Part 2

Silloin hyppäsi hän kauas Pohjoiseen jäämereen ja puhalsi keuhkoistansa pahimman pohjolanmyrskyn, mitä hän ikinä oli nähnyt. Aallot vierivät eteenpäin kuin korkeat vuoret, repivät merenpohjasta hiekkaa ja vierittivät sen salmeen. Ja kaikki mura ja lieju keräytyi matalikon ympärille, leveni sen molemmille puolille, ja niin muodostui leveä, luja silta itäisen mantereen ja onnellisen saaren välille. Nyt ei salmea ollutkaan enää; pohjoisessa oli vaan merenlahti, jolla oli nimenä Vienan meri, ja etelässä oli myöskin merenlahti, joka sittemmin muodostui sisäjärveksi ja sai nimen Laatokka. Mutta nyt oli myöskin onnellinen saari tullut itäisen mannermaan yhteyteen ja muodostunut saaresta niemimaaksi.

Tätä ei voi nyt enää kukaan muuttaa. Onnellista saarta ei enää ole olemassa: siitä on tullut satu, unelma aikojen huomenesta. Kaukana meren hämärässä ovat ihmiset näkevinään sen kukkivan rannikon, ja he soutavat sinne, he soutavat, purjehtivat, etsivät, mutta saari on yhä yhtä kaukana. Poika soutaa merelle viisitoista vuotisena ja palajaa sieltä harmaapäisenä vanhuksena, mutta luuletko hänen löytäneen onnellisen saaren? Ei, sitä hän ei ole koskaan löytänyt, ei edes senvertaa että olisi voinut sitoa venheensä koivuun sen rannikolla ja sanoa: nyt olen täällä!... Niin, täällä hän tosin on, mutta ei enää onnellisella saarella, vaan niemimaalla, jonka rantoja meri huuhtoo kolmelta puolen, jossa kansojen tiet kulkevat, jossa vallat taistelevat, jossa koirat metsästävät, huolet valvovat ja surut heittävät varjoansa auringon valon sekaan. Missä, missä on onnellinen saari?

Elä kysy niin, sillä se on kuitenkin olemassa, mutta merellä se ei ole, vaan se on muuttanut ihmisten sydämmiin. Missä hyvä lapsi nukkuu, missä enkeli valvoo, missä joku hyvä ihminen asuu Jumalan ja omantunnon rauhassa, siellä, niin, siellä on onnellinen saari. Souda sinne ja silloin et souda turhaan!

Musta Valan ja vanha jättiläinen vuoren sisässä luulivat ikipäiviksi eroittaneensa aamuruskon ja iltaruskon toisistaan. He pettyivät. Valon ja rakkauden voimat voivat ainoastaan joksikin aikaa pimentyä, mutta erota ja kuolla eivät ne koskaan voi. Kolmeen kuukauteen eivät kuninkaitten lapset näe toisiansa, mutta he etsivät toisiansa, ja silloin he saavat kuuden kuukauden ajan nähdä toistensa vaatteitten punaiset liepeet kaukana vuorien yli. Siitä saavat he uutta rohkeutta etsiä toisiansa pilvissä ja vihdoin löytävät he toisensa juhannuksen aikaan niillä paikoilla, joilla he ennenkin yhtyivät onnellisella saarella. Silloin tulevat pilvet ruusu- ja kultahohteisiksi, ja silloin laulavat lapset jälleen vanhaa lauluansa, jota he niin rakastivat:

"Meidän saaremme on ihanin saari koko Jumalan suuressa maailmassa, ja sen kaipaus on pitkä, sen onni on lyhyt, mutta sen rakkaus on puhdas kuin valkoisin lumi, ja meidän saaremme on onnellisten lasten saari."

MAALISKUU 1888.

(Talvisatu Norrköpingin koululapsille.)

Kylmä talvi pohjolan Lumen heittää valkean, Tähdet taivon kimaltaa, Meret jäähän jäykkään saa. Näinpä vaan Suomen maan Ruotsiin saapi kasvamaan. Poika, ota luistimet! Pian tänne kiitelet.

Jospa Ukko Pakkanen Mi nyt paukkaa halliten Tietäis aikans lyhyyden Sulais varmaan kruunu sen. Kevähän Lämpimän Haltijatar elpyvän Istuu poskin punaisin Ruskopilven helmoihin.

Pian silmäns aukaisee, Lumet poies puistelee, Siistiks itsens siivoaa, Vihannaksi puettaa. Pehmoisin Askelin Rientää sitte metsihin, Järvet, lammet irroittaa, Niityt, nurmet kukkiin saa.

Mutta Ukko Pakkanen Pakenevi peljäten. Vapaa meri kahlehet Uljaast' rikkoo rautaiset. Väkivalta Maailmalta Poistukohon valoisalta! Hyvät maata hallitkoot. Ootkos hyvä?... Varmaan oot!

VlISlVUOTIAAN SANKARILAULU.

Nyt laulan lauluani Niin ylen ihanaa, Sä katso äidin lasta Ja isän nallikkaa! Mä suuri olen, usko se, Kun asetun mä pöydälle Niin olen, hei sen, hei, hei sen, Noin peninkulmainen.

Ei ollut Simson ennen Niin julma voimaltaan, Sen sisko saat sä tietää Jos sormeen tartut vaan. Ja jos saan sarvet mullikan Niin kirkontornin korkeimman Mä nostan ilmaan, hei, sei, saan, Jos raskas ei oo vaan!

Äl' pelkää sisko pieni En sulle pahaa tee, Jollet käy suden turkkiin! Kas, mua vainoilee Nuo sudet julmat; siksipä Mä ammun ne tän'päivänä! Joll'en, niin hei sun, hei, hei sun, Ne syövät vihdoin mun.

Ja mietis mitä teen mä Ja mitä taidankin: Mä kiekun kuperkeikkaa Syön paljo leipääkin. Mä hypin helpost' harakkaa Ja osaan oivast' ratsastaa Laukalla, hei sän, hei sän, sä Isäni seljässä.

Ja kuules kuinka kilkkaa Nyt rahat taskussan, Ne hilisee ja hilkkaa Vaan sulaa rikkauttan! Mä ostan puodin leipurin Ja jollei mulla miljoonin Niin on, niin hei sen, hei sen, sen Niin on viiskymment' pen'.

Ja keisari, kas hällä Ei hyvä ole niin. On mulla mäet uljaat Jos linnat hälläkin. Mut hevosta ei parempaa Oo hällä, eikä somempaa Kuin Polle, hei sen, hei sen, son Vaikk' jalaton se on.

Kas kun mä kerran saanen Vaan viikset huulellen, Niin sotilaaksi pääsen, Kenraaliks' toisillen! Senjälkeen ylioppilas Ja sitte ajur' urhokas Minusta tulee, hei sin, sin, Niin ajan kotihin.

Mut nyt oon äidin poika Ja isän nallikka! Ja apelsiinin tästä Voin laulust' ansaita. On nälkä mulla äitini, Voileipää etkös antaisi Niin suurta, hei sen, hei sen, sen Kuin olen nälkäinen!

PYHÄN YÖN LAPSET.

Joulusatu.

Muistatko vielä sadun "pyhästä yöstä?" Pitkän vuoden kuluessa on vaan yksi pyhä yö ja se on jouluyö, mutta siitä yöstä tiedämme monta satua. Kaikkina öinä nukkuvat hyvät lapset enkelien suojassa, mutta kaikkina öinä ei ole rauha maassa; ainoastaan yksi rauhallinen yö on olemassa; silloin lepää koko luomakunta Jumalan pyhittämisessä, eikä kukaan saa tehdä pahaa toiselleen.

Kerran oli koko maailmassa kummallinen odotus. Kaikki tiesivät että jotain uutta ja suurta piti tapahtuman, mutta mitä se oli, sitä ei kukaan tiennyt. Taivaan tähdet katselivat kysyen toisiinsa. Mikä se on? kysyi itäinen Capella tähti toiselta hiljaiselta Aldebaran tähdeltä lännessä. Valonsäde lensi edes ja takaisin heidän välillään, mutta Aldebaran ei voinut vastata ja välkytti valoaan salaperäisesti: siskoni, en tiedä!... Luoteisella taivaalla oleva Vega kysyi loistavalta veljeltään Siriukselta etelästä: milloin se ihmeellinen tulee? Mutta Sirius ei tiennyt _milloin_, enemmän kuin Aldebaran oli tiennyt _mikä_. Otava kiersi pohjantähteä ja ajatteli joka kierroksella: ensi kerralla tulee uusi maailma. Tuhat vuotta kului, eikä uusi tullut. Juutalaisten profeetat olivat kertoneet heille, että Jumala tulisi maailmaan Messiaan nimellä, ja armahtaisi kaikkia, jotka maailmassa kärsivät ja kuolevat. Tämä oli paljo enempi kuin tähtien tieto, mutta tämäkään ei ollut vielä kaikki, sillä juutalaiset ymmärsivät profeetainsa sanat väärin ja sanoivat toisillensa: tänne saapuu suuri sotasankari, joka vapauttaa meidät roomalaisten ikeestä ja tekee meidät maailman hallitsijoiksi.

Siihen aikaan asui Juudaan maalla eräs aasinajaja nimeltä Amrah. Hän oli viisas, mutta kovasydäminen ja saita mies, jolla oli tointansa alkaessa ollut vaan yksi aasi, mutta jolla nyt jo oli viisikymmentä ja joka toivoi aikaa voittaen saavansa satakin aasia. Hän oli majatalon isäntä ja vuokrasi aasiansa matkustajoille. -- Hän oli kuullut että juudan maassa piti toimeenpantaman suuri kansojenlasku, jolloin kaikkien kohdastansa piti ruveta veroa maksamaan. Ja koska Betlehem oli kuningas Davidin kaupunki, ajatteli Amrah: tänne tulee moni rikas ja korkeasukuinen henkilö Davidin suvusta; minun täytyy laajentaa majataloni ja ansaita paljo rahaa.

Sitte rakensi Amrah suuren talon. Sinne tehtiin paljo huoneita matkustavaisia varten, ja paljo sijoja heidän aasejansa varten. Davidin jälkeläisiä oli hyvin paljo, ja kaupunkiin alkoi tulvata matkustavaisia, sekä köyhiä että rikkaita, mutta Amrah otti vastaan ainoastaan rikkaat. Kuitenkin oli niitäkin niin runsaasti että majatalo tuli aivan täyteen. Siellä ei ollut enää jälellä muuta kuin yksi ainoa huone, kuningas-sali, mutta se oli kaikista suurin ja komein huone: sen huoneen tahtoi Amrah säästää jollekin kuninkaalle tahi ruhtinaalle.

Amrahilla oli kaksi hyvää ja hurskasta lasta: poika nimeltä Eli ja tyttö nimeltä Tirza. Lapset katselivat ihmetellen paljoja vieraita ja heidän mielestään oli hyvin väärin että köyhiä ei otettu majataloon, vaikka huoneita oli vielä vapaana. Mutta viimeisenä päivänä, jolloin jo kaikki muut huoneet paitsi kuningas-sali olivat täynnä, tuli eräs kirvesmies taluttaen aasia, jonka seljässä istui hänen nuori vaimonsa väsymyksestä vavisten.

-- Täällä ei ole enää huoneita, -- sanoi Amrah tylysti, sillä hän näki että tulijat olivat köyhiä.

-- Olkaa kuitenkin niin armelias ja antakaa meille edes joku pieni komero, jossa voimme levähtää, -- pyysi mies. -- Me olemme matkustaneet pitkän matkan ja vaimoni on hyvin väsynyt. --

Amrah nauroi. -- Onko teillä varaa maksaa kaksi kymmentä sikeliä kultaa yhdestä tai kahdesta yöstä?

-- Ei, sitä ei meillä ole, -- sanoi mies. -- Mutta olkaa armollinen meille! Jumala on sen teille moninkerroin maksava!

-- Isä! Isä! -- rukoilivat Eli ja Tirza kyynel-silmin. -- Katso miten väsynyt ja kalpea tuo vaimo-raukka on! Hän ei jaksa enää oikein istua satulassa. Ja katso miten ihmeen kauniisti ja rehellisesti hän pyytää saada levätä luonamme! Onhan meillä vielä kuningas-sali vapaana. Salli hänen nukkua siellä tämä yö!

-- Mitä vielä! -- huudahti Amrah ilkeästi. -- Sehän on juuri kuningas-sali joka maksaa kaksikymmentä sikeliä kullassa.

Niin, mitä piti nyt väsyneitten matkustajain tehdä? Heidän täytyi suruissaan poistua majatalosta, eikä heillä ollut muuta neuvona kuin maata paljaan taivaan alla kovalla kalliolla.

Mutta kun he olivat ratsastaneet vähän matkaa, huomasivat he kaksi lasta, jotka juoksivat heidän jälestään. Ne olivat Eli ja Tirza. -- Seuratkaa meitä! - huusivat lapset. -- Meidän isällämme on täällä vuoren louhikossa talli, jossa hän pitää aasejansa. Siellä on nyt hyvä tila, sillä aasit on isä vuokrannut matkustajille. Ja parempi on sielläkin maata kuin taivaan alla paljaalla kalliolla.

Mies oli iloinen kun sai katon päänsä yli ja seurasi kiitollisena ystävällisiä lapsia. -- Niin, -- sanoi hän, -- miksi emme voisi nukkua tallissa? Meidän esi-isämme David on maannut monet yöt vuoren koloissa paetessaan kuningas Saulia.

Kun he tulivat vuoren louhikkoon, oli siellä monta seimeä tyhjänä ja he valitsivat itselleen sen, mikä oli puhtain. Tirza löysi luudan ja lakaisi seimen niin puhtaaksi ja siistiksi kuin kamarin laattian. Eli levitti seimen pohjalle puhtaita, nuorteita olkia ja haki sitte vettä lähteestä väsyneille virvoitukseksi. Vielä antoi hän heiniä ja vettä heidän aasillensa.

-- Mutta, -- sanoi Tirza, -- nyt tulee pimeä, eikä meillä ole lamppua mukanamme.

-- Ja teillä on nälkäkin, -- arveli Eli. -- Tahdotteko että juoksen kotia ja tuon teille hunajakakkuni, jonka sain eräältä matkustajalta kun riisuin hänen aasinsa eilen.

-- Kiitos, kiitos, -- sanoi mies, -- me emme tarvitse lamppuja, me olemme hyviä ystäviä taivaan tähtien kanssa, ja ruokaa on meillä vielä vähän eväs-säkissämme.

-- Hyvää yötä, nukkukaa hyvin! -- sanoivat lapset.

Nuori, kalvakaa nainen, joka oli jo laskeutunut vuoteelle, ojenti heille kätensä hyvästiksi ja sanoi: -- Jumala on kuuleva rukoukseni. Koska te olette virvoittaneet väsyneitä ja valmistaneet kodittomille suojaa, ei Jumala ole koskaan teitä koditta jättävä. Ja jos joku teistä näkee nälkää ja janoa, olen minä näkevä nälkää ja janoa saadakseni teille autuuden Jumalalta.

Mietiskellen näitten sanojen merkitystä, astuivat lapset ulos kallion louhikosta. Silloin huusi Tirza: -- Oi, katsopas Eli, katso!

Ylhäällä taivaalla, juuri heidän kohdallansa, loisti suuri, kirkas tähti, joka ei ollut siellä ennen loistanut. Yö oli tullut. Taivaanranta oli pimeä niin etäälle kuin silmä kantoi, mutta täällä kallion louhun luona oli valoisa kuin päivällä.

Tuhannet ja tuhansittain tuhannet tähdet, jotka tuikkivat tummansinisellä yötaivaalla, eivät olleet vähemmin ihmeissään kuin Eli ja Tirza. -- Mitä tuo vieras valo merkitsee? -- sanoi Regulus naapureilleen, kolmelle kuninkaalliselle tähdelle Kalevan miekassa. Ja ne vastasivat: -- nyt tulee se suuri _uusi_ maailmaan, mutta mitä se on, sitä ei kukaan tiedä.

Algol sanoi Alamakille: -- minä näen kolme kuningasta vaeltavan itäiseltä maalta.

Arcturus sanoi Gemmalle: -- minä näen kuningas Herodeksen vapisevan valtaistuimellansa.

Pohjantähti, jonka ympäri maanpallo kiertää, huusi ääneensä, niin että kaiku kuului ympäri koko maailman aina pienimpiinkin tähdistöihin asti äärettömimmässä etäisyydessä: -- minä näen pienen lapsen Betlehemissä seimessä!

Samassa hetkessä kajahti ilmoille enkelien laulu ja miljoonittain miljoonia valoisia olentoja liiteli avaruudessa ylistäin Jumalaa. -- Se oli pyhä yö. Kauan odotettu suuri oli tullut, ja nyt tiesivät kaikki sen nimen: -- maailman vapahtaja, Jesus Kristus.

Pari päivää sen jälkeen tiedettiin Betlehemissä ja koko Juudan maalla, että nyt oli suuri, ennustettu kuningas tullut maailmaan. Paimenet olivat kertoneet enkelien laulusta; kolme itämaista kuningasta oli tuonut kalliita lahjoja, kultaa ja mirhamia lapselle, joka makasi seimessä.

Itara Amrah hämmästyi. -- Tällä kerralla olin tuhma, -- ajatteli hän. -- Mutta kuinka olisin voinut ajatella että nuo ihmis-retaleet olisivat olleet niin yleviä? Tahdonpa viedä heidät nyt kuningas-saliin asumaan, niin saan minäkin osani kullasta ja mirhamista.

Sitte meni hän seimeen ja kumarsi nöyrästi korkeille vieraille.

-- Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne! Vakuutan, että kohteluni toissa päivänä oli sulaa erhetystä. Jos teidän korkeutenne tahtovat nyt asua kuningas-salissa, niin olisi se minulle suuri kunnia.

Puuseppä Josef vastasi: -- emme ole mitään ylhäisyyksiä, olemme vaan Jumalan köyhiä palvelijoita, mutta me suomme sinulle anteeksi kovuutesi lastesi hyvyyden tähden. Me asumme edelleenkin täällä tallissa, ja totta puhuit kun sanoit toissa päivänä erehtyneesi. Älä koskaan karkoita köyhiä oveltasi, sillä sinun kuningas-salisi on joutuva aasien tallattavaksi, mutta tämän seimen päälle on kohoava kultainen kirkko, jonne koko maailma on vaeltava rukoilemaan.

-- Voi sentään! -- huokasi Amrah itsekseen. -- Kuinka voinkaan olla niin perin typerä! Kuulkaas, Eli ja Tirza, oletteko saaneet juomarahaa siitä, että laitoitte nuorelle kuninkaalle yömajan?

-- Olemme, -- sanoi Eli. -- Meillä ei ole oleva koskaan nälkä, ei jano, eikä kodin puute täällä maailmassa.

-- Ja jos meillä on nälkä tai jano, on se vaan armo ja laupeus jota Jumalalta halajamme.

-- Vai niin, -- sanoi Amrah miettien. -- Ne olivat kuninkaallisia juomarahoja. Luulenpa että kannattaa olla hyvä köyhille.

UUSI JOULULAULU.

Ilta pimeäksi käy, Takan tuli loistaa. Joulua ei vielä näy, Joka surut poistaa. Yö jo peittää kaupungin... Joudu joulu riemuisin Tuoden suloisia Rauhan antimia.

Oi, kuin sua odotin, Luin päivät, hetket! Auringonkin unohdin, Kaikki kuunkin retket. Mutta sinä jouduitkin Joulu armas varahin, Tulit illan teitä, Muistit taaskin meitä.

Kun ol' isä lapsena, Äiti pienoisena, Tulit yhtä iloisna, Monilahjaisena. Isä on jo harmennut, Äitikin on vanhennut, Sinä vaan et muutu, Sult' ei ilo puutu.

Sin' et koskaan vanhene. Muutu harmajaksi, Aina oot' sä luonamme Iloinen kuin lapsi; Aina laulat, leikitset, Huonehemme valaiset, Joulu rakkahamme, Kallis vierahamme.

Rakas joulu, matkasi Kyllä tuntenemme, Jesus ompi seurasi, Jesus ainoisemme. Hän on yhä lapsille, Suurille ja pienille Uskollinen, hyvä, Armonlähde syvä.

Rakas Jesus, luoksemme Saavu iltasilla! Ilahduta mielemme Rauhas antimilla! Linnahan ja mökkihin Saapuu rauha suloisin, Saapuu juhla parhain Sinun kanssas varhain.

KAATUNUT JOULUPUU.

Siellä se makasi!

Kuinka se oli mahdollista? Kuinka se oli voinut kaatua? Matti Pitkänen mietti, eikä voinut käsittää miten hänen pulskea joulupuunsa oli pöydältä pudonnut.

Matti Pitkänen oli luotsivanhin Hankoniemellä, ja hänellä oli hyvä tupa etäällä kallioilla. Hänellä oli hyvä elämä kuin prinssillä! Meri oli hänen kuningaskuntansa, kaikki laivat hänen veronalaisia alamaisiaan. Turska tuli hänen koukkuunsa ja sanoi kampelalle: pois tieltä, minä sitä purasen! Silakat tulivat hänen pyydyksiinsä ja olivat harmissaan siitä, että jokainen silmukka jo oli kaloja täynnä. Kyllä oli Matilla varaa syödä vatsansa täyteen. Mutta vielä parempi oli, että hänellä oli uskollinen eukko, kunnollinen, hyvä ja kodikas elämänystävä, joka soveltui mainiosti luotsivanhuksen muoriksi ja hoiti ukkoaan vanhoilla päivillä aivan kuin kultamurua. Mene sinne, niin saat nähdä miten ehyt ja puhdas ja siisti hänen Mattinsa on. Mutta paras kaikista oli, että he molemmat olivat Jumalaa pelkääväisiä, oikeutta rakastavia ja rehellisiä ihmisiä, jotka kunniallisesti ansaitsivat jokapäiväisen leipänsä ja vielä vähän enempikin lätyiksi lapsille. Ei kukaan voinut sitä heiltä kadehtia.

Niin, Matti Pitkäsellähän oli hyvä elämä kuin prinssillä! Hän oli koko elämänsä ollut kovassa työssä merellä, milloin myrskyssä, milloin syyspimeässä. Mutta nyt oli hän vanha, ja kädet olivat jäykistyneet; nyt tekivät lahden toisella puolella asuvat nuoremmat luotsit kaikki vaikeammat työt. Matti oli ainoastaan luotsina keisarillisessa laivassa Tsarevnassa, kun keisari ja keisarinna kerran vuodessa tulivat nauttimaan onnellista vapautta Suomen saaristossa ihanana kesä-aikana. Silloin tarvittiin luotsi, johon voi luottaa, ja kehen voi keisari luottaa niin kuin Matti Pitkäseen? Matti oli saanut kultakellon ja rintarahan siitä kunniasta. Kello sai maata kauniissa laatikossaan vuodet umpeensa, ainoastaan jouluna vedettiin se, että lapset saisivat kuulla kultalinnun naputusta. Rintaraha säästettiin tarkasti ja oli päätetty että se otettaisiin vaan esille silloin kuin keisari tahi luotsipäällikkö ensi kerran Hankoniemeen tulisivat.

Nyt oli joulunaatto, vilkkumajakka välkkyi kuin tähti purjehtijain iloksi, jotka viettivät jouluansa synkällä merellä, mutta lähempänä rantoja oli jäätä ja kohovettä. -- Vanhusten tuvassa ei puuttunut jouluvierasta, sillä Herra Jesus oli siellä pyhässä sanassaan; mutta lapsia siellä puuttui. Ainoa tytär oli naimisissa Tenholassa, joka oli kolme peninkulmaa mantereelle päin täältä. Hän ja miehensä olivat luvanneet lapsineen tulla vanhusten luo jouluaattona, ja heitä odotettiin joka hetki pakkasesta, pimeästä ja kohvaiselta jäältä.

Matti oli ollut Jussinsaarella ja kaatanut sieltä kauniin joulukuusen. Muori oli ollut Hankoniemen kaupungissa ja tuli sieltä tuoden omenoita, paperikukkasia, lipeäkalaa, riisiryyniä ja muuta hyvää. Koristaa joulukuusi lapsille, se oli jotain uutta, se!

-- Mutta kuuleppas, -- oli vaimo sanonut -- eikös tuo kuusi ole liian korkea? Jos sinä panet sen pöydälle, ei se mahdu katon alle.

-- Sen täytyy mahtua, -- oli Matti sanonut. -- Eikös laivanmasto mahdu taivaankannen alle?

-- Mutta se seisoo niin huonosti, kuin se on niin korkea, -- väitti vaimo. -- Pelkään että se joutuu haaksirikkoon. --

-- Sen _täytyy_ seista -- sanoi Matti, eikä ollut hyvä häntä vastustella. Ukko oli itsepäinen, ja oli mielestään köysittänyt kyllin monta laivaa eläessään ennenkin.

Kuusi oli valmiiksi koristettu. Siinä oli kukkia, omenoita ja piparikakkuja. Eukko meni katsomaan patojaan ja pannujaan, jotka seisoivat tulella, sillä riisiryynipuuronhan piti kiehua kolme tuntia, ja sinne piti panna yksi papu sille, joka ensin tulisi naimisiin. Matti nosti raskaan kuusen sitä varten tehtyyn jalkaan pöydällä, kallisti latvan, joka raappi kattoa ja sanoi niinkuin luotsilla on tapana sanoa myrskyssä: käännä ruori hankavastaiseen! Tokkos seisot, siinä! Etkös tiedä että Matti Pitkänen käskee: seiso!

Sitte meni hän katsomaan, miten uljaasti pöytä purjehti pois mastoineen ja latvapurjeineen, koska kaikki, mitä ikinä hän maailmassa näki, piti olla olevinaan laiva. Samassa aukeni tuvan ovi, sieltä tunki sisään heikko tuulen henki ja rits, rats, kaatui komea kuusi kuperkeikkaa laattialle! Kaatuessaan löi se Mattia käsivarteen, niin että siihen tuli aika mustelma. Siellä se kuusi nyt makasi, oksat taittuneina; omenat vierivät pois, paperikukat irtausivat, piparikakut menivät rikki! Tuolit kaatuivat, pöytäliina valui laattialle; itse kirjava puuhevonenkin, jonka muori oli ostanut kalliilla rahoilla kaupungista antaakseen sen pikku Pekalle, peräytyi pyörillään kyynärän verran takaperin, kun tapahtui tällainen mullistus rauhallisessa tuvassa. Tämähän oli haaksirikko!

Eukko kuuli jyrinän ja riensi säikähtyneenä sisään, jättäen pannukakun uuniin. Täällä näki hän Mattinsa istuvan laattialla ja pitelevän käsivarttaan, johon hän oli saanut aika läimäyksen. -- Tuolla se makaa, -- sanoi Matti.

-- Niin, sen näen, -- sanoi muori eikä voinut muuta tehdä kuin nauraa.

-- Miksi ei se seisonut? Minähän sanoin, että sen _piti_ seisoa!

-- Ja minä sanoin, ettei se seisoisi, -- arveli eukko.

-- Mahtoi olla maanjäristys, -- arveli Matti. Hän oli kuullut tähän aikaan niin usein puhuttavan maanjäristyksistä.

-- Tahi ilmanjäristys -- nauroi muori. -- Kuules, ukkoseni, muistelenpa että olet keinunut merillä aikoinasi?

-- Älähän! -- murisi Matti. Noin tyhmään kysymykseen ei hän halunnut vastata.

-- No, koska olet purjehtinut kerran, niin tiedät myöskin, että korkeamastoinen laiva tarvitsee suuren varalastin ettei kaatuisi.

-- Senhän tietää kajuutan vahtikin, -- arveli Matti.

-- Niin, sen kyllä uskon. Siis jos taklaus on liian korkea ja varalasti liian pieni, kaatuu laiva. Jos joku ihminen on täällä maailmassa korkea kuin joulukuusi, se on, jos hän on rikkaampi, arvokkaampi, mahtavampi, kauniimpi, oppineempi, viisaampi kuin kaikki muut ihmiset, ja jos ei hänellä ole jumalanpelvon ja siveellisen vakavuuden varalastia, niin täytyy hänenkin kaatua. Eikös niin?

-- Senhän lapsikin ymmärtää.

-- Ei, sitä eivät kaikki ymmärrä. Ja jos joku itsepäinen ukko, esimerkiksi sellainen kuin sinä, sattuu pitämään itseään viisaampana kuin eukkoansa, ja jos ei ukolla satu olemaan tarpeeksi käytännöllisen älyn varalastia, tehdäkseen vakavan jalan korkean joulukuusen alle, miten hänen kuusensa silloin käy?

-- Se kaatuu ensi tuulessa -- sanoi Matti ukko ja nauroi sydämensä pohjasta.

-- No, tule siis, nostakaamme masto taas pystyyn! Mutta meidän täytyy taittaa latva siltä, koska et enää ehdi tehdä uutta jalkaa. Katso, niin tekee Luoja meidänkin kanssamme, meidän, jotka olemme heikkoja purjehtijoita elämän merellä. Kun me kiipeemme liian ylös, minne jalkamme eivät kanna, niin taittaa hän latvamme. Silloin me nurisemme ja moitimme, että Jumala tekee joulukuusellemme pahaa, mutta katsos, näin tekee hän vaan senvuoksi ettemme kaatuisi.

-- Hyvänen aika! -- huusi luotsivanhuksen muori, kun he uudelleen koristivat kuusta. -- Nyt saamme kiiruhtaa! Kuulen jo kulkusien kilisevän tuolla jäällä. Nyt tulevat lapset!

AMMATTILAULUJA

PlKAKIRJURI.

On kirjoitus mulla Kuin harakan kulku, Jost' hangelle tulla Voi koukero polku. Tai niinkuin kärpänen musteessa maannut Mut sitte innolla Paperin pinnalla Ristihin, rastihin marssia saanut.

Se kynästä juoksee Kuin valtava vuoksi, Ja kirjaimen liittää Nyt kirjaimen luoksi. Kuin sävelet neitosen sormen alta, Niin sanatkin tässä On hyppelemässä Ja rientävät painoon puhelijalta.

Se tiedäpäs tarkoin Nyt maisteri suuri, Ett' pieninkin viiva On tärkeä juuri! Ei pilkkua mulla, mi joutava on! Vaan kaikissa näissä Jaloissa ja päissä Sun sanasi nokkelast' tallella on.