Part 2

Tuskin ehti pienokainen paikallensa portin viereen, kun jo kaukaa maantieltä näkyi tomua ja korkea herra tuli ajaen, niin että kivet säkenöivät. Nyt hän jo oli ihan lähellä ja millaista vauhtia! Vaan silloin kuski äkisti pysäytti hevoset ja samalla huusi: portti auki, heti! Asia oli niin, että siltavouti itse oli mahtavuudessaan asettunut pitämään huolta portista, että kaikki kävisi oikein ja portti lentäisi komentaessa yht'äkkiä auki, niin että ylhäinen herra saisi hyvän käsityksen teillä vallitsevasta järjestyksestä. Mutta vaunujen lähestyessä huimaa vauhtia sattuikin niin hullusti, että siltavouti tahtoi samalla kumartaa oikein kaikkein nöyrimmästi, ja loiskis! oli hän pitkällään maantien ojassa. Siitä käskyläinen, joka odotteli komentosanaa portin vieressä, niin hämmästyi, ett'ei osannut ajatellakaan portin avaamista ilman esimiehensä käskyä. Niin oli portti asianomaisesti suljettuna korkeiden asianomaisten edessä.

Vaunujen täytyi pysähtyä, ylhäinen herra katsahti kummastellen ulos, ja kuski yhä huusi: portti auki! Silloin Pikku Matti rohkasihe, astui vaikka hyvin vaivallakin esiin, avasi portin ja teki kunniaa aivan niin, kuin isoisä oli opettanut, melkein samaan tapaan kuin istumaan oppinut koiran pentu. Kuski rappasi hevosia, ne hypähtivät lähtemään, mutta silloin huusi herra vaunuista: "Seis!" ja vaunut pysähtyivät uudestaan.

"Mikä Pikkuliini sinä olet porilaisten univormussa?" huusi ylhäinen herra Pikku Matille, nauraen niin, että vaunut tärisivät. Pikku Matti ei ymmärtänyt mitään, hän muisti vain sen, mitä isoisä oli opettanut, ja teki uudestaan kunniaa niin kankeasti ja juhlallisesti kuin mahdollista. Se huvitti vielä enemmän ylhäistä herraa, hän kyseli ihmisiltä pojan vanhempia, ja siltavouti, ehdittyään jo ryömiä ylös ojasta, kertoi kiireesti, että poika oli orpo raukka ja asui isoisänsä, vanhan ja sokean sotamies-höpelön Hakkurin luona. Siltavouti lausui nuo sanansa semmoisella halveksivalla äänellä, kuin välistä saa kuulla, milloin mahtava vouti puhuu pitäjänsä köyhistä: mutta hyvinpä hän kummastui, kun ylhäinen herra heti astui vaunuistaan alas ja läksi suoraa päätä mökkiin.

No, sepä vasta! Mummovanhus oli säikäyksestä pudota istuimeltaan, kun niin ylhäinen vieras astui halpaan tupaan; mutta isoisä, joka ei mitään nähnyt, oli rohkeampi ja viittasi kohteliaasti sinne päin, jossa tiesi penkin olevan.

"Herran rauha, hyvät ystävät", sanoi vieras. "Minusta sinä näytät vanhalta tutulta", jatkoi hän, tarkkaan katsellen isoisää. "Etkö ole Hakkuri N:o 39 minun entisestä komppaniastani?"

"Olen, herra kapteeni", vastasi isoisä hyvin kummastellen, sillä hän tunsi äänen.

"No, Jumalan kiitos, että sinut viimeinkin löysin", sanoi maaherra. "Joko olet unhottanut, että sinähän se juuri otit tulisimmassa taistelussa minut selkääsi ja kaalamalla kannoit joen poikki, kun minä haavoitettuna ja tunnottomana olin vähällä joutua vihollisten käsiin? Ja vaikka sinä et sitä muistaisikaan, luuletko minun koskaan sitä unhottavan? Rauhan tultua minä etsin sinua kauan; vaan kun en saanut vähintäkään tietoa, luulin sinun jo kuolleen. Mutta nyt sinut löysin ja nyt minä pidän huolta sinusta, vaimostasi ja pikku poikasesta. Aika poika!" Ja silloin otti maaherra poikaa kainaloista, nosti hänet ylös ja suuteli häntä, niin että hattu putosi pikku mieheltä, sapeli kalisi ja kaikki mummon neulat pääsivät frakista ja housuista.

"Älä, maltahan!" sanoi Pikku maaherralle. "Johan sinä pudotit hatun ja ukko toruu."

"Hyvä armollinen herra", sanoi mummo hyvin häpeissään Pikun puolesta, "olkaa niin armollinen, ett'ette pahastu, että poika puhuu suutansa myöten; hän, Herra paratkoon, ei ole tottunut ihmisten seuraan."

"Ukko saa paremman hatun sijaan", sanoi maaherra. "Ja te, hyvä mummo, olkaa huoletta pojan pikku suusta; onhan hyvä olla mies puolestaan. Kuules, Pikku, sinusta näyttää voivan tulla aikaa myöten aika mies. Tekeekö mielesi kunnon sotilaaksi, niinkuin ukkosikin on ollut?"

"Ukko sanoo, että riippuu siitä, ketä vastaan saan taistella", vastasi Pikku.

"Oletpa sinä aika veitikka", sanoi maaherra nauraen. "Eipä sinulta näy rohkeutta puuttuvan."

"Niin, armollinen herra, se tulee siitä, että hänellä tänäpäivänä on ensi kertaa housut jalassa, ja rohkeus tulee housujen mukana."

"Sanokaa ennemmin, että se tulee porilaisten univormun mukana", sanoi maaherra. "Paljo ruudinsavua ja paljo kunniaa on tuossa kuluneessa univormussa, ja semmoiset muistot kulkevat suvusta sukuun. Mutta nyt on jo toinen aika, ja pojasta voi vielä tulla tuki isänmaallensa. Oletko sinä väkevä, pikku mies?"

Pikku ei vastannut; hän vain ojensi oikean keskisormensa, vetämään muka sormikoukkua maaherran kanssa.

"Kyllä jo näen", sanoi maaherra hymyillen, "että sinusta tulee väkevä kuin karhu, kunhan vain kätesi ehtii kasvaa. Tahdotko lähteä minun kanssani syömään pehmeätä leipää ja juomaan maitoa joka päivä? Ehkäpä saat siellä joskus myöskin lakritsia ja vesirinkelejä, jos olet kiltti."

"Saanko hevosenkin ratsastaa?" kysyi Pikku.

"Kyllä, se on tietty, se", sanoi maaherra.

Pikku Matti mietti hetkisen asiata. Hänen pikku silmänsä katsoivat milloin maaherraa, milloin isoisää ja milloin mummoa ja sitte taas maaherraa. Viimein hän hiipi ukon seljän taakse ja sanoi: "Minä jään ukon ja mummon luo."

"Mutta", sanoi sotamies-vanhus liikutetulla äänellä, "rakas Pikku, ukon luona saat vain kovaa leipää ja vettä ja muikun silakkaa. Etkö kuule, että armollinen herra tarjoaa sinulle pehmeätä leipää ja maitoa ja muuta hyvää, ja ajatteles, että saat hevosen ratsastellaksesi!"

"Minä jään ukon luo; en minä lähde ukon luota!" kiisti Pikku Matti itku kurkussa.

"Sinä olet hyvä poika", sanoi maaherra kyynelsilmin ja taputellen poikasta pullealle poskelle. "Niin, jää sinä vain ukon luo; minä kyllä pidän huolta, ett'ei ukon, mummon eikä sinun tarvitse koskaan nähdä nälkää, ja kun sinusta kerran tulee kunnon mies maailmaan, niin tule minun luokseni, jos silloin enää olen elossa; minä annan sinulle maata kyntää ja metsää hakata, ja tulkoonpa sinusta sotamies tai talonpoika, sama se, kunhan vain pysyt isänmaasi rehellisenä ja uskollisena poikana. Tahdotko pysyä, Pikku?"

"Tahdon", vastasi poika vakavasti ja jyrkästi.

"Jumala sinua siunatkoon, lapsi!" sanoivat ukko ja mummo liikutettuina.

"Ja Jumala siunatkoon rakasta isänmaatamme ja antakoon sille monta niin uskollista poikaa kuin sinä, Pikku", sanoi maaherra. "Sillä", jatkoi hän, "moni karkaa pois köyhältä, kovalta leivältä etsimään pehmeitä kakkuja, ja mitä he sillä voittavat, tietää yksin Jumala ja heidän omattuntonsa; ei ainakaan heidän maansa siitä hyödy. Mutta kunnioita isääsi ja äitiäsi heidän köyhyydessänsä, että menestyisit ja kauan eläisit maan päällä!"

"Sehän on aapisessa", sanoi Pikku Matti.

"Niin on. Mutta se ei ole kaikkien sydämmessä", vastasi maaherra.

LUISTELLESSA

Mä olen lintu, mi kiidän täällä Nyt järven jäällä Kirkkaalla säällä Ja ohjaan suuntani etäisille Ja riemuisille Maan rantamille. Hei, talvikotkani, lennä vain!

Olen tuuli: kiertelen kiiruisasti Ja hartahasti Jään rantaan asti. Karkasee kylmä, ja notkein säärin Saan mailman ääriin: Näin lennän, häärin. Hei, talvituuleni, lennä vain!

Olen vapaa henki, mi siteet raastan Ja poistan saastan Mun synnynmaastan'. Uljuutta suosin, pois korskan suistan, Hilpeenä luistan Ja määrän muistan. Kevääsen kasvaos, talvimaa!

MITEN SATUJA LÖYTYY.

Suvenkorennon keskustelu syksyllä pikku Maijun kanssa.

"Hyvää päivää, Maiju!"

"Hyvää päivää, hyvää päivää, suvenkorento!"

"Nyt on syksy."

"Niin on, suvenkorento."

"Lehdet kellastuvat ja illat tulevat niin pimeiksi."

"Mutta sinä vain lentelet. Sinusta on sama, onko syksy vai kevät."

"Se tulee siitä, että minä olen yksi niistä, jotka lapsena ovat istuneet luonnon sylissä, ja siinä minä niin lämpisin, ett'ei minua koskaan palele. Ja onhan meillä nyt sitä paitsi pyhän Briitan kesä."

"Mitä sillä tarkoitat?"

"7 päivä lokakuuta on Briitan päivä, ruotsalaisen pyhimyksen Briitan muistoksi. Hän oli hurskas ja hyvä, ja sentähden pukeutuu koko luonto jäähyväisiksi kauneimpaan pukuunsa hänen rakastetun muistonsa kunniaksi. Joka syksy, kun jo luullaan talven olevan aivan lähellä ja kaikki on niin kolkkoa ja lakastunutta metsissä, silloin tulee vielä muutamia kauniita päiviä pyhimys Briitan nimipäivän aikaan, niin että on päivänpaistetta, lauhkeaa ja melkein kevään kaltaista ilmassa. Syksy istuu, korea, keltainen juhlapuku yllänsä, ja ottaa vastaan lähtövierailulle viimeisiä muuttolintuja. Silloin katsoo kesä vielä kerran ovesta, yllä vehreä, kulunut metsästyspuku, ja sanoo syksylle; onko lupa astua sisään? -- On, ole niin hyvä, sanoo syksy; tässä on sammalpenkki; tahdotko, serkku, käydä istumaan, vaikka minulla sattumalta on siistimiset vielä vähän kesken näin aamukorvalla? -- En, kiitoksia, vastaa kesä; minä tulin vain ranskalaiselle vierailulle; ei ole aikaa, sillä pohjoisnavan juna lähtee Egyptiin tänä iltana kello seitsemän. -- Oh, ei mitään kiirettä, sanoo syksy; lähteehän pyhä Briittakin Roomaan tervehtimään paavia, ja hän vielä istuu kuorimassa omenia nälkäisille lapsilleen. -- No, jos niin on, sanoo kesä, niin viivynpähän vielä vähän ja katson, miten olet hoitanut minun kaalejani ja vieläkö georgiinit kukkivat... Ja kesä käy istumaan vehreälle mättäälle, ja syksy tarjoilee hänelle päärynöitä, puoloja ja paistettuja sieniä, ja niin -- huuuu, puhaltaa myrsky lähtömerkin, ja pohjoisnavan juna lähtee Afrikkaan kaikkine matkustajineen, viheriävarpusineen ja peipponeen, niin että vinkuu ilmassa. Varis on aikonut lähteä mukaan; hän päivittelee ilmanlaatua ja aikoo muuttaa Viroon, mutta ehtii aina liian myöhään rautatielle. Harakka on vuokrannut talveksi huoneen, vaikka tosin vain ulkohuoneen, ja nauraa hänelle lähimmästä koivusta. Ja nyt ryhtyy syksy siistimään asuntoansa, ja luuta viiltää yli vetten ja maan; kaikki hän lakasee pois, lehdet puista, ankat lammikoista ja lapset karviaispensaista. Nyt on läksyjen ja makkarain aika..."

"Ja satujen aika, suvenkorento! Muista, että olet velkaa minulle yhden sadun!"

"Mitä? Etkö ole vielä saanut kylliksi? Joko Ruusu-prinsessa, Adalmiinan helmi, Aallotar ja sadat muut ovat unohtuneet?"

"Eivät toki, mutta..."

"Kerro sinä jotakin minulle, vaikkapa vain vaihteeksi."

"En minä muista yhtään."

"Etsi!"

"En minä löydä."

"Tahdotko oppia löytämään satuja?"

"Tahdon, tahdon niin mielelläni, suvenkorento!"

"Oli kerran muutamia pikku lapsia panttisilla, ja he olivat sopineet, että ken ei osannut lunastaa panttiansa, hän sai istua ja tyhjin suin katsella, kun toiset söivät mansikkamaitoa. Eräs poika tuomittiin lunastamaan panttinsa sadun kertomisella, mutta hän ei muistanut yhtään. Hän läksi koulumestarin luo ja sanoi: Hyvä maisteri, olkaa hyvä, antakaa minulle satu, muuten en saa mansikkamaitoa. -- Vai niin, sanoi koulumestari; mitä on 9 kerta 7? -- Eihän se ole satu, arveli poika. -- Onpa kyllä, sanoi koulumestari, se on hyvä satu ja sen nimi on kertotaulu; tyydy siihen, ei minulla muuta ole.

"Poika läksi etsimään satuja ja saapui enonsa luo, joka oli kenraali. Mitä? sanoi kenraali; tiedätkö, mitä merkitsee: osoittaa kunniaa! -- Eihän se ole satu, arveli poika. -- Onpahan toki, vastasi kenraali, se on oivallinen satu, ja sen nimi on aseharjoittelu. Tyydy siihen, ei minulla muuta ole.

"Vielä meni poika kumminsa luo, joka oli valtioneuvos. Rakas kummi, anna minulle satu, muuten en saa mansikkamaitoa. -- Hyvin mielelläni, vastasi kummi; tässä on ritarikunnan tähti, kaulassa kannettava Stanislain toisen luokan merkki kruunuineen ja miekkoineen. -- Vaan eihän se ole satu, nyyhkytti poika. -- Tottahan, sanoi kummi: se on kunnia: ei minulla muuta ole; tyydy siihen!

"Poika käveli edelleen ja saapui tätinsä luo, joka oli sala-vaatetusrouvana armollisen herttuattaren palveluksessa. Rakas täti, anna minulle satu, muuten en saa mansikkamaitoa! -- Heti paikalla, sanoi täti; kas, tässä on irtanainen tukkapalmikko, muuta ei minulla ole. -- Eihän tuo ole mikään satu, huokasi poika. -- Onhan toki, sanoi täti; se on täydellisyys; tyydy siihen.

"Vielä läksi poika kävelemään ja tuli teurastajan luo, joka möi lihaa torilla. Varsin mielelläni, sanoi teurastaja, jos niin vähällä voin palvella: kas tässä on sianjalka ja kaksi sylttykoipea, ei minulla ole muuta. -- Mutta se ei ole satu, arveli poika. -- Mitä lorua? vastasi teurastaja; eikö kelpaa? Onhan se silavaa!

"Poika käveli vielä ja joutui täti Ullan luo, joka kirjoitteli kirjoja, ja sieltä hän ainakin luuli saavansa hyvän sadun. Täti Ulla olikin heti valmis ja antoi hänelle kirjan, jossa oli siveyttä opettavia kertomuksia 'sivistyneelle nuorisolle'. -- Mutta ovatko nämä sitte satuja? huokasi poika. -- Mitä nyt? vastasi täti Ulla. Eikö kelpaa? Onhan se suurinta viisautta, se on siveysoppia.

"Nyt oli poika parka aivan neuvoton ja meni torpparin luo, joka hakkasi puita metsässä. Hyvä torppari, anna minulle satu, muuten en saa mansikkamaitoa. -- No, sanoi torppari, se nyt ei ole mikään konsti; mene vain metsään; siellähän kasvaa satuja joka oksalla.

"Poika meni metsään, ja kun hän katseli ympärilleen, kasvoi satuja joka puun latvassa ja joka oksalla. Ne kurkistelivat koivun lehtien takaa, niitä riippui kuin käpyjä kuusissa, ja katajapensaat olivat niin täpötäynnä kauniita kertomuksia, että tuskin näkyi marjojakaan. Poika alkoi poimia, ja kohta olivat taskut täynnä. Kun taskuihin ei enää mahtunut, poimi hän lakkiinsa, ja kun sekin täyttyi, otti hän vielä syliinsä niin paljon, kuin suinkin jaksoi kantaa. Onpa tämä merkillistä, ajatteli hän itsekseen: tästä ei eno, ei kummi eikä kumpikaan täti, ei teurastaja eikä koulumestari tiedä niin mitään.

"Niin, näetkös, sanoi kataja, joka aina oli luonnostaan vähän pisteliäs, se tulee siitä, että he ovat olleet liian kylläiset eikä heidän ole koskaan tehnyt mieli mansikkamaitoa.

"Mutta koulumestari on niin laiha; hän ei suinkaan ole koskaan ollut kylläinen, sanoi poika.

"Hän on kylläinen suuresta opistansa, vastasi kataja ja rapsautti niin veitikkamaisesti teräviä neulojansa.

"Sitte palasi poika suurine taakkoineen kotiin ja sai mansikkamaitoa, ja satuja oli hänellä kyllin kyllä koko pitkäksi talveksi aina kevääsen asti. Mutta nyt minä kerron, mitenkä satuja löytyy monesta muustakin paikasta kuin katajapensaista."

"Kerro, kerro, suvenkorento!"

"Kesällä lähde aikaisin aamusilla ulos, kun on kastetta vielä ruohossa, ja etsi pitkin ojanvarsia; siellä on satuja kuin helmiä tuhansittain. Mene sitte järven rannalle, milloin pieniä väreitä kulkee pitkin vedenpintaa, kirkkaita raitoja välillä; ne ovat satuja sinikirjaimilla kirjoitettuja; niitä pitää sinun oppia lukemaan. Syksyllä kuuntele korkeain honkien huminaa, jotka kertovat jättiläissatuja muinaisajoilta. Taikka etsi niitä kanervikosta, se tietää sanomattoman paljon, ja keltaisista lehdistä, jotka tietävät vielä enemmän; mutta ne ovat ikäviä, surullisia satuja, jotka on kirjoitettu keltaisilla ja vaaleanpunaisilla kirjaimilla; niistä tullaan niin helposti surumieliseksi. Talvella lue jääkukkien hienoja värsyjä ikkunanruuduista ja tavaile kaikki kauniit kuvat, jotka kuura maalailee metsän oksille. Kun tulee kevätpuoli, katsele tarkkaan värien välkyntää iltataivaalta; sieltä löydät kaikkien satujen lumolinnan, ja se on kirkas kuin kulta. Syksyt, talvet ja keväät lue tähtien hopeasatuja; ne ovat kaikista saduista korkeimmat, paraimmat ja puhtaimmat koko luonnossa, sentähden että Jumala on itse kirjoittanut ne korkealle, siniselle iltataivaalle.

"Oi, pikku Maiju, jospa tietäisit, miten sanomattoman paljon suuri, rikas, kaunis luonto vielä osaa kertoa sinulle paljon, paljon enemmän, kuin minä nyt osaisin luetellakaan! Kaikilla vuorilla ja kivillä, kaikilla puilla, pensailla ja pikku ruohoilla, kaikilla metsän, ilman ja meren eläimillä on omat kertomuksensa. Ei mikään ole kuollutta, kaikki elää, kaikki henkii ja tuntee, ajattelee ja puhuu; miten täyteen saisitkaan sydämmesi ja esiliinasi, jos vain tahtoisit niitä kuunnella! Jos luonto milloin vaikenee, niin ett'et sen enää kuule puhuvan, niin merkitsee se että sinun sielusi on tullut harmaaksi ja vanhaksi; mutta miksi rupeisit kantamaan harmaita hiuksia sielussasi? Ole aina nuori, sinä pikku Maiju, ole aina Jumalan hyvä lapsi sydämmeltäsi, vaikka tulisitkin niin vanhaksi ja harmaaksi kuin mummo, joka istuu kiikkutuolissa. Silloin kuulet aina luonnon puhuvan, kuulet aina enkelien laulavan Jumalan kiitosta kirkkaassa korkeudessa, ja silloin eivät myöskään maailman huolet sinua koskaan palele."

Kas, niin se oli se tarina.

TUNTEMATON MUSTA LINTU.

[Talvella 1871 nähtiin tuntemattomia, mustia lintuja monin paikoin Ruotsissa ja Suomessa. Ei tiedetä, miksikä ne keskellä talvea olivat eteläisistä kotiseuduistansa muuttaneet, vaan muutamat luulevat, että niitä oli tykkien jyske peljästyttänyt.]

Musta lintu, musta lintu, Mistä oletkaan? -- Etelästä, etelästä, Lintu kaukomaan.

Miksi saavuit, miksi saavuit, Maihin pohjaisiin? -- Siks kun Ruotsin, siks kun Suomen Hanki hohtaa niin.

Miks kuin murheen, miks kuin murheen, Rukous musta sä? -- Lunta vastaan, lunta vastaan Niin voin näkyä.

Musta lintu, musta lintu, Miksi ilkut sä? -- Kun nyt täytyy, kun nyt täytyy Monen itkeä.

Kenties maas on, kenties maas on Murheen vallassa? -- Oikein: Ranska, oikein: Ranska Vuotaa hurmetta.

Senvuoks saavuit, senvuoks saavuit Murhepuvussa? -- Etkö suris, etkö suris Synnyinmaata sa?

Musta lintu, musta lintu, Ymmärrän nyt tään? -- Jos sen tiedät, jos sen tiedät, Miksi kysytkään?

Tammikuussa 1871.

NÄHKÄÄS RATSASTAJAA!

Mä tiedän tarinan, jonka kaikkikin tietävät, vaikk'ei kukaan arvaa, mitä se merkitsee. Se on laulu, jota kaikki laulavat, vaan ei kukaan laula sitä loppuun asti. Sitä jo mummo lauloi pienenä ollessaan ja sitä kuunteli jo isoisä kyynärän pituisena; ja eilen vanha Doora sen vielä lauloi kaksvuotiselle pojalle. Ja hänen laulaessaan ratsasti pikku, poika hänen polvellaan niinkuin mies ratsullansa, ja hepo juoksi, vaan ei päässyt paikasta, eikä päässyt poikakaan sen etemmäksi. Mutta laulu ei ollut nykyajan lauluja, se oli muinaisajoilta; siinä oli iloa ja siinä oli murhetta, oli miekan kalsketta ja oli lapsen vienoa ääntä. Ja mitenkä olikaan, niin sydämmeni heltyi; mitä enemmän kuulin, sitä enemmän yhä kuuntelin; minä kapsahdin vanhalle Dooralle kaulaan ja pyysin häntä laulamaan uudestaan. Silloin Doora hymyili: siinä lienee muuta, paljo muuta kuin laulun sävel ja kuin lapsen leperrys! siinä asuu menneet ajat; ja jos tahdot kuulla, niin kyllä minä laulan; kuule nyt, nyt alkaa se laulu uudestaan:

Nähkääs ratsastajaa!...

Kerran, enemmän kuin viisi sataa vuotta sitte, oli pieni kuninkaanpoika. Hookan hän oli nimeltään ja kahdeksan vuotta vanha, kaunis ja valkoverinen, lempeän lempeät sinisilmät ja pehmoiset posket, punakat kuin omena.

Hänen isänsä Maunu-kuninkaan omana oli koko Ruotsin valtakunta ja koko Suomi, kaikki sen vuoret ja metsät, järvet ja meret, kaupungit ja kylät; hänellä oli monta laivaa ja urhollisia sotajoukkoja, muhkeita ritareja, välkkyviä miekkoja, sotaratsuja, jousia, keihäitä ja kiiltäviä sotapukuja. Oli siellä kuninkaan hovissa myöskin monta ylhäistä rouvaa ja suloisia neitosia; mutta kaunein ja muhkein kaikista oli kuninkaan puoliso Blanka-kuningatar, pikku Hookan-prinssin äiti. Hän istui kerran purpuraan puetussa huoneessaan kuninkaan linnassa, pikku prinssi sylissä. Poikanen ratsasti äitinsä polvella, niinkuin lapsilla on tapana, ja silloin lauloi kaunis kuningatar:

Nähkääs ratsastajaa! Blankolla se ajaa.

Olihan se kauniisti tehty, että niin muhkea kuningatar tahtoi olla rakkaimman pikku poikasensa hevosena.

Ratsastaminen hyvin miellytti prinssiä. Hän oli mielihyvällä monesti katsellut, miten ritarit ja asemiehet ohjasivat korskuvia ratsujaan linnanpihaan tai ajaa lennättivät ulos portista, niin että kaviot säkenöivät. Hän oli kesällä istunut äitinsä vieressä kunnia-istuimella katselemassa suuria turnausleikkejä, joita pidettiin aituuksen sisässä. Siinä olivat kreivit ja herttuat ratsastaneet vastakkain, pitkät keihäät ojossa; torvet pärisivät, höyhentöyhdöt häilyivät hatuissa, hevoset hirnuivat ja tomupilvessä kupertui ritareja toinen toisensa päälle avaralla kentällä, joka oli lipuilla koristeltu. Sitä ei prinssi Hookan voinut unhottaa; hän oli niin monesti uneksinut kerran pääsevänsä hänkin istumaan ratsun selkään ja saavansa miekan, haarniskan ja kannukset, niinkuin muillakin kuninkaanpojilla oli. Ja silloin hän tahtoi ratsastaa kauas, kauas pois, maailman ympäri, urhotöihin ja seikkailuihin! Sentähden kun hän siinä ratsasti äitinsä polvella, alkoivat hänen kauniit silmänsä loistaa, ja kun äiti lauloi:

Nähkääs ratsastajaa! Blankalla se ajaa;

niin poika lapselliseen tapaansa kysyi:

Mihin ratsu rientää?

Sepä kysymys! Kenties hän odotteli äitin vastaavan: turnausleikkeihin, taikka: tuonne pyhälle maalle, jonne niin moni urhollinen ritari on ratsastanut edeltä, vaikk'ei moni ole sieltä palannut. Vai aikoiko hän ratsastaa Suomen synkkiin metsiin, joissa hänen isoisänsä isoisä kuuluisa Birger Jaarli oli ennen muinoin taistellut noitia ja pakanoita vastaan? Mutta hänen äitillään kuningattarella oli muuta mielessä; hän oli viisas kuningatar, ja hän mietti, mitenkä pikku prinssi oli kerran saava uusia maita ja valtakuntia aivan ilman miekan iskua. Siispä kun poikanen kysyi:

Mihin ratsu rientää?

niin äiti käänti hänen pikku päätään taapäin, suuteli häntä ja lauloi:

Kosimaan sun vievä On se neitiä sievää.

Oli sievä pikku neiti, jota kuningatar ajatteli, ja se neiti makasi vielä kätkyessä. Mutta hänpä olikin morsian, jota kannatti ajatella, sillä hän oli kuninkaan tytär ja sitä paitsi mahtavan valtakunnan perijä. Sen tiesi kuningatar, vaan ei pikku prinssi. Kun kuningatar lauloi:

Kosimaan sun vievä On se neittä sievää,

kysyi poika vain:

Mikä nimi armaan?

Niin, se oli suuri salaisuus. Kuningatar ei olisi mistään hinnasta ilmaissut sitä kellekään kammarirouvalle, munkille eikä ritarille, eipä edes puolisollensakaan kuninkaalle. Sillä hänen ajatuksensa tarkoittivat kokonaista kuningaskuntaa, eikä sitä sovi kertoa kaikille lörpöttelijöille. Saattoipa muutenkin tulla vaikeaksi semmoisen morsiamen saaminen: sinne saattoi kyllä karttua kosijoita joka ilmansuunnalta. Vaan kuitenkin, kun prinssi niin viattomasti kysyi:

Mikä nimi armaan?

ei kuningatar voinut hillitä äitinsydäntänsä, vaan taivutti prinssin kiharaisen pään syliinsä, peitti hänen molemmat silmänsä ja kuiskasi:

Margareetta varmaan.

Niin se oli. Margareetta oli Tanskan kuninkaan Valdemarin tytär ja kruunun perijä. Hänet piti prinssi Hookanin kerran saada morsiameksensa ja hänen kanssansa koko Tanskan valtakunta. Sen tulevaisuusajatuksen tahtoi viisas Blanka-kuningatar ikäänkuin laulaa pojan sydämmeen jo hänen pienenä ollessaan, että hän mieheksi vartuttuaan panisi sen toimeen. Prinssi Hookanin piti kerran kantaman päässänsä Ruotsin, Norjan ja Tanskan kaikkia kruunuja. Sentähden hän vielä kerran suuteli poikaa ja kuiskasi vielä kerran puoleksi leikillä, puoleksi tosissaan:

Margareetta varmaan.

Samassa astui Maunu-kuningas kuningattaren huoneesen ja hänen jäljissään tuli kaksi kammarirouvaa, jotka olivat kuningatarta palvelemassa. Kuningas rakasti kauniita lauluja, ja ilokseen hän kuunteli kuningattaren laulua. Ja kun hän nyt tullessaan kuuli kuningattaren laulavan, vaan ei kuullut sanoja, kysyi hän, mikä laulu se oli.

Kuningatar Blankalla, kuten jo sanottiin, ei ollut halua ilmaista tulevaisuusaikeitaan kuninkaalle, joka ei juuri osannut pitää asioita salassa, ja vielä vähemmin hän niitä halusi ilmaista kammarirouville. Niinpä hän vastasi laulaneensa vain lasten leperrystä pikku poikaselleen.

"Laulakaapas se kuitenkin vielä kerran", sanoi kuningas. "Minusta se oli kaunis laulu."

"Se on hullunkurinen", sanoi kuningatar. "Siinä puhutaan, miten eräs nuori ritari kosii hovineitoa, ja alussa kävi hyvin, vaan viimein huonosti. Tahdotteko, kuninkaallinen majesteetti, kuulla lopun?"