Part 2
"Olikohan holhoojallanne ehkä paljonkin rahaa mukanaan?" kysyi hän tyynesti. "Käteistä rahaa?"
"Oli kyllä", vastasi neiti Pretty heti. "Hänellä oli kai paljonkin rahaa, koska aioimme matkustaa mantereelle. Hän otti sitä paitsi aina paljon mukaansa lähtiessään matkoille. Minä tiedän sen, sillä olen usein ennenkin matkustellut hänen kanssaan."
"Entä kalleuksia? Tarkoitan kelloa, ketjuja ja muita sellaisia esineitä", vihjaisi Mellapont. "Arvokkaita jalokiviäkin ehkä?"
"Hänellä oli koko joukko kalliita jalokiviä mukanaan", vastasi neiti Pretty. "Voinpa melkein sanoa sitä hänen heikkoudekseen."
"Hm!" mumisi Mellapont katsahtaen Shelmoreen. "Ah, onpa hyvä, että saimme tietää näinkin paljon, vai mitä, Shelmore? Kuten ehkä muistatte, oli maanantaina markkinat, ja silloin tänne aina kokoontuu epäilyttäviä henkilöitä, jotka viipyvät paikkakunnalla myöhään seuraavaan aamuun. Kuitenkin -- mutta täältähän sisäkkö jo tuleekin."
Belling palasi tuoden mukanaan nuoren naisen, joka katsoi kysyvästi ja uteliaasti häntä odottaviin henkilöihin, mutta pääasiallisesti kuitenkin poliisimestariin, ja tämä puolestaan katsoi häneen terävästi ja arvioivasti kuin olisi tahtonut arvostella hänen luotettavaisuuttaan.
"Tässä on Mary Sanders", sanoi isäntä. "Hän näki herra Deanen viimeksi."
"Ihan niin", myönsi Mellapont. "Ja mihin aikaan se tapahtui, Mary?"
"Juuri yhdentoista jälkeen maanantai-iltana, sir", vastasi sisäkkö epäröimättä.
"Siis silloin, kun veitte hänelle kuumaa maitoa, näitte hänen olevan aikeissa mennä nukkumaan ja kuulitte hänen määräyksensä, että toisitte hänelle teetä seuraavana aamuna kello seitsemän?"
"Niin, sir."
"Eikä hän ollut huoneessaan seuraavana aamuna seitsemän aikaan teidän mennessänne sinne?"
"Ei, sir."
"Hän ei siis lainkaan juonut teidän sinne viemäänne teetä?"
"Ah ei, sir; teehen ei lainkaan koskettu."
Mellapont vaikeni kokonaiseksi minuutiksi. Sisäkkö, joka näytti maltilliselta valppaalta nuorelta naiselta, katsoi häneen vakavasti. Sitten Mellapont äkkiä kumartui eteenpäin, katsoi tyttöön tiukasti ja pikemminkin kuiskasi kuin ääneen lausui seuraavan kysymyksen:
"Kuinka oli vuoteen laita, Mary? Mitä te siitä tiedätte?"
Sisäkkö säpsähti ja punastui vähän.
"Mitä te oikeastaan tarkoitatte, sir?"
"Tarkoitan, oliko vuoteessa maattu, Mary -- oliko vuode sen näköinen? Ollessanne sisäkkönä olette kai kokenut kaikenlaista? Minä huomaan teillä olevan omat mielipiteenne tästä hyvin tärkeästä seikasta. Ilmaiskaa ne minulle, Mary."
Tyttö hymyili hieman, vilkaisten salavihkaa isäntäänsä.
"No niin, sir", sanoi hän, "minä ajattelin todella jotakin, koska ei herrasmiestä kuulunut kotiin ennen aamiaista, ja sen vuoksi tarkastelin lähemmin huonetta ja erittäinkin vuodetta. Luulen, että hän meni vuoteeseen, mutta ei pysynyt siinä. Otaksun hänen hypänneen siitä pois hyvin nopeasti."
Mellapont läimäytti kämmenillä polviansa ja siirsi katseensa hitaasti ja merkitsevästi Bellingistä Shelmoreen ja Shelmoresta neiti Prettyyn.
"Hän luulee herra Deanen menneen vuoteeseen ja nousseen siitä jälleen melko äkkiä", sanoi hän jonkinlaiseen draamalliseen tapaan. "Kuinka tulitte sitä otaksuneeksi, Mary?" jatkoi hän kääntyen jälleen sisäkön puoleen. "Teillä on varmaankin omat syynne?"
"No niin, sir, kun katsoin vuodetta tarkemmin, ei se näyttänyt sellaiselta kuin siinä olisi nukuttu koko yötä", vastasi Mary. "Ylimmäisessä pieluksessa oli vain yksi ainoa kuoppa, ja lakanat olivat ihan suorat ja rypistymättömät. Näytti siltä kuin herra olisi mennyt vuoteeseen, muistanut samalla jotakin, noussut jälleen eikä sitten enää pannut maata."
Mellapont löi jälleen polviinsa.
"Ihmeellistä!" huudahti hän. "Kerrassaan ihmeellistä! Herra Deane menee vuoteeseen, mutta nousee heti jälleen. Kuulkaas, Mary, te olette varmaankin sellainen tyttö, että pidätte silmänne auki. Kun veitte herra Deanelle kuumaa maitoa, mihin laskitte tarjottimenne?"
"Pukupöydälle, sir; ihan lähelle sitä paikkaa, missä hän istui nojatuolissa lukien."
"Huomasitteko mitään tuolla pukupöydällä? Tietysti huomasitte. Mutta mitä?"
"No niin, sir, en voinut olla näkemättä niitä, koska ne olivat siinä pöydän keskellä. Näin kultakellon ketjuineen, timanttineulan ja muutamia sormuksia -- timanttisormuksia, luullakseni."
"Hänellä oli pari arvokasta timanttisormusta", huomautti neiti Pretty.
"Ihan niin", sanoi Mellapont. "Kuulkaahan nyt, Mary, olivatko nuo esineet pukupöydällä teidän mennessänne sinne seuraavana aamuna?"
"Ei, sir; pöydällä ei ollut mitään muuta kuin harjoja, kampoja ja muita sellaisia esineitä. En nähnyt mitään arvokkaampaa."
Mellapont kääntyi, nyökäyttäen pari kolme kertaa Shelmorelle.
"Mikään ei voisi olla selvempää", sanoi hän hiljaisella luottavaisella äänellä. "Herra Deane nousi ja pukeutui, ottipa vielä kalleutensa mukaansa mennessään ulos toissailtana. Mary!"
"Sir!"
"Minä oletan, että teidän tehtäviinne kuuluu pitää huolta tuosta käytävästä tai osastosta tai miksi sitä nyt sanotaankaan, missä makuuhuone numero seitsemän sijaitsee?"
"Kyllä, sir. Se on ensi kerroksessa. Siellä on kuusi huonetta, numerot kolme, viisi ja seitsemän toisella ja nelonen, kuutonen ja kahdeksikko toisella puolen."
"Mihin aikaan lopetitte työnne sinä iltana?"
"Tavalliseen aikaan, sir; puoli kaksitoista."
"Näittekö sattumaltakaan herra Deanen poistuvan huoneestaan?"
"En, sir; varmasti en!"
"Jos otaksumme, että hän olisi halunnut jotakin teidän lopetettuanne työnne, niin keltä hän olisi sen saanut?"
"Kightilta, yövahtimestarilta, sir. Jos makuuhuoneista soitetaan puoli kahdentoista jälkeen, on Kightin vuoro palvella vieraita."
Mellapont kääntyi Bellingin puoleen viitaten kädellään.
"Nyt tulee Kightin vuoro!" komensi hän.
Belling nyökkäsi sisäkölle.
"Lähettäkää Kight tänne, Mary", sanoi hän. "Heti."
Kun sisäkkö oli mennyt, pysyivät kaikki ääneti. Se johtui suurimmaksi osaksi Mellapontin käyttäytymisestä, hän kun risti käsivartensa leveälle rinnalleen, käänsi kasvonsa kattoa kohti ja kohdistettuaan katseensa jotakin todellista tai kuviteltua paikkaa kohti näytti vaipuvan syviin ajatuksiin, palaten maailmaan vasta sitten kun muuan tanakka mies, viheriä esiliina edessä, tuli huoneeseen ja katsoi kysyvästi Bellingiin.
"Poliisimestari haluaa tehdä teille muutamia kysymyksiä, Kight", sanoi isäntä.
Kääntyessään yövahtimestarin puoleen Mellapont ei näyttänyt niin arvostelevalta kuin puhutellessaan sisäkköä. Hän teki ensi kysymyksensä näennäisen huolettomasti.
"Te olette työssä puoli kahdestatoista seitsemään, vai mitä, Kight?" kysyi hän.
"En, sir. Minä olen työssä kello yhdestätoista illalla kello kahdeksaan aamulla."
"Puolen tunnin ero toisaalle ja tunnin ero toisaalle päin. Hyvä on! Te olitte kaikissa tapauksissa työssä maanantai-iltana?"
"Tapani mukaan, sir."
"Tunsitteko herra Deanen, tuon numero seitsemässä asuvan herran?"
"Kyllä, sir. Näin hänen sanovan hyvää yötä herra Bellingille, kun hän meni yläkertaan maanantai-iltana."
"Näittekö hänen tulevan vielä alakertaan samana iltana?"
"En, sir."
"Ettekä varhain seuraavana aamunakaan?"
"En, sir."
"Ette siis nähnyt häntä lainkaan koko yönä?"
"En ole nähnyt häntä vilahdukseltakaan sen jälkeen kun hän meni yläkertaan, sir."
"Olisiko hän voinut tulla alas ja poistua talosta teidän huomaamattanne?"
"Voin tuskin ymmärtää, kuinka se olisi käynyt päinsä, sir. Se olisi varmasti ollut mahdotonta tavallista tietä."
"Miksi -- miksi mahdotonta?"
"No niin, sir, isäntä kyllä ymmärtää tarkoitukseni. Katsokaa, tuo vanha ulkopiha on jonkinlainen pääkäytävä talon läpi julkipuolelta takaosaan asti. Kuten tiedätte, päästään julkipuolen portista High-kadulle ja takaportista Sepulchre-kujalle. Molemmat portit lukitaan kello yhdentoista aikaan minun tullessani toimeeni -- sen teen ensi työkseni. Minulla on pihan puolivälissä pieni huone, jonka ovi on aina auki. Jos joku haluaa tulla tänne yöllä -- tarkoitan myöhäisiä matkustajia, moottoripyöräilijöitä, automiehiä ja muita sellaisia -- pitää heidän soittaa minulle ulkopuolelta. Ja jos joku haluaa poistua, pitää minun samoin avata menijälle jompikumpi portti. Hotellista voidaan kuitenkin poistua vaivaamatta minua, jos vain tiedetään, kuinka."
"Ah, täältä voidaan siis päästä kadulle vaivaamatta teitä, Kight?" sanoi Mellapont. "Mutta minkä kautta?"
"Katsokaas, sir; Sepulchre-kujalle johtavassa suuressa portissa on pienempi ovi, joka on kiinni vain säpillä. Jokainen hotellin asukas voi päästä kadulle siitä ovesta, mutta ei pääse jälleen sisään soittamatta minulle."
Mellapont kääntyi Shelmoreen päin nyökäten vakuuttavasti.
"Herra Deane poistui siitä ovesta!" sanoi hän. "Hyvä juttu, mutta milloin? Kight!"
"Sir!"
"Poistuitteko tuona yönä pihalla sijaitsevasta pienestä huoneestanne minnekään kello yhdentoista ja kahdeksan välillä? Kävittekö jossakin talon muussa osassa?"
"Kävin parikin kertaa. Minulla on huoneessani juomia yön varalta. Vein viskyä ja soodaa numero viiteentoista toiseen kerrokseen -- se herra oli saapunut kaupunkiin hyvin myöhäisessä junassa. Hän jutteli kanssani muutamia minuutteja."
"Entä toisen kerran?"
"Vein kupillisen kahvia ja vehnäleipää numero viitoseen tänä aamuna kuuden aikaan, sir. Siellä asui muuan moottoripyöräilijä, joka halusi lähteä matkalle varhain."
"Ja viivyitte kummallakin kerralla yläkerrassa muutamia minuutteja?"
"Vain muutamia, sir."
"Ja kuitenkin voi noina muutamina minuutteina kuka tahansa tulla alakertaan huomaamatta ja poistua porttiovesta Sepulchre-kujalle. Niinkö?"
"Mahdollisesti, sir", myönsi Kight virnistellen, "mutta tuskinpa sentään niinkään helposti. Sehän todistaisi, että poistuja tuntee talon, tuon oven ja Sepulchre-kujan. Ja minun tietääkseni tämä herra oli ihan outo paikkakunnalla."
Mellapont nousi tuoliltaan.
"Minä olen joka tapauksessa", sanoi hän kääntyen Bellingin puoleen, "ihan varma siitä, että herra Deane mentyään huoneeseensa maanantai-iltana nousi jälleen heti, pukeutui, tuli alakertaan ja pujahti kadulle Kightin ollessa numero viidessätoista. Nyt on kysymys vain siitä, mihin hän meni ja missä hän oleskelee. Sen selville saaminen kuuluu minun tehtäviini, ja minä panenkin tiedustelut heti alulle. Herra Shelmore, teidän pitää tulla kanssani konttoriini. Neiti Pretty, neuvon teitä rauhoittumaan ja syömään jotakin päivälliseksi. Älkää olko sen hermostuneempi ja levottomampi kuin on luonnollista, sillä koetan tehdä kaikkeni. No niin, herra Shelmore."
Shelmore viipyi vain hetkisen sanoakseen neiti Prettylle, että hän lähettäisi tätinsä, neiti Chaunceyn, tänne illalla, ja poistui sitten Mellapontin kanssa hotellista. Poliisimestari taputti häntä olkapäähän.
"Herra Shelmore", kuiskasi hän, "älkää hämmästykö, vaikka tästä kehittyisikin ikävä juttu. Minä epäilen ryöväyksen, ehkäpä vielä murhankin tapahtuneen. Mutta nyt olen melkoisessa pulassa. Kuten ehkä tiedätte, on Etelä-Walesin suuren hiilityömieslakon vuoksi kaikki vakituiset poliisit viety sinne auttamaan eikä minulla ole käytettävänäni muita kuin ylimääräisiä -- siviilimiehiä. Minun on kuitenkin pakko tehdä, mitä voin, ja ensi työkseni aion tutkia koko kaupungin löytääkseni tämän onnettoman vanhan herran. Herra Shelmore, nyt jo vainuan murhaa."
Lausuttuaan tämän synkän ennustuksen hän vei Shelmoren ikivanhan kaupungintalon kellarikerroksessa olevaan poliisikamariin, jossa muuan yksinäinen, pitkä, voimailijalta näyttävä, reipas nuorukainen juuri kiinnitti hihaansa ylimääräisen poliisin raitaista virkamerkkiä.
KOLMAS LUKU
Hiekkakuoppa
Mellapont astui kiireesti huoneen poikki ja läimäytti sydämellisesti virkamerkillä varustettua käsivartta.
"Tässähän minulla onkin mies, jollaista juuri parhaiten tarvitsen tällä hetkellä", huudahti hän. "Tulkaa konttoriini -- molemmat! Tunnette kai Hackdalen, herra Shelmore? Ylimääräisistä poliiseistani on herra Hackdale kaikkein luotettavin -- juuri sopiva mies tähän hommaan."
Shelmore tunsi John Hackdalen tarpeeksi hyvin ja hän tiesi hänen olevan varajohtajana Champernownen kangaskaupassa, siinä suuressa liikkeessä, joka oli Southernstowen nykyisen etevän naispormestarin omaisuutta. Tämä Hackdale oli myös hänen oman konttoristinsa, Simmons Hackdalen, vanhempi veli. Mutta hän tiesi Hackdalesta vielä enemmänkin, kuten useimmat muutkin kaupungin alkuperäiset asukkaat. Hän tiesi John Hackdalen ja hänen veljensä Simmonsin jääneen orvoiksi, toisen ollessa seitsemäntoistaja toisen kymmenvuotias, varattomina ja melkein ystävättöminäkin, ja vanhempi oli omilla ponnistuksillaan, saamatta apua muilta, elättänyt ja vaatettanut heitä molempia ja kasvattanut nuorempaa, kunnes Simmons oli tarpeeksi vanha tehdäkseen jotakin puolestaan. Hän tiesi senkin, että John Hackdalea, joka nyt oli kuusikolmattavuotias, sanottiin eteenpäin pyrkiväksi kunnianhimoiseksi mieheksi ja että häntä Champernownen liikkeessä pidettiin varsinaisena tukena ja todellisena johtajana, vaikka hänen vielä oli alistuttava toisen nimellisen johtajan käskyihin.
"Tietysti minä tunnen herra Hackdalen", vastasi hän heidän mennessään poliisimestarin huoneeseen. "Olisihan hyvin kummallista, ellei toinen tuntisi toistaan tällaisessa Southernstowen tapaisessa pienessä pesässä, poliisimestari."
"Ah niin, katsokaa, minähän en olekaan täällä mikään alkuasukas", sanoi Mellapont naurahtaen. "Parin vuoden oleskelu täällä ei ole saanut minua vielä käsittämään paikan pienuuttakaan. Mutta kertokaamme nyt herra Hackdalelle kaikki tapahtumat -- hän on ylimääräisten poliisieni paras mies ja voi sitten jutella asiasta muille. Kuunnelkaa minua vain tarkkaavaisesti viisi minuuttia, herra Hackdale."
John Hackdale kuunteli tyynesti, kun Mellapont toisti sen kertomuksen, joka oli esitetty Chancellor-hotellin isännän yksityisessä huoneessa. Shelmore tarkasteli häntä hänen kuunnellessaan, ajatellen itsekseen, että John Hackdale oli luotu johonkin parempaan kuin seisomaan kangaskaupan myyntipöydän ääressä, vaikka tuo pöytä olisi kuinka pitkä, korkea ja leveä tahansa. Eroten veljestään Simmonsista, joka oli laiha ja teräväkasvoinen kettu- tai kärppämäisine ilmeineen, John oli pitkä, solakka ja pulska, ja silmät ja huulet ilmaisivat tyyntä pidättyväisyyttä, mikä olisi ollut hänelle suureksi hyödyksi, ajatteli Shelmore, jos vain olisi ryhtynyt harjoittamaan jotakin vapaata ammattia -- hänen omaansa, esimerkiksi. Hackdale oli kieltämättä asianajajan näköinen -- Shelmore oli jo näkevinään hänet pukeutuneena vaippaan ja tekotukkaan. Ja hänen ensi huomautuksensa todistikin hänellä olevan lakimiehen älyä.
"Mitä nyt ajattelette tästä?" kysyi Mellapont lopetettuaan kertomuksensa. "Miltä se teistä tuntuu?"
Hackdale käänsi hitaasti katseensa toisesta miehestä toiseen.
"Minusta se tuntuu tällaiselta", vastasi hän. "Ajatelkoonpa tuo nuori neiti mitä tahansa, on hänen holhoojansa ollut Southernstowessa ennenkin."
"Niinkö? Mutta mikä panee teidät niin ajattelemaan?" kysyi Mellapont kiihkeästi. "Mikä?"
"Nähtävästi", sanoi Hackdale, "hän tiesi, että Sepulchre-kujanteelle johtavassa portissa on pieni ovi. Minun tietääkseni tuo ovi on ollut siinä nuoruudestani asti. Kun aluksi rupesin ansaitsemaan elatukseni juoksupoikana, toin monta kääröä Chancelloriin juuri sitä tietä."
"Hyvä!" sanoi Mellapont. "Te siis ajattelette..."
"Minä luulen herra Deanen tunteneen Southernstowen ja jonkun sen asukkaista", vastasi Hackdale. "Oletan hänen äkkiä saaneen päähänpiston lähteä tapaamaan tätä tuttuaan, vaikka jo olikin niin myöhä. Se taasen, ettei hän milloinkaan palannut, on niitä asioita..."
Hän keskeytti katsoen tarkoittavasti seuralaisiaan.
"Mitä tarkoitatte?" sanoi Mellapont tiukasti. "Mitä?"
"Niitä asioita, joista on tarkoilla kyselyillä otettava selko", jatkoi Hackdale. Hän keskeytti jälleen katsoen vielä merkitsevämmin ja tarkemmin poliisimestaria. "Kaiketi hänellä oli rahaa ja kalleuksia mukanaan, koska hän oli matkoilla?" vihjaisi hän.
"Paljonkin -- ainakin siitä päättäen, mitä äsken kuulimme", vakuutti Mellapont.
"Maanantaina oli markkinat", huomautti Hackdale. "Kuten tiedätte, pysähtyy kaikenlaista roskaväkeä, eläinkauppiaita, kuokkavieraita ja muita sellaisia, kaupunkiin yöksi, monikin nukkuakseen humalan jälkeen. Jos herra Deane meni ulos puolenyön tienoissa, sanokaamme, johonkin laitakaupungin taloon --"
"Juuri sitä olen minäkin ajatellut!" huudahti Mellapont. "Me emme voi muuta kuin hakea, kysellä ja levittää asiasta tietoja. Tällaisilla pikkukaupungeilla on kuitenkin se etu, että kaikki huhut leviävät täällä tunnissa joka paikkaan. Kertokaa te tästä kaikille, Hackdale, ja samoin tekin, Shelmore. Hackdale, otaksun teidän nyt lähtevän kierroksellenne kaupungin pohjoislaidalle, vai mitä? Kertokaa uutinen jokaiselle tapaamallenne henkilölle, sillä jonkun on varmasti täytynyt nähdä tai kuulla jotakin siitä miehestä."
"Sitä en osaisi väittää", sanoi Hackdale epäillen. "Southernstowen asukkaista menee yhdeksänkymmentäyhdeksän sadasta vuoteeseen kello kymmenen aikaan. Toimiessani ylimääräisenä poliisina olen tuskin tavannut ainoatakaan sielua kaduilla sen jälkeen."
Hän nyökkäsi Shelmorelle ja meni ulos, mutta pysähtyi seuraavaan huoneeseen sanoakseen muutamia sanoja parille ylimääräiselle poliisitoverilleen, jotka olivat juuri saapuneet ja valmistautuivat lähtemään vapaaehtoiselle kierrokselleen. Sitten poistuen poliisiasemalta hän meni kadulle ja kääntyi eräälle kapealle kujanteelle, kaupungintalon sivulle. Tämän kujanteen päässä oli pieni aukio, jonka ympärillä oli vanhoja, puoleksi puusta rakennettuja taloja, ja yhdessä niistä, parin vanhanpiian omistamassa täysihoitolassa, Hackdale asui veljensä, Simmonsin, kanssa. Hän halusi nyt puhutella Simmonsia, koska tiesi Simmonsin parhaiten kykenevän levittämään huhuja, niin että uutinen Deanen kummallisesta katoamisesta olisi puolessa tunnissa tunnettu kaikkialla Southernstowessa.
Hackdale avasi täysihoitolan oven astuen nelikulmaiseen tammella laudoitettuun halliin, jota katon keskeltä riippuva lamppu valaisi. Lampun alla seisoi siistiin iltapukuun pukeutunut mies, joka harjasi huolellisesti oopperahattuaan. Hän oli pitkä ja solakka noin kuusikymmenvuotias mies, joka kai oli ollut hyvinkin kaunis aikoinaan, mutta jonka ulkomuoto nyt oli jollakin tavoin huolellisesti säilytetyn ja taitavasti korjatun raunion näköinen. Hänen nimensä oli Mark Ebbitt, ja Hackdale tunsi hänet, koska hän oli asuintoveri ja vastaperustetun elävienkuvien teatterin johtaja; hän tiesi myös, että Ebbitt oli aikoinaan ollut näyttelijä, joka ei ollut juuri onnistunut urallaan, ja kun Hackdale oikein ajatteli, muisti hän todella, että Ebbitt tullessaan ensi kerran Southernstoween oli kuulunut rähjäisten ja rappiolle joutuneitten ihmisten luokkaan. Mutta nyt hän oli päässyt jaloilleen jälleen ja voi menestyvän huvipaikan johtajana kerran vielä komeilla hienoilla puvuilla ja liinavaatteilla.
He nyökkäsivät toisilleen tuttavallisesti, ja Hackdale pysähtyi aikoessaan mennä omaan huoneeseensa.
"Oletteko kuullut joitakin uutisia?" kysyi hän.
"En niin hiventäkään, poikaseni!" vastasi Ebbitt. "Oletteko te?"
Hackdale kertoi hänelle juuri äsken kuulemansa seikat, ja Ebbitt kuunteli melko välinpitämättömästi asetellessaan huolellisesti oopperahattua päähänsä uunin yläpuolella riippuvan kuvastimen edessä.
"Kadonnut on varmaankin se vieras, jonka näin teatterissamme maanantai-iltana", huomautti hän. "Hän oli pitkähkö, hieno, harmaapartainen, ruskeapukuinen herra, jonka kaulahuivissa huomasin kirotun komean timanttineulankin. Hm, jos vanhahkot herrasmiehet lähtevät keskiyöllä kävelemään maaseutukaupungeissa tuollaisia jalokiviä mukanaan, niin..."
"No niin, kertokaa siitä kaikille tapaamillenne henkilöille tänä iltana. Tahdotteko niin tehdä?" vihjaisi Hackadale. "Julkisuus --"
"Hyvä mies, asia on koko kaupungin tiedossa ennen illallista", sanoi Ebbitt. "Jumala siunatkoon teitä, jos yläkerran papukaija saisi päähänsä lentää ulos ikkunasta, niin luuletteko, etteivät kaikki southernstowelaiset tietäisi sitä viiden minuutin kuluttua? Julkisuuttako? Luottakaa te vain maaseutukaupunkilaisiin siinä suhteessa."
Hän kiersi valkoisen silkkihuivin kaulaansa, antoi vielä oopperahatulleen ylimääräisen sysäyksen oikealle korvalliselle päin ja tepasteli kadulle, jolloin Hackdale, avattuaan hallin vasemmalla puolella oven, meni siihen vierashuoneeseen, jota hän veljineen käytti arkihuoneenaan. Simmons oli siellä teeillallisensa jäännökset edessään, mutta itse syventyneenä tutkimaan suurta lakikirjaa, jonka molemmille puolille hän oli lujasti painanut kyynärpäänsä. Rystysten välistä, joilla hän painoi ohimokaan, hän katsoi Johniin.
"Minulla on sinulle hauskaa tehtävää, Sim", sanoi Hackdale. "Ihan sinulle sopivaa. Sinä aiot tietysti mennä ulos?"
"Ehkä hetkiseksi", vastasi Simmons uteliaan näköisenä. "Mikä nyt on?"
"Näin on asia", vastasi Hackdale. Hän istuutui, riisumatta päällystakkiaan ja hattuaan, ja kertoi veljelleen kaikki saamansa tiedot. "Jos siis aiot mennä kerhoon, voit kertoa sen -- voit kertoa sen kaikille. Kerro se kaikille tapaamillesi henkilöille."
Simmons nyökkäsi, ja hänen teräviin silmiinsä ilmestyi miettiväinen ilme.
"Tyttö on varmaankin sama, joka tuli Shelmoren konttoriin tänään iltapäivällä juuri meidän aikoessamme poistua sieltä", huomautti hän. "Shelmore meni hänen kanssaan. Hänen nimensä oli Pretty -- neiti Cynthia Pretty."
"Näyttikö sinusta nimi lainkaan sopivan hänelle?" kysyi vanhempi veli. "Oliko hän kaunis?"
"Ehdottomasti!" sanoi Simmons. "Ja hienokin. Minä näin kortista, että hän on kotoisin Cornwallista, mutta uskallan lyödä vetoa viitosesta pennyä vastaan, ettei hän ole saanut pukuaan sieltä erämaasta. Lontoolaista tyyliä päästä jalkoihin asti."
"Hyvä poika", sanoi Hackdale hyväksyvästi, "koeta aina terästää huomiokykyäsi, Sim, niin saat olla varma menestyksestäsi. No niin, minun pitää lähteä kierrokselleni. Tapaan sinut aamiaisella."
Pieni käärö, jonka hän tiesi sisältävän voileipiä, ja pullo, johon hän oli sekoittanut mietoa viskyä ja vettä, oli pantu sivupöydälle, ja työnnettyään ne taskuihinsa Hackdale nyökkäsi veljelleen ja lähti huoneesta. Mutta sen sijaan, että hän olisi mennyt talosta julkipuolen ovesta, hän pujahtikin erästä käytävää pitkin takapihalle päästäen siellä irti koiransa, puhdasrotuisen airedale-terrierin, jota naapurit nimittivät Martiniksi. Tämä arvokas apulainen kintereillään hän lähti kävelemään takaisin kaupungintaloa kohti ja sitten siihen Southernstowen kaupunginosaan, jonka järjestyksestä hänen juuri silloin oli huolehdittava.
Mellapont ei ollut syyttä puhunut tämän kaupungin pienuudesta, jonka poliisipäällikkönä hän toimi. Vaikka se olikin niin vanha, että sen asukkaat kerskaillen sanoivat sitä Englannin vanhimmaksi asutuksi kaupungiksi, ja kuuluisa, koska siellä oli muuan Englannin ikivanhoja tuomiokirkkoja, joka oli hyvin mielenkiintoinen ja tärkeä kaikille muinaistieteen ja sen haarojen tutkijoille, oli se perin mitätön kokonsa puolesta. Se sopi kaikkinensa sitä ympäröivien vanhanaikaisten ja hyvin säilyneiden valliensa kera noin neliökilometrin alalle, ja jokainen voi ihan hyvin kävellä sen päästä päähän ja ympäri tunnissa. Siinä oli vain kolme katua: yksi niistä, High-katu, ulottui sen poikki idästä länteen; toinen, North Bar, High-kadulta kaupungin pohjoisiin valleihin, ja kolmas, South Bar, kaupungin keskustasta etelälaidalle. Näiltä kaduilta haarautui tietysti melkein päämäärättömästi kaikenlaisia kujanteita, pihoja ja käytäviä, jotka olivat niin kapeita ja joiden sisäänkäytävät olivat useinkin nykyaikaisten julkisivujen niin piilottamia, että vain omat asukkaat tunsivat ne. Monella niistä ei ollut edes nimeäkään.