Part 3

"Tahdon kyllä, laulakaa vain!" kehoitti kuningas. Kuningatar lauloi:

Hovihin kun saapui hän Muut kaikki oli poissa, Vaan vanha akka koissa...

"Sepä lienee tuntunut nuoresta ritarista oikein kiusalliselta", virkkoi kuningas. "No, mitä se vanha lohikäärme teki, joka kotoa vartioitsi?"

... Tytärtään Kehräämään Hän neuvoi rohdinlankaa.

"Vai niin, olipahan siellä kuitenkin nuorikin tytär kotona. No, mitenkä sitte kävi?" kysyi kuningas.

Kehrää, kehrää tyttöni! Huomenna saapuu sulhosi.

Maunu-kuningas nauroi. "Kas vain! Akka tahtoi huvittaa tytärtään, ett'ei työ tuntuisi liian ikävältä. Kuinkas sitte kävi?"

Kehrätessään Siin itkikin hän...

"Voi pikku raukkaa!"

Vaan sulho ei tullut ensinkään.

"Sehän oli hyvin liikuttavaa", sanoi kuningas. "Vai ei se sulho tullut ensinkään."

Vuotta kun vieri toista, Tuli se kullasta loistain...

"Ahah, sen kyllä luulin", sanoi kuningas. "Muuten olisikin ollut perin surullista. No, sittehän oli, niinkuin olla pitikin. Vai eikö nuori ritari saanut sydänkäpystänsä?"

Ei kenkään käsitä moista,

lauloi kuningatar, ja siihen se laulu loppui.

"Mitä sillä tarkoitat, rakkahin kuningattareni?" kysyi kuningas. "Minusta laulu oli kyllin selvä."

"Herrani ja kuninkaani", vastasi Blanka-kuningatar, "tavallisesti on tämmöisissä lauluissa aina jotakin, joka jää arvattavaksi. Ja se se juuri onkin asian sukkela puoli."

"Kyllä kai!" sanoi kuningas. "Ikäänkuin ei tuosta ymmärrettäisi, että siinä tuli muhkeat häät. Kiitos laulusta, kyllä se oli huvittava. Ja nyt minä otan pikku Hookanin kanssani; hänen pitää oppiman ratsastamaan muillakin hevosilla kuin äitinsä polvella. Lähdetkö minun kanssani tallimestarin luo, pikku renki?"

"Lähden, lähden", sanoi poika, hypähti isänsä syliin, ja siihen ne unohtuivat Margareetat ja koko laulut.

* * * * *

Kuningas Valdemarin tytär Margareetta kasvoi isänsä kodissa Tanskassa viisaaksi pikku prinsessaksi, jolla oli vilkkaat mustat silmät ja reipas mieli. Jo kuuden vuoden ijässä oli hänellä monta kosijaa, jotka kaiketi enemmän ajattelivat Tanskan kruunua kuin pikku prinsessaa. Se, mikä ennen oli salaisuus, oli nyt kaikille tiettynä, sillä ritareja ja neuvosherroja ratsasteli Ruotsin ja Tanskan kuninkaallisten hovien väliä neuvottelemassa prinssin ja prinsessan liitosta. Välistä oli kihlaus sovittuna, sitte se purjettiin ja sitte taas sovittiin uudelleen. Kymmenen vuoden ijässä Margareetta tuskin tiesi itsekään, oliko hän kihloissa vai eikö; ylhäiset herrat eivät viitsineet kysyä täyskasvuistenkaan morsianten mieltä, mitäpä sitte lasten. Pikku Margareetasta oli hupaista, että häntä niin tavoiteltiin, mutta vielä hupaisempaa oli hänestä vedellä vanhoja neuvosherroja parrasta, kun he tulivat hänen isänsä luo kosinta-asioille. Ja silloin prinsessan ankara hovirouva Mertta antoi Margareetalle vitsaa; sillä siihen aikaan oli vielä tapana antaa myöskin prinsseille ja prinsessoille vitsaa, milloin olivat vallattomat.

Yhdentoista vuoden ijässä läksi Margareetta kauniina kesäaamuna lapsuutensa ystävän Ingegerd Knuutintyttären kanssa leikkimään isänsä linnan puistoon, joka oli meren rannalla. Valkoisia purjeita näkyi ulapalla, ja molempia lapsia huvitti litteiden kivien heitteleminen pitkin vedenpintaa, että saivat "voileipiä".

"Nyt leikimme niin", sanoi Margareetta, "että minä heitän yhden kiven kullekin kosijalleni, ja kenen kivellä tulee enin voileipiä, hänet minä otan."

"Niitä kiviä tulee paljo", sanoi Ingegerd. "Minä toivoisin, että Ruotsin ja Norjan prinssi Hookan saisi enimmän voileipiä."

"Saammepahan nähdä, miten sukkela hän on", sanoi prinsessa nauraen. "Nyt minä heitän Meklenburgin kreivin. No, se upposi paikalla, hän saa heti rukkaset. Kuka sitte?"

"Brandenbnrgin rajakreivi."

"Kas niin! Brandenburgin rajakreivillä sain yhden voileivän; siitä en tule kylläiseksi. Kuka sitte?"

"Holsteinin herttua."

"Olkoon menneeksi herttua punatukkineen. Kolme voileipää! Pitänee tästä ruveta herttuattareksi. Kuka sitte?"

"Flanderin kreivi."

"Häh! Flander upposi. Onko vielä ketä?"

"On Saksin prinssi."

"Hänkö, jonka nenä on melkein halki miekan iskusta? -- Jopahan! Hänellä sain neljä voileipää. Jo nyt riittää, Ingegerd. Eihän millään voi saada enempää."

"Koetahan vielä; ehkäpä tästä löytyy joku." Ja Ingegerd valitsi oikein hyvän litteän kiven.

"Älä luulekaan, että prinssi Hookan koskaan saa edes minun pikku sormeanikaan", sanoi Margareetta nauraen ja pyörähtäen korkeilla punaisilla kannoillaan sekä heittäen vallattomasti kiven, katsomatta sinne päinkään. Mutta Hookan teki kuusi voileipää.

"Äh", huusivat molemmat tytöt yht'aikaa.

Silloin rapisi lehdikossa ja nuori, muhkea ritari ratsasti puistoon, ja hänen kanssansa kullasta ja purpurasta loistavia asemiehiä. Hänen haarniskansa välkkyi auringonpaisteessa ja valkoinen höyhentöyhtö häilyi vienossa kesätuulessa. Hän hypähti ratsunsa seljästä maahan, astui kohteliaasti tyttöjen luo, laskeutui toiselle polvelleen Margareetan eteen ja sanoi:

"Kaikkein suloisin neiti, minä olen tullut maiden ja merien yli osoittamaan teille ritarillista kunnioitustani. Minä olen prinssi Hookan, ja teidän korkean isänne suostumuksella lasken Ruotsin ja Norjan kruunut teidän jalkainne juureen."

Margareetta punastui näistä sanoista, niinkuin olisi jo ollut kuudentoista ijässä. Mutta koska hän todella vasta oli täyttänyt yksitoista, rohkasihe hän pian ja sanoi:

"Sinäkö se teit kuusi voileipää?"

Prinssi Hookan ei oikein tiennyt, mitä hänen piti vastata niin hullunkuriseen kysymykseen, jonka kuuli kuninkaallisen morsiamensa huulilta; mutta huomaten hänen säihkyvistä silmistään, ett'ei hän suinkaan ollut niin ymmärtämätön, kuin oli olevinaan, sanoi hän:

"En kuutta voileipää, jalo neiti, vaan kuusi kruunua minä tahtoisin voivani tarjota teille, jos vain sallisitte minun panna tämän sormuksen sormeenne." Ja hän painoi arvaamattoman kalliin timanttisormuksen morsiamen pienoiseen sormeen.

Neiti Margareetta salli sen estelemättä tapahtua, sillä syystä kyllä oli nuori prinssi hänen mielestänsä suloisin sulhanen, kuin hän saattoi toivoa. Mutta niin ilman mitään hän ei tahtonut antautua. Hän päästi sormuksen sormestaan, oli katselevinaan sitä hyvin tarkkaan ja sanoi: "Onko tuo harmaata kiveä, tuo tuossa?"

"Ei, korkeasukuinen neiti", sanoi prinssi, "se on Indiasta tuotu timantti."

"Jospa se olisi harmaata kiveä, niin saisin vielä kerran koettaa onneani", sanoi neiti. Ja samalla hän pyörähti ja viskasi sormuksen niin kauas mereen, kuin jaksoi. "Näetkös", sanoi hän, "ei tehnyt yhtään voileipää!"

"Ei tehnyt sentähden, että se niin vastahakoisesti luiskahti sormestanne", vastasi prinssi osoittamatta vähääkään kummastusta. "Mutta", jatkoi hän, "jos sallitte, niin koetanpahan tällä." Ja hän päästi suuren kultametaljin, joka hänellä riippui ritarivitjoissa haarniskan päällä, ja viskasi voimakkaasti sen pitkin kirkasta merenpintaa. Raskas kultaraha hyppeli hyppelemistään, kunnes viimein painui; voitiin lukea kahdeksan voileipää.

Silloin ojensi neiti Margareetta kätensä prinssi Hookanille, sanoen:

"Et sinä varsin huonosti viskaa! Tulevalla kerralla viskelemme kruunuja."

Muutamien viikkojen kuluttua olivat prinssi Hookanin ja neiti Margareetan häät. Ja suuret ja muhkeat ne häät olivat, niitä vietettiin yli koko Tanskan valtakunnan; turnausleikkejä ja kilpa-ajoja pidettiin, juotiin viiniä kaivoista ja paistettiin kokonaisia härkiä. Mutta hääiltana sai morsian Mertta-rouvalta vitsaa, kun puri sulhastansa suudellessa.

Margareetta lähetettiin jonkun ajan kuluttua prinssi Hookanin kanssa Norjaan sen maan kuningattareksi. Mertta-rouva ja vitsa läksivät mukaan pitämään yhä edelleenkin kuningatarta kurissa. Hyvää se lienee vaikuttanutkin, sillä kun neiti Margareetta kasvoi ja vaurastui järkevämmäksi, tuli hänestä viisain ja uljain kuningatar, kuin koskaan on pitänyt kruunua Pohjolassa.

Kahdeksan vuoden kuluttua häistä toivat keijukaiset kuningatar Margareetalle pikku prinssin, jolle pantiin nimeksi Olavi. Hän oli lempeä ja sinisilmäinen; ratsastaminen häntäkin hyvin huvitti.

Kerran istui Olavi-prinssi äitinsä polvella, ja äiti lauloi hänelle tanskalaista laulua, miten ritari Niilo Ebbesen surmasi talonpoikain kiduttajan kreivi Gertin. Mutta kuningatar Margareetan ääni oli karkea eikä niin kaunis kuin kuningatar Blankan.

Kuningas Hookan tuli sisään ja kuunteli vähän aikaa laulua. Silloin johtui hänelle mieleen oman äitinsä ratsulaulu, ja hän pyysi pojan polvelleen.

"Niin laula sinä", sanoi kuningatar. "Minussa ja minun äänessäni onkin enempi rautaa kuin sinussa." Hookan-kuningas lauloi:

Nähkääs ratsastajaa! Blankalla se ajaa.

"Se oli sinun äitisi", sanoi kuningatar.

"Oli", sanoi kuningas ja lauloi edelleen.

Mihin ratsu rientää? Kosimaan sun vievä On se neittä sievää. Mikä nimi armaan? Margareetta varmaan.

"Se olin minä", sanoi kuningatar.

"En tiedä, ymmärrätkö laulun loppupuolta", sanoi kuningas, "se laulettiinkin vain alun hämmentämiseksi:

"Hovihin kun saapui hän, Muut kaikki oli poissa, Vaan vanha akka koissa."

"No, sen voit jättää laulamatta", arveli kuningatar. "Mutta miten oli loppu?"

"Vaan sulho ei tullut ensinkään",

"Tulipahan", sanoi kuningatar Margareetta.

"Niin, tulipa kuitenkin", myönsi Hookan-kuningas.

Ja sekä kuningas että kuningatar nauroi. Pikku Olavi-prinssi ratsasti maailmaan isänsä polvella, niinkuin isä oli ratsastanut äitinsä polvella. Heistä kaikista olisi paljokin kertomista, mutta tämä riittää laulusta. Senhän tuntee joka lapsi vielä tänäkin päivänä, mutta monikaan ei tiedä, kenestä se ensi kerran laulettiin. Pikku poika, joka nyt ratsastaa polvella, ei tunne enää Hookan-prinssiä, joka ratsasti kosimaan, eikä pikku tyttö, joka laulaa nukelleen Margareetasta, enää tiedä, kuka se laulun Margareetta oli. Kuninkaat, kuningattaret, prinssit ja prinsessat kuolevat, niinkuin muutkin ihmiset; mutta kauniit ja iloiset laulut eivät kuole; ne ratsastavat sävelten siivillä ajasta aikaan.

KEDON KUKKIEN LAULU.

Me kainoja, pienoja, heikkoja vaan, Toki vaalivi meit' Isä taivahan, maan. Hänen vehreän kesk'kesähuonehens me, Hänen niittynsä, laaksonsa kaunistamme.

Tapa meillä ei kehrätä, neuloakaan, Uus on toki meill' yhä vaatetus vaan. Niin loistanut ei jalo Salomokaan Kuin meistä yks pieni, jot' tallaellaan.

Maailmassa köyhänä kärsiä saa; Hyvä, voimakas Herra tok' niin asettaa, Ett' on pian haihtuva suurellisuus, Vaan kestävi halpa ja viattomuus.

Mist' tunturin honkia suurempina Näin värejä saisimme hohtavia Ja tuoksua herttaista niin kuni tuo, Jota laaksojen kukkivien tomu suo?

Meill' on maja halpa ja alhainen näin, Vaan latvamme nostamme taivasta päin. Se suo valon myös alas loukkohon niin Kuin tunturin otsihin korkeampiin.

Me laulaen kiitämme myös Jumalaa Niinkuin hovit metsien, jotk' humajaa. Hän kuulevi pyyntömme hiljaiset Niinkuin ukon pauhinat juhlalliset.

Jumalassa me emmekö riemuita vois? Puvustamme ei erkane lehtinen pois Hänen tahtomattaan; jyvä pienosinkaan Isän tahdotta ei tule mullaksi maan.

Rakas, pienonen pilttinen, kiehkurahaps, Jumalan kevätkukka, sä Jumalan laps Ole ainian; kevähäs vaikk' ohi on, Ole Luojasi laps, kuni me, viaton!

MIRTSA JA MIRJAM.

(Itämainen tarina.)

Oli kerran kuningas Rikkaassa Arabiassa; hänellä oli seitsemän poikaa ja seitsemän tytärtä. Hänen hovissaan oli paljo imartelijoita, jotka alinomaa lavertelivat kuninkaalle, että hän oli viisain ja onnellisin kaikista kuolevaisista. Ja etenkin ylistelivät he häntä onnelliseksi siitä, että hänellä oli niin monta lasta, ja kaikki niin terveet ja kauniit, joka kyllä on hyvä siunaus, jos vain lapsilla sen lisäksi on hyvä sydän.

Mutta kaukana erämaassa asui viisas mies, dervishi eli muhamettilaismunkki Enok; hän osasi ennustaa tähdistä. Kerran kyllästyi kuningas kuulemaan hovimiestensä alinomaa ylistelevän hänen suurta onneansa ja monia lapsiansa; hän satuloitti kamelinsa ja ratsasti munkin luo erämaahan.

"Enok", sanoi hän, "minä tiedän, että sinä olet viisas mies ja rakastat totuutta; selitä uni, jonka näin viime yönä. Minä näin seitsemän muhkeaa setripuuta ja seitsemän kaunista taatelipalmua seisovan telttani ympärillä, mutta kun puolen päivän rinnassa yritin menemään niiden oksain varjoon, oli kuudessa setripuussa lohikäärmeet ja kuudessa palmussa käärmeet, ja ne olivat syödä minut; ainoastaan yhdestä setripuusta ja yhdestä palmusta sain virheetöntä varjoa."

"Herra kuningas", sanoi munkki, "mitä sanot, ei minua ollenkaan kummastuta, sillä jo ammoin olen sen nähnyt tähdistä. Kuusi poikaasi ja kuusi tytärtäsi väjyvät kuin lohikäärmeet ja käärmeet henkeäsi, mutta seitsemäs poika ja seitsemäs tyttö pysyvät sinulle uskollisina."

"Hurskas Enok", vastasi kuningas, "se ei ollut hyvä ennustus; kuitenkin minä otan vaarin sanoistasi ja panen lapsilleni koetuksen, sillä he ovat siinä ijässä, jolloin näkyy, mitä heillä on mielessä ja sydämmessä."

"Tee niin, herra kuningas", vastasi munkki, "mutta tee viisaasti."

"No, se on tietty", vastasi kuningas, sillä hän luuli olevansa hyvin viisas, koska hänen hovilaisensa niin sanoivat; ja hän ratsasti takaisin kuninkaan leiriin.

Toisena päivänä kutsutti kuningas luokseen kaikki poikansa ja tyttärensä ja sanoi heille: "Eilen kun olin ratsastamassa erämaassa, kadotin sormestani kuningas Salomonin sormuksen, joka on suurin aarre ja jossa on valta henkien yli. Joka minulle tuo sormuksen, hän saa palkinnoksi kuningaskunnan."

Heti käärivät prinssit ja prinsessat ylös vaatteensa ja riensivät kiiruusti erämaahan; mutta nuorin prinssi Mirtsa ja nuorin prinsessa Mirjam jäivät istumaan telttaan. "Mitä te täällä istutte, kun veljenne ja sisarenne ovat aarretta etsimässä?" kysyi kuningas.

"Me palvelemme mielellämme palkattakin isäämme", vastasi Mirjam, "mutta me odotamme, kunnes veljemme ja sisaremme palaavat, ett'emme riistäisi heiltä kuningaskuntaa, jos jompikumpi meistä sattuisi löytämään sormuksen ennen heitä."

"Laiskat lapset", sanoi kuningas tyytymättömänä, "minä kyllä näen, että te ette minua rakasta läheskään niin suuresti kuin sisaruksianne. Te ette saa ollenkaan mennä etsimään minun aarrettani."

Iltasilla palasivat ne kaksitoista kuninkaanlasta väsyksissä kotiin, löytämättä mitään. Silloin nauroi kuningas ja sanoi: "se olikin vain koetus!" Ja hän antoi kullekin prinssille kullatun sapelin ja kullekin prinsessalle säihkyvistä jalokivistä tehdyn sormuksen, mutta Mirtsa ja Mirjani eivät saaneet mitään.

Yöllä näki kuningas uudestaan saman unen ja päätti seuraavana aamuna panna lapsillensa uuden koetuksen. "Lapseni", sanoi hän, "Persian kuningas on suuren sotajoukon kanssa tulossa minua vastaan, enkä minä jaksa häntä torjua. Huomenna hän jo ehkä valloittaa minun maani, teidät myödään orjiksi ja teidän täytyy lyödä otsanne maahan itämaan mahtavan ruhtinaan edessä. Sentähden minä annan kullekin teistä kamelin ja ruokavaroja, minkä se jaksaa kantaa, että te nuoret pääsisitte hengissä pakoon ja minä vanha jäisin vihollisen käsiin."

Noista sanoista syntyi teltassa äänettömyys, ja kaikki prinssit ja prinsessat katselivat hämmästyen toinen toistansa. Mutta vanhemmat heistä rupesivat kuiskailemaan "se on koetus!" ja vastasivat: "isä, me jäämme sinun luoksesi!" Ainoastaan Mirtsa ja Mirjam astuivat alla päin isänsä eteen ja pyysivät kameleja, jotka oli luvattu.

"Mitä?" sanoi kuningas. "Kaikki muut pysyvät minulle uskollisina, vaan nuorimmat lapseni, te tahdotte paeta pois isänne kasvoin edestä!"

"Emme me lähde itsemme tähden, isä, vaan sinun tähtesi", vastasivat lapset hänen käsiänsä suudellen.

"Menkää pois minun näkyvistäni, kiittämättömät, älkääkä koskaan enää palatko!" sanoi kuningas vihastuen. Ja hän ajoi ne molemmat lapsensa kameleineen pois eksyttävään erämahaan.

Mirtsa ja Mirjam ratsastivat suruisina vierekkäin eivätkä tienneet muuta kuin että persialaiskuninkaan tulo oli täyttä totta. He olivat heti alussa miettineet, mitenkä pelastaisivat isänsä, ja neuvottelivat nyt siitä tarkemmin erämaata ratsastaessaan.

"Me ratsastamme sen vieraan kuninkaan leiriin", sanoi Mirjam. "Siellä minä kumarrun hänen jalkainsa juureen ja suutelen hänen kenkiänsä ja itken kaikki hänen silkkimattonsa märjiksi, kunnes hän lupaa olla tekemättä mitään pahaa isällemme."

"Mutta jos hän ei kuule sinun rukouksiasi, nousen minä kuin nuori leijona ja surmaan hänet", sanoi Mirtsa. "Silloin jäävät persialaiset ilman kuningasta ja heidän täytyy paeta takaisin omaan maahansa; mutta jos he sammuttavat minun elämäni, kuolen minä ilolla, sillä minä olen pelastanut isäni hengen."

Niin puhuen ratsastivat he yhä etemmäksi erämaahan, jossa ei ollut tietä eikä edes polkuakaan; aurinko laskeutui, ja heti oli pilkkosen pimeä yö ylt'ympäri. Ja samum-tnuli puhalteli yöllä pitkin aroa, laisten pois kaikki jäljet polttavasta hiekasta. Mutta lapset ratsastivat yhä edelleen, toivoen viimeinkin pääsevänsä vihollisten leiriin.

Hetkisen kuluttua sanoi Mirjam: "Sanos, veljeni, miksi korskuvat kamelimme ja seisattuvat välistä levottomasti, niinkuin eivät tahtoisi astua etemmäksi."

Mirtsa vastasi: "Sentähden korskuvat kamelit, että kuulevat erämaiden kuninkaan leijonan haeskelevan yöllä saalista. Mutta ole vain rohkea; leijona on jalomielinen eikä tee meille pahaa niin kauan, kun on gaselleja ja antilooppeja kylliksi lähteiden luona sen pyydellä."

Vähän ajan kuluttua sanoi taas Mirjam: "Onkohan joku eksynyt erämaahan, koska kuuluu tuolta kaukaa pimeästä ihmisen valitusääni?"

Mirtsa vastasi: "Ole vain huoletta, se on hyena, joka astuu leijonan jälkiä jakamaan sen kanssa saalista; hyena on pelkuri, minä kyllä karkoitan sen ruoskallani."

Jo taaskin sanoi Mirjam: "Nyt taaskin kuuluu ääni aivan läheltä; mutta se on hirmuinen ääni; mikähän se on veljeni, koska kamelimme yht'äkkiä seisattuvat ja vapisevat kuin mantelipuun lehti ennen maanjäristystä?"

Mirtsa vastasi ainoastaan: "Pysy aivan lähellä minua, sisareni; me jätämme itsemme Jumalan haltuun." Mirjam ei nähnyt pimeässä, miten kalpea hänen veljensä oli, sillä hän tunsi tiikerin äänen, ja tiikeri on julmin kaikista erämaan pedoista; se ei jätä koskaan henkiin ketään, joka vain sattuu hänen kynsiensä tielle.

Kuitenkin tuli Mirjam levottomaksi, sillä peljättävä ääni tuli yhä lähemmäksi, ja alkoi rukoilla Allahia, joka arabialaisten kielellä merkitsee ainoata ja kaikkivaltiasta Jumalaa. "Suuri Allah", sanoi hän, "meitä on tässä kaksi lapsi parkaa, jotka oma isämme ja koko maailma on hyljännyt. Meillä ei ole mitään tietä eikä turvaa pimeässä yössä tässä erämaassa julmien petojen keskellä; sinä yksin olet meidän turvamme ja suojeluksemme. Ja jos sinä tahdot, ei meille mitään pahaa tapahdu, ja sinun kaikkivaltias kätesi ohjaa meidät turvallisesti kaikkien vaarojen läpi. Suuri Allah, käske enkelisi saattamaan meitä hyvään lepopaikkaan, niin me aamulla auringon noustessa lankeamme kasvoillemme maahan ja palvelemme sinua aamuruskossa."

Mirjamin vielä rukoillessa ja Mirtsan sivaltaessa sapelinsa petojen varalle kuului raivoisa tiikeri kovaa juoksua poistuvan niinkuin paeten jotakuta, joka oli vielä sitäkin väkevämpi. Ja kamelit lakkasivat vapisemasta ja läksivät varovaisin askelin astumaan eteenpäin, ja samum lakkasi puhaltamasta. Silloin sanoi taas Mirjam:

"Sanos, veljeni, miksi läksivät kamelit astumaan?"

"En tiedä", vastasi Mirtsa, "vaan arvattavasti sentähden, että kuuma tuuli on laimennut ja ilma tuntuu viileämmältä."

"Mutta minä olen näkevinäni kaksi valkoista piirtoa käyvän edellämme, toisen sinun ja toisen oman kamelini edessä? Mikähän se on, veljeni?"

"Näen ne minäkin", sanoi Mirtsa; "ehkä ovat pilvistä kumottavan kuun valoa taikka semmoisia kauneita kiiltomatoja, jotka välistä loistavat, milloin yöllä tulee kastetta maahan."

"Ei", sanoi Mirjam, "nyt minä ne näen selvemmin. Siinä on kaksi valkoista enkeliä, jotka astuvat edellämme ja taluttavat kamelejamme, ja ne ovat niin keveät ja läpinäkyvät kuin kirkas aamuinen ilma. Kiittäkäämme Allahia, veljeni, nyt olemme vesilähteen luona; minä jo näen palmuja ja vettä enkelien valossa."

Mirjam oli oikeassa; he olivat saapuneet erämaan kosteikkoon, laskeutuivat kameleiltansa maahan, antoivat niille vettä ja laittoivat itselleen yöksi leposijan. Mutta Mirtsa ei vieläkään ollut peloton, sillä hän tiesi monta eläintä, sekä hyvää että pahaa, käyvän semmoisista paikoista juomassa. Ja hänen lähestyessään puroa nousi täyskuu valasemaan suurta aavikkoa ja vehreää kosteikkoa, ja puro välkkyi kuin pitkä hopeakudos kuutamassa. Mutta pitkin puroa oli pää pään vieressä, moneen tuhanteen asti; niin paljo aron eläimiä oli tullut juomaan purosta. Mirtsa näki suureksi ihmeekseen leijonan seisovan rauhallisena pelkurin gasellin vieressä, hyena seisoi metsävuohen vieressä, tiikeri aran antiloopin vieressä, mutta ei kellään näyttänyt olevan mielessä pahaa naapuriansa kohtaan eikä pelkoa toinen toisestansa.

"Huh", sanoi Mirtsa, "eihän tässä kukaan voi nukkua; tässä on kumppaneja enempi, kuin olisi tarpeenkaan, ja muutamiin heistä ei ole juuri luottamista."

"Ole huoletta, veljeni", sanoi nyt Mirjam vuorostaan. "Etkö näe, että valkoiset enkelit kirjoittavat merkkejä eläinten otsaan, ett'ei kenenkään pidä tänä yönä tekemän pahaa toisellensa? Sentähden nukkukaamme ihan rauhassa palmun juurella. Allahin käsi suojelee meitä, nukkuessamme."

Ah, miten oli kaunista ja vilpoista, kun Mirtsa ja Mirjam heräsivät auringon noustessa palmujen ja metsäviikunapuiden alla vehreässä kosteikossa, joka oli keskellä, suurta erämaata! He polvillansa kiittivät Allahia, niinkuin aina muulloinkin tekivät joka aamu ja ilta, ja kiittivät erämaan ja maailman Luojaa suojeluksesta pimeänä yönä, kun pedot makasivat heidän ympärillään niinkuin kesyt lampaat. Pienet, kultasiipiset linnut lauloivat ylt'ympäri puissa kiitosta Allahille; Pohjolan pääskyt lentelivät veden päältä suvenkorentoja pyydellen ja purossa uiskenteli kaksi valkoista joutsenta, jotka myöskin olivat paenneet sinne Pohjolan talvea tuolta kaukaisesta Suomesta. Arabiassa ei ole koskaan talvea, mutta ei koskaan kevättäkään; erämaan lapset eivät koskaan tiedä mitään vilusta, mutta eivätpä he koskaan saa nähdä kevään sulouttakaan.

Lapset kylpivät lähteessä, juottivat kamelinsa, poimivat taskunsa täyteen taateleja, täyttivät nahkaleilinsä vedellä ja ratsastivat aavalle erämaalle etsimään persialaiskuninkaan leiriä ja pelastamaan isäänsä, Rikkaan Arabian kuningasta.

"Ratsastakaamme auringon nousua kohti", sanoi Mirtsa, "sillä persialaiset asuvat aamuruskon maassa, ja sieltä me heidät löydämme." Mutta hänellä oli lyhempi kärsivällisyys kuin sisarella Mirjamilla, ja hän jo alkoi ikävöidä matkan loppua.

Kun päivä nousi ylemmäksi, alkoi aurinko taas polttaa keltaista hietaa, ja ilma tuli yhä kuumemmaksi, eikä ollut yhtään puuta eikä mitään varjoa niin pitkällä, kuin silmä kantoi, hietamäkiä vain kaikkialla pitkät, pyöreät ja siloiset jonot. Mirtsa alkoi katsella levottomasti ympärilleen ja Mirjam kysyi taas, niinkuin hänellä oli tapana kysyä: "Sanos, veljeni, miksi on niin raskas hengittää, ja mikä tuo suuri, kellertävä pilvi on, joka nousee etelästä ja tulee yhä lähemmäksi?"

"Allah on suuttunut meihin", vastasi Mirtsa. "Se on hietapyörre, joka tulee päällemme samum-tuulen kanssa, ja jos emme laskeudu maahan kameleiltamme, niin kuolemme varmaan."

Molemmat lapset hyppäsivät alas satulasta ja asettuivat kamelien suojaan, jotka laskeutuivat pitkälleen, selkä tuulta vasten. Tuskin oli se tehty, kun se kellertävä, suuri pilvi jo oli heidän päällänsä kuin tiheä peite. Se kohisi heidän ylitsensä jyrisevän ukkosen tavalla, niinkuin hävittävä raesade ja kuin pauhaava meri. Ilma muuttui kuumaksi kuin hehkuvassa uunissa ja joka hietajyvä tuntui polttavan kuin tulikipinä. Samalla kirkas päivä äkisti musteni, niin ett'ei voinut mitään nähdä, ja pauhu sotki kaiken kuulemisenkin. Siinä ei ollut muuta neuvoa kuin peittää päänsä niin hyvästi kuin mahdollista, koska hieno, kuuma hiekan tomu muuten olisi tunkeutunut silmiin, nenään ja suuhun.