Part 9
Annas, mittaan uudelleen! Pituus... levyys... kantapää... Varpaat sopii täsmälleen! Eihän näköharhaa tää?
SUPERBA.
Nauraa voisi kuollakseen! Omin kengin Tuhkimo Viel' ei käynyt, ja nyt jo Pitää prinssinkengiss' olla!
THORA.
Mutta onkos Tuhkimolla Kengälle myös paria? Se täss' on pääasia.
DINA (antaa esiin löytyneen kenkänsä).
Täss'! (Itsekseen) Olinpa valveilla.
(Prinssi tulee, seurassaan trubaduuri ja muutamia hovilaisia.)
TRILLA.
Taivas, prinssi!
(Kuvaelma.)
PRINSSI,
Kuinkas käy? Kiihko ryöstää rauhan multa. Joko löytyi armas kulta? Poisko lens' eik' enää näy?
GRIM.
Täss' on hän, oi prinssi suuri!
PRINSSI (tarttuu Dinan käteen).
Käsi, silmät samat juuri! Köyhyydessään rikas vaan... Pysy luonain ainiaan!
DINA.
Tuollaisna hän unessain Näkyi mulle, kummitäti.
(Barbra seisoo Dinan takana taikahaltiattarena.)
KERISTANE. Hildebart, sa Frankinmaan prinssi, tervehdi morsiantasi, Dinaa, Burgundin prinsessaa! Hänen köyhyytensä on vaan koettelus. Hän on sinun arvosi mukainen; hänen ainoa hairauksensa oli, että vastasi solvaukseen. Tästä viasta on hän rangaistu ja se on anteeksi annettu. Hän saa takasin oikean hahmonsa, mutta muistoksi ja varotukseksi täytyy hänen käydä avoin jaloin hääpäivään asti.
(Haltiatar riisuu Dinalta mekon ja päätanun. Dina seisoo kuninkaallisessa puvussa, mutta jalat paljaina.)
PRINSSI.
Niin, sun tunnen. Sieluni Osa parhain oletki; Nöyryytes mun viehätti. Sitä tahdon aina muistaa, Kun mua ylpeys harhaan suistaa.
DINA.
Niinpä, sinut nähtyäin, Uunna kipinäni näin: Ei se kyde tuhan alla; Liekillään se kirkkahalla Sydäntäni lämmittää. Pois nyt suli talven jää.
SUPERBA. Prinssi, sinua petetään. Tämä noitaämmä on meidän vanha hanhipaimenemme, Barbra, ja tämän ryysyläisen olemme me prinsessat armeliaisuudesta korjanneet metsästä.
THORA. Nyt palkitsee hän hyvyyttämme sillä että kutsumatonna hiipii kuninkaan tanssikemuihin ja luikertelee ylhäisten suosioon. Eikös se ole totta, Trilla?
TRILLA. On. Voin todistaa, että kaikki ovat nimitelleet häntä Tuhkimoksi. (Hiljaa Dinalle.) Anna minun päästä kamarineitsyeksi sinulle, niin saatan todistaa että sisaresi ovat antaneet sinun syödä kissan kanssa samasta kupista.
KERISTANE. Rosvon leski varasti kuninkaantyttären kehdosta. Rosvon tyttäret, jotka nimittävät itseään prinsessoiksi, varastivat kuninkaantyttäreltä hänen isänsä perinnön ja hänen valtakuntansa kruunun. Heidän aikansa on mennyt, rankaisu tulee. Thora, sinä ylpeilet ja koreilet: muutan muotosi riikinkukoksi. Superba sinä ylpeilet ja koreilet, eikä siinä kyllä, olet vielä kade ja vaikertelet: muutan sinut korpiksi. Ja sinä, Trilla, sinä olet vilpillisin ja kavalin teistä kaikista, sillä sinä petät niitä, joiden leipää syöt; sinut muutan lavertelevaksi harakaksi.
(Kohottaa taikasauvaa.)
Arigi davolna, Farenga gidó...
DINA (polvillaan.) Armoa! Armoa kasvinsiskoilleni! He antoivat minun elää...
SUPERBA. Niin, se on Thoran syy, ja nyt se tuottaa meille onnettomuuden.
KERISTANE. Se tuottaa teille pelastuksen. Kasvinsiskonne tähden saatte pitää ihmismuotonne ja palvella päiväpalkasta vieraalla maalla. Mutta muotonne muunto on jo alkanut. En voi enää siihen mitään, että saatte pitää linnunkynnet sormienne päissä elinikänne.
(Thora, Superba ja Trilla katselevat sormiansa, joiden päistä pistää esiin pitkät linnunkynnet.)
SUPERBA. Saammehan sitte edes keinot kynsiä sua!
TRILLA. Niin, kyllä me kynsimme, tiedä se!
THORA (itkien). Anna minulle anteeksi, Tuhkimo! Meidän rankaisumme on oikeudenmukainen. Olen ollut kova sinulle, mutta uskotkos, että sinun tähtesi on omatuntoni aina ollut kipeä.
DINA (syleilee Thoraa). Minä annan anteeksi sinulle, jopa teille kaikillekin. Sinä, Thora, olit kumminkin välisti ystävällinen minulle. Sinun pitää asua minun luonani ja aina olla minun sisareni, ja joka aamu minä leikkaan poikki nuo rumat kynnet, niin ettei kukaan niitä näe.
THORA. Kiitos! Sinä olet oppinut enemmän takalla tuhassa, kuin minä purppuravaatteissa.
SUPERBA. Lähdetään pois, Trilla! Miksei se noita luonut meille siipiä kynsien mukana? Soisin että olisimme lohikärmeitä. On kai vielä jälellä joku satu, jossa saamme raadella tyhmiä prinsessoja.
TRILLA. Niin mennäänpä! Mutta sen vaan sanonkin sulle, että piikanasi en enää aio olla. Nyt ollaan ihan yhdenvertaisia.
SUPERBA. Vai et aio? Kyllä minä sun opetan! kynsin sua!
(Trilla pakenee, Superba perässä, ja niin juoksevat he pois.)
PRINSSI. Rientäkäämme linnaan. Kuningas ja puolisonsa odottavat maltittomasti löytynyttä tytärtään. Mutta mitäs näenkään? Pippe! Ja minkä näköisenä!
(Pippe tulee sisään, nenä riippuen tavattoman pitkänä, ja kirkaisee joka kerta kun sysää sen seinään tai ihmisiin.)
PIPPE. Kuussataaseitsemänkuudetta jalkaa on mitattu, eikä yksikään sopinut kenkään. Tanssinoita -- au! -- on lentänyt tipotiehen vai liekö litistynyt kuoliaaksi seinään. Minä voitin vedon. Sen seitsemän seeramaa -- au! -- kuinka Pupan nenä nyt lieneekään venynyt! Onkos häntä nähnyt kukaan -- au, au! -- että saisin häntä nauraa?
GRIM. Puppa jää koreasti entistä pientä typpänenäänsä pitämään. Mutta sinunpa nenäsi näkyykin oikein karangoksi kasvaneen, laivan kokkapuuksi.
PIPPE. Mitä lajia? Minun omakätinen kuninkaallinen nenäni! Au! kuka rohkenee sysätä kuninkaan Pippeä? Nenäni? Au!... (tunnustelee nenäänsä eikä tunne sen päätä.) Mutta sehän ulottuu tästä Parisiin asti! Kylläpä minä olen kaunis; rahasta minua voidaan näytellä, kuningas saa hyvät tulot! Kokkapuuksi, sanotte -- au! -- Kuljen merta tuulen väessä. Nyt ei mulla muuta tehtävää kuin -- au! -- löytää Amerikka.
(Juoksee pois.)
PRINSSI (Dinalle).
Tullos! Nautin autuuttaan! Ollen kade onnestamme Oon ma yhä pelossain, Ettei meidän liittoamme Outo valta sorra vain.
DINA.
Viel' on velvollisuus -- Oi! Sä kun soit ain' apus mulle, Palkita sua en mä voi. Kiitokset vaan hartaat sulle!
(Suutelee Keristanen kättä.)
KERiSTANE.
Hälle nouskoon kiitoksesi, Joka murheet lieventää, Kyynelsilmät pyyhkiää! Hänpä näki kyynelesi.
DINA.
Yhtä vielä tiedustaa, Prinssi kallis, sallikaa! Näinkö unta? Eikö vielä Mieleni lie unten tiellä? Todellako löysin sun? Ootko oikein sulho mun? Huomenna taas herätessä Enkö liene yksinäin, Viluisena pesälläin, Kaipaus vaan sydämmessä?
PRINSSI.
Mitäs onnen unelmista! Etsi syämmen uskoa! Siin' on onnen perusta, Jok' ei horju lainehista. Eläkäämme satuamme! Niin on pitkält' elämää; Emme pety toiveissamme. Soikoon loppuun laulu tää!
Loppulaulu. (Trubaduurin esittämä.)
("Minä seisoin korkealla vuorella...")
Nytpä aurinko pirttihin pilkottaa, Kulta-koi pesän hiilustaan, Poski vaaleakin puna-ruusut saa. Kuka ois enää viluissaan?
Silkkikengissä villa parka tanssaelee, Hyvyys on vaan nyt rikkahana. Satu onnelan rantahan raukenee, Kuten aurinko illalla.
(Ryhmä. Keristane haltiattarenpuvussa pitää myrttiseppeltä prinssin ja Dinan päiden päällä.)
PRINSESSA RUUSUSEN NÄYTELMÄN ALKUNÄYTÖS.
(Kts, 4:ttä kirjaa Lukemisia Lapsille.)
Taustana punertava aamurusko. Korotetulla lavakkeella istuu puoliympyrässä haltiat Sulotar, Koitar, Päivätär, Tähdetär, Kuutar, kehräten värttinöillä, joista kultalankoja lähtee yhtyen Valottareen, joka istuu vähän alempana puoliympyrän keskikohdalla Lähinnä taustaa istuu Tuonetar vaipuneena lukemaan avattua Kohtalon kirjaa.
VALOTAR.
Kotomme on tarun maailmoissa Ja Untoloissa, Keväisen taivahan hattaroissa, Kotoisen onnelan valkamoissa. Olemme luonnon sulottareita, Kukattareita, Suvettareita. Ikuinen meillä on nuoruutemme, Me liitelemme Ja laulelemme Vaan iloksemme. Majamme loitoll' on sinisalo Ja ikivalo. Ja harvoin sieltä Haluttaa mieltä Maan päälle tulla, Miss' ihmisviisaus pilkkasuulla Häväisee kaiken, mik' oudoksuttaa, Elämän tenholla kirkastuttaa. Mut missä viihtyvi joku vielä Jumalan mailmassa lapsen miellä, Siell' ilon suomme Ja valon tuomme Ja kuvat korkeat lialle luomme, Syviä syntyjä uhkuvat, Joit' eivät ymmärrä viisahat... Viluhun luovat ne lämpimän, Valoa yöhönkin synkkähän.
Kuin kesäpäivä länteen laskiessaan Säteistä kehrää kultarihmoja Ylhäällä maasta pilvein purppuraan, Niin mekin kultalangoin kehräämme Armoisat antimemme ihmisille. Yks saamiansa mainii sattumaks, Voitoksi toinen, kolmas ansioksi; Me, joita ikivoipa sallimus Sääs elon menoa langoill' ohjaamaan Hienoilla, joit' ei tunne, ei näe silmä, Tiedämme: joka olion onni kiintyy Ylä-ilman vienon valosäikeihin. Jos lanka katkeis, avaruuden kaarros Ja luonnon sointu, hyvän elinvoima, Totuuden yhdysside, oikeuden Tie suora, kauneuden aaltoviivat, Maailman pylväät kaikki raukeis, kaikki Kotiinsa ylhäiseen taas palajais. Siks kehräilemme ajan alust' asti Me lakkaamatta ajan loppuhun Kultaista lankaa synkän siskon vieress', Jok' osakseen sai hirmuvallat yön. Nyt, valottaret, seisköön kehrinpyörä Sen tuokion, min merten lasipinta Säteillen keinuu alla auringon, Ja sanokaatte, mitä kehräilette?
SULOTAR.
Mä kehrään oikeutta.
KOITAR.
Mä kehrään totuutta.
PÄIVÄTÄR.
Mä kehrään kauneutta.
KUUTAR.
Mä kehrään voimaa.
TÄHDETÄR.
Mä kehrään elämää.
VALOTAR.
Ja lankanne ne liittyvät kaikk' yhteen Minussa, joka kehrään rakkautta. Jos päällä maan ois olentoa, johon Hyvyyden maisen kaikki langat yhtyis, Kuin virrat mereen, oi kuin lähell' oisi Hän perikuvaa, alkulähdettänsä, Ylintä hyvää, täydellisyyttä, Jost' tääll' on kaikki paljas heijastus!
TUONETAR (katsahtamatta ylös.) Turhuutta vaan!
VALOTAR. Vaan eikös ihminen oo Luojan kuva?
TUONETAR (kuten ennen.) On -- irvikuva!
VALOTAR.
Useissa rinnoiss' elää yksitellen Lahjamme. Lausukaatte, valon lapset. Moniko maan pääll' lempii oikeutta?
SULOTAR. Viissataatuhatta.
VALOTAR. Moniko totuutta?
KOITAR. Kakssataatuhatta.
VALOTAR. Moniko kauneutta?
PÄIVÄTÄR. Pian sata miljoonaa.
VALOTAR. Moniko voimaa?
KUUTAR. Viissataa miljoonaa.
VALOTAR. Ja elämää? Ne voitko laskea?
TÄHDETÄR. Kakstuhat miljoonaa... oi kaikki! kaikki!
VALOTAR.
Siis elon sai ja eloa rakastaa Kakstuhat miljoonaa -- no näistä nyt, Niin laskin, elää satatuhatta Rakastain ihan ilman itsekkyyttä. Yön synkän tyttö, kuuletkos sa sen? Ykssatatuhat itsekkyydettä! Nyt oivallatko, millainen se oisi, Ken omikseen sais _kaikki_ lahjamme?
TUONETAR (katsahtaa ylös.)
Jos valo-antimenne kaikki mahtuis Samahan rintaan, sotisivat varmaan, Kuin ristituulet samall' ulapalla. Näin _oikeus_ ruhjois _rakkauden_ rikki, _Elämää_ hurja _voima_ vainois, _totuus_ Pois pyyhkis _kauneudelt'_ ihomaalin. Sodassa luonnon vallat riehuvat, Ei hengen lahjat sovi keskenään. On sota eikä sopu tomumaassa.
VALOTAR.
Todellisuus tään riidan ratkaiskoon. Maan taimist' ottakaamme hennoin, nuorin, Jon viattomuutt' ei samentanut vielä Oo vajavuuden tomunhiukekaan, Laps' elon taisteluun juur' syntynyt.
TUONETAR.
Laps' ompi taivaan. Laps' on rauhoitettu. Sit' ei saa luonnon voimat koskettaa, Ei tuli polttaa saa, ei vahingoittaa Saa ilma, vesi, maa.
VALOTAR.
Ei vahingoittaa, Vaan äidin hellyydellä hoidella Sit' elpymään.
TUONETAR.
Kielletty meilt' on kaikki, Mi tähdätä vois näihin luomiston Ja korkeamman vallan valikoimiin.
VALOTAR (selaillen Kohtalonkirjaa).
Ma muistan hämärästi, että kerran Tapahtuu poikkeus... Täss' on se, yötär! Täss' oikealla, sivu seitsemäs Näin sanoo: prinsessa tän' yönä syntyy, Jost' elämän ja kuolon vallat käyvät Keskensä kiistaa. Kaikk' on ennustettu. Alussa aikain korkeampi valta Tään taistelumme nähden ennalta Koitteeksi sääsi ihmislapsen meille. Tään lapsen kohtaan koetelkaamme Siis yhtyneinä lahjojamme!
TUONETAR (tarkastaen kirjaa).
Syntyikö kerran mykäst' yöstäkin Siis ihmislapsi, jot' ei voita tuoni, Ei ylhäisinten lahjain viettelys? Niin kirjoitettu on... No koettakaamme! Mut taistelutta en mä väisty suinkaan; Jos väistynkin, niin väistyn aiaks' vain. Ja palaan taas, kun joutuu hetkeni. Miss' on se valikoitu, yöllä luotu, Tuo kaiken saapa, kun muut osan saa?
VALOTAR.
Kuninkaan linnass' -- täält' ei kaukana. Kun aurinko nyt nousee ulapalta Ja tähtisoihdut sammun taivahalla Ja toivollisna syntyy aamuhetki, Niin Ruusukille alkaa elon retki. Siis toimeen, luonnon immet armiaat! Lahjanne parhaat hälle laatikaat! Nyt aistimailma vaihtuu tarun-taikaan Ja ikihenget astuu alas aikaan, Pimeys ja valo alkaa taistelon; Vakainen yö ja päivä huoleton Ne kohtaavat nyt toisensa Tään Ruusulapsen kehdolla.
LUCIAN NUMEROT.
Joululeikki.
HENKILÖT:
Nanna, N:o 1. Hanna, N:o 2. Anna, N:o 3. Märta, N:o 4. Berta, N:o 5. Melicerta, N:o 6. Noora, N:o 7. Doora, N:o 8. Floora, N:o 9. Maisteri Taulunen, heidän opettajansa. Tuomas, tuntematon ukko. Lucia, hänen nuori eukkonsa, eräs haltiatar. Koulunvahtimestari. Ääniä ulkopuolella.
Kouluhuone pulpetteineen ja nurkassa iso laskutaulu. Vasemmalla ovi, oikealla ikkuna. Maisteri Taulunen tyttöineen.
TAULUNEN. Niin, siihen ei nyt voi mitään. Yksi osa ahkeruutta, vähennettynä kahdesta osasta laiskuutta, jää jäljelle yksi osa laiskuutta. Se on minus, ymmärrättekö. Niiden, jotka ovat olleet laiskoja laskennossa, täytyy kertoa kurssi vieläpä Lucianpäivänä.
FLOORA. Hyvä maisteri, me tahdomme olla kovin ahkeria joulunaikana, jos nyt saamme viettää Luciaa.
KAIKKI TYTÖT. Maisteri kulta, me tahdomme olla niin, niin ahkeria.
TAULUNEN. Ahkeria joulunaikana! Kylläpä se on uskottavaa. Te olette niin, niin ahkerat mäenlaskussa kelkkamäellä ja edistytte niin erinomaisesti piirihypyssä joulukuusen ympärillä. Mitäs muuta tarvitaan? Vieläpä että suurella ahkeruudella massuttelette herkkuja. Ja täten luulette voivanne oppia jalon laskutaidon! Katsokaapas, aritmetiikka on kaikista viisauksista suurin. Numerot ne hallitsevat mailmaa, ja me olemme kaikki numeroita, -- yksikköjä, ymmärrättekö? Laske yhteen yksiköt, vähennä ne, kerro ne, ja'a ne, se on elon summa. Se joka osaa laskea, hän osaa kaikki ja tietää kaikki. (Nanna, Märta ja Noora viittaavat.) No, mikäs nyt on? Saatte kysyä.
NANNA. Osaako hän laskea, minkälainen ilma huomenna tulee?
MÄRTA. Osaako hän laskea ajatuksia?
NOORA. Osaako hän laskea, onko hän onnellinen?
TAULUNEN. Osaa tietysti. Hän osaa kaikkia. Numerot ovat mailman kuninkaat, he läpitunkevat kaiken ja hallitsevat kaiken. Mutta nyt kerromme päässälaskun.
Toinen kohtaus.
(Tuomas astuu sisään kääriyneenä avaraan kaappuun.)
TGOMAS. Hyvä herra, antakaa minulle rahapenni jouluksi!
TAULUNEN. Ken siellä? Kukas te olette?
TUOMAS. Mun nimeni on Tuomas, ja muijani nimi on Lucia. Minä olen köyhä pyhiinvaeltaja, joka kuljen ympäri mailmaa ja etsin kilttiä lapsia. Herrallapa onkin monta lasta.
TAULUNEN. Menkää tiehenne, te häiritsette meitä. Ettekö näe, että täällä on koulu?
TUOMAS. Senpätähden tulinkin tänne. Minä luulin, että koulussa opitaan olemaan hyvä köyhille.
KOULUTYTÖT. Maisteri kulta...
TAULUNEN. No, tässä on, koska he rukoilevat teidän puolestanne.
(Hän panee hopearahan ukon hattuun.)
NANNA. Saammeko mekin antaa jotakin?
TAULUNEN. Saatte, saatte, mutta se tapahtukoon pian. Me laimiinlyömme laskennon.
(Tytöt tuovat Tuomaalle piparkakkuja, pumpernikkeliä ja muuta hyvää.)
TUOMAS. Suuri kiitos! Palkinnoksi sanon teille jotakin. Tänään on Lucia, muijani nimipäivä, ja se on merkkipäivä. Se joka tänäpäivänä toivoo jotakin ja sanoo prosit ("onneksi") hän saa heti toivonsa täytetyksi.
TAULUNEN. Onko meillä nyt aikaa teidän merkkipäiviinne? Menkää tiehenne!
TUOMAS. Enkö saa vähän aikaa kuunnella noita kilttiä pikkuneitosia?
TAULUNEN (itsekseen.) Tuostapa miehestä ei nyt ikinä saa eroa. (Ääneen.) No kuunnelkaa sitten, niin saatte jotakin oppia... Yhteenlaskua! Nanna! (Nanna nousee.) Eilen sait äidiltäsi kuusi omenaa. (Nanna nyökkää päätään.) Tänään saat isältäsi vielä seitsemän.
NANNA. Voi, kuin hauskaa!
TAULUNEN. Kuinka monta omenaa sinulla silloin on?
NANNA. Seitsemän.
TAULUNEN. Ajatteleppas nyt! Eilen sait kuusi...
NANNA. Niin, mutta ne minä jo olen syönyt.
TAULUNEN. So, so; sinulla olisi kolmetoista omenaa... Istu ales! Melicerta! (Hän nousee.) Vähennyslaskua. Rohert löysi kadulta pussillisen pähkinöitä. Hän laski pähkinät, niitä oli 54. Hän kuori 14, mutta heitti pois ne, kun olivat madon syömiä. Kuinka monta pähkinää hänellä oli jäljellä pussissa?
MELICERTA. Hänen pussissaan ei ollut yhtään pähkinöitä jäljellä.
TAULUNEN. Mitä kummia? Eikö hänellä ollut mitään pähkinöitä.
MELICERTA. Ei, hän heitti ne pois, kun ne olivat kaikki madon syömiä. Mihin ne olisivat kelvanneet, jotka olivat maanneet kadulla?
TAULUNEN. Parannatko sinä minun esimerkkejäni? Hänellä oli 40 pähkinää jäljellä pussissaan... Istu... Doora! (Hän nousee.) Kertolaskua. Mitä tekee 70 kertaa 3?
DOORA (vikkelästi.) 73.
TAULUNEN (kiivaasti, mutta hilliten itseään.) Sinä olet se... Jaa, sinä olet 73 kertaa niin viisas kun kertomataulu. Kertomataulun mukaan siitä tulee 210. Istu! Te ette osaa ei yhteen-, ei vähennys- eikä kertolaskua. No, Hanna! (Hän nousee.) Koeta jakolaskua. Koivussa oli 2,000 lehteä, kun se kaadettiin metsässä. Viisi lammasta ja yksi pässi riitelivät lehdistä. -- Mitäs siitä kannattaa riidellä? -- sanoi pässi. -- Minä syön puolet, te toiset tasaatte toisen puolen yhtä suuriin osiin. -- Montako lehteä sai pässi ja montako lehteä kukin lammas?
HANNA. Pässi ei saanut mitään siksi että oli ahnas.
TAULUNEN. Mutta jos pässi nyt sai puolet, kuinka monta lehteä se sai?
HANNA. Ei se saanut mitään, siksi että se oli niin julman ahnas.
TAULUNEN (Karkaa ylös vihoissaan.) Villihulluksi sitä ihminen tulee teidän kanssanne! Tässä istun koko pitkän lukukauden ja syötän noita kanatipuja numeroiden kultajyväsillä, mutta kun kysyn mitä pässi saa, kas silloin pässi ei saa mitään siksi että se on niin julman ahnas! Sanotteko sitä laskemiseksi? Kerrotaanko satuja aritmetiikassa? Minä soisin että olisitte numeroita, numeroita (nuuskaa) eikä mitään muuta kuin numeroita (aivastaa). Prosit, sen päälle aivastin.
(Tuomas heittää yltään kaapun ja astuu esiin joulu-ukon tunnetussa muodossa. Soittoa näyttämön takaa Tuomaan loihtuun:)
Yksiki, kaksiki, kolmeki. Tretton femsjuttondedels ett, minus sex. Autumni rigores Mordite flores! Sit ordo lex, Dum fiat numerus omnium rex!
(Näyttämö pimenee, kaikki tytöt kyykistyvät pulpettiensa taakse ja nousevat taas pystyyn loihdun loputtua, jolloin näyttämö valkenee. Heidän kasvonsa ovat nyt vaaleat kun liitu [tätä tarkoitusta varten on joko hienonnettua liitua tai valkoisia naamaria, joissa on lävet silmiä ja suuta varten], heillä on kullakin kultakruunu päässään ja selvä numeronsa järjestään 1-9:ään Nannasta alkaen ylöspäin. He ovat posliininukkeja, jäsenet liikkuvia, he liikkuvat kankeasti ja konemaisesti sekä puhuvat harvaan ja kieliopillisesti, kasvojaan vähääkään muuttamatta. Näyttämö valkenee uudestaan.)
TAULUNEN. Mitä tämä on? Silmälasini on mahtaneet käydä hikisiksi. (Hän pyyhkii silmälasinsa huolellisesti, panee ne uudestaan nenälleen ja laskee hämmästyneenä numerot) 1, 2, 3, 4 j.n.e. Tämä on oikein. Lienenköhän nukahtanut kesken laskutuntia ja uneksinenko aritmetiikkaa? (Nipistää korvaansa.) Ei, kyllä olen valveella. (Osoittaa sormella kolmea oppilasta.) Floora! Melicerta! Nanna!
FLOORA. Minun nimeni ei ole Floora. Minä olen 9.
MELICERTA. Minä olen 6.
NANNA. Minä olen yksikkö.
TAULUNEN. Todellako? No, miksi teillä on kruunut päässänne?
FLOORA. Me olemme kuninkaanlapsia. Numerothan ne mailmaa hallitsevat.
TAULUNEN. Nöyrin palvelijanne! Tuo on ollut säkissä ennenkun pussiin tuli.
TUOMAS.
Oi laskumestar', mitä halusit, Se arvaamatta on nyt toteen käynyt. Kas, nuoret oppitaimes kukkivaiset Sun tenhosanas onkin muuttanut Nyt numeroiksi. Heilt' on ajatukset Ja tunteen nuori lämpö hyytynyt Aritmetiikaks' jäykäks. Kaikki muu On heistä kuollut. Luvunlasku, lasku Ja lasku vaan on heidän elämää. Sydämmen hehku, nuoruuden sekunnit Luvuissa lasketaan nyt; ihmisarvo Rahassa määrätään ja määrähintaan Velvollisuudet myydään, omatunto Ja isänmaa ja kunnia ja kunto. -- Nuo lähtevät nyt mailmaa johtamaan. Koht' eipä mitään, jot' ei ostettais Ja myytäis. Kaikk' on mittaa, painoa, Lukuja, laskemista. -- Mestari, On taitos oiva, enkä sitä soimaa; Ihmisen parhain palvelia on taitos, Kun ihmist' ei vaan koeta hallita. On rinnassas äärettömyyksiä, Joit' eivät arvaa laskut, mitat määrää. Sävelten ylhäisinten sulosoinnuss', Autuuden, lemmen, rakkauden eessä Sun laskutaitos äänetönnä on, Kuin tähdet avaruuden aution. Hyvästi!... Numeroitten kahlehia Ei päästä taitos... Sen voi vaan Lucia.
(Katoo.)
TAULUNEN. No, jos tuo ei ollut runoa, niin empä enää ikinä tahdo kahdeksan numeroa piirtää. Runous ja aritmetiikka (aivastaa) se on ikäänkuin tulitikkulaatikko vesilasissa. Mikä hiton mies tuo on? Hän kai kuljeksii kauppatorilla veisuja myymässä. Mutta kuulkaapas nyt, armolliset prinsessat, jotka mailmaa hallitsette, ymmärrättekö nyt paremmin quatuor speciestä (4 laskutapaa)? Laatikaa yksi luku! Esimerkiksi 27... (Numerot järjestäytyvät komennon mukaan, ja esimerkkiä voi vaihdella mielin määrin.) Oikein! No, eteenpäin... 356... 4,785... 16,293... 175,482... 8,936,475... 81.639,574... 123,456,789... Täsmälleen oikein. Kas, nämät on kokonaislukuja. Te edistytte. No, eteenpäin... joku murtoluku, esimerkiksi 5/293 -- (N:o 5 asettuu tuolille noiden kolmen muun yläpuolelle.) Sekin oikein... Laskekaa yhteen 57 ja 362. (Numerot laativat luvun 419)... Onko mokomaa nähty? Mainiosti! No, vähennä siitä 174! (Numerot asettavat luvun 245.) Myöskin oikein. Kerro tämä luku 3:lla! (Numerot näyttävät 735.) Täsmälleen! Pankkineiti ei voisi paremmin tehdä. No, ja'a 735 7:lläi (Numerot näyttävät epäröiden 15.) Ei, se on hullusti. Pitää olla 105.
FLOORA. Täällä ei ole yhtään nollaa.
TAULUNEN. Mitä? Ei yhtään nollaa? Ja nollathan ne juuri mailmaa hallitsevat. Annas tänne yksi nolla! Mitä aritmetiikka on nollitta?
FLOORA. Meitä on yhdeksän numeroa, sinä olet kymmenes. Siis sinä olet nolla.
TAULUNEN. Kuuleppas nyt, prinsessa, ensiksikään ei ole tapana sinutella opettajaansa ja toiseksi ei hän ole mikään nolla oppilaittensa edessä. Mutta minäpä tiedän keinon. Eikö kaupunkimme ja koko mailina vilise nollia? (Menee ikkunaan, huutaa ja paukuttaa käsiään.) Halloh, siellä! Kaikki nollat tänne!... Saammepa nähdä, kuinka pian saamme miljoonamme toimeen.
(Numerot tekevät piirin.)
TAULUNEN. Vai niin, te tuumitte että koko laskutaidon summa on nolla? (Nuuskaa.) Uskallanpa sanoa, niin paljon kuin kunnioitankin yhdeksää meduusaa, että jos tämä on pilaa niin se on hävytöntä pilaa... (Ulkoa päin kuuluu melua.) Mitä melua tämä on?
KOULUNVAHTIMESTARI. Herra maisteri! Herra maisteri!
TATJLUNEN. Mitä nyt?
VAHTIMESTARI. Koko etehinen, portaat, piha ja katu ovat täynnä ihmisiä. Tänne törmää yhä uusia, niin pitkältä kuin silmä kantaa.
TATJLUNEN. Minkälaista väkeä?
VAHTIMESTARI. Kaikenlaista, pieniä ja suuria... korkeita herroja... ylhäisiä rouvia ja neitejä... porvarillista ja huonompaa kansaa... Ne huutavat kaikki: laske meidät sisään, tarvitsemme vaan yhden numeron tullaksemme miljooneiksi!... Ei, kuulkaapas miten nuo kolistavat!
(Kovaa kolinaa ja ääniä ulkoopäin: miljooneja! miljooneja!)
TAULUNEN. Luulinpa, ettei täällä nollista puutetta tulisi, mutta nuo viheliäisen köyhät miljoonat, joilla ei ole numeroita edessään, käyvät jo liiankin julkeaksi. Käske niiden vaeltaa pankkiin!... Ei, lähetä ne rautatiehallitukseen! Me tarvitsemme miljooneja voidaksemme matkustaa Lapinmaahan.