Part 8

Lassi oli kuusivuotinen ja ulottui Hildalle melkein nenään asti. Ja Hilda oli kymmenvuotinen ja luuli oikein hyvin sopivansa Lassille tätiksi. Molemmat kiistelivät päivät päästänsä ja tuskin tiesivät ollenkaan, miten suuresti rakastivat toisiaan. Mutta sen kyllä huomasivat, milloin olivat erossa, Kun Hilda oli poissa koulussa, oli Lassilla sanomattoman ikävä ja hän silloin teki vallattomuutta toisensa perästä. Ja kun Lassi oli isän kanssa käymässä Forssan tehtaalla, oli Hilda koko ajan neuvoton eikä tiennyt, mitä hänen piti tehdä, kun Lassi oli poissa. Hilda päätti kerran ruveta pitämään päiväkirjaa Lassin vallattomuuksista, ja se kiitettävä tarkoitus hänellä, oli mielessä, että saattoihan jossakin sopivassa tilaisuudessa lukea hänelle sen kauniin luettelon. Hän ajatteli siitä tulevan Lassille hyvän rangaistuksen, niin että saisi oikein hävetä tyhmyyksiänsä.

Pilvisenä päivänä ennen joulua, kun Hildalla jo oli lupa koulusta ja Lassi telmi tavallista enemmän, sanoi Hilda hänelle. "Lassi, tules tänne!"

Lassi istui nurkassa sovittelemassa paikoilleen puuhevosensa toista takajalkaa, jonka oli äsken ajanut poikki, kun ei muka hevonen kyllin vikkelästi vetänyt kuormaa. Hän oli suutuksissaan eikä ollut siis kuulevinaankaan.

"Tules tänne, niin minä luen sinulle jotakin", sanoi Hilda vähän veitikkamaisesti, sillä hän oli juuri ottanut käteensä sen merkillisen päiväkirjan.

Lassi tuli. Hän piti paljon saduista niinkuin kaikki muutkin ja luuli ehkä Hildan aikovan lukea ritari Siniparrasta tai muusta semmoisesta.

"Käyhän tuohon pallille istumaan ja ole vaiti ja hiljaa, niin saat kuulla rosvopäällikkö Telmyri Mellastelijan urhotyöt ja seikkailut."

Lassi istuutui siivosti ja Hilda alotti esipuheen:

Oli kerran rosvopäällikkö Telmyri ja niin edespäin. Hänellä oli kelpo kummi eli ristiäiti, ja koska hän teki niin paljon vehkeitä tässä maailmassa, täytyi hänen kumminsa tehdä kirja ja kirjoittaa siihen kaikki, mitä Telmyri teki. Sen kirjan päätti kummi sitte painattaa Porvoossa, että kaikki ihmiset saisivat tietää, miten häjy ja ymmärtämätön Telmyri oli ollut. Nyt, näetkös, minä lainasin kummin kirjan, ennenkuin se lähetetään Porvoosen painettavaksi, ja nyt saat kuulla, mistä kaikesta Telmyri saa hävetä.

Lassi hörkisti korvansa. Hän ei ollut koskaan kuullut puhuttavan semmoisesta rosvopäälliköstä.

Hilda oli olevinaan hyvin totinen ja luki päiväkirjasta:

_1 päivä tammikuuta_. "Telmyri alkoi vuotensa potkimalla rikki sänkynsä, ja ylös noustuaan pani hän toisen sukkansa pesuvatiin, nähdäkseen muka, pysyikö se veden päällä. Sitte tuli äiti sisään -- sillä oli hänellä äiti -- ja löi häntä märjällä sukalla. Eikö se ollut hyvin ansaittu?"

Lassi näytti kummastelevalta eikä sanonut mitään.

_6 päivä tammikuuta_. "Harmaa mirri makasi matolla uunin edessä. Telmyri otti mirrin, pisti sen uuniin ja pani suupellit kiinni. Tulta oli siellä ollut viimeksi eilen ja hiilet vielä hehkuivat; mirri alkoi hirveästi naukua. Isä tuli sisään -- sillä Telmyrillä oli isäkin -- vapautti mirrin ja käski Telmyrin ottaa käteensä hehkuvan hiilen. Telmyri aikoi juosta pois, vaan isä pani hiilen hänen käteensä ja antoi sen vähäsen polttaa. Silloin huusi Telmyri.

"Eipähän, en minä huutanut", sanoi Lassi.

"Tässä on, että Telmyri huusi."

_2 päivä helmikuuta_. "Pojat olivat kelkkamäessä, ja Telmyri myöskin. Silloin Telmyri hautasi lakkinsa lumeen, niin ett'ei sitä löytynyt ennenkuin seuraavana keväänä, kun kinokset sulivat. Vaan kun häneltä sillä kerralla kylmi vasen korva, pääsi hän pulasta varoituksella!"

"Kun en löytänyt lakkia."

"Kuulehan edelleen!

"_20 päivä helmikuuta_. Äitillä oli munia korissa, joka oli talvella vierashuoneessa, siinä kun ei kukaan asunut ja oli kohtuullisen viileä. Telmyri löysi korin vierashuoneen sohvan alta ja huviksensa nakutteli munia vastakkain, niin että sisus juoksi kaikista sohvan hienolle, vehreälle päällykselle. Siitä huvista pistettiin Telmyri ruokakaappiin, mutta sieltä hän löysi hillopurkin ja tyhjensi sen sormillansa. Sen kepposen tähden salvattiin hänet isän kammariin ja siellä hän pysyi hiljaa."

Lassi nauroi vähän hämillänsä.

"Niin, eikö se ollut kelvoton rosvopäällikkö?" jatkoi Hilda. "Kuule edelleen."

_7 päivä maaliskuuta_. "Telmyrillä oli myöskin sisar..."

"Nimeltä Hilda", keskeytti Lassi.

"Taisi olla Lauli. Hänellä oli hyvin kaunis ja sievä nukke, jolla oli oikea tukka ja oikeat silmät, ja sen nimi oli Helmi. Laulin ollessa koulussa otti Telmyri Helmen ja kaivoi rikki toisen silmän, nähdäkseen, mitä siinä oli sisässä. Sitte hirtti hän Helmen tukasta pellinnuoriin muka kiikkumaan. Lauli, kotiin palattuaan ja nähtyään Helmi raukan, alkoi itkeä."

Lassi punastui ja löi läntistyneiden saappaidensa kantoja lattiaan.

Hilda jatkoi: "Silloin alkoi Telmyrikin itkeä, pyysi sisareltansa anteeksi eikä ennen rauhoittunut, kuin isä laitatti tohtorilla Helmen silmän jälleen eheäksi. Oliko oikein, että hän katui?"

"Niin, mutta Helmihän parani jälleen", sanoi Lassi.

"Vahinko vain, että Telmyrillä oli niin lyhyt muisti. Viikon kuluttua, _14 päivänä maaliskuuta_, aikoi hän lähteä hiihtämään, vaan oli hukannut villahansikkaansa. Silloin löysi hän äitin hyvät valkoiset ranskalaishansikkaat, sulloi ne käpälöihinsä ja läksi lumikinoksiin. Kun hän palasi, olivat kaikki sormet paljaana toisessa kädessä ja toinen hansikas oli hukkunut. Oliko se kauniisti tehty?"

"Minun paleli käsiäni."

"Äiti torui, mutta Telmyri ei viisastunut. _1 päivänä huhtikuuta_ aikoi hän säikyttää vanhaa Kaisaa. Sitä varten hän asetti kaksi tuolia päällekkäin salin oven eteen sisäpuolelle ja niiden päälle pallin ja pallille kukkaruukun. Kaisan sijaan tuli ovesta hovineuvoksen-rouva Agander ja oli vähällä pyörtyä säikäyksestä, kun tuolit romahtivat maahan ja kukkaruukku rikki räjähti. Silloin Telmyri taas pistettiin salvan taa.

"_20 päivänä huhtikuuta_ tahtoi Telmyri koettaa jousella ammuntataitoansa ja ampui nuolen kyökin ikkunasta. Selvisi asiasta varoituksella.

"_2 päivänä toukokuuta_ nyhti hän purston kukolta ja siitä tuhotyöstä salvattiin hänet tunniksi kanakoppeliin."

"_4 päivänä_ sousi hän taikinakaukalolla ulos purolle, kaatoi kaukalon ja kastui korviaan myöten.

"_18 päivänä_ hän pani lakkinsa täyteen kiviä ja upotti sen puron rantaan turpoamaan tiheäksi kuin korvo.

"_22 päivänä_ oli äiti kylvänyt aamusilla herneitä ja iltasilla Telmyri ruoposteli hernepenkin katsoakseen, olivatko herneet jo kasvaneet. Sai vain varoituksia, ett'ei toiste olisi niin tyhmä."

"_23 päivänä_ hän särki teekupin, survoi sen hienoksi huuhmaressa ja koetteli uskotella Kaisalle sen olevan sokuria.

"_Juhannuksena_ teki Telmyri niin monta vallattomuutta, että niitä on mahdoton kaikkia luetellakaan..."

"Enpähän", sanoi Lassi. "Minä vain revin kaksi reikää mekkooni, suuremman ja pienemmän."

"Kuule vielä", jatkoi Hilda, "_6 päivänä heinäkuuta_ kaivoi hän kuopan puutarhaan ja pani siihen isän sinetin, äitin sormustimen, kuusi männynkäpyä ja sammakon. Sitte täytti hän kuopan. Se oli muka aarre. Koko talo etsimään sinettiä ja sormustinta, kunnes Telmyri otettiin epäilyksen alaisena tutkittavaksi. Hän silloin tunnusti kaivaneensa maahan aarteen ja sai rangaistukseksi riittävän tukkapöllyn. Oliko se oikein?"

"Mutta minä en valehdellut", sanoi Lassi.

"Hyi! Olisiko hänen vielä pitänyt valehdella? Telmyrillä oli kuitenkin vähä pahaa omaatuntoa, sillä hän pysyi koko iltapäivän poissa naapuritalossa. Siispä hänen rangaistuksensa oli oikea. _28 päivänä heinäkuuta_ hän astui puujaloilla, kompastui ja kaatui pitkäksensä keskelle gurkku-penkkiä. _30 päivänä_ meni hän luvatta rantaan, työnsi veneen vesille ja läksi soutamaan. Mutta tuuli kovasti ja sankari oli joutua ulos ulapalle. Silloin hän alkoi huutaa apua."

"Kyllä minä olisin jaksanut soutaa, vaan airot, näetkös, olivat pitkät."

"Ja soutaja oli liian lyhyt. Matti souti sinne suurella veneellä ja toi veitikan maalle. Telmyri oli rangaistu omalla peljästyksellään. Seuraavana päivänä ratsasti hän kellolehmällä, putosi ja sai reiän päähänsä."

"Olen minä ratsastanut monella hevosellakin."

"Mahdollista kyllä", jatkoi Hilda. "_11 päivänä elokuuta_ yritti Telmyri ratsastamaan myöskin tallipässillä. Mutta pässi ei tuosta ollut kovinkaan mielissään, vaan ryhtyi päkkäämään. Telmyri läksi pakoon ja pässi jäljestä. Viimein molemmat joutuivat kahakkaan tallin seinän luona, ja ell'ei Kaisa olisi sattunut maitorainnan kanssa juuri tulemaan läävästä, olisi siinä tullut suuri tappio."

"Minä löin sitä, niin, minä löin sitä niin että..."

"Tässä on, että Telmyrin kyllä teki mieli lyödä pässiä, vaan todella hän vain huusi: hyvä Kaisa, tule auttamaan!"

"Niin, kun keppi katkesi!"

"No, vielä edelleen. _19 päivänä elokuuta_ söi Telmyri raakoja karviaismarjoja; niin paljon, että tuli kipeäksi. _22 päivänä_ hän heitti kivellä rikki myllynviirin. _29 päivänä_ pani hän Helmen uimaan puroon ja _30 päivänä_ putosi itse siihen. _4 päivänä syyskuuta_ piirusti Telmyri hiilellä maisteri Pitkäsen muotokuvan äsken valaistuun kyökkikammarin uuniin. Siitä hän joutui salvan taakse."

"Niin, mutta minä menin ikkunasta pihalle."

"Ja sitte Telmyri salvattiin vinnikammariin, josta hänen ei tehnyt mieli hypätä ulos ikkunasta. _18 päivänä syyskuuta_ oltiin puolukoita poimimassa metsässä, ja Telmyri juoksi oravan jäljestä, kunnes putosi hetteesen. Siihen jäi toinen saapas ja uudet housut turmeltuivat pilalle. _20 päivänä_ oli hän perunoita kaivamassa ja löi kuokalla sääreensä. _24 päivänä_ hän putosi pihlajasta.

"_4 päivänä lokakuuta_ juoksenteli Telmyri likasilla saappaillaan kaikki huoneet lakkiaan etsimässä, kunnes löysi sen puulaatikosta, johon sen oli kätkenyt hiekkaa täynnä. _8 päivänä_ toi hän kotiin sylin täyden nauriita jotka oli saanut joltakin pojalta, ja poika oli ne varastanut."

"En minä sitä tiennyt."

"Ei, Telmyri ei sitä tiennyt, sentähden häntä ei rangaistukaan. Mutta hänen täytyi itsensä kantaa nauriit takaisin naapuriin, josta ne oli varastettu. _16 päivänä_ hän ahneudessaan maistoi aniliinipullosta ja tuli hyvin kipeäksi. _17 päivänä_ kykeni hän jo lyömään nauloja äitin messinkisiilin reikiin. Siili aivan turmeltui, ja välttääkseen saman tyhmyyden tekoa uudestaan ajoi veitikkamme _18 päivänä_ puutulpan kahvipannun piippuun. _29 päivänä_ hän huvikseen pisti Kaisan kehrätessä tulen pellavakuontaloon, josta ilosta hän taas sai tukkapöllyä. _3 päivänä marraskuuta_ hiipi hän luvatta luistinjäälle ja veti ylös toisen pojan, joka oli pudonnut veteen. Siitä pääsi Telmyri ensin lukon taa ja sitte sai tortun."

"Minuapa kiitettiin myöskin", sanoi Lassi ylpeästi.

"Ei hyvää tehdä tortuista eikä kiitoksista", sanoi Hilda. "Pahempaa tapahtui _4 päivänä joulukuuta_. Silloin joutui Telmyri riitaan Naapurin poikien kanssa suuresta aarteesta, jonka olivat löytäneet tallista, ja se oli kuollut hiiri. Telmyri löi kepillään Naapurin Kallelle kulmaan suuren kuhmun, ja Kalle oli häntä pienempi. Siitä piti Telmyrin pyytää anteeksi Kallelta, mutta hän ei tahtonut."

"Kalle se ensin löi minua", sanoi Lassi.

"Niin, mutta Kalle oli vasta neljän vuoden mies ja Telmyri kuuden. Hyi suurta häpeätä, lyödä niin pientä poikaa! Ja kun Telmyri ei tahtonut pyytää anteeksi, sai hän isältä vitsaa. Se oli ensi kerta koko vuodessa. Telmyrin täytyi pyytää anteeksi, mutta silloin vasta pahinta tapahtui. Hän pyysi anteeksi suullaan, vaan ei sydämmellään. Muutaman päivän kuluttua olivat pojat lumisilla, Telmyri puristi pallon hyvin kovaksi ja heitti Kallea. Pallo sattui Kallelle poskeen, ja poski turposi paksuksi. Miksi semmoista sanotaan?"

Lassi oli vaiti.

"Sitä sanotaan _kostoksi_, ja kosto on kiittämättömyyden ja petollisuuden jälkeen kaikkein ilkeintä, kuin ihmisen sydämmeen voi tulla. Kostonhaluinen ihminen on Jumalan vihollinen, ja kaikki taivaan enkelit itkevät sitä. Mitenkä voi semmoisella ihmisellä olla koskaan oikeaa iloa ja rauhaa omassatunnossaan?"

Lassi puri hammasta ja irvisti niin omituisesti, pidättääkseen kyyneliä. Vähän ajan perästä nousi hän paikaltansa ja meni pois sanomatta mitään.

Hilda tunsi kyllä veljensä, ei ollut huomaavinaan irvistystä eikä pyytänyt häntä viipymään. Puolen tunnin kuluttua palasi Lassi ilosta loistavana. "Missäs nyt kävit?" kysyi Hilda.

"Oli niin", sano\ Lassi vähän hämillänsä, "että... muistathan kelkkani, jonka sain viime vuonna joululahjaksi. Vilkki sen nimi on eikä niin sukkelaa kelkkaa ole kellään kuin Vilkki."

"Niin", sanoi Hilda, "kyllä muistan, että Vilkki on sinusta hyvä, parempi kuin Matista paras hevosemme, ja sinä aina kehut, ett'ei kellään ole niin hyvää kelkkaa."

"Nyt minä annoin Vilkin Naapurin Kallelle. Hän tuli niin iloiseksi, ett'ei osaa ajatellakaan, miten iloiseksi hän tuli!"

"Entä sinä, Lassi, etkö sinä tullut iloiseksi?"

"Kyllä; tiedäpäs, Hilda, minä olen ollut niin pahoillani siitä kuolleesta hiirestä, ja minä olen ollut niin paha aina siitä asti, ja niin ikävää kun on ollut... ja kun sinä kerroit, että Jumalan enkelit itkevät, silloin tuntui minuakin itkettävän... ja minä läksin Naapurin Kallen luo, näetkös... ja nyt on kaikki hyvin, nyt olen niin sanomattoman iloinen, että nyt se vasta tulee oikein hauska joulu."

Hilda syleili Lassia ja suuteli häntä ja tanssi hänen kanssaan seitsemän kertaa ympäri lattiaa. "Arvaapas mitä?" sanoi hän. "Nyt kun Telmyrin kummitäti lähettää päiväkirjansa Porvoosen painettavaksi, pyydämme häntä kertomaan myöskin tuon kuolleen hiiren jutun. Se historia oli ruminta ja viisainta kaikesta, kuin Telmyri teki koko vuonna."

"Pyydä häntä myöskin kertomaan Laulista, sillä ell'ei Laulia olisi ollut, olisi Telmyri ollut aika vekkuli."

"No, ei se niin vaarallisen paha Telmyri sentään ole! Välistä hän kyllä mellastelee ja tekee tyhmyyksiä, vaan Jumala on kuitenkin antanut hänelle rehellisen sydämmen; kyllä hänestä mies tulee."

Ja semmoinen se oli tämä rosvopäällikkö.

NINIVE.

Oli kerran suuri kaupunki, suurimpia koko maailmassa; kolme päivänmatkaa pitkä; sen nimi oli Ninive. Se oli täynnä palatseja ja kalleuksia, ja asukkaita oli siinä lukemattoman paljo sekä mahtavia ruhtinaita ja väkeviä sotajoukkoja. Kaupungin suuret kirjastot olivat täynnä muinaisajan viisautta, ja siellä oli monta viisasta miestä ja taiteilijaa, jotka koristelivat kaikki paikat ihanimmasti. Oli siellä myöskin hurskaita, jotka palvelivat Jumalaa, mutta jumalattomia oli enempi ja he täyttivät suuren kaupungin hulluudella eivätkä tunnustaneet Jumalaa olevankaan. Sillä he luottivat suureen voimaansa, kunniaansa ja rikkauteensa eivätkä luulleet itseänsä kenenkään voittavan taivaassa eikä maan päällä.

Silloin lähetti Jumala profeetta Joonaan saarnaamaan Ninivelle hävitystä, saman Joonaan, jonka suuri kala nieli ja sitte jälleen oksensi maalle. Joonas meni Niniveen ja sanoi kansalle: "Vielä on neljäkymmentä päivää, sitte Ninive hukkuu."

Niin Niniven kansa uskoi Jumalaan, nöyrtyi paastoon ja rukouksiin ja kääntyi pahalta tieltänsä. Ja Jumala armahti heitä ja otti pois rangaistuksen Niniveltä, niin ett'ei kaupungille mitään pahaa tapahtunut.

Joonasta suututti, ett'ei hänen ennustuksensa toteutunutkaan. Hän meni ulos kaupungista, teki itsellensä majan ja istuutui sen varjoon katselemaan, eikö kaupunki kuitenkin hukkuisi. Jumala kasvatti pensaan varjoamaan Joonaan majaa ja virvoittamaan häntä päivän paahteessa. Mutta seuraavana aamuna lähetti Jumala madon syömään pensasta, niin että se kuivi. Joonas raukesi kuumuudesta ja se häntä niin suututti, että hän toivotteli itsellensä kuolemaa.

Silloin sanoi Jumala Joonaalle: "sinä säälit ja armahdat pensasta, jota et kasvattanut, joka yönä kasvoi ja yönä katosi. Eikö minun pitäisi armahtaman suurta Niniven kaupunkia, jossa on enempi kuin sata kaksikymmentä tuhatta lasta, jotka eivät tiedä erottaa, kumpi oikea ja kumpi vasen käsi on, sekä paljo eläimiäkin!"

* * * * *

Tämä tapahtui profeetta Joonaan aikana, jolloin Assyrian suuri pääkaupunki Ninive nöyrtyi ja siten säilyi Jumalan tuomiosta, Mutta sen jälkeen kasvoi Ninivessä toinen miespolvi, joka taaskin unhotti Jumalan ja täytti suuren kaupungin pahemmilla synneillä ja hulluuksilla kuin heidän esi-isänsä. Silloin lähetti Jumala profeetta Nahumin, ja Nahum sanoi Niniven kansalle:

"Hävittäjä nousee sinua vastaan ja piirittää linnasi. Katso eteesi teillä, sillä paimenesi makaavat! Sonnusta itsesi ja vahvista muurisi lujilla tilleillä! Vihollinen tulee ja hävittää viinapuusi oksat. Hänen rattaansa kimaltavat kuin tulisoitsut ja salamat, kun tiellä kilvataan ja sotaan mennään. He tulevat muureille asti; portit avataan heille virtain luota ja palatsi hajoitetaan. Ninive on kuin kalalammikko täynnä vettä; mutta sen pitää juosta pois, Siinä huudetaan: 'pysähtykää, pysähtykää!' mutta ei kukaan katso taaksensa. Ruoskat läjähtelevät, rattaat ratisevat, hevoset hirnuvat, vaunut vierivät. Vihollinen lähettää ratsujoukkoja, joiden miekat välkkyvät. Kaatuneita on läjittäin, niin että heidän ruumeihinsa langetaan. Hopeata haalitaan, kultaa ja kalleuksia ryöstetään summaton paljous. Tuli on polttava sinut ja miekka sinut surmaa, sanoo Herra; kaikki tämä tapahtuu sentähden, että olit iloinen ja suloinen synnin palveluksessa ja että olet saattanut väärälle tielle monta sukukuntaa. Nyt ei enää kuulla sinun käskyjäsi maailmassa; kaikki maat vapisevat ja kaikki lapset kalpenevat kuin saviastiat. Entiset imartelijasi sanovat: Missä on nyt niiden leijonain asunto? Ninive on hävitetty ja kansat paukuttavat käsiänsä sinun kukistuksellesi."

Semmoinen oli Nahumin uhkaava ennustus. Ninive ei häntä kuullut, ja tuomio täytettiin. Kaldaijalaiset tulivat sotavoiman kanssa, valloittivat kaupungin ja hävittivät Niniven niin perinpohjin, että moneen, moneen sataan vuoteen ei kukaan tiennyt paikkaakaan, jossa se suuri kaupunki ennen oli ollut. Vasta nykyaikoina on muutamia sen peninkulmain pituisista jättiläispalatseista kaivettu sorasta näkyviin todistamaan Kaikkivaltiaan tuomioiden oikeutta. Suuria, kummallisia eläinten ja ihmisten kuvia on äskettäin saatu näkyviin Niniven raunioista ja viety Lontoon ja Pariisin kivisaleihin. Siellä ne nyt seisovat yhtä ehyinä kuin 2,500 vuotta sitte ja katsoa tuijottelevat nykyajan ihmisiä suurilla, kankeilla, kummituksen näköisillä kivisilmillään. Joonas on kuollut, Nahum on kuollut, ja Ninive on ammoin hävinnyt maan päältä. Mutta kun kaikki muut ovat vaiti, täytyy kivien puhua.

Kerran varmimman rauhan aikana keskikesällä, kun Ranska oli mahtavuutensa kukkulalla Krimin sodan jälkeen, ja kun suuri maailmankaupunki Pariisi, joka on meidän aikamme Ninive, oli ihanimmillaan ja rikkaudesta loistavimmillaan; kun kaikki oli vain kukkia ja iloa, tanssia ja peliä, kultaa ja marmoria, silkkiä ja helmiä; silloin minä yksin ajatuksissani kävelin Louvre-palatsin viileissä, hiljaisissa ja hämärissä kivisaleissa ja ihmetellen katselin Niniven muinaisajan jättiläiskuvia. Miten mahtava onkaan se valtakunta ollut, miten komea ja muhkea se kaupunki, joka ennen muinoin piti semmoisia kuvia rapuillansa ja toreillansa! Niiden kivien edessä olivat profeetat puhuneet kansalle, ja minä olin kuulevinani Nahumin sanojen hiljaa kaikuvan kivimöhkäleistä:

"Sinulla on enempi kauppiaita kuin tähtiä taivaalla; sinun ruhtinaasi ja päämiehesi ovat lukemattomat kuin heinäsirkka-parvet, mutta kun aurinko nousee, ovat ne poissa, eikä kukaan tiedä, mihinkä he joutuvat. Paimenesi makaavat, Assurin kuningas! Nouse vartioimaan linnojasi sillä vihollinen lähestyy, ja lujat linnasi putoavat kuin kypset viikunat sen suuhun, joka niitä vain tahtoo syödä!"

Minun muistellessani näitä sanoja kuului palatsin ulkopuolelta ilohuutojen hälinä. Voitolliset sotajoukot kulkivat pitkin katuja, voitonmerkkejä kantaen, ja meluava ihmisjoukko seurasi riemuiten ja pauhaten. "Mitä unelmia!" sanoin itsekseni. "Eikö tämä ole urhollinen Ranskanmaa ja ylpeä, iloinen Pariisi? Eivätkän toki Nahumin sanat tässä toteudu..."

Minä petyin: ne toteutuvat juuri tänä aikana ja kaiken kansan edessä, ell'ei kaikkivaltias Jumala peruuta uhkaustansa, niinkuin Joonaan päivinä. Mutta silloin pitäisi ylpeän Pariisin nöyrtyä Jumalan edessä niinkuin ennen Ninive. O, jospa se nöyrtyisi, jospa se olisi Joonaan eikä Nahumin Ninive! "Sillä", sanoo profeetta, "Herra on pitkämielinen ja suuri voimasta. Hänen tiensä on tuulessa ja pilvissä: maa vapisee, vuoret halkeavat ja kansat kauhistuvat Herran tuomioiden edessä." -- O, Herra, armahda myöskin meidän aikamme Niniven monia pikku lapsia, ett'eivät he hukkuisi, vaan vaeltaisivat hyveissä ja hurskaudessa!

(Lokakuussa 1870.)

JOULUSATU.

Sä tunsit Jäykkäsen kenties? Hän oli nuori herrasmies. Hän uljas, rikas, ylhäinen, Ja koti, vaimo herttainen Ja kaksi lasta hänellä, Ne Frits ja Alma nimeltä. Eiks onnekas hän? Totta kai. Ja jouluaattokin nyt sai.

Vaan jotain, jotain kuitenkin Puutetta oli hälläkin: Ei muistanut hän onnessaan Turvaansa panna Jumalaan. Ei hällä pöytävieraana Jumalan sanaa, Kristusta Ei taivaan enkeliäkään Joul'yönä luona pöydän tään.

Frits, Alma myös ties sadun sen, Mi sykkimään saa sydämmen Niin rikkahan kuin köyhänkin: _Paikasta hyvän enkelin_. "Nyt, isä, eikö sopisi Vieraaksi pyytää enkeli?" Niin nauroi herra Jäykkänen: "Kutsumme _ensi_ jouluks sen."

Ja ilta oli iloinen, Vaan entä herra Jäykkänen? Ah, sydän vast' on ihmeinen! Istuttiin pöydän äärehen: Kaikk' kaunista; kuus' valon soi; Vaan -- puuro palaneena... voi! Rypistyi otsa Jäykkäsen, Tylysti pois hän työnsi sen.

Pyys' vaimo: "anna anteeks, oi! Noin myöskin joskus käydä voi." Ja lapset lausui: "isämme, Miks suutut noin? oi, riemuitse!" Vaan mitä virkkoi herra tää? "Mua mielitäänkö myrkyttää? On häpeä ja syntikin, Jos moista ruokaa nauttisin!"

Kuink! kävi! Ensi jouluna, Kun kuusi loisti kaikilla, Niin yksin Jäykkänen nyt vaan Pimeessä istui huoneessaan. Hän rikas, terve, nuorikin, Vaan yksinään hän kuitenkin: Haudassa nukkui puoliso, Lapsetkin siellä lepäs jo.

Ja suljetussa huoneessaan Hänelle pöytä katetaan. Oivasti kaikki laitettu, Ei puuro pohjaan poltettu; Vaan nyt se oli polttava, Kun rakas käs' ei tarjoa! Ei vaimon, lasten ääniä, Ei kuusikaan niin vehreä.

Hän karvain mielin seisomaan Nous' autiossa huoneessaan: "Pois viekää kurja ruoka tää! Se vasta pahoin myrkyttää. Väkeni miss' on? Heistä ken Nyt kattoi pöydän _viidelle_? Erotan hänet paikalla: Ei saavu mulle vieraita."

Palvelja vanha vastasi: "Oi, herra, suokaa anteeksi! Häpeän erhetystäni; Mä katoin, kuten silloinki, Kun neljä istui pöydässä; Vaan tuota en mä ymmärrä, Kun joku muu, en tiedä ken, On kattanut sen viidellen."

"No, olkoon!" virkkoi herra vaan; Niin kummaa tuns' hän tunnossaan. Hän istui pöydän äärehen Ja posken painoi kädellen, Ja istuissansa alkoivat Silmistä kyynelpisarat Tipahtaa, kunnes itkusta Hän oli juur'kuin sokea.

Sai sairaaks mieli ylpeä, Pehmistyi sydän ynseä; Hän tyytymätön olleensa Parhaimpaan muisti riemuunsa, Havaitsi: kaikki lopun saa, Miss' ei ol' läsnä Jumalaa Suomassa iki rauhaa tään Maan lyhykäiseen elämään.

Hän kauan, kauan istui näin. Vaan katsoessaan ylöspäin, Kas, paikat täynnä pöydässä! Siin' nauraa vaimo lempeä, Pien' Alma leikkii toimessaan, Viel' istuu Fritskin paikallaan; Vaan viidentenä istuvi Jumalan kaunis enkeli.

Silmäänsä hieroi kurja mies: "Mä häijyn unen näin kenties, Ett' omaiseni menetin; Jumalan kiitos, heräsin!" -- Vaan kuule! ääni hellä soi, Mi ihmisen ei olla voi; Niin helkkyi ääni enkelin Hopeakellon sävelin.

"Et unta nähnyt; menetit Omaises. Vaan sä unhotit, Ett' _täksi_ jouluks enkelin Sä pyysit nyt vuos' takaisin. Nyt saavuin, kuten pyysit sa. Edelläin kulki kuolema, Sä että oikein kernahan Mun luokses soisit saapuvan.