Part 3

Jos kirjuri koettaa Nyt kiirettä panna, Ei puhuja sanaansa Hitaasti anna, Niin jääpi hän jäljelle! Naurankos mie? Mut kun hän nyt vahtaa Ja sanoja ahtaa Niin "pikainen-kirjuri" voiton se vie!

Mut kun ovat läsnä Nuo valtiopäivät, Kun puheita tulvivi Yöt sekä päivät, Niin silloinpa mullakin kiirettä on. Jos eksyn? Ei vuota! Voi, kuule en tuota! Jos mull' olis korvat kuin kissalla on!

Jo yks' tuossa pauhaa Kuin rakeiden myrsky, Ja sanat ne vyöryy Kuin valtava hyrsky, Mun kättäni kynä se kutkuttavi! Mä kauhistun, tenään, En hengitä enään... Jos siunausta sanat tois Suomelleni!

KELLOSEPPÄ.

Tikitak, tikitak Minun kelloni käy, Ilolintuseni, Surun päivää ei näy. Sulla kiire on ain, Sull' on puuhat ja työs', Sinä aika oot vain, Elo rientävä myös.

Kaikki päivät ja yöt Aina työssä sä oot, Kaikki leikit ja työt Sua seurakohot. Huone siistinä on, Kello kahdeksan lyö; Kello kakstoista alkavi Keisarin työ.

Antti läksyjen luo Kello kuus herättää, Sohvi naapuriin suo Kello viis lähettää! Joudu, riennä nyt vaan Pekan kanss' tätilään, Täti matkustamaan Johda määrällään.

Sade, pakkanen ois, Sota, rauhakin viel', Tai jos posti on pois, Sinä esillä siell'. -- Sanat katkerimmat Katumus mitkä tuo: _Liian myöhään_, saat Kuulla surkeat nuo.

Mutta mestaris on Ukko harmaja pää, Luja, muuttumaton, Tarkka veitikka tää. Pienet sekunnit hän, Joill' on väärähän tie Heti meisselillään Oikopoluille vie.

Ja hän hymyssä suin Sua asettelee, Ja ihmisten riennot Näin määräelee. On toimensa hällä Vaan Ijäisen työtä, Mi hallitsee maata Ja päivää ja yötä.

Tikitak, tikitak, Seppä napsuta vaan! Kuva liikkehes on Elon riennosta maan. Miltä näyttävi maa Kun et sä enää käy? -- Aika lopun kun saa Kelloseppää ei näy.

KUKKAISTEN MYYJÄ.

Muistatko armaan Kielojen ajan, Mättähät varmaan Ruohaisat muistat? Ja muistat kun morsian toukokuu Jo helmihin, kukkihin kietoutuu.

Silloin piti jokaisella pojalla olla vuokko napinlävessä ja jokaisella tytöllä kielokimppu hatussa. Silloin oli kukkaisten markkinat, kaikki ostivat, kaikki olivat iloiset kun näkivät minun tulevan kori käsivarrella. Mutta onni on epätasainen, mieli muuttuu. Nyt, kun kesä on edistynyt, eivät kukkaseni ole enää uutuus. Nyt sanotaan minulle: Oletkos taas täällä? Rakas ystävä, tule jälleen ensi toukokuulla!

Ei ystävämme Sua tarvis aina! On mättähämme Nyt kukkaismaina! Me kuljemme kukkias tallaten vaan Läpi laaksot, vuoret ja koko maan.

Ah niin, tallaa vaan minun kukkais-raukkojani! Tulee päivä, jolloin kaikki lakastuu. Silloin poimit mielelläsi viheriän heinänkorren kellastuneitten lehtien seasta jäiseltä maalta. Silloin tahdot maksaa enempi sinikellosta, kuin nyt ihanimmasta ruususta. Mutta silloin ei minulla mitään ole! Puutarhuri, niin, mitäs ei hänellä olisi, joka luulee voivansa tehdä talven kevääksi? Usko häntä ja hänen paperireunaisia rautalankakimppujansa! Se on ainoastaan vapaan, terveen luonnon haamu, -- sairaita, puolikuolleita, tukehtuneen ilman ja kummittelevan auringon lapsia. Osta mieluummin kedonkukkanen, kun se vielä tuoksuu, eli odota, odota, odota...

Taas kukkaisia On toukokuussa, Vaan talven lumet On ensin puussa. Jo kesä pian taas rientää mailta Kuin tuoksu kukilta armahailta.

KADUNLAKAISIJA.

Onpas tämä häpeää, Tomu päälle lentää! Eikös muori mua nää Sametissa sentään? Parempien ihmisten Lakaisette silmillen? Pois jo pankaa luuta En mä sano muuta!

Rakas rouva kulkekaa, Tulee tuhat toista. Parempia? -- Kulkevaa Onhan kaikenmoista Jos mä käynen vuottamaan Siistiks' en saa milloinkaan Tietä polisille, Enkä paremmille.

Mihin katu kelvannee Jos ei saane la'asta? Lätäköt vaan lätisee, Rikat, roskat, saasta. Mietin juuri mimmoiset Kengät, silkkihamehet Teidän ovat nähdä, Jollei tätä tehdä.

Niin on, rouva, katsokaa, Meidän muurahaisten! Meidän täytyy ahertaa Onnen tähden toisten. Kadut, torit lakaistaan, Teille siistiks' siivotaan, Käydäksenne siellä Mukavalla tiellä.

Vaunuissanne ajakaa! Ken on vaunut tehnyt? Nikkaria taitavaa Lienettekö nähnyt? Aina meitä tarvitaan! -- Työnsä kukin tehköön vaan, Herra palkan tuopi, Arvon myöskin suopi.

Siisti, siisti luutani Puhtahaksi maata! Synti, lika tieltäsi Poi'es kaikki saata! Siisti, siisti minutkin... Tuossa näen ajurin -- Sill' ei ole mieltä Mennä poi'es tieltä.

PAIMENEN LAULU.

Hyv' iltaa ja yötä nyt meri, maa, Lailaa, larilaa, lal-luolen! Kas ranta ruohoja kasvattaa, Mä niistä piippuja vuolen.

Uus' kuukin taivaalta pilkistää, Lailaa, larilaa, lal-lahtoi. Miss' ukko parkakin myllertää Mi kuuta tervata tahtoi.

Ja maa se suurelta haamoittaa Lailaa, larilaa, lal-laitsee, Ja soitto paimenta huvittaa, Kun karjaa täällä hän kaitsee.

Mut kun mä suureksi kasvaa saan Lailaa, larilaa, lal-luistan, Niin vankka oon kuin keisari vaan Ja karhua kaulast' puistan.

Mä Kalle Pekka oon nimeltän Lailaa, larilaa, lal-luksen, Se kunnian on, eikä häpeän Ja on kanness' katkismuksen.

Mä Uustalon istun hilalla Lailaa, larilaa, lal-laikuu, Ja soittelen Martin-Wappua Mi iltatuulessa kaikuu.

Jos tanssit sä, minä soittelen Lailaa, larilaa, lal-leinuu, Vaikk' aamuhun asti lystiksen Ett' lehdet ja oksat keinuu.

Pata kiehuu! Pois mua kiirehtää Nyt soitosta lusikkani. Jos leiviskä voita kellertävää Ois silmänä puurossani!

KORKEAN HERRAN JAHTIKOIRA.

Oi, tuota suurta metsää, noita korkeita puita, tuota raivoisaa myrskyä ja niitä pieniä lapsia, jotka eivät osaa mennä kotiinsa iltasilla!

Tuulien asunto oli Lapinmaassa, Ounastunturin juurella. Siellä istui tuulien äiti Myrsky ja keitti puuroa pojilleen iltaiseksi. -- Mitähän minun poikani nyt taas puuhaavat, kuin viipyvät näin kauvan? -- murisi eukko.

Ensimmäinen, joka tuli, oli jäidenkuningas Pohjola: -- hän tulee aina kiltisti illalliselle. No, mitäs olet tehnyt tänään, rakas poikani?

-- Enpä juuri mitään. Olen sokeroinut Lapinmaan valkoiseksi lumella, ja maalannut punaiseksi muutamia nenänpäitä etelä-Suomessa.

Hänen jälkeensä tuli pilvienkuningas Itä. -- Mitä sinä olet tehnyt?

-- Enpä juuri mitään; vähän likaa sinne ja tänne, kun kastelin teitä. Ojan Paavo Saarijärvellä kadotti saappaansa suohon, ja Mylly-Matti sai vettä, enempi kuin olisi tahtonutkaan, myllynränniin.

Sitte tuli auringon kuningas Etelä.

-- Mitä sinä olet tehnyt?

-- Enpä juuri mitään. Vein satamaan laivan, jossa oli kahvia Rio Janeiroon ja puhalsin Maamme-laulun pikku Ollin tuulihyrrään Luutamäellä.

Viimein tuli merenkuningas Länsi. -- Mitä sinä olet tehnyt?

-- Minä olen antanut vitsaa pojalleni Lounaalle, sillä hän on ollut tyhmä.

-- Voi Lounas-raukkaani, joko sinä nyt taas olet ollut tyhmä. Tule ja kerro mummolle, niin saat voita puuron silmäksi.

-- Asia oli niin, -- sanoi Lounas itku kurkussa, -- että kun minä aivan siivosti poimin puolukoita metsässä, sattuivat siipeni tarttumaan käyrään mäntyyn. Silloin minä suutuin ja riistin sen oksat, että runko törrötti jälellä kuin rosoinen laivanmasto. Tahdonpa opettaa metsää olemaan nyrkkisillä!

-- No, no, poikaseni, -- sanoi isoäiti lohdutellen, -- ja sentähden sinä sait vitsaa? Tule tänne niin saat sekä voisilmän että sokeria puuroosi.

-- Isoäiti hyvittelee poikia liiaksi, -- sanoi Länsi miettivästi. -- Hyvä selkäsauna tekee niille hyvää, kun ovat olleet turhanpäiväisissä tappeluissa. Nyt saa mummo nähdä, että tuo vallaton veitikka tekee kummia huomenna. Huomispäivä tuli ja tuulet läksivät jälleen maailmata kiertämään. Lounas lensi etäälle merelle, että ei joutuisi riitaan metsän kanssa. Hän muisti vielä selkäsaunansa ja päätti olla siivolla.

Kun hän iloisena hyppeli aaltoja pitkin, kohtasi hän höyrylaivan, joka pyrki eteenpäin vastatuuleen höyryn voimalla.

-- Elähän, katsopas tuota! -- ajatteli Lounas. -- Hän koettaa olla puskusilla minun kanssani! Kyllä minä hänet opetan!

Hui, miten tuuli vinkui piipuissa ja mastoissa! Uljas alus kallistui sivulle, mutta kohosi jälleen vastoin Lounaan tahtoa. Vaahto pärskyi korkealle mastotouviin ja raakapuuhun, vesi kohisi kokan edessä niinkuin kiehuva pata, mutta eteenpäin kulki höyryalus, eteenpäin, eteenpäin, vasten tuulta. Nyt tuli Lounas raivoihinsa, kiihkeä luonteensa sai ylivallan, selkäsauna unohtui, hän tahtoi opettaa laivaa olemaan puskusilla! Hän tunsi siipiensä kasvavan, niin että ne läiskyttivät meren selkiä, ja koko meri muuttui vaahtoiseksi. Ja vaikka höyryalus taistelikin urhoollisesti, täytyi sen kuitenkin kukistua tuon uljaan merikotkan voiman edessä. Se ei voinut enää päästä eteenpäin, tuuli kallisti sitä, se koetti kääntyä, peräsin katkesi -- ja voimatoinna kellui se kallioita kohti. Siellä se nyt makasi. Konehuone tuli täyteen vettä; ja mitä uljaasta laivasta sen jälkeen tuli, sitä eivät tiedä muut kuin meren kirkuvat lokit.

-- Olla puskusilla minun kanssani! -- huusi Lounas, ja riensi voitonriemusta hurmautuneena aukealle rannikolle. Ja nyt ei mikään enää voinut estää hänen kiihkeätä vauhtiansa. Huomaamattansa heitti hän pienen purjevenheen, jolla oli nimenä "Tuuli vei", niinkuin herneenpalon katajapensaikkoon kalliosaarelle.

Se oli torstaina, 28 p. Elokuuta. Kymmenvuotias Liisa Maria oli ottanut mukaansa kahdeksavuotiaan veljensä Kallen, ja yhdessä he menivät ostamaan maakauppiaalta kivitaulua kansakoulua varten, jonka piti alkaa ensi maanantaina. He olivat juuri matkalla kotia metsän läpi kulkevaa oikotietä pitkin, kun Lounas hyökkäsi eteenpäin maita pitkin.

-- Kuuleppas, miten kummallista laulua kuuluu puista, -- sanoi Kalle, kun he kulkivat kapeaa polkua koivujen ja mäntyjen välitse.

-- Niin, puutkin laulavat tavallaan, ylistäen Jumalaa, -- sanoi Liisa Maria.

-- Mutta näetkös tuota koivua, joka kumartuu maahan asti, kun myrsky tukistaa sitä? -- kysyi Kalle.

-- Miksi ei hän nöyrtyisi Jumalan voiman edessä! -- arveli Liisa Maria.

-- Niin, mutta tuolla kaatui korkea mänty! Hui, eikös se mennyt aivan keskeltä poikki? Minä pelkään puita, Liisa! Juoskaamme, että joutuisimme pian kotiin!

-- Älä nyt toki, mitä sinä pelkäät, jos vähän tuulee? Jos myrsky on voimakas, on Jumala vielä voimakkaampi. Ja tiedäthän sinä, että Hän varjelee meitä, missä ikinä olemmekin. --

-- Niin, niin, mutta tuolla kaatui taaskin mänty! Ja tuolla yksi... ja tuolla koivu! Kas, kas! Nythän kaatuu koko metsä!

Aivan lähellä lapsia, tuskin kahden kyynärän päässä heistä kaatui suuri mänty ja sulki tuuheilla oksillaan polun umpeen. Huu, tuolla yksi, -- rats, tuolla toinen, ja sitte kaksikymmentä yhtä rintaa, kaikki kuperkeikkaa latvat alas ja juuret ylös! Metsässä kävi sellainen myrskyn kohina ja kaatuvien puitten räiske, ettei toinen voinut toistaan kuulla. Musta pilvi pimensi ilman, vettä satoi virtanaan pieksäen puitten kaatuvia latvoja. Tuuliaispää kulki kuin jyrä yli metsän kaataen maahan komeat puut, aivan kuin olisivat ne olleet hentoja ongenvapoja. Yksi puu kaatui lasten takana, juuri siinä kohden missä he olivat seisoneet silmänräpäys takaperin. Korkea mänty kaatui niin lähellä heitä, että sen oksat ottivat myssyn Kallen päästä ja raapasivat Liisa Mariaa otsalle. Kolmas, eräs suuri haapa, heitti hiekkaa heidän päällensä, kun sen monihaaraiset juuret käänsivät maasta suuren turpeen, niin suuren kuin pieni huone. Lapsilla ei ollut mitään muuta neuvoa, kuin kömpiä erään kaatuneen männyn alle, jossa he lepäsivät suuren rungon suojassa.

Kalle itki peljästyksestä, Liisa Maria ei peljännyt. -- Katso, -- sanoi hän, -- miten suuri on Jumalan voima! Häntä ei voi kukaan vastustaa. Etkös huomaa, miten Hän suojelee meitä jokaisella askeleellamme? Miksi kaatui suuri puu, juuri kun olimme tulleet sen ohitse, ja miksi kaatui toinen juuri ennenkun olimme tulleet sinne? Etkös häpeä peljätä, kun näet, että meillä on niin voimakas vartija! Myssysi löydämme kyllä, ja katsos, kivitaulu on aivan ehyt!

Siinä nyt makasi metsä niinkuin taistelutanner, täynnä kuolleita ja haavoitettuja. Mutta siellä ei ollutkaan helppo liikkua. Minne ikinä katsoi, oli suuria kokoja runkoja ja oksia. Ilta tuli, ennenkun lapset vielä uskalsivat kontata esille piilostaan, ja sitte tuli pimeä. Kalle ei voinut itkuansa pidättää. Näin märkinä, nälkäisinä ja viluisinako heidän piti jäädä tänne metsään koko yöksi?

Liisa Maria ei rohkeuttaan kadottanut. -- No, mitäs siitä, jos meidän täytyy yksi yö maata metsässä, emme me siitä kuole. Meillähän on katto päämme päällä täällä männyn alla ja pehmeitä oksia, joiden päällä voimme nukkua. Jos Jumala tahtoo, että jäämme tänne yöksi, niin menemme kotiin huomenna. Mutta jos Hän tahtoo viedä meidät kotiin tänä iltana, niin tietää Hän silloinkin keinon. Katsos, Kalle, Jumala tietää kaikki paremmin kuin me...

Oletko nähnyt hätäytyneen hevosen ryntäävän ruispellolle, tallaavan kaikki rikki ja rientävän hurjasti eteenpäin? Sellainen oli Lounaskin; pois tieltä, pois tieltä, tahi muutoin olet kadotettu! Kun se oli mellonut meren ja murtanut metsät, repi se ohikulkiessaan riihien olkikatot, puhalsi uunin piiput kumoon, särki ikkunat ja kaatoi tuulimyllyt, aivan kuin olisivat ne olleet korttihuoneita. Sellaisesta pikku roskasta kuin lapsista; ei se mitään välittänyt. Jos ne menivät tuulen mukana, tahi kaatuivat kuolleina maahan, oli sille aivan yhdentekevä. Vihdoin alkoi se väsyä ja vähitellen tyyntyä. Kello seitsemän jälkeen iltasilla voivat ihmiset vaaratta liikkua ulkona. Silloin oli Kalle jo nukkunut. Liisa Maria oli valveilla, mutta ei uskaltanut lähteä pimeässä liikkumaan. Silloin, kello kahdeksan ja yhdeksän välillä, kuuli hän ääniä metsässä, ja heti sen jälkeen näkyi valoa.

-- Liisa ja Kalle! Liisa ja Kalle! -- huusivat äänet. Huutajat olivat isä ja renki, jotka olivat tulleet metsään kirveiden ja lyhtyjen kanssa lapsia etsimään. He olivat tulleet siihen päätökseen, että lapset olivat kulkeneet oikotietä metsän läpi.

-- Nouse ylös, Kalle, isä on täällä! -- huusi Liisa iloissaan. -- Näetkös nyt, mokoma, että Jumalalla on keinot.

No niin, olihan siinä suuri työ päästä hävitetyn metsän läpi, mutta mitä ei isä tekisi rakkaiden lastensa tähden? Milloin hän hakkasi, milloin hän ryömi, milloin hän kiipesi, mutta kotia piti lasten päästä ja kotia ne pääsivätkin. Kalle oli löytänyt hattunsakin.

Lounas, joka oli riehunut merellä ja hävittänyt metsät, oli nyt tyyntynyt ja alkoi muistella selkäsaunaa tuulien louhussa Ounastunturin kupeessa. Myöhään illalla hiipi hän häpeissään louhikkoon ja kömpi heti isoäidin seljän taakse. Suureksi hämmästyksekseen sai hän kuulla seuraavan rangaistuspuheen, jonka hänelle piti ankara isänsä, ymmärtäväinen Länsi:

-- Sinä vallaton nulikka, ymmärtämätön, ylvästelevä poika-vekara, tiedät kai, että voisin pistää sinut säkkiin, panna sinut tankorautavasaran alle ja pehmittää sinua aika tavalla kaikista tämän päiväisistä tyhmistä teoistasi? Mutta tällä kerralla saat olla! Sen minkä olet tehnyt, olet tehnyt tietämättäsi, korkeamman käskystä. Sinä olet mielestäsi mahtava ja voimakas, ylpeillen luulet sinä voittaneesi meren aallot, metsän puut ja ihmisten taidon, etkä tiedä, että olet vaan korkean herran koira, jonka hän lähettää maillensa jahdille. Hänen työnsä sinä olet tehnyt, etkä omaasi. Mene, häpeä! Minä leikkaan kyntesi kahdeksaksitoista päiväksi, joina sinun tulee olla louhikkoon kytkettynä. Ylpeytesi on sinun häpeäsi, mutta sinun työstäsi, joka nyt on hävitys, on tulevaisuudessa muodostuva jotain uutta ja parempaa. Mars, jahtikoira! Ylistä herraasi, joka kääntää kaiken väkivallan ja kaiken hulluuden maan päällä viisaan ja armeliaan rakkautensa aseeksi!

KAKSI KERTAA KAKSI ON NELJÄ.

Jänis ja orava olivat niin hyviä ystäviä, että he nimittivät toisiaan Pupuksi ja Kurreksi.

-- Hyvää päivää, Pupu, -- sanoi orava, kun kohtasi jänön.

-- Hyvää päivää, Kurre, -- sanoi jänis. -- Oletko kuullut jonkun koiran haukkuvan tänään.

-- En muun kuin lukkarin Priskan. Ja siitä minä en mitään välitä.

-- Ei, kukas pelkäisi lukkarin Priskaa? arveli Pupu suuremmoisesti. -- Vaikka oliskin hevoisen kokoinen!

-- Lähtekäämme nyt ansiolle, sanoi Kurre. Ja jakakaamme kaikki mitä ansaitsemme. Minun tulee saada yhtä paljo kuin sinun, ja sinun yhtä paljo kuin minun.

-- Siihen suostun, -- vastasi Pupu.

Sanottu ja tehty. He menivät ansiolle ja jakoivat kaikki veljellisesti. Kun he tulivat pihlajan luo, kiipesi Kurre puuhun ja heitti punaisia marjoja Pupulle. Kun he tulivat kaalimaahan, puri Pupu pulleita kaalinkupuja ja kuljetti niitä Kurrelle.

Eräänä päivänä löysivät he maantieltä neljä omenaa. Uudenpihan Kalle oli mennyt aikaisin aamulla kouluun säkki selässä. Säkissä oli hänellä puoli leipää, pala juustoa, pieni maitopullo ja neljä omenaa, jotka äiti oli antanut hänelle hyvän todistuksen palkkioksi. Säkin yhdessä nurkassa sattui olemaan jommoinenkin reikä ja siitäpä olivat omenat ulos osanneet.

Nytpä Pupu ja Kurre tahtoivat jakaa omenat. Kurre koetti laskutaitoansa ja jakoi siten, että Pupu sai yhden ja hän kolme omenaa.

-- Ei, odotas vähän, sanoi Pupu. Liekös se aivan oikein? -- Nyt koetti Pupu jakaa omalla tavallansa, antoi yhden omenan Kurrelle ja piti itse kolme omenaa.

-- Ei mutta kuules nyt, sanoi Kurre, minä luulen että tämä on yhtä hullusti. Ja he miettivät miettimistään miten ihmeellä voisivat jakaa niin, ettei toinen saisi enempää kuin toinenkaan.

Uudenpihan Kalle oli saanut tiellä halun maistaa omenaa, etsinyt säkistänsä, mutta turhaan. -- Ne ovat varmaan pudonneet, -- sanoi hän itseksensä ja kääntyi takaisin etsiäksensä kadonnutta aarrettaan. Silloin näki hän Pupun ja Kurren istuvan tiepuolessa, mutta omenat olivat vierineet ojaan.

-- Ei, mutta katsos, Pupu ja Kurre! -- huusi Kalle. Olettekos te nähneet omeniani?

-- Me tahdoimme juuri jakaa neljä omenaa, -- vastasi Kurre, -- mutta emme voineet millään tavoin ymmärtää, kuinka saisimme neljä omenaa jaetuksi välillämme niin, että kullenkin tulisi yhtä monta.

-- Eihän se mikään vaikea temppu ole, -- arveli Kalle. -- Kumpikin teistä saapi kaksi omenaa.

-- Oih! huudahtivat Kurre ja Pupu suuresti ihmeissään. Kuinkas sinä sen tiedät?

-- Miten en tietäisi että kaksi kertaa kaksi on neljä? Minähän käyn kansakoulua.

-- Sepä oli kummallista. Saapikos kansakoulussa oppia, että kaksi kertaa kaksi on neljä?

-- Koulussa saa oppia kaikkea, -- vastasi Kalle ylpeästi.

-- Se olis jotakin! Tiedätkös sinä sitte kaikki?

-- No, melkein kaikki. Minä voin laskea aina seitsemän kertaa seitsemään asti, mutta muita numeroita en oikein muista.

Pupu ja Kurre eivät voineet kyllin ihmetellä niin hämmästyttävää oppia. Kuitenkin tahtoivat he seurata hyvää neuvoa, ottivat omenat ojasta ja alkoivat jakaa niitä neuvon mukaan: kaksi kertaa kaksi on neljä.

-- Mutta nehän ovat minun omenoitani! huusi Kalle.

-- Kas, senkin hän tiesi! huudahtivat Pupu ja Kurre. Se poika se tietää kaikki. Olisi hauskaa päästä kouluun ja tulla niin oppineeksi.

-- Tulkaa mukaan! sanoi Kalle. Seuratkaa minua, minä menen juuri sinne. Te voitte hiipiä penkin alle ja pysyä siellä hiiskumatta, sillä koulussa ei saa kukaan jyrytä.

-- Ei suinkaan siellä liene yhtään koiraa? kysyi Pupu.

-- Koiraa? Kuinkas koulussa olisi koiria? Joskus tulee Priska lukkarin Villen mukana salaa sisälle, mutta hänet ajetaan ulos.

-- Mutta jos hän puree meitä?

-- Priskako purisi! Hän on niin siivo, että kun minä vedän häntä hännästä, niin hän vaan nauraa.

-- Nauraako hän? -- Pupu ja Kurre katsoivat toisiinsa. Eivät he olleet koskaan kuulleet koiran nauravan, mutta mitäpä sitä ei koulussa oppisi! Kenties hekin oppisivat nauramaan. Ja niin päättivät ystävykset seurata Kallea kouluun.

-- Ei tässä pelkureja olla, sanoi Pupu.

Tie ei tuntunut pitkältä kahdelle sellaiselle kulkijalle. Kohta olivat Pupu ja Kurre koulussa ja hiipivät niin hiljaa penkin alle, ettei kukaan heitä nähnyt. Lapset istuivat paikoillaan, koulumestari tuli huoneeseen ja alkoi kysyä: paljonko tekee kahdeksan kertaa kahdeksan?

Se oli jotain terävämpää kuin kaksi kertaa kaksi! miettivät Pupu ja Kurre hörpistäen korviaan. Mutta juuri kyselyn alkaessa luikahti lukkarin Priska koulusaliin. Sen näki heti, että hän oli tottunut pois ajettavaksi, sillä hän lymisti häntäänsä ja aikoi luikahtaa penkin alle. Ptri, alkoi hän aivastaa ja nuuskia... mrr... prr... alkoi hän murista.

-- Huut Priska! huusi koulumestari; osaatko ulos!

Mutta Priska oli jo penkin luona, josta hän löysi jotakin sangen epäilyttävää, ja alkoi haukkua. Onneksi oli yksi ikkuna auki. Hui! pöytien ja penkkien yli siinä harpattiin... Hämmästyneet koululapset näkivät Pupun ja Kurren kiitävän ulos ikkunasta ja Priskan niiden jälestä. Kaikki hyppäsivät ylös, huusivat ja nauroivat ja riensivät ikkunaan! Sillä kertaa ei kukaan saanut tietää mitä kahdeksan kertaa kahdeksan on tässä kiperässä maailmassa.

Pupu ja Kurre juoksivat minkä käpälät kantoivat metsää kohti, siivo Priska kintereillä. Mutta Priska oli nyt kaikkea muuta kuin siivo; häntä oli pystyssä, kieli riipuksissa, hänellä ei ollut edes aikaa haukkua, hän vaan vikisi hienolla, inisevällä äänellä, niinkuin hänen kaltaistensa on tapa, kun ovat löytäneet tuoreet jänön jäljet. Noin jatkettiin jahtia aina metsän reunaan asti. Siellä tiesi Kurre keinon: suihkaten kiipesi hän korkeaan mäntyyn ja katosi sen tuuheitten oksien väliin.

Priska seisahtui pettyneenä männyn juurelle ja haukkui vimmatusti. Mutta mitä se auttaisi? Kurre ei ollut niin tuhma, että olisi tullut esiin piilostansa, -- ja kun Priska oli haukkunut itsensä väsyksiin, hiipi hän nolona takaisin kouluun.

Pupun oli ollut hyvä sillä aikaa hankkia pelastuskeinoa metsässä. Kun kaikki oli rauhallista eikä mitään vihollista näkynyt, yhtyivät ystävykset taas karhunsammalella erään katajapensaan juurella. Jos he olisivat oppineet nauramaan, olisi varmaan koko metsä kaikunut heidän ilostansa. Mutta vaikka he eivät osanneet ihmisten taitoja, saattoivat he kuitenkin iloita omalla tavallaan, he iloitsivat retkestänsä niinkuin jänöt ja oravat tavallisesti iloitsevat vihannoissa metsissä.

-- Ei täällä kukaan pelkää, -- sanoi Kurre ja jäljitteli Pupun pitkää harppausta.

-- Niin, mutta kuulitko Priskan viheltävän? kysyi jänö, entisestä ylpeilystään vähän hämillä. -- En ole koskaan uskonut Priskan voivan niin hienosti laulaa.

-- Priska on niin siivo. Priska nauraa vaan, kun häntä vetää hännästä, -- jäljitteli Kurre.

-- Ja me, kun luulimme Kallen tietävän kaikki! Niin, kyllähän koulussa voipi paljo oppia, vaikkei siltä kaikkea tiedä jos _kaksi kertaa kaksi on neljä_.

MITEN RAUTATIE SAI SEITSENPENINKULMAISET SAAPPAAT.

Oli kerran kaksi peikkoa, jotka asuivat maailman äärellä. Kukaan ei voi tarkoin tietää, missä maailman ääri on, mutta jos se jossain on, täytynee sen olla Behringin salmen luona, missä vanha ja uusi maailma katselevat toisiaan. Minä en ole ollut siellä, mutta Nordenskiöld sanoo, että sinne on aika matka.

Siellä asui kaksi peikkoa, jotka olivat kansan puheen mukaan veljeksiä, vaikk'ei sitä voinut heistä nähdä. Sorro oli sen nimi, joka asui Itäniemen luona Aasian kärjessä, ja Surro sen nimi, joka asui Prinssi Walesin niemellä Amerikan alussa. Heidän välillään oleva salmi ei ollut leveämpi, kuin että kaksi peikkoa, joilla oli viheriät kissansilmät, voivat hyvin nähdä toisensa ja huutaa "prosit" kun naapuri aivasteli.