Part 5

Nyt loppui leipä viimeinen, Eik' yhtään rahaa meillä. Sun täytyy leipäs, poikanen, Ansaita mieron teillä. Saat selkääs, Pekka, pussin tään, Ja sinäkin käy kerjäämään! -- Hoo, virkkoi Pekka.

Ja hän otti pussin, sulloi sen täyteen sammalia metsänrinteestä ja läksi ulos avaraan maailmaan. Eipä hän etäälle ehtinyt, ennenkuin hänelle tuli vastaan nälkäinen susi, näytti julmaa kitaansa ja sanoi:

Sinusta oivan paistin saan. Mä olen _Näljänhätä_, Käyn kelmeänä kautta maan, En henkiin hevin jätä. Varroppa, nyt ei toivoa; Mä syön sun heti paikalla! -- Hoo, virkkoi Pekka.

Mutta kun susi aukasi kitansa, niin Pekka viskasi siihen sammalet ja juoksi tiehensä. Sitte hän otti pussinsa täyteen vettä (sillä se oli vedenpitävä) ja astui edelleen. Ei hän pitkälle päässyt, kun tuli vastaan takkuinen karhu, jonka silmät leimusivat, ja karhu sanoi hänelle:

Tervekkö tänä vuonnakin Sä vehnäleivän lailla? Mä _Tauti_ olen, kuljeksin Ja toimin näillä mailla: Lyön maahan vanhan, nuorenkin, Ja, katso, nyt lyön sinutkin! -- Hoo, virkkoi Pekka.

Samassa nosti karhu mahtavan käpälänsä; mutta Pekka heitti sille kylmää vettä selkään ja juoksi tiehensä. Sitte hän katkoi pussinsa täyteen koivun vitsoja ja astuskeli edelleen, vaan jo vähän matkan päässä näki nälkäytyneen härjän tien vieressä loikovan ja heiniä päivänpaisteessa pureksivan. Härkä sanoi hänelle:

Miks käydä viitsit ollenkaan? On puuhas turha aivan. Mä _Laiskuus_ olen, nautin vaan Ja hylkään kaiken vaivan. En jaksa tulla luoksesi; Käy tänne puskeakseni! -- Hoo, virkkoi Pekka.

Ja hän otti koivun vitsat pussista ja antoi härjälle niin oivallisen selkäsaunan, että härkä lähti pakoon, minkä suinkin pääsi. Pekka poimi sitte kiviä pussiin ja astui edelleen. Kuljettuaan kappaleen matkaa tapasi hän ketun, joka sanoi hänelle:

Miks kerjäät leipäs, narri, noin? Varasta se tai ryöstä! Mä olen _Kavaluus_ ja voin Niin hyvin muiden työstä. Käy, pidä kiinni hännästäin, Ja kaikki käy kuin tanssi näin. -- Hoo, virkkoi Pekka.

Ja hän otti kivet pussista ja viskeli niillä kettua, niin että sillä korvat soivat. Kettu livisti käpälämäkeen aika hojakkaa, ja Pekka nauroi niin, ett'ei muistanut mitään pussiinsa poimia. Kun hän sitte astui kotvasen, tuli vastaan leijona, joka hänelle sanoi:

Minussa näet _Kohtalon_, Mi kurjan henkes hukkaa. Mik' oikeus sun elää on? Mult' elos kerjää, rukka! Sä muuten, orja sattuman, Saat vilu-, nälkäkuoleman. -- Hoo, virkkoi Pekka.

Hän heitti pussin, tarttui leijonan tuuheaan harjaan ja alkoi painiskella. Sepä oli ponnistelua se. Ylpeä leijona kiljui niin, että vuoret vapisivat, ja kohotti hirveän käpälänsä, kaataakseen Pekan maahan. Pianpa olisi hänestä loppu tullut. Mutta voima maan päällä rakastaa säikähtymätöntä uljuutta, ja leijona rupesi ystävälliseksi Pekalle. Huolimatta häntä ruhjoa otti se hänet kuin lapsen syliinsä ja sanoi:

Ken vastaan kovaa onnea Jalosti käydä koittaa, Hänelle annan voimia, Niin hädän voi hän voittaa. Siis elä! Maalles voiton suon; Sen onnen moiset pojat luo. -- Hoo, virkkoi Pekka.

PEIPON KEHTOLAULU.

(Kesäkuussa 1870.)

Uinu vaan Rauhaisaan! Pääsi paina Siiven alle! Nukkuvalle Rauh' on aina, Kun on Luojan turvassa. Niin, ja metsäpolulla Hyvät lapset kulkevat, Pienokaista suojaavat.

Pieni sä, Ylistä Suurta Luojaa! Kiitä kielin Riemumielin Kevään tuojaa! Laulain nouse taivaisiin, Laula riemuks lasten, niin Enkelit sua kuulevat, Lapsiakin suojaavat!

JOULULAULU.

Lumisella portilla Joulu kolkuttaapi: Sisään sievään laskeppa! Vilun täällä saapi. Raskas, täys on korini. Sulle, muille kulleki Lahjoja on mulla. Saanko luokses tulla? -- Joudu, joulu, jo!

Kynttilät ja kuusen tuon Varsin vihannoivan, Rauhan, riemun runsaan suon, Ystävyyden oivan. Köyhä mies myös avun saa, Jota nälkä ahdistaa; Suru, murhe musta Löytää lohdutusta. -- Joudu, joulu, jo!

Pahan kaiken poistelen Piireist' iloisista, Virttä siivin enkelten Tuotan taivaallista. Silloin silmät lapsien Loistaa lailla tähtösten; Sydammet ne uuden, Saavat valoisuuden. -- Joudu, joulu, jo!

Parhaan lahjan, jonka suon Viimeks tahdon säästää: Jesus-lapsi, jonka tuon, Vieraaks mieli päästä. Mailman valon povehes Huolitko ja huoneeses? Onko riemus vainen Rauha Taivahainen? -- Joudu, Jesus, jo!

ENSI LEIVO.

Mä kuljin puistotiellä Kylämme takana. Talv' oli maassa vielä Ja talvi taivaalla. Sävelen silloin selkeän Ylhäältä kuulin helkkyvän; Se ensi leivon ääni, Ennustus kevähän.

"Min, kevään sisko, löydät Pohjassa?" kysäsin. "Niin köyhät meill' on pöydät, Niin kolkko talvisin. Käy Guadalqvivirille sä, Rypälten maassa viserrä! Ei siellä tyhjää kättä, Ei hyistä sydäntä."

Ylhäältä kuulin vielä Heleän laulelon: "Mit' teen mä riemumiellä, Mi aina murheeton, Ja leivällä, mi milloinkaan Ei näljänhätää tunnekkaan, Ja sydämmillä, jotka Ei Herraa halaakkaan?

"Olenhan toivon hellä, Iloinen sanoma. Minusta riemu kellä, Jos juur' ei kurjilla? Olenhan ääni enkelin, Rinnasta luonnon kotoisin, Tuon kevään viestin maihin Talvesta kolkkoihin.

"Siks luota rikkahitten Käyn ahdistettuin luo Ja köyhäin, surevitten: Mun käsittävät nuo; Kun kärsivät ja surevat Vain ilon oikein tuntevat Ja Herraa hyvyydestä Ylistää osaavat.

"Jos maasi peittää hanki Ja osas kurja on, Valoa ennustanki, Paistetta auringon. Sun maatas lemmin enemmin Kuin rantaa Guadalqvivirin, Kun maasi kärsi, luottain Herraansa kuitenkin."

MYRSKY JA PÄIVÄNPAISTE.

HENKILÖT:

Myrsky (Puhuri). Päivänpaiste (Sees). Köyhä mummo.

Leikkipaikka on maantie, joka kulkee metsän Läpi. On kevättalvi, lumi sulaa ja linnut laulavat. Muuten voidaan asetella miten hyvänsä; lunta vain näkyy ja linnunlaulua kuuluu. Päivänpaiste on pieni valkopukuinen tyttö, päässä vaaleanpunainen huivi tai huntu. Hän istuu kalliolla ja syö pois lunta ympäriltään. Kädessä hänellä on värttinä, jolla hän kehrää punaista silkkiä. Hän näyttää hyvältä tytöltä ja hänellä on hyvin iloiset silmät.

_Päivänpaiste_ (puhuu). Tässä minä olen taas maan päällä. Jopa siitä on pitkä aika, kun viimeksi näin vehreän kuusimetsän ja lehdettömät koivut. Ohi, miten ikävä minulla oli tuolla ylhäällä tyhjässä avaruudessa! Oli niin väsyttävä matkustaa tähdestä tähteen. Minun papallani, auringon kuninkaalla, on monta lasta, joita hän lähettelee lämmittämään kiertotähtiänsä ja kuitansa, ja minä olen hänen maatyttönsä. Tänä aamuna hän sanoi minulle: Lennä, Sees Päivänpaiste, ja toimita itsellesi jalansija maan päällä! Minä lensin ja lensin: Merkurius-tähdestä Venus-tähteen, Venuksesta kuuhun ja kuusta maan päälle. Kahdeksassa minuutissa se matka oli tehty. Mutta kun pääsin maan ilmapiiriin, oli siinä edessä raskaita pilviä kuin muuri. Kyllä minä tiedän, kuka ne kokoon puhalsi; kukas muu kuin Puhuri Myrsky. Oh, sen herran minä hyvin tunnen; eipä ole vallattomampaa poikaa maan ja taivaan välillä. Miten minä niitä pilviä taputtelin! Mutta hajosivatko ne? Jopahan nyt. Ei sinne päinkään; ne pakkautuivat yhä tiheämmäksi eteeni, kunnes viimein aloin katsella niitä. Sepä oli kummallista; jotakin lienee tapahtunut pilvissä. Mitä enemmän minä katsoin, sitä enemmän väistyivät pilvet syrjään, ja viimein pääsin maan päälle.

Mutta mitä nyt ryhdyn tekemään? Lumen syöminen tulee ajan pitkään ikäväksi: se on vain vesivelliä ilman rusinoita... Enköhän tuudittaisi pajupensasta eloon? Koetanpahan sitä.

(Ottaa oksan pajupensaasta, tuudittaa sitä polvillaan ja laulaa:)

Paju pieni, uinahda, Viel' on talven tavat. Ruusu, lilja, kanerva, Koivu uinahtavat. Paljo aikaa tarvitaan Kukkaa saamaan pihlajaan. Paju pieni, uinu, Viel' on talven tavat.

(Puhuu.) Mutta älä ole tuosta pahoillasi, pikku pajulapsi. Kun minä sinua katselen, alkaa nesteet nousta hienoon kuoreesi, rupeaa tuntumaan lämpimältä viluisen sydämmesi ympärillä ja sinä tunnet olevan jotakin ilmassa, joka sanoo, että kevät jo tulee. Niin, niin on. (Laulaa.)

Syleiles ja silmäilee Sua päivän terä. Kukat kohta komeilee, Ruohot, lehdet herää. Päivän pyyntö pieni vaan Pajun saa jo puhkeemaan. Syleilee ja silmää Sua päivän terä.

(Puhuu.) Niin, niin se oli. Mitä nyt, pajulapsi, luulenpa, että jo aukaset pienet untuvasi, pehmeät kuin kissanpoika. Häpeä vähän äläkä hätiköi; luuletko sopivan poikanulikkain pitää partaa? Muista Puhuri Myrskyä! Yht'äkkiä hän saattaa ajella pois sievät pikku untuvasi, ja niin olet taas parraton kuin kuus'viikkoinen lapsi. Mitä jo sanoin? Tuossa hän on; kuuluuhan hänen räikkänsä melu tuolta mäntyjen latvoista.

(Puhuri Myrsky tulla rymistää meluten ja räikkäänsä kaikin voimin päristellen.)

_Myrsky_. Hei, pois tieltä, risut ja männynkävyt! Joutua pitää, eteenpäin ja sukkelaan; en siedä kuhnailemista. Maailma on kilpikonnan vetelys; kyllä minä panen sen jalat liikkeelle. (Laulaa.)

Ilmojen kautta lintujen teitä Syöskäämme pois yli vetten ja maan. Hopeasauvalla Aamutar meitä Viittaavi nousehen maailmahan...

(Puhuu.) Mitä mä näen? Sees Päivänpaiste on taaskin nähnyt hyväksi kunnioittaa maatamme korkealla läsnäolollansa. Mitenkä sinä pääsit pilvien läpi, pikku raukka? En minä luullut sinun ruususormiasi niin vahvoiksi.

_Päivänpaiste_. Tulinpa kuitenkin sinun kiusaksesi. Luulet varmaankin olevasi niin hirmuisen väkevä, mutta onpa joku sinuakin väkevämpi.

_Myrsky_. Tokkohan? No, kuka se joku sitte olisi, jos saan kysyä?

_Päivänpaiste_. Minä.

_Myrsky_ (räikkäänsä päristäen). Sinäkö? Ohoh, sepä hullua. No, koska olet niin väkevä, niin koetapas vetää sormikoukkua minun kanssani.

_Päivänpaiste_. Kiitoksia paljon, en. Mutta pannaanko vetoa?

_Myrsky_. Etkö tiedä, että minä jaksan kaataa suurimmatkin metsät?

_Päivänpaiste_. Mutta minä nostan ne maasta pystyyn.

_Myrsky_. Minä nostan valtameren aallot pilviin.

_Päivänpaiste_. Mutta minä voin rauhoittaa meren.

_Myrsky_. Minä ajelen pilviä.

_Päivänpaiste_. Ja minä ne hajoitan.

_Myrsky_. Minä peitän maan tuiskuavalla lumella.

_Päivänpaiste_. Ja minä sulatan lumen.

_Myrsky_. Minä puhallan maailman supi puhtaaksi.

_Päivänpaiste_. Ja minä sen nuorennan.

_Myrsky_. Minä surmaan...

_Päivänpaiste_. Ja minä annan elämän.

_Myrsky_. Kas, kas, pienokaista, miten suurelliseksi hän nyt on muuttunut!

_Päivänpaiste_. Minä en kehu, vaan minua huvittaa suurisuisten kerskailijain kukistaminen.

_Myrsky_. No, mitä pannaan vetoon?

_Päivänpaiste_. Tuolla maantiellä tulee köyhä mummo. Häntä viluttaa ja hän käärii paremmin ympärilleen vanhaa turkkiansa. Se meistä on väkevämpi ja voittaa vedon, joka saa riistetyksi mummon yltä turkin.

_Myrsky_. Hyvä, hyvä. Ja voittaja saa voittonsa merkiksi kiskaista höyhenen toisen siivestä. Kyllä minä sinut höyhennän, Sees Päivänpaiste; usko se kerrassaan.

_Päivänpaiste_. Saammepahan nähdä.

(Köyhä mummo tulee,)

_Myrsky_. Kuules, akka! Mistä sinä olet turkin varastanut?

_Mummo_. Hyvänen aika, rakas herra; minä olen rehellinen mummo parka; en minä ole ikänäni mitään varastanut, ja turkki on aivan omatekoinen turkkini. Tottapahan itse tiennen, että se on tehty sarvipässistä, joka puski itsensä kuoliaaksi viistoista vuotta sitte.

_Myrsky_. Siitä minä vähät. Minä tahdon turkkisi, ja jos et sitä anna hyvällä, niin pudistelen sinua, että villatöpyt lentelevät kuin lumihöytäleet ympärilläsi.

_Mummo_. Auttakaa, täällä on rosvoja metsässä! Eikö täällä ole ketään? Auttakaa!

_Myrsky_ (pudistellen mummoa). Kas, nyt otan turkin, pikku akka!

_Mummo_ (ponnistellen vastaan). Et ota, sen jätät tekemättä, vaikk'en olisi ikänäni suurusta nähnyt. Omatekoinen pässiturkkini! Rosvo, tahdotko kokea kynsiäni?

_Myrsky_ (päästäen hänet). Kas vain semmoista vanhaa kissaa! Hänellähän on kynnet kuin parsinneulat.

_Päivänpaiste_. No, Puhuri Myrsky, kuinka käy vedon?

_Myrsky_. Ei sille pahukselle voi itse myrskykään mitään. Hän rimpuilee kuin raivokas vastavirtaan.

_Mummo_ (häärien turkkia paremmin ympärilleen). Eipähän saanut tuo Puhuri! Hui, miten on kylmä, aivan on sielu jäätyä köyhältä ihmisraukalta.

_Päivänpaiste_ (taputellen mummoa olkapäälle). Onko sinulla hyvin vilu, mummo parka.

_Mummo_ (äreästi). Koskeeko se sinuun. Anna minun olla rauhassa.

_Myrsky_. Ha, ha, Sees Päivänpaiste, turhaa vaivaa näet.

_Päivänpaiste_ (mummolle). Olet niin yksin, ei kukaan koko maailmassa huoli sinusta. Onko sinulla nyt lämpimämpi?

_Mummo_. Vähän parempihan tuo on. Mutta se tulee vain turkista.

_Päivänpaiste_ (katsoen häntä silmiin). Niin, luultavasti se tulee turkista. Mummo raukka, sinä olet kärsinyt paljon talvella.

_Mummo_. Kyllähän tuota saa kärsiäkin; puuta on kyllin metsässä, vaan ruoan puoli ei ollut juuri kehuttava. Sinä näytät hyvältä tytöltä. Oikein sydämmeni lämpiää, kun katselet minua noilla iloisilla silmilläsi.

_Päivänpaiste_. Se tulee turkista. Mutta se varmaankin oli hyvä pässi, jota sinä rakastit, koska se on viistoista vuotta kuolemansa jälkeenkin vielä lämmittänyt sinua.

_Mummo_. Niin, tietysti, kyllä pässistä on hyötyä kylmällä, mutta välistä on se melkein liiankin lämmin näin kevätpuoleen. Minä välistä oikein hikoilen.

_Myrsky_. Älä häntä usko, mummo; hän on veitikka ja narraa turkin pois yltäsi.

_Mummo_. Ole vaiti, Puhuri. Niin paljon minä toki itsekin ymmärrän, että osaan erottaa palelemisen ja hikoilemisen.

_Päivänpaiste_ (katsoen mummoon). Miksi on sinulla niin kylmä ja pimeä yksinäisessä tuvassasi? Ottaisit luoksesi hyvän pikku lapsen, joka sinua sydämmestänsä rakastaisi, kampaisi harmaan tukkasi ja silittelisi ryppyiset poskesi, ja lohduttaisi sinua, milloin surullinen olet, ja leikkisi kanssasi, milloin sinulla on iloa, laulaisi sinulle kauniita lauluja ja pitäisi lämpimissä käsissään sinun kohmettuneita käsiäsi. Kas, silloin ei tuntuisi vilun väristyksiä sydämmessäsi.

_Mummo_ (pitäen kättään silmäinsä edessä). Kah, miten merkillisesti paistaa silmiini ja sieluuni asti, kun puhut tuolla tavalla! Ja miten lämmin on tullut! Huh, nyt en jaksa enää. Pidäs hihasta, minun pitää riisua turkkini.

(Riisuu.)

_Päivänpaiste_. Puhuri Myrsky, sinä menetit vedon! Minä höyhennän siipesi.

_Myrsky_. Kyllä näen, että voitit. Mutta on se kuitenkin ihan käsittämätöntä. Onko todellakin maailmassa mitään, joka on voimaa vahvempi?

_Päivänpaiste_. On _hyvyys!_ Tule, mummo kulta, nyt minä palkinnoksi valasen köyhän tupasi runsaimmalla kullalla.

AALLOTTAREN HOPEAMALJA.

Pähkinälahden rannassa kasvava lummekukka kertoi seuraavan tarinan.

Oli kerran tyttö, Liisukka nimeltään. Hänen isänsä ja äitinsä olivat ammoin kuolleet, ja hän asui sokean isoisänsä kanssa rappeutuneessa töllissä Niittysaarella, joka on Hirvisaaren ulkopuolella Tammisaaren saaristossa. Jumala yksin tietää, millä he elivät pitkät talvet. Tosin ukko kutoi nuottaa maksusta ja Liisukka teki vispilöitä, joita sitte myöskenteli kaupungissa, vaan ne rahat eivät riittäneet likimainkaan; ei heillä kuitenkaan ollut puutetta, sillä he luottivat Jumalaan, joka on köyhäin ja rikkaiden isä.

Heillä oli pieni ruuhi ja neljä verkkoa, ja niillä he kesällä kalastelivat. Mutta kun mansikat alkoivat kypsyä mäen rinteillä, istui ukko onkinensa veneessä sen aikaa, kun Liisukka poimiskeli marjoja. Kerran oli kuuma päivänpaiste, ja he sousivat Hirvisaaren merenpuoliselle aukealle rannalle. Isoisää rupesi hyvin janottamaan. "Liisukka", sanoi hän, "ota savikuppi ja hae minulle vettä jostakin lähteestä, en minä voi juoda meren vettä, se on liian suolaista."

"Kyllä haen", sanoi Liisukka, joka oli aina sukkela ja tottelevainen. Hän otti savikupin ja hyppäsi rannalle.

Se oli hyvin jylhä ja aivan tietön seutu, vuoria ja synkkää metsää vain kaikkialla. Liisukka juoksi vuorien ja laaksojen yli, kunnes oli ihan punakka helteestä, mutta lähdettä ei löytynyt, sillä nyt oli kuiva kesä ja vesi oli kaikkialta kuivanut. Viimein hän väsyi ja alkoi astua, hiljemmin. Siinä astuessaan tummien honkain siimeksessä alkoi hän huomata mielessään niin kummallisia ajatuksia, kuin ei koskaan ennen ollut ajatellut. Hänestä näyttivät korkeat puut katselevan niin kummallisesti häntä, ja hän tunsi olevansa niin yksin, niin vallan yksin avarassa maailmassa.

Silloin kuului rapinaa oksista hänen päältänsä ja piipittävä ääni sanoi hänelle: "Mitenkä niin yksin astuskelet, Liisukka, missä on rakkahasi?"

Liisukka katsahti ylös, vaan ei nähnyt ketään muuta kuin pyyn, joka istui vanhan koivun kiikkuvalla oksalla. Siitä hän oudostui ja alkoi juosta, mutta lankesi äkisti puunkantoon ja rits! hänen savikuppinsa oli maassa kymmeninä muruina. Siihen se kuppi meni!

Niin se nyt oli. Isoisä odotteli yksin veneessä, ja millä osasi Liisukka nyt viedä hänelle vettä janoansa sammuttaakseen?

Hän kävi istumaan kannolle ja alkoi itkeä. Silloin kuului taas toinen ääni kuin rapina puiden seasta: "Mitenkä niin yksin astuskelet, Liisukka, missä on rakkahasi?"

Liisukka katseli ympärilleen, vaan ei huomannut ketään muuta kuin oravan, joka salaa katsella pilkisteli tuuhean kuusen oksien takaa. Se suututti häntä. Mitä oravaan koski hänen yksin kävelemisensä? Hän kääntyi seljin ja läksi toisannepäin.

Mutta eipä hän pitkälle ehtinyt, kun jo kuuli kolmannen kerran saman kysymyksen: "Mitenkä niin yksin astuskelet, Liisukka, missä on rakkahasi?" Kaunis, kultasiipinen, tuntematon lintu se nyt tuota kysyi ja lensi ylös sinitaivasta kohti.

"Mitä tyhmää puhetta tuo on?" sanoi Liisukka. "Ukko istuu ruuhessa vettä odotellen, ja minulta särkyi ainoa savikuppimme."

"Niin, mutta missä on rakkahasi?" kysyi kultalintu sinitaivaalta.

"Miten tyhmä tuo osaa ollakin?" sanoi Liisukka. "Eikö hän tiedä, että minä rakastan ukkoani enemmän kuin ketään muuta koko maan päällä? Ja kuitenkin kysyy hän rakastani."

Liisukasta semmoiset kysymykset olivat ihan tarpeettomat, ja hän palasi takaisin rannalle etsimään isoisäänsä. Mutta saiko hän sittenkään rauhaa? Vielä mitä! Nyt alkoivat kaikki puut, pensaat ja kivet hänen ympärillänsä elää. Yksin kannotkin saivat kielen, yksin puolukanvarretkin rapisivat hänen jaloissansa, ja harmaat sammaleiset vuoret huokailivat hänelle: -- Liiukka, Liisukka, oi missä on rakkahasi?

Se tuntui Liisukasta jo liian kiusalliselta. Hän lähti juoksemaan minkä jaksoi, ja huusi harmissaan joka puolelle: "Kuulehan tuota tyhmää metsää ja noita loruavia vuoria!"

Hui, hai! Vielä vai?

Viimein hän saapui ruuhelle isoisänsä luo. "Oi voi", sanoi hän, "kuppi särkyi minulta enkä voinut tuoda sinulle vettä!"

"Niin, niinhän käy", mutisi ukko, "kun lähettää lapsen asialle. Mutta, tyttö kulta, missä viivyit niin kauan?"

Liisukka kertoi, mitä oli kuullut metsässä. "Älä siitä huoli, sanoi isoisä, -- se on vain puiden suhinaa, kun oksat hankaavat toisiansa, ja se merkitsee, että huomenna tulee sade. Rakastettu, mitä tyhmää lorua se on?"

"Niin, mutta onpa minulla kuitenkin yksi", sanoi Liisukka.

"On sinulla kissa!"

"Sitten on kaksikin, ukko. Sinä olet toinen."

"No, olkoonpa niin. Mutta ota nyt pieni tyhjä voipyttymme ja mene vielä etsimään vähän vettä, sillä minua janottaa, että suutani polttaa."

Liisukka otti voipytyn ja lähti uudestaan astumaan metsään, ja siellä oli niin hiljaista, melkeinpä liian hiljaista. Jospa edes kuulisin keltasirkkusen visertävän, Liisukka ajatteli itsekseen. Mutta linnut olivat vaiti. Liisukka tuli orjantappuran luo, jonka ensi kukat olivat juuri puhjenneet. Miten ihmeen suloisesti ne tuoksuivat!

Liisukka taittoi yhden kukan viedäkseen isoisällensä, mutta siinä oli lehdissä kirjoitusta, ja kun hän alkoi tavailla piirtoja, niin siinä olikin tuo sama kysymys: "Mitenkä niin yksin astuskelet, Liisukka, ja missä on rakkahasi?"

"Vai niin, sinäkin viserrät samaa tyhmää virttä?" sanoi Liisukka ja viskasi pois kukan. "En ymmärrä, mikä metsälle on tullut. Eikö sillä ole parempaa ajattelemista?"

Hän astui edelleen, mutta ei löytänyt ollenkaan lähdettä. Sen sijaan hän löysi, mitä ei etsinyt; kaikki vuoret ja pensaat olivat kirjoitetut täyteen tuota ainaista, kiusoittavaa kysymystä: "Mitenkä niin yksin astuskelet, Liisukka, ja missä on rakkahasi?"

"Jopa nyt metsä on aivan hulluna; minäpä pidän silmäni ummessa", ajatteli Liisukka. Ja hän puristi silmäluomensa niin lujasti kiinni kuin suinkin taisi; mutta välistä hänen kuitenkin täytyi vähän tirkistää, ettei suin päin kompastuisi kiviin. Viimein hän saapui rantaan löytämättä mistään vettä isoisänsä pyttyyn. Jo hän aikoi toistamiseen palata ruuhelle, mutta huomasi silloin syvän raon vuoren rinteessä, joka oli jyrkänlainen ja mereen viettävä; siinä raossa oli vielä sadevettä, sillä se oli varjossa päivän paahteelta.

Liisukka ihastui suuresti ja laskeutui niin alas kuin pääsi jyrkkää rinnettä, ulottuakseen raon pohjaan. Mutta kurottaessaan alas pyttyä hän oli vähällä pudota, ja silloin luiskahti kädestä pytty ja vieri alas mereen. Tuulenpuuska sattui kulkemaan siitä, sai pytyn kiinni ja vei sen ulos aavalle merelle. Hyvästi, pytty!

"Kas niin", sanoi Liisukka, "nyt ollaan samassa pulassa. Millä nyt vien vettä isoisälle?"

Ja hän kävi istumaan vuorelle ja alkoi itkeä niin katkerasti, että kyyneleet vierivät variksenmarjan kokoisina siniseen mereen.

Vähän ajan kuluttua hän ajatteli: Mitä maksaa tässä istua ja itkeä, kun ukko janoissaan kyyröttää ruuhessa odottelemassa? Minä teen tuohesta ropeen ja vien sillä hänelle vettä raosta.

Hän ryhtyi työhön, teki tuohisen ja alkoi taas laskeutua vuorta myöten alas. Sattumalta hän katsahti merelle ja näki jotakin kiiltävää vedessä. Liisukka tuli uteliaaksi, kääri ylös helmansa, kaaloi veteen ja tavoitti kädellään loistavaa esinettä. Syvässä se oli, vaan kohta hänellä jo oli kädessä kaunis malja mitä hienointa hopeaa.

* * * * *

Merenkuningas Ahti istui merenvihreässä salissaan, ja koko hovikunta seisoi vaiti hänen ympärillään. Kuninkaan otsa oli synkissä rypyissä: poissa oli hänen nuorin tyttärensä Aallotar, jonka hän oli lähettänyt poimimaan koralleja Australian luodoilta. Aallotar oli tapansa mukaan leikkinyt kaukaisella rannalla ja painanut jälkensä valkoiseen hiekkaan. Tapiolan eli metsän nuori prinssi, joka oli hänen rakkahansa, oli heitellyt hänelle ruusuja ja narsisseja aaltojen kuohuihin, ja Aallotar oli ottanut niitä ilmasta vastaan. Niin oli aika kulunut; Aallotar oli leikillä heittänyt prinssille sen raakunkuoren, johon hänen piti poimia koralleja, ja prinssi oli sen pitänyt. Silloin johtui Aallottarelle mieleen isän käsky, ja hän sukelsi mereen noutamaan toista kuorta kuninkaan hovista.

Joku merenhaltia oli kielinyt kuninkaalle ja sanonut: "Aallotar viipyi rakkahansa luona ja heitti hänelle raakunkuoren." Ahti oli silloin vihastunut, sillä hänen ja metsän kuninkaan Tapion välillä oli sota. Mutta hän ei ollut huomaavinaankaan, vaan sanoi: "Tuokaa minun hopeamaljani!" Se tuotiin ja se oli niin taidokkaasti tehty, että ken hyvänsä siitä joi, hänen täytyi heti unhottaa rakkaimpansa, kuin hänellä oli maailmassa.

Aallotar ui kuin hopea-aalto vehreään palatsiin ja niiasi isällensä. "Missä sinä niin kauan olit?" kysyi kuningas. Prinsessa vastasi: "Minä leikittelin rannalla ja heittelin kukkasia. Mutta Tapiolan prinssi otti minun raakunkuoreni ja minä tulin noutamaan toista."

"Tottelematon lapsi", torui kuningas, "olkoon nyt tällä kertaa, mutta älä tee niin toiste! Kas tässä, ota tämä minun hopeamaljani raakunkuoren sijaan ja tuo minulle oikein raitista ja makeaa vettä jostakin Pohjolan lähteestä, minä olen kyllästynyt alinomaiseen meriveden juontiin." Itsekseen ajatteli Ahti: tyttäreni juo itsekin maljasta ja unhottaa nuoren prinssin ainiaaksi.