Part 1

LUKEMISIA LAPSILLE 7

Kirj.

Z. Topelius

Suomentaneet Aatto Suppanen, Em. Tamminen ja Olof Berg

Werner Söderström, Porvoo, 1895.

SISÄLLYS:

Korennoisen syyslaulu. Miten Jumala loi Suomen. Tahvo Tappurainen. Miten Skandinaavian niemimaasta ja Suomesta tuli niemimaita. Maaliskuu 1888. Viisivuotiaan sankarilaulu. Pyhän yön lapset. Uusi Joululaulu. Kaatunut Joulupuu. Ammattilauluja: Pikakirjuri. Kelloseppä. Kukkaisten myyjä. Kadunlakaisija. Paimenen laulu. Korkean herran jahtikoira. Kaksi kertaa kaksi on neljä. Miten rautatie sai seitsenpeninkulmaiset saappaat. Kukkais-prinssin kanava. Koulu isoisän aikana. Leikkejä: Salametsästäjät. Jennyn kehoitukset. Sylvesterin pysäkki. Kyökkipiika. Kirjakauppias. Kirjansitoja. Leipuripoika. Pikku prinssi. Peppeli. Tyttökoulu mummun aikana. Kukkaisprinssin ja Vellamon neidon satuja: 7. Kukkaisprinssi kertoo koivusta. 8. Vellamon neito kertoilee orjakauppiaasta. 9. Vellamon neito kertoo helmestä. Tuhkimo. Prinsessa Ruusukki näytelmän Alkunäytös. Lucian numerot.

KORENNOISEN SYYSLAULU.

Katso vuorta, laaksojamme, Syksy onpi jo saloissamme, Tullos mun pieni ystävän, Tullos mun sini-merestän, Tahi taivahan mailta Noilta armahailta.

Pohjatuuli tallailevi Ruohon kentiltä poistelevi, Pois, pois hän aallon ilon vie, Lumeen jo peittyy metsätie, Siivet lintusen armaan Jäätyy kourissa harmaan.

Päivä lyhyt, synkänlainen, Yö sä pitkä ja musta vainen Minne, minne, sä kätkit ystävän? Mistä, mistä mä löydän etsimän? Saanko keväällä varmaan Kukkain seurassa armaan?

Katso vuorta, laaksojani, Saatte tuhannen markoistani, Jos, jos vaan yöstä maailman Nyt, nyt saan kiinni armahan! Mun ystävän oma Säde päivän on soma.

MITEN JUMALA LOI SUOMEN.

Kun Jumala loi maailman, sanoi hän kolmantena luomispäivänä: "Kokoontukoon vesi taivaan alla erityisiin paikkoihin niin että kuiva näkyy." Ja tapahtui niin.

"Ja Jumala kutsui kuivan maaksi, ja vetten kokoukset hän kutsui mereksi. Ja Jumala näki kaiken hyväksi."

Silloin korkeni vedestä isoja, laajoja maakappaleita, joitten välillä oli aina vettä niin että näyttivät eri osilta maanpinnalla, ja senvuoksi ne nimitettiin maanosiksi. Mutta ei maanpinta kuitenkaan heti tullut tällaiseksi kuin se nyt on, sillä hirveät maanjäristykset, vedenpaisumiset ja jääkaudet muuttelivat kauan maan pintaa. Suuret maat vajosivat mereen ja toiset nousivat meren pohjasta.

Siinä maanosassa, jossa me asumme ja jolla on nimenä Eurooppa, oli suuri, aava meri, joka ulottui pohjoisnavasta etelään, aina siihen maahan asti, jolla nyt on nimenä Saksanmaa. -- Jumala näki tämän synkän, kylmän meren ja huomasi että sen pohjois-osassa oli syvä laakso, mutta etelä-osassa oli siinä matalampaa. Tällä matalalla alueella merenpohjassa oli vuoria ja siellä täällä kohottivat ne selänteitään aavojen vesien yli.

Tälle osalle merta Jumala sanoi: kohota pohjasi hitaasti ja tasaisesti tuhansien vuosien kuluessa, niin että vesi vierii pois. Silloin on merenpohjasta tuleva maa, jossa kasvit ja eläimet menestyvät. Ja ihmisten pitää siellä asumaan rukoillakseen luojaansa.

Meri totteli Jumalan käskyä ja kohotti pohjansa hitaasti ja tasaisesti tuhansien vuosien kuluessa. Niin se tekee vielä tänäkin päivänä. Joka vuosi kohoaa meren pohja puoli tuumaa tai neljäsosa tuumaa, sen mukaan kuin Jumala luomisessa on kohoamisen määräksi pannut. Eikä kukaan niistä ihmisistä, jotka asuvat tässä osassa maailmaa, tietäisi siitä, jolleivät he näkisi veden alituisesti vähenevän merestä. -- Soutaessaan merenrantaa verkkoineen, sanoo vanha kalastaja pojalleen: tässä purjehtivat minun nuorna ollessani suuret laivat ja nyt pääsee tuskin tämä meidän venheemme salmen läpi. Tuolla, tuolla missä nyt lehmät käyvät laitumella, vedettiin minun pikku poikana ollessani nuottaa. Tämä niemi oli ennen saari; nyt on se kasvanut mannermaan kanssa yhteen.

Ja kaikki ihmettelevät suuren meren pienenemistä, sillä näyttää aivan siltä, kuin vesi juoksisi pois ja se vihdoin kokonaan kuivuisi.

Mutta meri ei kuivu, vaan sen pohja kohoaa, ja kun pohja kohoaa juoksee merenvesi kauemmaksi rannoilta. Eikä se ole ainoastaan merenvesi joka juoksee pois, vaan jokienkin juoksu muuttuu jyrkemmäksi ja joet imevät veden pois sisäjärvistä. Ja jokiin tulee koskia ja entiset syvät järvet madaltuvat, niin että monikin niistä, sekä purot ja joet kuivettuvat.

Luonnonvoimat, jotka ovat Jumalan työaseita, jatkoivat toimintaansa siinä järjestyksessä kuin luoja oli määrännyt. Pohjoisnavan ympärillä olevaan suureen, synkkään ja autioon mereen alkoi ilmestyä saaria ja matalikkoja. Siellä, missä Suomi nyt on, oli kaksi tuhatta vuotta takaperin suuri saaristo. Saaret suurenivat ja kasvoivat yhteen, ja niiden mantere muuttui kuivaksi maaksi, mutta syvennyksiin jäi vesi-ojia ja -lätäköitä. Vähitellen muodostui siihen suuri maa, jossa oli paljo vesiä, -- niin että siinä vielä nytkin on monessa paikassa saaristoja, jotka ulottuvat syvälle maan sisään. Kasvit rupesivat Jumalan käskyn mukaan vihannoimaan harjujen auringonpuolisilla kupeilla. Karhu, hirvi, peura ja muut eläimet rupesivat liikkumaan saarien metsissä. -- Nykyinen Laatokka oli silloin leveä salmi, joka yhdisti Pohjoisjäämeren nykyiseen Suomen lahteen. Ja ne järvet, joilla nyt on nimenä Saimaa, Päijänne, Näsijärvi, olivat silloin leveitä meren lahtia sisäsaariston ja etelässä olevan meren välillä. Maata olisi jokapuolelta ympäröinyt vesi, jollei vuorijono Maanselkä olisi yhdistänyt sitä nykyiseen Skandinaavian niemimaahan.

Jumala näki tämän uuden, ennen tuntemattoman maan, joka hänen tahdostaan oli noussut merestä, ja huomasi sen hyväksi maaksi. Minä tahdon antaa sille kansan ja nimen, sanoi Jumala, että se voisi täyttää minun tahtoni maailmassa.

Luonnonvoimat jatkoivat työtänsä Jumalan käskyn mukaan ja rakensivat kaksi maaperäistä siltaa sen salmen yli, joka siihen asti oli eroittanut tämän maan kansojen suuresta kulkutiestä idässä. Leveämpi näistä silloista on nyt vesirikas maa Vienan meren ja Laatokan välillä; kapeampi on Laatokan ja Suomenlahden välillä. Näiden siltojen yli vaelsi maahan useita kansoja laajoilta itämailta, -- ja sen kansan mukaan, jolle Jumala ikuisiksi ajoiksi on antanut tämän kauniin, merestä kohottamansa maan, annettiin tälle maalle nimeksi _Suomi, Finland_. Mutta kansan runoniekat ovat viisaudessaan muistoksi muinaisuudesta antaneet maalle nimeksi _Suomensaari, Suomenniemi_.

Ei mitään maata maanpallolla ole luotu niin ihmeellisellä tavalla kuin Suomi. Tosin on monikin maa ennen ollut merenpohjana ja toisia on vaipunut merenpohjaan, mutta ei mikään muu maa, paitsi Ruotsin pohjois-osa, kasva ja kohoa vielä tänäkin päivänä meren pohjasta. Ja monet tuhannet sisäjärvet ja laajat, rämeiset suot, salmet, joet ja purot kohottavat alituisesti pohjaansa ja jättävät kuivaa maata peltomiehen auralle. Varmaa on että Suomi joka kymmenentenä tai kahdentenakymmenentenä vuotena on saanut ja yhä edelleen saa suuria aloja maata sekä sisämaassa että merien rannoilla. Muiden maiden kansat käyvät verisiä sotia saadakseen haltuunsa suurempia aloja, mutta Suomen kansa tarttuu auraansa ja sanoo: kyntäkäämme! Jumala antaa meille kyllä maata, kun vaan osaamme sitä hänen tahtonsa mukaan viljellä.

Mutta mitä tarkoittaa Jumala sellaisella ihmetyöllä, jonka me jokapäivä näemme silmiemme edessä? Tietysti täytyy hänellä olla erityinen rakkaus tätä maata kohtaan ja erityinen tarkoitus silläkin, koska Jumala ei milloinkaan tee mitään ilman tarkoitusta. Emmehän me tiedä Jumalan teitä emmekä tarkoituksia, mutta hänen töistänsä tiedämme: "Jumala näki ja se oli hyvä."

Siis meidän täytyy uskoa että Jumala tämän maan ja sen ihmeellisen luomisen kautta tahtoo saada toimeen jotain hyvää maailmassa. Ja koska hän on antanut tämän maan meille, niin täytyy meidän uskoa, että hän tahtoo käyttää meitäkin työaseinaan jotain hyvää varten maailmassa. Mitä se hyvä on, voimme osaksi ymmärtää, kun luemme Jumalan sanasta, joka on kaikille kansoille kirjoitettu, Esaian 11:9, että maan tulee olla täynnänsä tietoa Jumalasta, niinkuin vesi peittää meren. Me voimme ymmärtää, että niinkuin Jumala on valinnut tämän maan ihmeeksi maan päällä, niin on hän myöskin valinnut sen kansan levittämään hänen valtakuntaansa ja olemaan hänen palvelijansa kaikkina aikoina. Mutta kaikki enempi tieto on meiltä salattu. Herra Jumala on usein valinnut maan mahtavat hänen rangaistustuomioitaan täyttämään. Mutta kun hän on kutsunut palvelijansa siunausta tuottavaan työhön, silloin on hän valinnut siihen heikkoja ja vähäpätöisiä, että nähtäisiin voiman olevan Jumalan eikä ihmisten.

Niin, ylistäkäämme Jumalaa, että olemme saaneet niin ihmeen ihanan maan! Ja luonnollisesti tulee meidän rakastaa tätä maata enemmän kuin mitään muuta maata maanpallolla. Mutta ymmärrätkös myöskin, Suomen lapsi, miksi Jumala on antanut sinulle sellaisen maan, _joka kasvaa_. Sen on Jumala antanut sinulle sentähden, että sinun tulee kasvaa maasi tavoin, sielun ja ruumiin puolesta, viisaudessa ja armossa. Jumala on antanut sinulle tämän kasvavan maan sitävarten, että jättäisit sen kerran jälkeesi parempana kuin olet sen saanut. Kun kerran saat perintöä isältäsi tai äidiltäsi, tulee sinun muistaa Jumalan tahto, joka on että sinun pitää tehdä kaikki paremmasti kuin isäsi ja äitisi sinua ennen tekivät. Olipa perintösi pala maata, jota sinun tulee hoitaa, tai jotain muuta työtä, jota sinun tulee toimittaa, ajattele aina: Jumala tahtoo että teen sen hyvin! Sillä joka kerta kuin joku tekee jonkun työn entistä paremmin, on se lisänä koko maan kasvuun. Niinkuin jokainen uusi oja on lisänä maan viljelyyn, niin on jokainen muukin uusi taito, huoli ja tieto lisänä maan rikkauteen, onneen ja menestykseen.

Jumala tahtoo, että kaikkialla missä erämaata on, tulee sinun tehdä kaikki mitä ikinä voit, muodostaaksesi erämaan ihanaksi puutarhaksi. Missä näet jotain kurjaa, rappeutunutta ja laiminlyötyä, korjaa se ja tee kunnolliseksi. Missä näet sellaista, joka voisi olla jollain tavalla hyödyksi, mutta ei nyt sitä ole, ota se huostaasi ja käytä se joksikin hyväksi ja hyödylliseksi. Missä näet jonkun tekevän pahaa, tee sinä siellä hyvää. Jos näet jonkun köyhänä ja avutoinna, auta häntä. Jos näet jonkun tietämätöinnä, neuvo ja opeta häntä!

Ymmärrätkös nyt, että tällä tavoin maasi kasvaa? Sinä voit sitä kasvattaa, kuinka pieni ja voimaton lienetkin, sillä se kasvaa sinun rakkautesi avulla. Jos laskemme yhteen kaiken sen mitä heikot kädet saavat toimeen, jos heillä on hyvä tahto, niin tulee siitä suuri lisä. Juuri sinun kauttasi tulee tämän maan kasvaa kaikessa mikä hyvää on. Sinun kauttasi tulee sen muodostua paratiisiksi, Jumalalle kunniaksi ja ihmisille menestykseksi.

Oi, kuinka monta ihmistä löytyy, jotka eivät tätä ajattele vaan raastavat maan saadaksensa siitä hyötyä vähäksi aikaa ja jättävät sitte jälkeensä erämaan. On niin monta laiskaa ja tietämätöntä, jotka ajattelevat: mitä minua liikuttaa millaista sitten on, kunhan vaan on hyvä minun aikanani! Jumala näkee nämä Suomen uskottomat lapset ja on sanova niille kerran aivan kuin Ödgrimille: minä olen antanut sinulle ihanan, kasvavan maan; miten olet lahjani hoitanut?

Rakkaat lapset, täyttäkäämme ennemmin Jumalan tahto maan päällä! "Ottakaamme vaari propheetallisesta sanasta, kunnes kointähti koittaa meidän sydämissämme." (2 Piet. 1:19.) Ja propheetta sanoo meille: Kasva, maani, kasva Jumalan voimassa, kasva kaikkien lastesi yksimielisessä rakkaudessa!

TAHVO TAPPURAINEN.

Ol' kerran poika siivo, pienokainen, Nimensä oli Tahvo Tappurainen; Hän oli laiska, laiska laadultaan, Soi kärpästenkin syödä ruumistaan, Ei kättään vaivannut niit' poistaaksensa Vaan lepäeli hiljaa, huviksensa. Kun heitäksen hän joskus sammaleen Ja jano häntä vaivaa kuollakseen, Ei viitsi mennä poika lähteen luo Vaikk' kolmen kyynärän on päässä tuo. Kotona aina makaa sängyssään Ja kattoon tuijottavi yhtenään, Vois luulla ett' on sairas poika raukka, Vaan terve on hän, reipas niinkuin haukka. Tuo makaaminen häntä huvittaa, Kun lasten lailla elää, syödä saa.

Nyt sanoi isä: -- Tokkos häpeät, Kun isän, äidin työhön lähetät Ja tuossa makaat! Ylös heti miire! Nyt perunoita kaivamaan on kiire.

-- Ei, -- sanoi äiti, -- anna pojan maata, Hän työhön varmaankaan ei käydä saata, Kun hammastauti häll' ol' keväällä, Nyt voi hän ehkä pahoin kylmetä! Oi, miksi poikaistamme häiritsemme, Hän levätköhön hetken, lapsosemme.

Piippunsa isä uunin luona siisti Ja sanoi: -- Siitä tulee laiska tiisti, Kun ei tee työtä, eikä luekaan, Ei aapiseenkaan katso milloinkaan. Jo katkismusta taitaa Matin Kalle, Nyt Tahvo-poika pannaan ahtahalle.

Siis lukkaria heti hakemaan, Ja kun hän tuli, silloin lukemaan. Vaan Tahvo kellui yhä seljällänsä Ja kattoon tuijotteli sängyssänsä. Siell' oli suuri joukko kärpäsiä Ja itikoita pitkäsäärisiä. Hänestä A ol' pitkäsäärinen Ja B ol' leveä kuin kärpänen, vaikeata oli päähän saada, Helpompi oli haukotella, maata. Kun ilta tuli, ties hän tarkalleen Miss' Aan ei ollut paikka, oli Been.

-- Nyt oppinut sä olet, poikaseni, Kun kirjoittamaan vielä ilokseni Sä harjoittelet tuota touhinaa, Niin prohvessori Tahvostani saa! Mut' saunaan sinut tahdon heti viedä, Sun vaikka kannan, jollet käydä siedä, Oot likainen kuin porsas pienokainen, Sua vuosikauteen ei oo pesty vainen.

Ja muori saunaan kantoi porsahansa, Tää Tahvosta ol' "aivan paikallansa". Mut' nytpä tuli temppu vaikea: -- Kas niin, nyt täytyy vaatteet riisua! -- Häh? Vaattehetko täytyy poijes panna Kun menee kylpyyn? -- Niin, se tehdä anna!

Mut' laiska Tahvo tästä kyllästyypi Ja pelkuriksi vallan heittäyypi, Hän kömpii lautehille saappaissaan Ja nuttu, housut, paita päällä vaan. Kas, siellä hikoilee nyt laiska jönkkö, Väsyypi, vaipuu ett' on aivan tönkkö, Ja sinne sitte vihdoin nukahtaa Ja nukkua hän vielä tänään saa.

Kas, tämän sadun kuulin pienoisena, Vaan joskus neuvoks', joskus kiitoksena. Jos illoin nukuin vaattehissani, Sain kuulla: -- jokos sinun mielesi On tulla laiseks' Tahvo Tappuraisen? Mä heti nousin. Tietäähän senlaisen: Ken tahtois lailla Tahvon laiskana Maailman mieleen jäädä kuoltua?

Voi Tahvo-parkaa! Tästä näkee siis Ett' voiman säästäminen auttaa viis -- Jos vaikka kuinka antaa laiskuudelle Elonsa, sekä mietteet kärpäselle, Niin peloks' lasten pääsee ainaisin, Ja herättää voi toiset kumminkin.

MITEN SKANDINAAVIAN NIEMIMAASTA JA SUOMESTA TULI NIEMIMAITA.

Oletkos ollut kertaakaan onnellisessa saaressa? Oletko nähnyt kaukana meressä kukoistavan rannikon? Siellä ei käy myrsky, eivät kohoa aallot, eikä vaahto lyö vasten rantaa; ihanin sinitaivas, vihannoitsevin maa! Siellä tahtoisin asua, sinne tahtoisin rakentaa punaiseksi maalatun tupani, ja lahdelmalle tahtoisin laskea valkoiseksi maalatun, vaaleansinipurjeisen venheeni ankkuriin. Siellä olisi suloista elää ja kuolla oman ystävänsä kanssa. Mutta minä en sinne tule; matka on pitkä purjehtia. Soudan ja soudan, mutta aina on vaan yhtä pitkä matka onnelliselle saarelle. --

Tästä saaresta kerrotaan satu. Sen sadun oli minun isoisäni isoäiti ja äidinisäni äidinäiti kuullut pienenä ollessaan, ja silloin jo oli satu hyvin vanha. Muutamat sanovat sen muistuttavan satua Floriosta ja Unda Marinasta, vaikka nimet ovatkin toiset. Minä en tiedä; jätän sen sanomatta. Mutta satu kuuluu:

Onnellisen saaren nimi oli Skandia ja se sijaitsi pohjanmeressä Atlantin valtameren ja suuren Aasian maan osan välillä. Suomalaiset nimittivät saarta _Suomensaareksi_. Saaren ja Aasian välillä oli leveä salmi. Aasian kuninkaalla oli poika, jonka nimi oli Delling, aamurusko, ja valtameren kuninkaalla oli tytär, jonka nimi oli Atalanta, iltarusko. Näille kahdelle lapselle lahjoittivat kuninkaat onnellisen saaren, että he saisivat siellä kohdata toisiansa ja rauhassa leikitellä näkinkenkien ja perhosien kanssa. Delling ja Atalanta, aamurusko ja iltarusko, kohtasivat toisiansa onnellisella saarella kaikkina vuodenaikoina. Sen tähden oli saari niin onnellinen.

Pohjoisnavan luona olevilla jäävuorilla asui kaksi tietäjäakkaa, musta Valan ja valkea Valan. Musta Valan näki lasten leikittelevän onnellisella saarella ja tunsi kateutta mustassa sydämmessään. Miksi ovat nuo lapset niin onnellisia? Miksi saavat he leikkiä perhosien kanssa, kun meitä palelee jäävuorilla? Ja kateellinen Valan puhalsi pimeyttä ja pakkasta onnelliselle saarelle, että siitäkin tulisi jäävuori. Mutta hän ei saanut niin paljon ilmaa mustiin keuhkoihinsa, että hän olisi voinut puhaltaa pois koko kesän; puolet hän puhalsi pois. Hän puhalsi kuusi kuukautta talveksi, mutta toiset kuusi kuukautta täytyi hänen jättää kevääksi, kesäksi ja syksyksi.

-- Mitä sinä olet tehnyt? -- sanoi valkoinen Valan surullisena ja ikävissään. -- Nyt saavat nuo lapsukaiset alituisesti etsiä toisiansa. Kolmeen kuukauteen eivät he löydä toisiansa pimeässä. Kuutena kuukautena näkevät he toistensa hameiden liepeet pilvissä, tavoittamatta toisiaan. Ainoastaan kolme kuukautta saavat he olla yhdessä, ja leikkiä niinkuin ennenkin onnellisella saarella.

-- Niin, -- sanoi musta Valan hymyten jääkylmästi -- miksi olinkaan niin ahdashenkinen? Aikomukseni oli puhaltaa pimeyttä ikuisesti. Silloin olisivat he saaneet olla piilosilla vuodet umpeensa.

Tämä oli valkean Valan mielestä liian ankaraa, ja lohduttaakseen lapsia, lauloi hän uuden laulun, joka vieri kaikkien kohisevien aaltojen, ja lensi kaikkien tohisevien tuulien mukana onnelliselle saarelle:

"Meidän saaremme on ihanin saari koko Jumalan suuressa maailmassa, ja sen kaipaus on pitkä, sen onni on lyhyt, mutta sen rakkaus on puhdas kuin valkoisin lumi, ja meidän saaremme on onnellisten lasten saari."

Musta Valan kuuli laulun tanssivan kaikkien rantojen aalloilla, ja kun hän oli kuullut sen tuhannen vuotta, oli se hänen mielestään vanhanaikuinen. Silloin päätti hän käydä isänsä, vanhan jättiläisen Virokannaksen luona maan sisustassa. Hänelle valitti Valan että tuuli ja aallot laulavat sopimatointa laulua, ettei hän saa öisin unta jäävuoressaan. Sellaista vanhaa laulua onnellisista lapsista!

-- Mitä, onnellisista lapsista? -- mutisi jättiläinen sammaliseen partaansa. Hän ei ollut koskaan maailman luonnin jälkeen kuullut puhuttavan lapsista.

-- Lapsiksi, -- sanoi Valan, -- sanotaan tavallisesti eräänlaisia pieniä sammakoita, jotka alituisesti pyörivät aikaihmisten jaloissa. Ja kaksi sellaista nyt hyppii tuolla, onnellisella saarella.

-- Aja ne pois! -- arveli jättiläinen.

-- En voi, isä. Saari on heidän.

-- _Surt!_ -- huusi jättiläinen.

Surt tuli. Hän oli jättiläisen vanhin poika, tulen ruhtinas, seppä, jonka ahjo oli tulivuoren aukossa.

-- Mene, räjähdytä onnellinen saari palasiksi! Sisaresi Valan ei saa yöllä lepoa tyhmien laulujen tähden.

Surt meni ja valmisti tulivuoren onnellisen saaren alle. Kun hän oli täyttänyt sen aukkoon asti, sytytti hän, ja trrr lensi pieni kulma saaresta kauas mereen. Se sai nimen Islanti. Mutta suurin osa saarta seisoi vakavana paikoillaan lujalla harmaakivi-perustuksellaan.

Surt tuli takaisin kertoen, että onnellinen saari oli hänelle liian kova.

-- Mitäs nyt? -- sanoi jättiläinen; -- ja sinun sisaresi Valan ei tule saamaan yörauhaa sammakoitten lauluilta? Mene, muuraa valleja ja torneja onnellisen saaren ympärille, ettei sinne pääsisi elukoita merestä! Luulenpa että silloin tulee kaikkien laulujen loppu.

Taaskin meni Surt ja takoi muurin kaltaisia korkeita tuntureja onnellisen saaren ympärille. Se työ oli pitkällinen ja vaivaloinen. Hiilet ahjossa loppuivat ennenkuin hän sai muurit valmiiksi. Hän oli alkanut länsi puolelta, mutta kun hän joutui kaakkoiseen, tuli muuri niin matalata että hirvet ja karhut juoksivat kilvalla sen yli. Delling, aamurusko, ui saarelle salmen kautta, ja Atalanta, iltarusko lensi läntisten tunturien yli leikkimään entiseen tapaansa onnellisella saarella.

Musta Valan jäävuoressa kuuli yhä samaa laulua ja meni synkkä yö sydämmessään isänsä luo maan alle. -- Isä, Surt on pettänyt sinut. Hän on jättänyt muuriin yhden reijän. Lapset uivat saareen salmen kautta ja laululta en saa rauhaa.

-- Surt, -- sanoi jättiläinen, -- mitä auttaa muuri, jossa on aukko kaakossa? Sinä olet saanut äänesi sorroksiin kunnottomien tulivuortesi kanssa. Mene Islannin saarelle, ryömi Geysirin alle ja ryvi siellä liejua sata vuotta!

Surt riensi pois, ja jättiläinen kutsui toisen poikansa _Karen_, tuultenruhtinaan, joka oli yhtä viisas ja viekas heikkoudessansa, kuin Surt oli tyhmä tavattomassa voimassaan. -- Kare, -- sanoi jättiläinen, -- sammakot uivat salmen kautta onnelliselle saarelle ja sisaresi Valan ei saa yö rauhaa. Mene, täytä salmi, ja muuraa siihen hiekkasilta! Jollet onnistu paremmin kuin Surt, poimin minä olkapäiltäsi myrskysiipien jokaisen höyhenen.

Kare kiiruhti nuolennopeudella ja tuli leveälle salmelle, joka silloin yhdisti Jäämeren siihen mereen, jolla nyt on nimenä Suomenlahti. Siellä rannikolla kiskasi hän korkeimman hongan juuriltansa ja mittasi sillä salmen syvyyttä. Hui, se oli hirveä syvyys, ja sellaista on vieläkin Laatokassa. Siellä ei ylettynyt pohjaan minkäänlainen honka. -- Kuinka voin rakentaa hiekkasillan tämän leveän ja syvän salmen yli? -- ajatteli Kare suruissaan. -- En ole tarpeeksi voimakas heittääkseni sinne vuoren toisensa päälle. Oi, sinä tyhmä Surt! Oi, kauniit siipeni! Ettenkö enää koskaan saa vihistä meren keinuvalla pinnalla?

Istuessaan kumarassa vuorenlouhulla, väsyneenä ja neuvotoinna, huomasi hän kaksi jättiläispoikaa, _Kasen_ ja _Wasen_, jotka seisoivat toinen toisella rannikolla ja heittelivät litteillä kalliopaasilla voileipiä salmen pinnalla. Heti paikalla keksi Kare keinon.

-- Kase, -- sanoi hän pojalle, joka seisoi onnellisella saarella, -- koko maailma sanoo, että Wase voipi heittää kiven Lofotensaarille asti, mutta sinä et voi heittää edes salmenkaan keskelle.

-- Sepäs olisi jotakin! -- huudahti Kase harmissaan, sivalsi kalliopalasen ja heitti sen keskelle salmea.

-- Se ei ollut huonosti heitetty, -- ilveili Kare; -- mutta se kävi sattumalta.

-- Sattumalta? -- huusi Kase, vielä enempi suuttuneena ja heitti kallion toisensa jälkeen salmeen. Kase oli jo toisella puolen Wasen luona, ja sanoi hänelle: -- Wase, koko maailma sanoo, että Kase voi heittää aina Jenisseille asti, ja sinä et voi heittää edes salmenkaan keskelle.

-- Mitä ihmettä! -- huudahti Wase, hänkin puolestaan suuttuneena. -- Enkö minä voi? -- Ja sitte hän heitti kallion keskelle salmea.

-- Sehän kävi aivan sattumalta, -- ilveili Kare.

-- Sattumalta? -- huusi Wase. Ja niin alkoi hän, samoin kuin Kasekin toisella rannalla, heittää kallion toisensa jälkeen salmen keskelle. Ja se, joka tuntee poikien tavan, kun ne kilpailevat toistensa kanssa, voipi ymmärtää, että Kase ja Wase eivät ennen lopettaneet kuin olivat heittäneet kaikki rantojen kalliot niin kauas salmeen kuin ikinä jaksoivat. Vihdoinkin kun he olivat niin väsyneitä etteivät enää voineet nostaa pientäkään kiveä, uivat he toisiansa tukistamaan salmelle ja sen jälkeen ei kukaan tiedä kertoa mitään Kasesta ja Wasesta.

Kun pojat olivat heitelleet kallion toisensa perästä melkein samalle kohdalle salmeen, huomasi Kare suureksi ilokseen että keskelle salmea oli muodostunut suuri matalikko. Tätähän Kare oli odottanutkin. Nyt aloitan _minä_ työni, sanoi hän itsekseen.