Part 4

Kuusi minuuttia tuo aron hirmuinen hietamyrsky kesti; sitte ilma jälleen kirkastui, ja Mirjam ensin hennoilla käsillään kaivoi itsensä ylös hietakasoista, joihin he olivat hautautuneet. Sitte auttoi hän ylös myöskin Mirtsan.

"Ah, miten iloitsen, että elämäsi henki vielä on sinussa", sanoi hän.

"Niin", sanoi Mirtsa, "mitäpä on apua meidän elämisestämme, kun kamelimme ovat kuolleet? Mirjam raukka, nyt täytyy meidänkin molempain kuolla, kun erämaan laivat eivät ole enää meitä kantamassa hietameren yli, ja meidän jälkemme hautautuvat aavikkoon."

"Älä menetä rohkeuttasi", sanoi Mirjam, alkaen hurskaudessaan lohduttaa veljeänsä. "Koko maan päällä ei ole yhtään eläintä, joka niin kestäisi kuumuutta kuin kameli, jota sanotaan hietameren laivaksi; ja nekin nyt ovat kuolleet, vaan me kuitenkin elämme. Siitähän näemme, että Allah suojelee meitä päivän kuumuudessa niinkuin yön pimeässäkin. Nyt juomme leileistämme, että tomu huuhtoutuu pois, ja jatkamme matkaamme jalkaisin Jumalan enkelien suojassa."

Mirtsa oli vaiti. He joivat leileistään viimeiset vesipisaransa, joka heitä hyvin vahvisti, ja läksivät astumaan paksussa hiekassa ja polttavassa auringonpaahteessa.

Hetkisen kuluttua sanoi Mirtsa: "Mitä maksaa astua etemmäksi? Laskeutukaamme hiekalle kuolemaan."

"Ei", sanoi Mirjam, "me astumme pelastamaan isäämme. Tässähän on strutsi-linnun jäljet hiekassa; astukaamme niitä myöten."

He astuivat kappaleen matkaa, ja taas sanoi Mirtsa: "Nyt ovat minun voimani lopussa; nyt saatamme jo kuolla."

"Ei", sanoi Mirjam, "meidän pitää pelastaman isämme. Tuollahan on kasvi kuivassa hiekassa, se on Jerikon ruusu, joka viheriöitsee vaikka sata vuotta kuivana oltuaan, kun vain saa vähäsen vettä, ja katsos, nyt se viheriöitsee."

Taas astuivat he edelleen ja Mirtsa tahtoi taas heittäytyä hiekalle kuolemaan, mutta silloin kuunteli Mirjam tuulen päältä päin ja sanoi: "Minä kuulen kamelien raskasta astuntaa hiekassa: meidän pitää vielä elää ja pelastaa isämme."

Kohtapa jo suuri karavaani lähestyikin hietamäkien takaa ja tapasi molemmat lapset astumasta aavikkoa. Rikas kauppias, joka karavaania johti, armahti raukkoja, otti heidät kameliensa selkään ja kysyi, mihin he olivat menossa.

"Me olemme matkalla Persian kuninkaan luo", vastasi Mirtsa.

"No, sitte saatte seurata minua", sanoi kauppias, "sillä minäkin matkustan Persian pääkaupunkiin Teheraniin ja minä olen päässyt suuren kaanin suosioon, joka minulta ostaa elefantinluuta ja kultahiekkaa."

Se oli Mirtsasta ja Mirjamista hyvä apu. He kiittivät siis kauppiasta ja läksivät mielellään hänen kanssansa, toivoen saavansa isänsä pelastetuksi.

Neljäkolmatta päivää oli kulunut, kun lapset täten viimein saapuivat Persian pääkaupunkiin, ja seuraavana päivänä kauppias heidät vei kuninkaan kultalinnaan.

Kuningas istui elefantinluisella valtaistuimellaan, kaksi kesyä leijonaa jalkainsa juuressa, ja viittaamalla käski lapsia sanomaan asiansa. Mirtsa ja Mirjam punastuivat kuin ruusut, ei niin paljon kuninkaan tähden (sillä olivathan he itsekin kuninkaan lapsia), kuin hänen leijonainsa tähden; mutta viimein astui Mirjam esiin, heittäytyi maahan kuninkaan eteen, suuteli hänen tohvelejansa ja sanoi:

"Herra kuningas, me olemme kuulleet, että sinä aiot ahdistaa sodalla meidän isäämme, Rikkaan Arabian kuningasta, surmata hänet ja tehdä hänen lapsensa orjiksi; mutta se olisi hyvin pahasti tehty, herra kuningas. Ja sentähden me olemme tulleet tänne rukoilemaan sinua olemaan tekemättä pahaa meidän isällemme, vaan anna ennemmin vihasi kohdata meitä hänen sijaansa, surmaa meidät ja anna isämme elää. Mutta jos ennemmin tahdot pitää meitä orjinasi, niin minä yöt päivät ajan pois kärpäsiä kuninkaallisen valtaistuimesi ympäriltä, ja veljeni Mirtsa on puolustava sinua kaikkia vihollisiasi vastaan, sillä hän on niin väkevä kuin paraimmat leijonasi, herra kuningas; mutta säästä isämme henki."

"Ja jospa minä nyt en kuule rukouksianne", sanoi kuningas, "mitä te sitte teette?"

"Silloin minä taistelen sinun kanssasi isäni hengestä", sanoi Mirtsa; "ja minä kukistan sinut valtasi kukkulalta, niin totta kuin Allah kuulee vanhurskaan rukoukset."

"Hyvä", sanoi kuningas, "minä ajattelen asiaa seitsemän vuotta enkä tee sill'aikaa mitään pahaa isällenne. Mutta teidän pitää oleman minun orjinani, kunnes minä asian päätän."

Siihen lapset tyytyivät, ja heidät otettiin orjiksi kuninkaan hoviin. Seitsemän vuotta he siinä saivat tehdä monta kovaa työtä. Prinssi Mirtsan täytyi joka yö kiillottaa kuninkaan haarniska aamuksi ja prinsessa Mirjamin piti joka päivä laista kuningattaren lattia. Ja sitä kesti seitsemän vuotta. Mutta sill'aikaa lapset kasvoivatkin suuriksi ja kukoistaviksi kuin nuoret setripuut ja kärsivät kaikki ilolla isänsä tähden.

Kun seitsemän vuotta oli kulunut, sanoi Mirtsa kerran Mirjamille: "Nyt on aika kulunut ja kuningas on tehnyt päätöksensä; niinpä minä en tahdo kauemmin enää orjana palvella."

Mirjam sanoi: "Vaikka vielä olisi palveltava kolme kertaa seitsemän vuotta lisäksi, niin minä mielelläni palvelisin rakkaan isämme tähden."

Samassapa jo kuningas tulikin sisään ja sanoi: "Nyt te olette minua uskollisesti palvelleet seitsemän vuotta. Nyt näen, että teillä on uskollinen sydän, niinkuin kaikilla ihmisillä pitäisi olla, ja te olette uhranneet kaikki nuoruutenne ruusut rakkaudesta isäänne kohtaan. Sentähden minä teille kerron uutisen kotimaastanne. Teidän kuusi veljeänne ovat kavalasti ottaneet kiinni isänne ja panneet hänet syvään vankitorniin, ja teidän kuusi sisartanne vartioivat miehinensä tornin ovella ja antavat isällenne ainoastaan yhden taatelipalmun päivässä ruoaksi, että hän viimein kuolisi nälkään. Mutta teidän uskollisuutenne tähden lähetän minä sotajoukon vapauttamaan isäänne. Sinä, Mirtsa, saat johtaa minun sotajoukkoani ja sinä, Mirjam, saat päästää vangin kahleet. Allahin tuomiot ovat vanhurskaat: uskolliset ja kiitolliset lapset palkitsevat, mitä uskottomat ja kiittämättömät ovat rikkoneet vanhempiansa vastaan."

Niinkuin kuningas sanoi, niin tapahtui, ja kohta läksi persialainen sotajoukko kameleineen ja elefantteineen Mirtsan johdolla matkaan. Mirjam ratsasti nuoren kamelin seljässä kullankirjaisella satulalla ja helmisuitsista pitäen, ja kuusi neekerityttöä kampasi joka päivä hänen tukkaansa ja kuusi maurilaista orjaa astui vieressä suuria päivänvarjoja kantamassa, jotka suojasivat puolipäivän paahtavalta kuumuudelta.

Sill'aikaa istui Rikkaan Arabian kuningas, Mirtsan ja Mirjamin isä, harmaana vanhuksena, suruisena ja nälkäisenä ikävässä vankitornissaan, katsellen ulos pienen ikkunan rautaristikon lävitse. Kerran sitä pimitti mies, joka seisoi ulkopuolella, ja se oli satavuotinen Enok-munkki.

"Kuinka voit, herra kuningas?" kysyi munkki.

Rikkaan Arabian kuningas vastasi hänelle: "Enok, muistatko vielä minun uneni? Onnelliset ne, joille Allah ei ole koskaan lahjoittanut lapsia, sillä heidän ei tarvitse kasvattaa käärmettä povellansa."

"Ei", sanoi munkki, "ne ihmiset ovat onnelliset, joille Allah on antanut hyviä, uskollisia ja kuuliaisia lapsia, sillä ne ovat kuin kultajyvät köyhän miehen huoneessa ja kuin kalliit helmet kuninkaan kruunussa. Mutta sinä, herra kuningas, tahdoit ostaa lastesi rakkauden kuningaskunnan lupauksilla, ja katso, he ovat riistäneet sinulta sekä valtakunnan että rakkauden."

"Ah", sanoi kuningas, "minulla oli kaksi lasta, joita rakastin enimmin, mutta he eivät kestäneet koetusta, vaan luopuivat minusta ensinnä kaikista. Ja nyt minun silmäni eivät enää näe päivän valoa, sillä lapseni antavat minulle ainoastaan yhden taatelin päivässä syödä ja sen verran vettä juoda, kuin kyyhkynen juo vilpoisena aamuhetkenä. Sanos, Enok, etkö kuule Allahin ukkosen tulevan pilvistä rankasemaan pahoja lapsia?"

Munkki vastasi: "Minä kuulen tyttäriesi soittavan ja laulavan pidoissa kuninkaan teltassa."

Kuningas sanoi; "Etkö näe ukontulenkaan lyövän taivaasta maahan?"

Enok vastasi: "Minä näen jotakin välkkyvän tuolla ylhäällä juhlahuoneessa; sinun poikasi ne siellä koettelevat uusia kultakruunujansa."

Taas sanoi kuningas: "Allah on kuollut, muutenhan ei tämmöistä koskaan tapahtuisi maan päällä. Jos et näe mitään muuta, niin minäkin tahdon kuolla, sillä lasten kiittämättömyys valmistaa vanhempien haudan."

Mutta Enok vastasi: "Odota vielä vähän, herra kuningas, ehkäpä onkin Allah vielä hengissä. Minä näen tomupilven nousevan erämaan reunalta ja jotakin välkkyy auringon paisteessa kuin teräskeihäät."

"Lähestyykö se?" kysyi kuningas.

"Niin se lähestyy kuin raesade maisivainion ylpeäin ohdakkeiden päälle. Nyt jo huomaan ratsastajia, kameleja ja elefantteja. Se on suuri sotajoukko, herra kuningas, ja ensimäisenä ratsastaa muhkea prinssi ja hänen jäljissään kaunis prinsessa kulta- ja helmipuvussa. Mutta ylhäältä kuninkaan teltasta kuuluu huutoa ja aseiden kolinaa. Sinun poikasi ovat riitautuneet kruunuista ja tyttäriesi harput on miekka musertanut."

"Niinpä minä vielä vähän odotan", vastasi kuningas.

Ja silloin kuului aina vankitorniin asti aseiden kalsketta, niinkuin raesateen piiskatessa Sinain vuorta, sillä kuusi prinssiä ja kaikki hoviherrat olivat sivaltaneet miekkansa toinen toistaan vastaan, eikä kukaan huomannut vieraan sotajoukon lähestymistä, ennenkuin koko leiri oli ympäröity ja vieras prinssi vaati avaamaan portteja. Ei kukaan vastannut. Hän valkoisella ratsullaan viipyi portin edessä, kunnes aseiden kalske sisällä viimein vaikeni. Silloin hän murratti portin auki ja mitä näki hän! Kaikki; kauniit teltat olivat verissä ja täynnä ruumiita. Kaikki kuusi prinssiä ja heidän hoviherransa olivat kruunuista riidellessään tappaneet toinen toisensa ihan viimeiseen mieheen, ja kaikki kuusi prinsessaa olivat kuolleina rikottujen harppujensa vieressä.

Mutta vieras prinssi ratsasti kuninkaan vankitornille ja suuteli hänen kättänsä, päästi irti hänen kahleensa ja talutti hänet hellästi ulos vehreään puistoon; siellä hän sai kuulla, mitä oli tapahtunut kuninkaallisessa asunnossa. "Ah", huokasi kuningas, "nyt minä olen vanha, lapseton mies, jolla ei enää ole mitään, jota rakastaa maan päällä. Jospa minä olisin kuollut ja minun uskottomat lapseni vielä eläisivät!"

"Herra kuningas", sanoi prinsessa, "mitäpä sanoisit, jos Allah antaisi sinulle uskollisia lapsia niiden sijaan, jotka olet kadottanut?"

"Ei, se ei ole mahdollista", sanoi kuningas. "Olihan minulla tosin vielä yksi poika Mirtsa ja yksi tytär Mirjam, mutta he jo ammoin minusta luopuivat."

Silloin ei prinsessa Mirjam enää voinut pidättää kyyneliänsä, vaan halasi isäänsä, suuteli häntä ja kertoi hänelle kaikki, ja prinssi Mirtsa lankesi polvilleen isänsä eteen ja antoi hänelle takaisin valtakuntansa. Vanha kuningas tuli niin iloiseksi, siunasi uskollisia lapsiansa ja pyysi heitä ottamaan haltuunsa valtakunnan; mutta uskottomat lapset makasivat kaikki kuolleina ja heidän ruumiinsa poltettiin tulella, sillä kiittämättömät lapset ovat raskain taakka, kuin maan päällä voi olla.

Ja satavuotinen Enok-munkki siunasi Mirtsaa ja Mirjamia, että he, niinkuin Jumalan neljäs käsky lupaa, kauan eläisivät maan päällä; ja siihen se tarina loppui, ja Allah elää vielä tänäkin päivänä.

JÄTTILÄISSATU.

Ol' ennen jättiläinen vanha, vankka, Kymmentä syltä pitkä ukko-ranka. Ja pohjoismetsiss' asui voimakas Tuo jättiläisten aimo kuningas.

Häll' oli honka-, vuori-, louhimaita, Ja karhut, hukat, kotkat voi hän kaita, Työ paha hänestä, jos ihminen Vain koski hänen metsääns kauniisen.

Hänellä akka, vanha niinkuin vuori. Ja vaarain jättilaulut tais se muori, Ja kun hän lauloi erämaalle, niin "Kas, ukko jyriseepi!" sanottiin.

Iloksi ukollen ja akallenkin Myös oli heiliä pikku poikanenkin, Kaks syltä pitkä vain, ja maitoa Se kerrallaan joi kaksi korvoa.

Ei leikkiin menemistä vanhain kanssa, He kumoon saivat vuoret voimillansa, Tempoivat hongat sauvaks kulkeissaan, Merissä vettä heille polviin vaan.

Vaan kun he katseen pikku poikaan loivat, Kuin kanto sammaleen he hymyn soivat: Hienoista poikaa, sievää, pyöreää! (Se painoi neljätoista leiviskää.)

Ei tiennyt kenkään ihmislapsi täällä, Mi oli nimi aimo jättiläällä; Se syntysana hänen voimansa Perustus oli ja myöskin sukunsa.

Saapuipa Pyhä Lauri rantaan kerran, Saattaakseen sen maan pakanat luo Herran Ja Jumalalle kirkon laittaakseen, Sen alttarille uljaan koristeen.

Ei aineita; työ kulki hitaisesti, Ja jättiläinen nauroi ilkkuisesti. Hän sanoi: "moisen myyränkuoppasen Kolmessa päivässä mä tekasen."

"No," lausui Lauri, "laita kirkkosemme; Ykskaikki, kun vain Herraa palvelemme. Min palkan tahdot, tehtyäsi sen?" "Sun silmäs!" kuului vastaus pikainen.

Pyhimys virkkoi innoin: "senkö verran? Ilolla kaikkeni suon hyväks Herran; Rakenna, hyvä mies! Mä kernaasti Lahjoitan sulle valon silmäini."

"Niin olkoon", ärjyi tuo, ja muurausta Het' alkoi, laittain kirkon perustusta. Hän höyrysi, kun muuriin ahkeraan Hän vuorta särki nyrkin-iskullaan.

Ja määräaikaan kirkko valmistuikin Uljaaksi, jotta Lauri riemastuikin; Vaan synti sentään oli hänestä Sen tekijälle suoda silmänsä.

Hän silloin kuuli ääntä samanlaista Kuin meren maininkia vienonlaista: Noin hellin jättiläisen akkapa Pojalleen lauloi metsän lauluja.

Hän lauloi: "nuku, iltapilvein nuori! Viel' isäs valta vahva on kuin vuori, Viel' ihmiset ei tiedä ollenkaan, Ett' on Finn kuninkaana erämaan."

"Finn?" tuumi pyhimys. "No, mitä kuulen! Salaisuus jokin siinä on, mä luulen; Koettaa mielin, min se vaikuttaa." -- Aamulla työllens jättiläinen saa.

"Kas, koira, nyt on kirkko valmis aivan, Molemmat silmäs saan nyt palkaks vaivan!" -- Pyhimys virkkoi: "saat ne kylläkin; Vaan jutelkaamme hiukan, ukko Finn!"

Se sana vuoret, kivet peitti savuun Ja räiski tulta metsäpuiden havuun. Kuin kivi seisoi siinä itse Finn. Sen liikkumatta kädet, jalatkin.

Hän vihdoin joutui valtaan raivon, vihan Ja vannoi: "murran koko kirkon ihan!" Hän tarttui patsaihin, ja temppeli Tuo suuri, korkea nyt tärisi.

Voi, pyhä templi sortuu! Malta, malta! Jo voittaa jättilään ja peikkoin valta! -- Ei, kuuleppas, jo tornikellot soi, Kivenä Finn on, liikkua ei voi.

Niin; alla Lundin kirkon alusholvin, Mi säilynyt on nykyisihin polviin, Kaks kivihaamua on vieläkin: Ne ovat ukko ynnä akka Finn.

He kuollein käsin syleilevät siellä Patsasta kahta kirkkoholvin vielä; Vaan Lundista läks kristinoppi nyt, Se pohjoismaisen yön on häätänyt.

Sai Lauri silmäns pitää. Vaan ei näistä Ajoista nähty muuta jättiläistä Kuin yksi ainoa, ja arvaa ken! Tuo äsken nimitetty poikanen.

Hän aivan yksinään jäi metsään laajaan. Nyt kaskenlyöjät ynnä aurat taajaan Haaskaamaan saapui hänen korpeaan; Suureksi, vahvaksi, hän kasvoi vaan.

Harventui Ruotsi, koitti aamutähti: Hän halki meren kahlaamahan lähti. Toist' erämaata sieltä hakemaan Ja saapui vidoin rantaan Suomenmaan.

[Suomi = Finland eli Finnin maa.]

Se hänen isäins koti, sama juuri Myös nimeltään kuin hänen isäns suuri. Ja satapeninkulmaisella sen Kankaalla tila hällä kylläinen.

Ja vihdoin tännekin kun joukko saapui Rististä saarnaamahan munkkikaapuin, Ja kynti aura, jauhoi myllykin, Ja iski kirves, niitti vikahdin;

Niin nuori jättiläinen kauemmaksi Etääntyi korven kodin vartiaksi. Hän vielä asukas on tämän maan. Ihmistä vastaan sotii toisinaan.

Kun pellon vilja runsahalta näyttää, Hän pohjatuulen sitä syömään käyttää; Kun kasvaa rikas aatteen tähkäpää, Sensuurin saksineen hän lähettää.

Pimeys, erämaa häll' ilon tuottaa. Mit' auttaa meitä valohonkaan luottaa, Kun kenkään häll' ei tiedä nimeä, Mi tuntematon on kuin Finnillä?

Jos, lapset, joku teistä tahtoo koittaa Kuin Pyhä Lauri jättiläistä voittaa, Niin tietkää: katsoa ei autakaan, Jos joutuis silmänsäkin antamaan.

Ken Suomesta yön poistaakseen sen jalo Työn tekee: antaa silmäinsäkin valon? Ken uhraa kätensä ja hengenkin, Laittaakseen tänne valon temppelin?

Ken todella sen tehdä halajaapi, Se jättiläisen nimen kuulla saapi, Saa syntysanan, joka muuttaapi Tuon jättiläisen kivipatsaaksi.

Työ suuri vaatii suurta uskallusta, Elämän, onnen, kaiken uhrausta, Päätöstä varmaa, tointa rohkeaa; Niin jättiläisten mahti raukeaa.

JOULUKUUSI.

Isäni vuorten valtia Ja jättiläinen oiva! Mun äitin mättään kanerva, Kuin ilta purppuroiva. Mun siskoin tähti taivainen, Vaan veljein koski kuohuinen, Säveltä Ahdin soiva.

Kankaalla kasvoin kauniisti Luon' järven syvän kovin. Valt'istuimeni tunturi Muodosti, hongat hovin. Valaisi tähti latvassain, Ja kuuhut riippui oksallain Ja huurre helmin somin.

Mä metsän prinssi suorana, Iloisna kasvoin, elin. Oravan muistan: rannalla Se riemuin hypiskeli. Latvassain rastas raksutti, Ja kaiku amen vastasi, Kun metsä rukoeli.

Talvella joulutähtineen Sai poika vierelleni, Mua katsoi: kuoreen, ytimeen Sen kirveen-isku meni. Vehreenä kaaduin, nuorna niin, Iloksi muille kanerviin; Sep' oli mielelleni.

Ja silloin herrastalohon Minulle tuli retki. Sain siellä äitin hoitohon, Sain sievät seppeletki. Kuin morsian mä puettiin Somasti silkkiin, kukkasiin, Kun oli juhlahetki.

Sain sisään joulu-iltana, Kun tulet loisti siellä Ja lapsijoukko huimana Siell' leikki riemumiellä. Mä muistin kankaan autian Ja rastaan laulun, oravan; Niit' ikävöitsin vielä.

Riemusta muiden riemuitsin Mä muuten surevainen. Vaan myöskin mulle enkelin Soi laulu taivahainen; Kerubin valkosiivestä Sai heijastusta heleintä Mun oksain vihantainen.

Unohdun, ystävittä jään, Kun jonkin päivät meni. En takaisin mä metsäänkään Voi mennä juurelleni. Nuoruuden kevähällä mä Pois kuihdun; yhtään kyyneltä Ei suoda muistokseni.

Tok' iloitsen mä, että sain, Laps, tähtes uhrautua. Se suurempaa kuin paikallain Kuninkaaks vaurastua, Uljaasti pilviin kasvaen, Tiedotta, kuink' on riemuinen, Ken iloittaa voi sua.

Itsensä antaa alttiiksi, Se ilo suurenlaista. Kaikk' antaa muiden hyväksi, Eik' itse saada maistaa, Se ilo -- jota Jumala Vain lapsilleen suo taivaassa -- On enkel'ilon laista.

PAREMPI TIE.

Oli kerran luutamummo, jolla oli kaksi lasta, Putteli ja ja Tytteli. Putteli oli poika, vaan Tytteli tyttö. Eräänä päivänä oli mummo ansainnut 20 penniä ja hän sanoi lapsille; "Tässä on kaksi kymmenen pennin rahaa: menkää kaupunkiin ostamaan leipää!"

Lapset eivät olleet koskaan ennen käyneet kaupungissa ja he sentähden kysyivät tietä. "Se ei ole mikään kumma", sanoi mummo. "Astukaa ensin suurta maantietä, ja kun tulette katajamäen kohdalle, eroaa kaksi haaraa. Astukaa sitte sitä tietä, joka on parempi."

Se oli lapsista hyvä neuvo ja he läksivät iloisesti astumaan rahoinensa, sillä olihan hauska päästä kerran kaupunkiin.

Kun he pääsivät katajamäen kohdalle ja näkivät edessänsä kaksi tietä, alkoivat he itsekseen ajatella, kumpikohan tie se nyt on parempi. Mutta molemmat näyttivät heistä yhtä hyviltä ja he seisattuivat neuvottomina hetkiseksi arvelemaan.

Silloin istui leppälintu koivussa oikean tien varrella ja lauloi: kuivaa leipää, kovaa leipää, kviririvit! Mutta varis istui katajikossa vasemman tien varrella ja raakkui: rinkilöitä piparkakkuja, rinkilöitä piparkakkuja, koa, koa!

"Kuules, Putteli", sanoi Tytteli, "leppälintu laulaa kuivaa leipää; paras on mennä sinnepäin ja suorittaa asiamme."

"Ei", sanoi Putteli Tyttelille, "varis lupaa rinkilöitä ja piparkakkuja. Sehän tie tietysti on parempi."

Lapset eivät voineet sopia, vaan päättivät ottaa kumpikin kymmenpennisensä ja lähteä edelleen eri teitä.

Mutta kaikki tiethän ne Roomaan vievät, ja molemmat tiet veivät tässäkin kaupunkiin. Astuttuaan kotvasen tuli Putteli toiselle kaupungin portille, ja siinä istui matami pöydän vieressä ja huusi: "kaksi pennistä, kaksi pennistä!"

Mitähän tuossa on? ajatteli Putteli ja astua tallusteli matamin pöydän luo. Siinä häneltä silmät vasta aukesivat, sillä pöytä oli ladottu täpö täyteen piparkakkuja ja pieniä rinkilöitä nauhoissa. "Saanko kaksi rinkilää pennistä?" kysyi Putteli.

"Saat", sanoi matami. "Piparkakut maksavat kaksi penniä, vaan menkööt yhdestä."

"Ah, miten huokeat!" ajatteli Putteli itsekseen. "Miten äiti ihastuu, kun saa niin paljon hyvää niin vähällä rahalla!" Ja hän osti puolella rahallansa rinkilöitä; -- montako hän sai? -- ja lopulla hän osti piparkakkuja; -- montako hän niitä sai?

Sitte läksi Putteli katselemaan kaupunkia, ja se oli hyvin merkillinen. Siellä oli korkeita kartanoita, koreita mamseleja ja kiiltäviä messinkipeilejä kaikissa puodinikkunoissa. Kas, se oli jotakin! Putteli katseli katselemistaan, ja hänelle alkoi jo tulla nälkä.

"Saattaisinhan syödä yhden rinkilän, kun ovat niin huokeita. Mutta ei muuta kuin yhden!" ja hän söi rinkilän.

Vähän ajan perästä oli hänellä taas nälkä ja mieli teki lisää. "Voisinhan maistaa piparkakunkin, koska matami tinki", ajatteli hän. "Mutta ei muuta kuin yhden!" Ja hän söi myöskin piparkakun.

Mitä enemmän hän söi, sitä enemmän rupesi nälkä tuntumaan. Ja niin meni taas yksi rinkilä ja yksi piparkakku. Mutta ei muuta kuin yksi. Sitte alkoi Putteli arvella jo kotiin lähtöä, sillä ilta oli jo tulossa.

Putteli astuskeli hitaasti kotiin päin, sillä häntä väsytti ja nälkä oli myöskin. Ja rinkilä ja piparkakku toisensa jälkeen menivät samaa tietä alas hänen pikku vatsaansa, mutta vain yksi kerrallaan. Sillä joka kerran maistaessaan ajatteli hän: ei muuta kuin tämä!

Viimein oli hänellä enää yksi rinkilä ja yksi piparkakku taskussa jäljellä. "Niin, yksihän se vain enää on", ajatteli hän, "eikä se kuitenkaan riitä kaikille illalliseksi." Ja hän söi siis viimeisenkin.

Putteli saapui viimein kotiin, ja siellä istuivat luutamummo ja Tytteli tyytyväisinä syömässä illallista siitä leivästä, jonka Tytteli oli ostanut. Sillä Tytteli oli tullut kaupungin toiselle portille ja siellä heti suorittanut asiansa leipurin puodissa.

"No, Putteli", sanoi luutamummo, "missä on leipä?"

Putteli pyöritteli lakkiaan, niin että se rypistyi aivan nelikulmaiseksi, ja alkoi kertoa kaikista kaupungin ihanuuksista, suurista kartanoista, koreista mamseleista ja kiiltävistä vaskipeileistä, joita riippui puodinikkunoissa.

"Mutta missä on leipä?" kysyi luutamummo.

Putteli teki lakkinsa nelikulmaisesta kolmikulmaiseksi ja kuvaili matamia, joka istui pöytänsä vieressä kaupungin portilla, ja miten uskomattoman huokeasta hän möi kaikkein parasta tavaraa.

"Mutta missä se sinun leipäsi on?" kysyi mummo kolmannen kerran.

Nyt täytyi Puttelin puhua totuus, ja pahinta oli se, että hänellä yhä vielä oli nälkä ja suurempi kuin sudella jouluaamuna.

"Käy syömään!" sanoi mummo.

Putteli väänsi lakin jälleen pyöreäksi ja istuutui syömään. Ja merkillistä, miten paljon paremmalta kuiva leipä maistui kuin sekä rinkilät että piparkakut.

"No", sanoi mummo, "osaatko nyt sanoa, kumpiko tie oli parempi, sekö, joka vei ahneuteen, vai sekö, joka vei äitiä tottelemiseen?"

"Äitiä tottelemiseen", sanoi Putteli.

"Muista se!" sanoi mummo.

Ja Tytteli raivasi kiltisti pöydän ja teki tilan. Ja Putteli ja Tytteli paneutuivat maata luutamummon kanssa.

PEKAN SEIKKAILUT.

(Nälkävuonna, keväällä 1868.)

Ken on tuo poika murheeton, Mi kulkee tuolla tiellä? Se reipas Pekka itse on; Kas, hän ei nolomiellä. Hänestä kulkee huhuja -- Sen syy, jos puhun valhetta: -- Hoo, virkkoi Pekka.

Hän oli köyhä poika, jolla ei ollut isää eikä äitiä, ja häntä oli kasvatettu sukulaistensa luona niin kauan, kun heillä oli hänelle leipää antaa. Mutta tuli suuri katovuosi maahan, sukulaiset itse köyhtyivät ja sanoivat Pekalle: