Part 9

"Katsoppa! Taivaan enkeli Ei saavu sille vieraaksi, Ken ylpeänä armahan Unohtaa Isän, Jumalan. Vieraaksi yksin saapuu tuo Vain sydämmestä nöyrän luo, Jon pöytään sana Jumalan Ja Kristus vieraaks suodahan.

"Siks sydäntäsi ylpeää Jumala tahtoi pehmittää, Ei vihassa, vaan armossa, Sä että hurjast' onnesta Joutuisit Luojan jalkain luo: Niin enkelins Hän sulle suo. Ja heill' on riemu herttainen, Kun katuu, kääntyy syntinen.

"Jos kanssa näiden seuraajain Sun luokses nyt saan jäädä vain, Olemme aina seuranas Niin riemussa kuin murheessas, Ja näkymättöminä me Sivullas yhä seisomme, Sua auttaen, ja viimeksi Luo Luojan viemme sielusi."

Lopetti enkel' lausehen. Pöydässä istui Jäykkänen Murheisna ja myös riemuissaan; Vaan tuossa tuumiellessaan Ja muodonpiirteet rakkahat Tunteissaan -- kas, niin kasvoivat Neljälle näille siivet jo: Ne haihtuivat kuin kuutamo.

Siit' asti herra Jäykkänen Hyv' oli, nöyrä, herttainen. Köyhille soi hän hyvyyttään, Ol' rikas vain ja mielissään, Niin entistäänkin rikkaampi: Häll' oli luona enkeli Ja taivahassa tavara, Jot' aina lisäs Jumala.

Tok', kun hän näki kauniita Ja riemuisia lapsia Ääressä joulukuusen, niin Hän vaipui tuumiin murheisiin; Sitt' antain heille namuja Hän lausui: "tänä iltana Ruoalle kanssain neljä saa, Vaan kutka on ne -- arvatkaa!"

HAUKAN VIHA KEVÄTYHDISTYSTÄ KOHTAAN.

(Toukokuussa 1870.)

Tuhmuutta moista en ymmärrä, Min lapset saivat nyt päähänsä. Mit' auttaa itkuhun vääntää suuta, Jos jotkut pienoset linnut huutaa? Lorua! Minne ne kelpajais, Jos niitä ei edes syödä sais? En viitsi oksalla istuvaisen Säveltä kuulla ma kehnokaisen; Sen pytlipyt ja sen titterloi, Sairaaksi moisesta tulla voi. Ma puolestan' olen syöjä lihan; Kas varis on sävelniekka ihan. Ja korpin ääni se miellyttää Ja täynn' on tietoja pöllön pää. Eläint' ei sallita piinattavan! Ei häkkiin varpusta suljettavan! Vaan tuo on sortoa luonnon tavan. Mä moinen raukka en olekkaan; Uljaasti halkasen ilmaa vaan, Kuin nuoli itseni maahan viskaan, Otusta iskien suoraan niskaan. Sen kuikutuksista huolin viis; Nokallain sen veren ahmaan siis. Mi muu ois tehtävä täällä kellä. Kuin huvikseen yhä hävitellä? Kas oivaa on se ja miehevää, Miestyöksi mielin sen nimittää. Käy niinkin, kotka kun syöksyy siivin, Mä pensaasen kuni raukka hiivin, Niin pyssymiestäki lymyilen, Vain heikot rosvoan hymyillen; Kas, parhain taito on, muista sitä, Ett' oma nahkansa säästää pitää. On itseään kukin lähinnä, Se oikein, ett' anon turvaa _mä_, Vaan kunhan turvassa itse olen Niin _muita_ julmasti haaskaan, polen.

No, mitäs nyt sanot, vetelys? Eiks lellityst' ole lempeys? Jos viisahasti ei haasta haukka, Niin tuskin mieltä on sulla, raukka. Mä toivon joukossa poikien On monta, jotk' yhä muistaa sen Ja viskaa vanhaan tapahansa Vain maahan murskaksi heikompansa. Sen vasta mainitsen mieheksi, Ken julma on sekä pelkuri, Ja siitä myös tytöt parhain pitää, Ken parhain kerskuvi, muista sitä. Siis tapaa maailman noudata! Kyll' elää lintusen laulutta. Vaan kevätyhdistys yksistänsä Tyhmyyttä on ihan tykkänänsä. Yh kurjaa leikkiä kuitenki! Saaliille käyn minä; hyvästi!

ELI REM.

Kaukana, tuolla suuressa Amerikassa on monta rautatietä, joilla vaunujen pyörät nopeasti kiitävät eteenpäin rautaisia kiskoja myöten, eikä siellä ole hevosia valjastettu vaunujen eteen, vaan ne kuljetetaan vesihöyryn avulla. Ja höyry kohoaa kiehuvasta kattilasta ensimäisessä vaunussa ja käyttää höyrykonetta, ja höyrykone panee pyörät liikkeelle, ja niin kulkee ensimäinen vaunu eteenpäin, vetäen kaikki muut perässään. Usein on koko pitkä jono vaunuja kiinnitetty toisiinsa, ja koska tämä kulkee kolme kertaa nopeammasti kuin virkku hevonen juoksee, niin ihmiset matkustavat mielellään rautatiellä höyryvaunussa. Sentähden ovat useimmiten kaikki vaunut täynnä, toiset ihmisiä, toiset härkiä ja lampaita ja toiset kaikenlaisia tavaroita, joita kuljetetaan paikasta toiseen.

Tosin on hyvä, että on rautateitä, ja melkein kaikissa maissa niitä jo onkin. Ruotsissa on jo monta rautatietä, vaan Suomessa on vähemmän. Lienee kenties vaikeampi rakentaa sellaisia teitä täällä pohjoisessa kuin munalla, sillä täällä on paljo mäkiä ja järviä ja jokia, joiden yli rakennettavat sillat maksavat paljo rahaa. Vaan jopa sentään useimmat meilläkin matkustavat rautateillä. Tiedämmehän me, kuinka toisissa maissa on porattu teitä läpi korkeiden vuorien, ja toisissa paikoissa on rakennettu kauhean korkeita siltoja järvien ja syvien rotkojen yli; niin, on semmoisiakin rautateitä, joissa kuljetaan kattojen päällitse suurissa kaupungeissa. Kaikkea tätä on tehty sentähden, että ihmiset ja tavarat voisivat tulla pian perille; sillä aika on kaikesta omaisuudesta kallein. Nyt jo saamme Suomessakin syödä ruokaveron Turussa, toisen Helsingissä ja kolmannen Viipurissa. Helsingistä matkustetaan kahdessa vuorokaudessa Ouluun; semmoinen matka käy nopeammin kuin rattailla istuen laiskaa kyytihevosta lyödessä.

Nyt tahdon kertoa jotakin, joka tapahtui rautatiellä Yhdysvalloissa Pohjois-Amerikassa, eikä siitä ole pitkää aikaa kulunut.

Siellä on kaupunki nimeltä York, ja ennenkuin tullaan kaupunkiin Baltimoresta, kulkee rautatie korkean sillan ylitse. Tapahtuipa, että höyryvaunun kulkiessa sillan yli, putosi hehkuvia hiiliä vaunun uunista sillalle ja siitä syntyi tulipalo. Tuulen puhaltaessa kovasti ja kun ei ketään ollut lähellä silloin, kun vaunut ohitse kulkivat, oli pian koko silta tulen vallassa ja paloi poroksi.

Vähitellen tuli ihmisiä, jotka koettivat sammuttaa, mutta turhaan. Silloin huusi joku heistä, että kymmenen minuutin perästä odotettiin toista junaa samalta haaralta kuin edellinenkin; ja kun tien vieressä oli vuori, joka esti siltaa tielle näkymästä, ennenkuin oltiin aivan sen likellä, niin voisi tapahtua se onnettomuus, että toisen junan johtaja ei tietäisi sillan palosta, vaan kulkisi täyttä vauhtia sinne ja syöksyisi syvyyteen enemmän kuin sadan hengen kanssa, jotka seurasivat mukana vaunuissa. Siinä seisoivat nyt kaikki neuvottomina ja säikähtyneinä eivätkä tietäneet, mitä heidän piti tehdä, ilmoittaakseen tuleville vaaraa.

Silloin oli siellä kaksitoista-vuotias poika Eli Rem, ja hän oli rivakampi kaikkia muita. Hän rupesi juoksemaan pitkin tietä niin kauas kuin voi, eikä viipynytkään kauan, ennenkuin hän näki pitkän jonon vaunuja tulevan tiellä täyttä kyytiä hyökäten häntä vastaan. Mitä teki nyt Eli Rem? Huutaminen ei paljoa auttanut, sillä ei kukaan olisi kuullut häntä suuren kolinan tähden, jota vaunut pitivät. Hänellä ei ollut aikaa kauan ajatella. Hän asettui keskelle tietä, niin että kaikkien vaunujen välttämättömästi täytyi kulkea hänen ylitsensä, jos tahtoivat eteenpäin, ja siinä seisoi hän huutaen ja hosuen käsillään ja viittaili minkä taisi. Junan kuljettaja, joka oli ensimäisessä vaunussa ja ohjasi koko junaa, luuli pojan olevan hullun ja huusi taas puolestaan ja viittasi, että hän juoksisi pois tieltä. Vaan Eli Rem seisoi paikallaan; seisoipa siinä kuolema silmiensä edessä, eikä kuitenkaan väistynyt, sillä hän tiesi, että monen ihmishengen pelastus riippui siitä, että hän seisoi paikallaan.

Sillä tavalla täytyi junan kuljettajan seisattaa kaikki monet vaununsa, ett'ei tulisi syypääksi pojan kuolemaan. Vaan hän oli niin vihainen, niin vihainen, että hän heti, kun juna seisahtui, hyppäsi alas tielle ja rupesi lyömään Eli Rem parkaa, koska hän oli uskaltanut tehdä junalle semmoisen viivykkeen.

Vaan nyt tuli muitakin ihmisiä juosten sillalta ja he kertoivat, kuinka vähällä kaikki vaunut olivat syöstä syvyyteen. Silloinpa junan kuljettajan silmät suurenivat, ja kaikki vaunuissa olijat saivat tietää, että heidän, lähinnä Jumalaa, oli kiittäminen Eli Remiä pelastuksestaan. Siinä syntyi hämmästys ja ilo yht'aikaa niin suuressa määrin, ett'ei sitä voi kertoa! Kaikki tulivat ulos vaunuista, syleilivät ja suutelivat Eli Remiä kyyneleet silmissä ja heti koottiin hänelle sata kultarahaa palkinnoksi. Sitte menivät he jalkaisin palaneelle sillalle, nähdäkseen sitä syvyyttä, joka oli ollut nielasemaisillaan heidät kaikki. Rivakka Eli Rem tuli lavealta kuuluksi kaupungissa ja kansa kantoi hänet riemukulussa hänen vanhempiensa taloon. Vaan enemmän kuin kullasta ja kunniasta riemuitsi hän siitä tiedosta, että hän hyvän Jumalan avulla oli pelastanut satojen ihmisten hengen.

Niin, mitä sinä olisit tehnyt Eli Remin sijassa, jos olisit seisonut, niinkuin hän, keskellä rautatietä, kohiseva juna vaunuineen edessäsi ja aivan varma kuoliaaksi musertumisestasi, jos juna olisi kulkenut eteenpäin? Mielelläsi olisit tahtonut tehdä hyvän työn ja pelastaa monen ihmisen hengen, mutta olisiko sinulla ollut rohkeutta sentähden panna alttiiksi omaa henkeäsi? Ja olisitko ollut niin nopea päättämään, ett'et yhtään silmänräpäystä olisi miettinyt, vaan heti katsonut kuolemaa silmiin, kun vielä oli aikaa? Niin, se ei ole varma. Sillä monella on hyvä tahto, vaan kaikilla ei ole miehekästä rohkeutta. Ja monella, jolla muutoin on sekä tahtoa että rohkeutta, ei ole samaa uskaliasta päättäväisyyttä, kuin pienellä Eli Remillä, vaan he seisovat ja miettivät, kunnes kaikki on liian myöhäistä. Muista sinäkin se, rivakka poika, kun sinunkin joskus on tehtävä hyvä työ! Siinä ei saa olla mitään epäilystä. Reippaasti työhön, nopeasti, viisaasti, uljaasti, ja Jumala suojelee sinua, niinkuin hän suojeli Eli Remiä.

PAPPILAN TYTÖT.

Köyhästi, kaupungista ulohtaalla, Björk pastor' eleskeli sisämaalla Lapslaumoinensa. Hyvä, hurskas hän, Toimeensa tyytyin köyhyydessähän.

Hän oli saanut muuten muijan oivan, Vaan usein kuultihin sen kielen soivan, Ett' täällä maalla, miten tunnetaan, Niin paljon sivistystä puututaan.

Siks suuresti hän tuli riemuisaksi, Kun kaupunkiin sai tytärtänsä kaksi, Luo Blenda tätin, kouluun parhaimpaan, Tapoja hienompia oppimaan.

He tuli siellä sangen näppäriksi: Sai Petronella pikamaalariksi Ja soitti spanjalaista kitaraa, Näin papan mieltä koittain iloittaa.

Agathe-Julie hän versoi kuni kurkka Vaan tanssi taidokkaasti myös masurkkaa Ja osas ääntää: mon très cher ami, Comment vous portez-vous aujourd'hui?

Näin taitoisiks kun tulivat ne kaksi, Jäi kolmas, Sohvi, vallan tolvanaksi: Hän keitti, leipoi, kutoi, neuloi vaan; Taiteista häll' ei aavistustakaan.

Siks oli mamman tapa laususkella: On koko suvun ylpeys Petronella Ja myös Agathe-Julie; mut Sohvia On kehno raukka niiden rinnalla.

No niin. Sai kerran puuha äkkipäätä; Niin pyöri rouva nopeaan kuin näätä; Parasta, mitä saatiin, laitettiin, Kun vieraaks itse piispaa varrottiin.

-- "Nyt mitä teen mä?" huokas mamma noissa Puuhissa. "Vanha Kaisakin on poissa; On härski voi, ei lainkaan munia; Kuink' edes saisin pannukakkuja?

"Mi meistä mahtaa maailmassa tulla, Kun päivällistä piispalle ei mulla?" "Onp'", intti Sohvi, "porsaspaistia, Mansikkoja ja rievää maitoa."

"On, totta, perää mietteelläsi tuolla", Myöns äiti. "Vaan sä pysy kyökin puolla, Kun siskos oivat kyvyin suuremmin Ihastuttavat piispaa parhaimmin.

"Vaikk' kuntaan suurempaan ei mieli isä, Niin saamme kyllä, luulen, vatiin lisää, Jos piispa perheessämme äkkäjää Sun siskos kuin kaks loistokynttilää."

Niin tehtiin myös. Agathe ja Petronella Edessä peilin alkoi asetella Parhaimpaan valoon suloisuuksiaan; Kyökissä hyöri, pyöri Sohvi vaan.

Punaisna hänen juuri puuhaissansa Ääressä lieden porsaspaistin kanssa. Yks ukko oven avaa: "anteeksi, Asuuko täällä herra pastori?"

Hän vastas: "asuu", työstään kääntymättä (Se kerjäläinen on epäilemättä); "Nyt kiire on, kun piispaa varrotaan, Vaan istukaa; myös teille palan saan."

"No, kiitos! Onhan täällä suurenmoista!" -- "Me muuten puurosta ja perunoista Elämme; vaan nyt suurten herrojen Suu voidellaan, niin... arvannette sen."

"Sen arvaan", vastas ukko. "Miks'ei isä Hae paikkaa, jossa saisi viljaa lisää?" "Ei", virkkoi tyttö, "isä halua Ruistymryrihin vaihtaa sieluja."

"Vai niin." Ja ukko lähti pois ja kiitti. Vaan Sohvi, surren, tokko porsas riitti, Taaksensa ollenkaan ei katsonut. Nyt sanottiin: on piispa saapunut.

Kauniina päivänä hän huviksensa Haan halki oli käynyt hiljallensa; Kursaillen häntä tervehtelivät Nyt pappa, mamma, "loistokynttilät".

Agathe hän Ranskan malliin niiaeli, Ja Petronella myöskin kilvoitteli. Niin oli kaikki hienohenkistä, Ett' aivan alkoi piispa väsyä.

"Saaks olla musiikkia?" mamma anoi: Vaan silloin piika pöydän valmiiks sanoi. Istuttiin. Silloin piispa kysäsi: "Viel' on yks tytär teillä, pastori?"

"Vaan kyökiss' on hän." -- "Hänen sisään suokaa Myös tulla!" -- "Anteeksi, hän laittaa ruokaa..." "Mä pyydän kuitenkin!" -- Ei apua; Ei tohdi piispaa vastaan puhua.

Niin saapui Sohvi kaino, purppuroiva. "On tytär teillä, pastor', uuras, oiva; Toivoisin kyökissäni olevan Niin kunnollisen porsaanpaistajan."

Punastui Sohvi vielä toisen verran; Äänestä kyökki-ukoks piispa-herran Hän tunsi, lauseen otti pilkaksi; Kukinhan häntä luuli tyhmäksi.

Vaan piispa lausui lempeästi: "hyvä On uuras käsi, perheess' ilmestyvä; Parempi viel', ken tietää: ihanuus Paras on kodin yksinkertaisuus.

"On hällä lämmin sydän, selvä mieli; Pois täältä, sanoi hän, te ette mieli Parempaan paikkaan; syyn hän myöskin ties; Te tätä rakastatte, kunnon mies!

"Leipänne toki tulee paisumahan. Par'aikaa hippakuntaa jaetahan: Teill' lisään neljä kylää kuntaanne, Teen kaksinkertaiseksi tulonne."

"Oi, kiitos!" -- "Ei, ei mulle kiitostanne; Vaan kiittäkäätte yksin Sohvianne. Hän kyökissä soi mulle palasen; Siis hälle näin mä kannan kiitoksen."

Herätti piispan puhe hämmästystä. Agathe-Julie ol' läsnä pyörtymystä, Ja viisas Petronella oppia Nyt päätti paistamahan porsasta.

Olipa rouvan katse oikein nolo. Vaan kyökissä nyt muuttui hauskaks olo, Ja kolme kunnon lasta perhe tää Sisäls', ei yhtään "loistokynttilää".

AURINGON KUNINKAAN LAPSET.

Kert' oli pikku prinssi ja prinsessa, Auringon kuninkaan he lapsia, Valosta heidän valtakuntansa, Ja harvoin heillä vertaa somuudessa.

He kirkkaan päivän lailla kaunokaiset Ja kevään lailla hyvät, lempeät, Kultaiset kutrins', silmäns' sinervät, Kuin aamurusko kasvons' loistavaiset.

He unen lailla hentokaiset, vienot. Hopeaharso heidän verhonaan, Päärmetty safiireilla kauttaaltaan, Helmillä, timanteilla saumat hienot.

Poik' oli Valo, Lämpö tytär kulta. Kristallilinnassa, miss' asuivat, Rubiini-, ametisti-akkunat; Korallilattia ja katto kultaa.

Heill' oli myöskin varsa molemmilla, Portille mailman ratsastaaksehen; Valolla oli Tuuli ratsunen, Ja Säteellä sai Lämpö ratsastella.

Koittaissa päivän lähtivät he kerta Päätöntä, laajaa kenttää kulkemaan. Ja Tuuli lens' ja Säde sukkelaan, Kuin iltarusko kulkee tyyntä merta.

He avaruutta kiiti riemumiellä Niin monen tähden piiritanssihin. Oi riemu, loisto, hohto kuitenkin! He lapsia, ja hauskaa heidän siellä.

Mut' Lämpö muisti kotoaskaretki: -- Isämme huolestuu; käy, Valo, pois! Vaan Valo kääntyä ei vielä vois: -- Yks hetki vain, yks ainokainen retki!

Kas tähtöistä yön valtakunnan puolla! Pien' tumma, pallo mailman lopussa, Kuin kaarna avaruuden ojassa! Oi, katsokaamme; miltä näyttää tuolla!

No niin. Maapallon pienen kolkkoon rantaan He kauas mailman nurkkaan saapuivat Ja varsat virkut kiinni sitoivat Luo palmuin, joita kasvoi siellä santaan.

Kun sieltä kuului lasten riemupauhu, Taivaalle isän silmä kohoaa Ja polttaa kuivaa, kuumaa Afrikkaa Tyrannin lailla, jok' on kansain kauhu.

Ja Samum saapuu: kukat murtuu, vääntyy; Ne lähteen reunalle on uupuneet, Sen äitinrinnat kun on ehtyneet; Sakaali kiljuu, tiikerikin nääntyy.

Ja koko luonto päivää kammoksiipi; Helteessä huokaileepi ihminen. Varjossa palmuin, bambu-putkien, Kah, lapsosia pakoon neeker' hiipi.

Auringon lapset tunsi olon pahan, Maan vihollisuus heitä peljättää. "Huh", lausui Valo, "ruma pallo tää, Säteitä hellän päivän kirotahan!"

He kiitivät taas ilmapihoillensa. Vaan usvaa oli ympärillä maan, Ja, hetken harhaan ratsastettuaan, He joutuivat taas maahan uudellensa.

He toiseen seutuun saivat väsyneinä. Siell' uinui luonto talviunessaan, Kuink' erilaatuisena puvultaan! Kentillä nietos korkea kuin seinä.

Vaan vehreänä luonnon sydämmellä Kuus nuokkui; tuli tuikki pesässä, Ja koira haukkui sutta järvellä, Ja lapset valas' yötä pärehellä.

Pimeä, kylmä oli mailla navan; Siks siellä oli valo rakkahin Ja valon suoma lämmin elokin, Ja aurinkoa kuultiin siunattavan.

"Käy", lausui Lämpö, "tääll' on hauskaa varmaa Isäämme täällä kaikki suosivat; Lienemme mekin suodut vierahat. Käy leikkiin kanssa lapsilauman armaan!"

Ja varsat sitoi Valo siskon kanssa Nyt metsän kuuseen, rientäin riemuissaan Valistamahan yötä kasvoillaan, Nietosta sulattamaan katseillansa.

He olivatkin suodut vieraat siellä, Ja, heitä riemuittaakseen, puettiin Vehreihin kenttä, meri sinisiin, Sai kesäjuhliin kansa riemumiellä.

Kanss' ihmislasten päivän lapset oivat Leikitsi, ollen Piilosillakin, Ja purjehtivat järvein saarihin, Jyviä kylvi, veessä pulikoivat.

Kun kukkakannuin kastoivat he kenttää, Niin Valo lausui: "käydään kotia! Jos myöhästymme, saamme toruja; On isä kova; täytyy, sisko, entää."

"Voi", virkkoi Lämpö, "viljaa niittäessä Jos leikkiä sais vielä pellolla!" Niin Valo suostui. -- Ja kuukausia Havaitsematta kului leikitessä.

Vaan vihdoin tuli lähtö tosityöksi, Ja varsat satuloitiin uudestaan. Hyvästi nyt! -- Kun lapset jätti maan, Niin syksy saapui, päivä muuttui yöksi.

Auringon lapset aina kevätpuolin Nyt saavat lasten leikkiin Pohjolaan Ja syksyin jättävät taas meidän maan; Tuon tietää kaikki riemuin ynnä huolin.

Vaan pikku Lämpö -- kaikk' ei tiedä tätä -- Nyt keväällä [1867] sai tikun jalkahan Eik' kyennytkään ratsastamahan, Vain Valo saapui: oi, se ikävätä!

Hän, Valo, saapui yksin. Nähtiin, että Hän tuli kukkain kanssa leikkimään; Vaan pikku Lämpö ei nyt päässytkään. Ja siksi jäikin valo lämpösettä.

Ja siks ei kaikki kuntoon tulleetkahan: Jäi mehutt' tähkä, kukka juuretta, Kun tikku särki siskon jalassa. Voi, tikku, tikku, suuren teit sä pahan!

Kateinen kenties tuumi: Lämpö juuri Maan päällä leikkimässä ollessaan Jalkaansa sattui tikun astumaan. Tuon tietää yksin meidän Isä suuri.

Auringon lapsipari armas, jalo, Oi, tervetultuasi pohjaan päin! Molemmin tulkaa, älkää yksittäin. Ett' olis meillä lämmin ynnä valo!

Hän, jonka eteen vaipuu maailmatki, Auringot syttyy, sammuu, suokoon Hän Taivaisen toivon maiseen hätähän, Niin että Häntä kaikki kiittäis ratki!

AURlNGONSOTA.

(Valon ja Lämmön toinen retki.)

"Muistatko tarinan Taivaantasasta ja Pilvenparrasta ja pienistä torpanlapsista, jotka osasivat sulattaa lunta ja tehdä päivänpaistetta?"

"Kyllä, aivan hyvästi."

"Muistatko Valon ja Lämmön, auringon kultakutriset lapset, jotka ratsastivat ulos avaruuteen nopeilla varsoillansa Tuulella ja Säteellä?"

"Muistan, muistan."

"Se on tarina valosta, ja se ulottuu läpi kaikkien aikojen. On toinenkin tarina, pimeydestä, mutta se ei ole iloinen. Nyt kerron jotakin kevät-päiväntasauksesta."

"Kerro, kerro! Kyllä tiedän, se on maaliskuussa."

"Oli kerran kaukana Pohjolassa jättiläinen Viima, sen vuorenkuninkaan veli, joka halkesi, kun yritti syömään Sampo Lappalaista. Viima oli myöskin hirvittävän suuri ja väkevä, ja hän asui luolassa jäävuorten välillä Nordkap-niemen tuolla puolen. Hän osasi neljä temppua, osasi tehdä pimeätä, kylmää, rakeita ja myrskyä. Olipa siinä melkoisesti oppia jättiläisen laiselle miehelle; mutta ei siitä taidosta juuri kehua kannattanut.

"Viimalla oli usein ikävä istua yksin luolassa ja kuunnella jäävuorten jyskyttelevän vastakkain ukkosen tavalla jyristen, sillä nähdä hän ei osannut, hän kun näet oli sokea, ja pimeä siellä oli kuin säkissä. Oli hänellä hevonenkin, nimeltä Pohjatuuli; jättiläinen itse oli sysimusta, mutta hevonen oli lumivalkoinen, ja se huokui sumua ympärilleen kuin pilviä. Viima välistä ratsasteli hevosellaan Pohjatuulella, ja milloin hän kulki vuorien ja metsäin yli, oli hän juuri saman näköinen kuin suuri, musta talvipilvi, täynnä lunta.

"Kun jättiläinen Viima kerran tapansa mukaan ratsasti Lapissa pitkin Inarinjärven suurta, jäätynyttä selkää, tunsi hän jonkinlaista pistoa silmissään, vaikka olikin sokea eikä voinut nähdä. Ja samalla tunsi hän jotakin lämmintä huountaa vastaansa, joka sulatti häneltä partaa; ja se oli hyvin ikävää, sillä kaikki jättiläiset ovat arat parrastansa, se muka kaunistaa heitä niin sanomattomasti.

"Jättiläinen Viima sanoi hevosellensa Pohjatuulelle:

"'Mikä se pistää minua silmiin ja mikä puhaltelee minun partaani?'

"Hevonen Pohjatuuli osasi puhua, niinkuin kaikki noitahevoset; ja hän olikin nähnyt paljon maailmaa matkoillansa. Hän vastasi: 'Auringon lapset ne ovat, prinssi Valo ja prinsessa Lämpö, ratsastelemassa maailmaa.'

"'Hyvin nenäkkäästipä ne lapsen mukulat liikkuvat', sanoi jättiläinen. 'Kysys heiltä, onko heillä passia, kun matkustelevat minun valtakunnassani.'

"'Maailma on heidän valtakuntansa', vastasi hevonen, 'ja sitä paitsi he ratsastavat niin sukkelaan, ett'en minä saa heitä kiinni.'

"'Hyvinpä täällä on huono poliisi, kun antaa semmoisten veitikkain kuljeksia ympäri maailmaa', sanoi Viima. 'Pysähdypäs vähäsen, niin minä otan heidät kiinni suureen pilvivaippaani.'

"Sattuipa niin, että Valo ja Lämpö olivat uteliaat, niinkuin kaikki pikku lapset, ja kun he näkivät suuren mustan talvipilven tulevan vastaan, seisattivat he varsansa, nähdäkseen tarkemmin, mikä se tuo kummallinen esine oli. Samassa levitti jättiläinen Viima leveän viittansa heidän päällensä, otti heidät kiinni ja vei vangiksi pimeään jääluolaan Nordkap-niemen tuolle puolen.

"Tunnethan sinä auringon kauniit lapset, jotka vapaina liitelevät ympäri koko maailman, ja siitä voit arvata, miten hauska heillä oli istua vankina pimeässä jääluolassa. Valo oikein säkenöitsi suuttumuksesta ja pikku Lämpö itki niin lämpöisiä surun kyyneliä, että ne tippuivat kovalle jäälattialle ja jää alkoi sulaa. Mutta jättiläinen Viima hymyili parrassansa, niinkuin kaikilla jättiläisillä on tapana; parrassa hymyileminen onkin jättiläisten kesken hienouden merkki.

"Mutta pianpa tapahtui, mitä jättiläinen Viima ei ollut aavistanut. Valon kipunat räjäyttelivät rikki jääluolan muurit, ja Lämmön kyyneleet sulattivat jäävuoren järveksi. Auringon lapset pääsivät pakoon vankeudestaan, hyppäsivät selkään Tuulelle ja Säteelle, jotka odottelivat luolan edessä, ja ratsastivat takaisin auringon valtakuntaan. Mutta jättiläinen Viima suuttui niin pahasti, että sai leuallensa kuutaman, se on toisin sanoen, että hän menetti puolet parrastansa.

"Nyt syttyi suuri ja hirvittävä sota auringon kuninkaan ja talven kuninkaan eli jättiläisen Viiman välillä niistä kahdesta auringon lapsesta, jotka olivat olleet vankina, vaan päässeet vapaaksi. Ja koska sotaa käytiin maan päällä, sai maa kärsiä molempien hävitystä, milloin auringon kuumuutta, milloin talven kuninkaan pakkasta. Ja kaikki luonnon voimat olivat nurjimmassa kapinassa ja metelöitsivät hillittömästi, niin että suuret vuoret murtuivat rikki ja valtameret kuohuivat edestakaisin, niinkuin lapsen huiskuttaessa korvossa vettä joka taholle.