kenellekään? Kuulkaahan nyt, elkää kertokokaan. Siihen liittyy jokin salaisuus, enkä halua, että rouva Champernownen nimi sekoitetaan juttuun. Pitäkää se omana tietonanne, Bartlett, kunnes tapaan teidät jälleen. Kas tässä!"

Hänellä oli irtonaisia rahoja taskussaan, kultaa ja hopeaa, ja tuskin tietäen, mitä teki, hän otti ne kouraansa ja pudotti ne Bartlettin valmiiseen käteen. Bartlett kiiruhti ne työntämään piiloon samalla kädellä, tarttuen Hackdalen käsivarteen toisella.

"Vaiti on sopiva sana, herra Hackdale!" kuiskasi hän. "Sen takaan, että pidän kieleni kurissa. En hiiskahdakaan..."

Hän katosi äkkiä pimeään, ja Hackdale, tuijotettuaan sille suunnalle hetkisen, lähti kävelemään hitaasti eteenpäin. Hän oli huumaantunut kuulemastaan. Mitä se tarkoittikaan? Hän oli jo joutunut Ashenhurstin läheisyyteen ja katsellessaan huvilan valaistuja ikkunoita arvaili, tietäisikö joku niiden takana oleskeleva... jotakin.

Hän jatkoi matkaansa portin ja huvila-alueen ohi kapealle sivukujanteelle, joka rajoitti rouva Champernownen verkkopallokenttää ja hedelmätarhaa. Ja sieltä hän, seuraten tavallisia jälkiään, kääntyi vanhalle hiekkakuopalle, jota ei ollut pitkiin aikoihin käytetty ja joka nyt oli kasvanut täyteen pensaita ja muita kasveja. Sen poikki hänellä oli lyhyin matka kierroksensa toiseen osaan. Mutta Hackdale ei käyttänyt hyväkseen tätä lyhyttä oikotietä tänä iltana. Airedale-terrieri syöksyi näet pensastoon alkaen ensin murista ja sitten vinkua, ja Hackdale, seurattuaan sitä, kompastui äkkiä miehen ruumiiseen -- jäykkään ja liikkumattomaan.

NELJÄS LUKU

Lukkoneula

Hackdale oli luonteeltaan ja taipumuksiltaan tavattoman tyyni ja harkitseva, ja kun hänen löytönsä aiheuttama ensi säikähdys oli haihtunut, mikä tapahtuikin hyvin pian, tuli hänen luonnollinen malttinsa näkyviin hänen näin jouduttuaan selvittämään vaikeata tilannetta. Hän ei lainkaan epäillyt, että hänen jaloissaan lepäävä ruumis oli sen miehen, joka oli niin salaperäisesti kadonnut huoneestaan Chancellor-hotellista. Hän ei epäillyt sitäkään, että mies oli kuollut. Niin paljon hän tiesi olevan varmaa. Ja toinen, häntä itseään lähemmin koskeva varmuus oli se, että mies lepäsi kuolleena yksinäisessä autiossa paikassa, sadan metrin päässä Ashenhurst-huvilasta, joka oli rouva Champernownen yksityisasunto.

Juuri sen verran valoa, tosin hämärää, oli vielä jäljellä, että Hackdale voi katsella löytöään, mutta hänellä oli taskussaan kapine, jonka avulla voi tarkastella sitä lähemmin. Vaiennettuaan airedale-terrierin parilla hiljaisella sanalla hän otti tyynesti ja hitaasti esille taskulamppunsa ja sytytettyään sen kumartui likelle liikkumatonta olentoa. -- Kuollut tietysti, liikkumaton kuin oven naula, -- sanoi hän itsekseen, käyttäen kulunutta sananpartta. Ja eräässä mustassa kolossa oli jähmettynyttä verta. Katsottuaan vielä kerran lähemmin hän näki, että kuollutta oli ammuttu päähän juuri korvan taakse, missä näkyi selvä merkki. Eikä hän ollut itse ampunut, koska ei kummassakaan ojennetussa kädessä ollut asetta eikä sellaista näkynyt läheisyydessäkään. Siis murha, selvä murha!

Hackdale suoristautui arvaillen, milloin murha oli tapahtunut. Hän itse oli mennyt tästä ohi melkein samaan aikaan edellisenä iltana, huomaamatta mitään. Mutta sitten hän muistikin, ettei hänellä ollut silloin koiraa mukanaan. Hän olisi nytkin sivuuttanut paikan epäilemättä mitään, ellei koiraa olisi ollut. Mutta oliko mies ammuttu siellä, missä hän nyt lepäsi, vai oliko hänen ruumiinsa laahattu tai kannettu sinne jostakin muualta? Hän valaisi lampullaan maata, tutkien sen pintaa. Vanhan hiekkakuopan pohjalla kasvoi kaikkialla, paitsi pienillä mitättömillä läikillä, lyhyttä sitkeää ruohoa, missä ei juuri voitu erottaa jalanjälkiä, eikä Hackdalekaan niitä nähnyt. Pensaat, joiden välissä ruumis lojui, näyttivät koskemattomilta. Mutta ne olivatkin matalia ja typistyneitä. Saattoi olla hyvinkin mahdollista, ettei kaksi henkilöä, jotka kävelivät päämäärättä tuossa kuopassa pimeässä, ollenkaan kiinnittänyt huomiotaan näihin polvenkorkuisiin pensaihin eikä niin ollen huomannut poistuneensa siltä mutkittelevalta polulta, jota Hackdale oli aikonut käyttää oikotienään. Ja tietysti siellä oli ollut kaksi henkilöä, joista toinen oli hänen jaloissaan viruva murhattu mies ja toinen murhaaja. Mutta kuka hän oli?

Hän palasi ruumiin luo ja koskematta siihen sormellaankaan vei lamppunsa vieläkin lähemmäksi kuin äsken. Se oli tietysti tuo kadonnut mies. Pitkähkö, laiha, harmaapartainen, yllään hieno ruskea puku -- sellaiseksi hänet oli kuvailtu Hackdalelle, joka totesi kuvauksen yksityiskohtien sopivan vainajaan. Kasvot olivat painautuneet hiekkaiseen turpeeseen, niin että hän näki vain osan niistä, mutta ei halunnutkaan sillä hetkellä nähdä enempää. Hän tahtoi tuoda sinne toisia ja erittäinkin Mellapontin, että he voisivat nähdä kaikki samoin kuin hänkin oli nähnyt ensimmäiseksi. Hänellä oli jonkinlainen epämääräinen tieto siitä, että kun ruumis löydetään, ei kukaan saa koskea siihen eikä muutenkaan sekaantua asiaan ennen poliisin tuloa paikalle, ja hän noudatti aina tarkasti käytäntöön otettuja tapoja ja tottumuksia. Mutta äkkiä, kun hän liikutti lamppuaan edestakaisin elottoman ruumiin yllä, hän näki jotakin, mihin samalla hetkellä tiesi haluavansa koskea... eikä ainoastaan koskea, vaan vieläpä nopeasti piilottaakin sen.

Tämä kapine oli lukkoneula -- kummallisen muotoinen, messinkilangasta omituiseen tapaan väännetty lukkoneula. Se oli kiinnitetty kuolleen takkiin hieman oikean taskun yläpuolelle, ja Hackdale näki heti, kuinka se oli siihen joutunut. Joko tunkeutuessaan aidan raosta tai kiivetessään aidan yli vainaja oli repinyt uuden hienon takkinsa johonkin naulaan tai muuhun terävään ulkonemaan, saaden siihen pitkän mutkittelevan halkeaman, joka ulottui kankaan ja sisusteen läpi monen tuuman pituudelta. Ja halkeaman laidat oli kiinnitetty yhteen lukkoneulalla, johon Hackdale nyt tuijotti kiihkeämmin kuin tietääkseen ennen mihinkään muuhun esineeseen, ja tuijotusta seurasi katkonainen, tahdoton huudahdus:

"Hyvä Jumala, sekö se on?"

Samalla hetkellä, katsellen salaa ympärilleen kuin olisi tässäkin yksinäisyydessä pelännyt vakoilijaa hän oli aukaissut ja irroittanut lukkoneulan kuolleen takista ja kätkenyt sen kukkaroonsa. Tehtyään sen hän sammutti lamppunsa, mumisi muutamia sanoja koiralleen ja kääntyi takaisin polulle. Mutta ehtimättä vielä astua kymmentäkään askelta hän tunsi koko ruumiinsa vapisevan, koska se tyyneys, jonka hän oli aluksi säilyttänyt, oli haihtunut hänen nähdessään lukkoneulan. Mutta sen täytyi palata, koska hänen piti nyt olla tyynempi kuin milloinkaan ennen. Silloin hän muisti taskupullonsa, jonka sisällön oli määrä riittää hänelle koko yön valvomiseen, mutta jonka hän nyt nielaisi yhdellä kulauksella. Se virkisti häntä, ja päästäen jonkinlaisen huokauksen ja ivallisen naurun välisen äänen hän poistui hiekkakuopasta lähtien kävelemään Ashenhurst-huvilaan päin.

Rouva Champernownen huvila sijaitsi koristellussa ympäristössä. Se oli hieno ja mukava punainen tiilirakennus, tarpeeksi tilava suurellekin perheelle. Hackdalen mielestä liiankin suuri yksinäiselle naiselle, hänen veljelleen ja puolelle tusinalle palvelijalle. Mutta Hackdale tiesi hyvinkin rouva Champernownen varsin rikkaaksi naiseksi, jolla oli varoja tehdä mitä vain halusi, varoja tämän hienon puutarhan ja parin automobiilin ylläpitämiseen, talon valaisemiseen sähköllä ja itsensä ympäröimiseen kaikenlaisella ylellisyydellä, kuten hän tekikin. Ja kuitenkin, kun Hackdale käveli asfaltilla laskettua käytävää julkipuolen ovelle, vaikutti häneen talon kirkkaasti valaistujen ikkunain ja hiekkakuopan pimeyden ja yksinäisyyden vastakohta väkisinkin, vaikkei hän voinut sanoa, miksi. Täällä oli valoa, lämpöä ja elämää, ja siellä, sadan metrin päässä, kolkko kuolema. Oliko talon ja hiekkakuopan välillä jokin yhdysside, ja jos niin oli laita...

Hänen mietteensä katkesivat äkkiä oven avautuessa. Muuan nuori reipas nainen, jolla oli ihan uusi musta puku ja keimaileva hilkka ja esiliina, katsoi häneen hymyillen ujosti. Hackdale, jonka mielestä kohteliaisuus kuului liikemiehen velvollisuuksiin, nosti hattuaan.

"Hyvää iltaa, Jennie", sanoi hän ihmetellen oman äänensä vakavuutta. "Onko rouva Champernowne kotona?"

Kamarineito tuli askeleen lähemmäksi tuttavallisesti ja luottavaisesti.

"Rouva on poissa, herra Hackdale", vastasi hän. "Hän on mennyt päivälliselle sir Reville Childerstonen luo -- siellä on nimittäin päivälliskutsut. Minä en odota häntä kotiin ennen yhtätoista. Mutta herra Alfred on sentään kotona", lisäsi hän.

"Hyvä! Minäpä keskustelen sitten hänen kanssaan minuutin tai pari", vastasi Hackdale. "Otaksun, ettei hän ole missään työssä."

Tyttö nauroi heilauttaen päätään kuin siten vihjaistakseen, ettei herra Alfred ollut milloinkaan työssä. Hän palasi halliin ja meni Hackdalen edellä eräälle ovelle, jonka hän vetäisi auki koputtamatta siihen lainkaan.

"Täällä on herra Hackdale, herra Alfred", ilmoitti hän yhtä tuttavallisesti kuin äsken oli puhunut vieraallekin. "Hän haluaa keskustella kanssanne hetkisen."

Hackdale astui pieneen ja mukavasti sisustettuun huoneeseen, jonka avonaisessa takassa leimusi ja rätisi iloinen honkavalkea. Ja sen edessä, vaipuneena suuren nojatuolin syvyyksiin, tohveleihin pistetyt jalat ojennettuina tuleen päin, istui herra Alfred, vanhahko laiha mies hienossa aamupuvussaan, ripsukoristeinen samettinen tupakkalakki päässä. Hänen siniset silmänsä näyttivät lempeiltä ja tarmottomilta; suu, jota harmahtuneet viikset tuskin kykenivät peittämään, oli heikkopiirteinen, leuka oli taaksepäin työntyvä ja hymy ystävällinen. Hänellä oli suuri sikaari toisessa ja _Times_ toisessa kädessään, ja hänen kyynärpäänsä vieressä pöydällä oli viskykarahvi, pullo kivennäisvettä ja puoleksi tyhjennetty juomalasi. Nähdessään Hackdalen hän aluksi viittasi vierastaan näitä virkistyksiä kohti.

"Hei, Hackdale!" sanoi hän. "Kuinka iloinen yllätys! Istuutukaa ja ottakaa ryyppy. Olkaa hyvä ja ottakaa -- tuolla sivupöydällä on puhtaita laseja. Ilma on kai näin iltaisin hieman kylmempää, vai mitä?"

"Ei, kiitoksia, herra Alfred", vastasi Hackdale. "Minä toimin nyt ylimääräisenä poliisina enkä siis voi viipyä pitkää aikaa. Rouva Champernowne ei siis olekaan kotona?"

"Hän on päivällisellä sir Revillen luona", vastasi herra Alfred. "Siellä on kutsut. Onko mitään tapahtunut?"

"Ettekö ole kuullut mitään uutisia kaupungista tänä iltana?" kysyi Hackdale. "Vai ette. No niin, Chancellor-hotellissa on tapahtunut jotakin kummallista. Muuan herrasmies, joka saapui sinne maanantaina iltapäivällä, on kadonnut -- salaperäisesti."

"Pyh, hän on vain luikkinut tiehensä maksamatta laskuaan", huomautti herra Alfred. "Sellaisten salaisuuksien ratkaisu on tavallisesti juuri tämä."

"Ei", sanoi Hackdale. "Hän on tunnettu mies ja varakas. Ja hänen nimensä" -- hän keskeytti katsellen tarkasti toisen kasvoja -- "on Deane, James Deane."

"Minä en ole milloinkaan kuullut puhuttavan hänestä enkä tunne häntä", sanoi herra Alfred. "Ihan tuntematon suuruus. Tunsiko joku kaupunkilaisista hänet?"

"Ei, luullakseni", vastasi Hackdale. "Sitä ei ainakaan ole voitu todistaa. Hän on pitkähkö, laiha, harmaapartainen mies. Minä tiedän teidän kuljeskelevan melko paljon, herra Alfred. Te ette siis ole nähnyt sellaista miestä parina viime päivänä?"

"En tietääkseni, vaikka täällä on kyllä paljonkin sennäköisiä miehiä", vastasi herra Alfred. "Kuvauksestanne päättäen hänen ulkomuotonsa oli melko tavallinen. Etsittekö te häntä?"

"Kaikki etsivät häntä", sanoi Hackdale. "Koko kaupunki jo tähän aikaan."

"Silloin he voivat tulla toimeen ilman teitäkin puoli tuntia", huomautti herra Alfred hymyillen tarkoittavasti. "Istuutukaa nyt tupakoimaan ja ottakaa ryyppy."

Mutta Hackdale kieltäytyi jälleen ja lähti, poistuttuaan talosta, nopeasti kävelemään kaupungintaloa kohti. Hän tapasi erään ylimääräisen poliisitoverin North Barilla ja vei hänet mukanaan poliisiasemalle kertomatta hänelle löydöstään. Päästyään sinne Hackdale astui yksinään poliisimestarin huoneeseen, missä Mellapont istui pöytänsä ääressä selailemassa jotakin asiakirjapinkkaa. Hän sulki oven, kääntyi ja sanoi pari sanaa:

"Löysin hänet!"

Mellapont ponnahti seisoalleen.

"Mitä? Deanenko?" vastasi hän.

"Tietysti -- kenenkä muun?" sanoi Hackdale. "Niin."

"Mistä sitten?"

"Tuolta vanhasta hiekkakuopasta Ashenhurstin takaa."

Mellapont tuli askeleen lähemmäksi tuijottaen Hackdaleen. Hän oli hetkisen vaiti.

"Ette suinkaan tarkoita, että hän on kuollut?" kysyi hän jännittyneenä.

"Kuollut hyvinkin", vastasi Hackdale. "Häntä on ammuttu päähän eikä se ole itsemurhakaan, koska ei asetta näkynyt missään."

Mellapont tuijotti häneen vielä toistamiseen vähän aikaa. Sitten hän viittasi tuoliin. "Istuutukaa, Hackdale, ja kertokaa minulle kaikki", sanoi hän. "Älkäähän sentään vielä! Oletteko kertonut tästä jollekin toiselle?"

"En ainakaan vielä", vastasi Hackdale. "Sattui niin..."

Mellapont kuunteli tarkkaavaisesti ja ääneti Hackdalen selostusta tämäniltaisista puuhista. Kertomuksen loputtua hän kysyi suoraan: "Te ette siis tutkinut hänen vaatteitaan?"

"En!" sanoi Hackdale. "En ollenkaan!"

"Sitten ette tiedä, oliko hänet ryöstetty vaiko ei", sanoi Mellapont. "Mutta luultavasti on niin tehty. Nyt pitää hakea hänet tänne."

"Eräs asia on myös suoritettava", huomautti Hackdale äkkiä, kun poliisimestari alkoi touhuta. "Tarkoitan jalanjälkiä. En nähnyt niitä, en ainakaan likellä. Mutta minulla olikin vain taskulamppu. Siellä täytyy kuitenkin olla jälkiä jossakin, koska murhaaja tietenkin on mennyt hänen kanssaan tuohon hiekkakuoppaan, olkoonpa ampuja sitten ollut kuka tahansa. Käsitätte kai sen?"

"Ellei häntä ole ammuttu muualla ja kannettu sinne", sanoi Mellapont. "Meidän on otettava sekin lukuun."

"Sitä kyllä ajattelin ja tarkastelin sen vuoksi huolellisesti pensaita, joiden välissä hän lepää", vastasi Hackdale. "Mutta en nähnyt merkkiäkään siitä, että hänet olisi kannettu tai laahattu sinne."

"Siis ei minkäänlaista johtolankaa?" virkkoi Mellapont.

"Minä ainakaan en löytänyt mitään", vastasi Hackdale vakuuttavasti. -- Mikään, tuumi hän itsekseen, ei voisi taivuttaa häntä puhumaan lukkoneulasta, joka oli hänen kukkarossaan. Se oli hänen oma salaisuutensa ainakin toistaiseksi. "En siis mitään", toisti hän. "Mutta tietysti en osaa sanoa mitään varmaa, koska hän makaa suullaan enkä koskenut häneen -- en halunnut, ennenkuin te itse olette nähnyt hänet -- mutta luullakseni hänet on ryöstetty, kuten alussa vihjaisittekin."

"Mahdollisesti", myönsi Mellapont. "Lähtekäämme nyt sinne."

Hackdale odotti, kunnes poliisimestari oli kerännyt liikenevät miehet kokoon, ja valmistautui sitten opastamaan heidät hiekkakuoppaan. Mellapont kosketti kadulla häntä käsivarteen.

"Me kaipaamme nyt Chilhamin, poliisilääkärin, apua", kuiskasi hän. "Tehän tiedätte, missä hän asuu -- North Barin pohjoispäässä. Menkää kertomaan hänelle ja pyytäkää häntä mukaamme. Hän voisi yhtä hyvin saapua sinne heti kuin myöhemminkin."

Hackdale tapasi Chilhamin leikkaussalissa ja sai hänet tulemaan mukaansa niin ajoissa, että he ehtivät liittyä poliisimestariin ja hänen miehiinsä. Hän johti heidät ääneti pois kaupungista Ashenhurst-huvilan ohi hiekkakuoppaan. Ja pian kohdistuivat puolen tusinan salalyhdyn valot kuolleeseen mieheen. Chilham polvistui, mutta ilmoitti vain sen, mitä Hackdale jo tiesi.

"Häntä on ammuttu pään läpi takaapäin", mumisi Chilham, "ja hyvin läheltä. Kääntäkää hänet selälleen. Katsokaa -- hänen päänsä etupuoli on kokonaan ammuttu pois. Murhaajan on täytynyt seisoa ihan hänen takanaan eikä revolveri ole ollut kuin tuuman tai parin päässä murhatun korvasta."

Mellapont, muistaen Chancellorissa kuulemansa tiedot, katseli jotakin muuta. Tosin oli ilmeistä, että Deane oli ammuttu, murhattu, mutta nyt hän halusi tietää miksi. Hän viittasi kuolleen miehen kaulahuiviin, joka oli mitä hienointa lajia.

"Timanttineula on poissa!" sanoi hän, viitaten sitten alemmaksi. "Kultaketjut ovat myös poissa. Tutkikaa hänen taskunsa, Watson."

Puhuteltu mies, siviilipukuinen poliisi, työnsi kätensä vuorotellen jokaiseen taskuun, kohottaen sitten äkkiä katseensa.

"Hänen taskuissaan ei ole mitään, poliisimestari. Hänet on ryöstetty niin putipuhtaaksi, ettei hänelle ole edes jätetty nenäliinaakaan!" huudahti hän. "Kaikki taskut ovat tyhjät!"

"Juuri sitä minä odotinkin", mumisi Mellapont. "Tässä ei luullakseni ole suurtakaan salaisuutta. Ryöstö ja murha -- ryöstötarkoituksessa tehty murha. Hackdale", jatkoi hän kääntyen selin miehiinsä, "te ette voi toimittaa täällä enää mitään. Kiiruhtakaa sen vuoksi Shelmoren yksityisasuntoon, kertokaa hänelle kaikki yksityiskohdat ja pyytäkää häntä ottamaan tätinsä mukaansa Chancelloriin, kun hän lähtee sinne kertomaan uutista nuorelle neidille. Ja kuulkaahan, käskekää Shelmoren odottaa minua Chancellorissa, kunnes saavun sinne. Meidän on pakko tarkastaa miesraukan tavarat."

Hackdale poistui, tapasi Shelmoren, toimitti asian ja pysytellen sitten tahallaan poissa poliisiasemalta lopetti tehtävänsä sinä yönä kiertelemällä huolellisesti piirissään. Hän palasi kotiinsa keskiyöllä. Ebbittkin oli juuri saapunut ja seisoi oman arkihuoneensa ovella riisumassa yltään päällystakkia ja kaulahuivia. Hän viittasi Hackdalea astumaan sisään ja osoitti viskykarahvia.

"Haluatteko naukun työnne päättäjäisiksi?" vihjaisi hän. "Aioin juuri ottaa itsekin. Oletteko kuullut mitään tuosta kadonneesta miehestä?"

"Kyllä", sanoi Hackdale. "Hänet on löydetty. Murhattu ampumalla ja sitä paitsi ryöstettykin."

"Ryöstettykö?" huudahti Ebbitt. "Ah!"

"Hänellä ei ollut edes nenäliinaakaan", jatkoi Hackdale. "Ja saamiemme tietojen mukaan hänellä oli paljonkin taskuissaan mennessään ulos. Rahaa ja kalleuksia."

"Minähän sanoin teille huomanneeni hienon timanttineulan hänen kaulahuivissaan", huomautti Ebbitt. "Tarkoitan, jos hän vain on sama mies."

"Kuollut on epäilemättä hän", sanoi Hackdale.

Hän joi viskynsä, sanoi hyvää yötä ja meni yläkertaan omaan huoneeseensa. Hänellä oli siellä pieni kassakaappi, joka oli sijoitettu hyllylle komeroon, ja astuttuaan huoneeseen hän avasi sen ensi työkseen. Sitten hän otti kukkarostaan kummallisen muotoisen lukkoneulan ja piilotti sen kassakaapin etäisimpään nurkkaan.

VIIDES LUKU

Maisemakortti

Mellapont saapui Chancellorin julkipuolen edustalle juuri kun yövahtimestari oli sulkemaisillaan ovet. Hän pääsi sisään ja teki heti tiukan kysymyksen.

"Onko herra Shelmore täällä, Kight?"

"Hän on isännän kanssa yksityishuoneessa, sir", vastasi vahtimestari viitaten pihalle päin. "Hän sanoi odottavansa teitä, sir."

"Juuri niin", sanoi Mellapont lähtien kävelemään viitattuun suuntaan, mutta pysähtyi kuitenkin äkkiä kääntyen takaisin. "Kuulkaahan, Kight", jatkoi hän luottavaisesti, "haluan kysyä teiltä erästä asiaa. Ette suinkaan ole kenkäinkiilloittaja, vaikka olettekin yövahtimestari."

"En, sir; täällä on erityinen Marsh-niminen kiilloittaja."

"Ehkä hän ei ole nyt saapuvilla? Vai on -- keittiössä? Hakekaa hänet tänne hetkiseksi, Kight. Haluan puhutella häntä."

Vahtimestari meni pihan poikki, pujahti sisään eräästä ovesta ja palasi miehen kanssa, joka käsistään ja esiliinasta päättäen oli jo alkanut puhdistaa kenkiä. Mellapont meni häntä vastaan.

"Kuulkaahan!" sanoi hän. "Milloin te kokoatte saappaat ja kengät makuuhuoneitten ovilta -- iltaisinko vai aamuisin?"