Part 1

LUKEMISIA LAPSILLE 6

Kirj.

Z. Topelius

Suomentaneet Aatto Suppanen, Em. Tamminen ja Olof Berg

Werner Söderström, Porvoo, 1893.

SISÄLLYS:

Mitä sinun tulee rakastaa? Olli Hiihtonen. Pikku Matti. Luistellessa. Miten satuja löytyy. Tuntematon musta lintu. Nähkääs ratsastajaa. Kedon kukkien laulu. Mirtsa ja Mirjam. Jättiläissatu. Joulukuusi. Parempi tie. Pekan seikkailut. Peipon kehtolaulu. Joululaulu. Ensi leivo. Myrsky ja päivänpaiste. Aallottaren hopeamalja. Köyhäin lasten kiitoslaulu. Lehdettömät puut. Vanha tupa. Päivänsäde marraskuussa. Telmyri. Ninive. Joulusatu. Haukan viha kevätyhdistystä kohtaan. Eli Rem. Pappilan tytöt. Auringon kuninkaan lapset. Auringonsota. Prinsessa Ruusunen. Tähtisilmä. Köyhäin lasten kiitoslaulu hoitolaitoksessa. Sydän kimmoavata gummia.

MITÄ SINUN TULEE RAKASTAA?

Rakasta yli itsesi Sun kotoas ja vanhempaas, Enemmin synnyinmaatasi. Vaan yli kaiken Jumalaas!

Enemmin nöyryytt', totuutta Ja tunnon rauhaa, kunniaa Kuin kultaa, turhaa loistoa. Maallista voimaa, liekkumaa.

Enemmin työtä, mieltä vain Kuin mukavuutta, turhuutta; Enemmin vapautt' alla lain Kuin korkeutta kahleissa.

Jos rakastat näit' enemmin Kuin harhailuja maailman; Sä, köyhä lapsi kuitenkin. Edessä nöyrry Jumalan.

Laps olet paljon puuttuva Vaivainen, synnillinen vaan; Itsestäs sulla voimia Ja tietoja ei ollenkaan.

Rukoile Isää, Jumalaas, Sua armossansa johtamaan, Saat voiman, neuvon toimintaas, Ja vihdoin saat sä elon maan.

Näin tosi rakkaudessa Vahvistut, vartut parhaiten, Näin kelpaat ihmisille ja Herralle, maalle, taivaallen.

Helsingissä Lokakuussa 1871.

Z. T.

OLLI HIIHTONEN.

HENKILÖT;

Olli. Vuoren kuningas. Otso.

Sali esittää suurta metsää, jossa on korkeita lumikinoksia. Hyvä on, jos on kuusia, mutta yhtä hyvä on ilmankin. Tuolit olkoot puina, jakkarat lumikinoksina, sohva vuorena ja pöytä kukkulana. _Vuoren kuningas_ istuu kuninkaallisessa puvussaan vuorella.

_Vuoren kuningas_ yksin. Tässä minä istun kuninkaan valtakunnassani; ja laajalle ulottuu valtani. Minä hallitsen kaikkia vuoria ja metsiä, honkia ja kuusia, peikkoja ja tonttuja. Minä olen suuri kuningas, mutta jopa alan tulla vanhaksi, kohta täytän kuusituhatta kuusisataa viisikymmentä vuotta. Nuorena ollessani, muutama tuhat vuotta sitten, juoksin kilpaa porojen kanssa Lapin tuntureilla ja pistin poskeeni hyvän paistin, milloin mieleni teki. Mutta nyt ovat jo jalkani kankeat ja tässä istuskelen vaanien lihavaa saalista aamiaisekseni. Kuuteen viikkoon en ole saanut enempää ruokaa kuin yhden laihan oravan ja yhden nälistyneen ahman. Saattaisinhan käskeä peikkojani paistamaan minulle suden aamiaiseksi, hirven päivälliseksi ja karhun illalliseksi, mutta se ei sovi minun arvolleni. Mieluummin varustan itse pöytäni. Mutta kas, tuossa tulee joku. Jospa se edes olisi hevonen. Mitä? Sehän on vain pieni pojan nulikka. Mutta paremman puutteessa saa sekin kelvata aamiaiseksi. Pistäydynpä piiloon vuoren taakse.

_Olli_ tulee hiihtäen ja laulaa samalla nuotilla kuin "Juokse porosein".

Metsän tumman nään valkovaipassaan, riennän, riennän vaan poikki järven jään! Kiidä, suksi, noin yli vuoristoin.

Hei kuinka suksi luistaa lumella! Kas noin, nyt olen keskellä synkkää metsää. Ohoh, miten korkeita vuoria! Ja miten pitkiä jättiläishonkia! Tämä on toista kuin Vihtamäen karjahaka. Mitäs minä oikeastaan läksinkään metsään? Mitäs muuta kuin tervehtimään karhuja.

Tääll' on oravat, tääll' on karhuin maa, tänne sudet saa, tääll' on huuhkajat! Jos nyt peikon nään, kenpä pelkäiskään?

Ei, kukapa täällä pelkäisi. Ollissa on kyllä miestä ottamaan vaikka kuusi karhua niskasta kiinni.

(Katselee ympärilleen).

Niin, vaikkapa olisi pari suttakin. Jospa tässä vain ei olisi niin paksulti lunta. Aina toki tulen toimeen kotkan kanssa. Varsinkin jos olisi rautapiikki sauvani nenässä. Mutta samapa se, tulkoot vain, kolme kettua yht'aikaa. Pahin on pula, mitenkä ne kaikki saatan kotiin, kun ensin pieksen ne kuoliaaksi. Mutta Matti olen, ellen vie kotiin kaikkia jäniksiä, jotka saan surmatuksi. Sitten myyn nahat ja ostan oikean pyssyn, jonka voi ladata selvällä ruudilla. Sitten tulkoon viisikymmentä nykeröturpaista, ilkeätä, tyhmää Otsoa... Huh, mikä tuolla tulee minua kohti kuusien takaa?

_Otso_ kahdella jalalla. Mum, mum, mum, mum.

_Olli_. Katsos tuota, olisikohan se karhu.

(Aikoo kääntyä, mutta lankee suksilta).

_Otso_. Mum, mum. Kuka täällä kiljuu metsässä, etten minä saa rauhassa maata pesässäni.

_Olli_. Hyvä, kiltti Otso kulta, minähän se vain olen, minä, Olli Vihtamäestä, ja minä olen vain huvikseni hiihtelemässä metsässä. Eihän tuossa nyt mitään pahaa liene, että minä vähän lauleskelen lämpimikseni; sillä Otso kulta, minullahan on yllä vain tämä mekko, ja on vähän pakkasenlainen näin aamusilla. Kyllä minä heti menen matkoihini.

_Otso_ (asettuu Ollin eteen). Mum, mum. Jos annat minulle mekon, niin saat mennä. Minä tarvitsen mekon peitteeksi pikku Otsoilleni.

_Olli_. Ei, kuulehan nyt, Otso; kyllähän minä tämän mekon muuten antaisin, vaan äiti on kotona niin hirveän ankara. Jos palaan mekotta kotiin, Otso kulta, niin saan selkäsaunan. Sentähden saatat kyllä odottaa huomeiseen asti, niin minä Matin ja parin muun kanssa tuon sinulle hyvän lampaannahka-vällyn, että pikku Otsoille tulee oikein hyvä ja lämmin.

_Otso_ (nostaen käpälänsä). Joko annat mekon? Mum, mum, joko annat mekon heti?

_Olli_. Hyvä, kiltti, pikku Otso kulta, mekko on ihan uusi, siinä on vain yksi ainoa reikä toisessa kyynyspäässä.

_Otso_. Mum, mum; luulenpa, että olet peloissasi.

_Olli_. En vähintäkään. Mitenkä minä pelkäisin niin hyvää ja kilttiä pikku Otsoa, joka on sydämmestään hyvä ja kiltti pikku Otso? Mutta katsos, Otso, minä olen niin hämilläni, kun satuimme yhteen niin äkkiarvaamatta. Minä olen aina pitänyt niin paljon karhuista; ne ovat, näes Otso, paljoa ylemmät ja korkeammat kuin muut ilkeät peikot, joita asuu täällä metsässä. Semmoisia tyhmiä tölliköitä en häikäile vähintäkään. Niitä minä otan kurkusta, niin että korvat soivat, näes Otso, ja minä pudistelen heitä turkista, niin että...

_Vuoren kuningas_ (nousee vuoren sivulle seisomaan). No, pudistele nyt minua turkista, koska olet niin rohkea!

_Olli_ (huutaa). Huu! Uhkuu!

_Vuoren kuningas_. Miksi et ota minua kurkusta, niin että korvat soivat?

_Olli_. Armollinen peikko, säästäkää henkeni; minä olen vain pikku Olli Vihtamäestä ja olen täällä metsässä huvikseni tuttaviani katsomassa.

_Vuoren kuningas_. Hyvin mahdollista, mutta ei se estä minua syömästä sinua aamiaisekseni.

_Olli_. Mitä?

(Yrittää taas pakenemaan.)

_Vuoren kuningas_ (ottaa hänet kiinni). Ole huoletta, poikaseni, en minä niin tarkkaa lukua pidä: kyllä sinä oikein hyvältä maistut.

_Olli_. Malttakaahan vähän; tiedänpä minä yhden, joka maistuisi teidän armostanne paljon paremmalta, ja se on Vihtamäen vanha hiirakko. Se on niin lihava, teidän armonne, että isä aikoi viime syksynä tappaa sen, ja Matti saa tuoda sen tänne aikaisin huomeissa aamuna.

_Vuoren kuningas_. Hm, hm, hevosenko? Ei, mies on mies, vaikkapa hänestä ei olisikaan muuksi kuin yhdeksi suupalaksi.

_Otso_. Nöyrä palvelijanne, teidän majesteettinne.

_Vuoren kuningas_. Hyvää päivää, salaneuvokseni.

_Otso_. Huvittaako teidän majesteettianne musiikki?

_Vuoren kuningas_. Kyllä. Välistä minä käsken kosken laulamaan ja silloin minä vieritän säestykseksi muutamia kallion kappaleita tunturilta. Kovaa pitää olla.

_Otso_. Pikku Ollilla tuntuu olevan hyvin kaunis ääni. Minä tunnustan, että oikein mieleisesti hämmästyin kuullessani semmoisen neron.

_Vuoren kuningas_, Hm. Paljasta piipitystä vain!

_Otso_. Tietysti vain piipitystä. Mutta korppiin ja varikseen verraten kaikuu se oikein romantiselta. Tahtoisitteko, majesteetti, käskeä häntä laulamaan, ennenkuin hänet syödään?

_Vuoren kuningas_. Saattaapa tuo käydä päinsä. Se enentää ruoan halua. Laula, nulikka.

_Olli_. Mitä?

_Otso_ Etkö kuule, että majesteetti käskee sinua laulamaan?

_Olli_. Hyvä, kiltti pikku Otso, minä kyllä laulan kurkun täydeltä, jos sinä vain tanssit.

_Otso_. Mitä? Luuletko minua muka tanssimestariksi?

_Olli_. Hyvä, kiltti pikku Otso, sinä olet niin sanomattoman kaino. Tietäähän koko maailma, että sinä olet hienotapainen seuramies ja ett'ei kukaan osaa niin hyvästi tanssia polkka-masurkkaa kuin sinä.

_Otso_. Minä todellakin saatan kehua tehneeni joitakuita yrityksiä siihen suuntaan, mutta...

_Vuoren kuningas_. Tanssi, salaneuvos!

_Olli_. Eiköhän sopisi valssitanssi?

_Otso_. Mitä hyvänsä; mikä vain huvittaa teidän majesteettianne, se on minunkin suurin iloni.

_Olli_. Siispä ala tömistää! (Laulaa samalla nuotilla kuin "Ah, sä rakas Augustin").

Hyppää, soma Otsonen, Otsonen, Otsonen, Hyppää, soma Otsonen, hyppiös hei! Ei koskaan nähdä saa Noin sievää tanssijaa. Hyppää, soma Otsonen, hyppiös hei!

(Otso valssaa.)

_Vuoren kuningas_ (ihastuksissaan). Täytyypä tunnustaa, että se oli kaunista musiikkia ja hyvin miellyttävää tanssia. Hyppää, soma Otsonen... Laula uudestaan tuo romanssi! Mitenkä se nyt olikaan?

(Hän tanssii mukana.)

_Olli_ (hiivii yhä etemmäksi pois).

Hyppää, jörö Otsonen, Otsonen, Otsonen, Hyppää, ruma peikkokin, hyppiös hei! Ei koskaan nähdä saa Noin tyhmää tanssintaa. Hyppää, pikku Olli, nyt lähdet sä, hei!

(Lähtee livistämään pois suksilla.)

_Vuoren kuningas_ (hengästyneenä). Vielä musiikkia! Vielä musiikkia! Se oli kaunis romanssi. Mutta minne se soittomestari joutui?

_Otso_ (myöskin hengästyneenä). Äläs, laulahan vähän vielä, minä eksyin tahdista. Mihin ihmeesen se Olli hävisi?

_Olli_ (ulkoa). Hyvästi, Vuoren kuningas! Hyvästi, Otso!

_Vuoren kuningas_. Aamiaiseni! Aamiaiseni! Otso, tules tänne; minä syön sinut hänen sijaansa.

_Otso_. Nöyrin palvelijanne, teidän majesteettinne. Mum, mum.

(Lähtee juosta lönkyttämään pois.)

_Olli_ (kaukaa ulkoa).

Ei koskaan nähdä saa Noin tyhmää tanssintaa. Hyppää, pikku Olli, nyt hyppiös, hei!

_Vuoren kuningas_. Se oli kaunista musiikkia (panee nenäänsä nuuskaa), mutta hyvin huono aamiainen.

PIKKU MATTI.

Mäellä metsän rinteessä on mökki; siinä on ikkuna, niin pieni, että pienen pojan pyöreä, valkotukkainen pää täyttää sen kokonaan, milloin hän katselee ulos. Ennen muinoin oli siinä tiilinen savupiippukin katolla ja seinät olivat punaiseksi maalatut, sievä aita ympäröitsi tupaa ja vehreää perunamaata. Mutta nyt näyttää mökki köyhältä, hyvin köyhältä, savu nousee ilmaan vain turvekaton reiästä ja aita on jo ammoin kaatunut. Rappion syynä on se, että mökissä nyt asuu vanha sokea sotamies ja hänen yhtä vanha vaimonsa; heistä ei ole työntekoon eikä rakentelemiseen; he kuolisivat nälkään, ell'ei ukko kutoelisi verkkoja ja mummo tekisi luutia ja ell'ei pitäjä antaisi heille joka vuosi kolmea tynnyriä viljaa leiväksi.

Paremmalta siellä kaikki näytti neljä viisi vuotta sitte. Silloin asui tuvassa vanhusten kanssa nuori ja ripeä pariskunta, heidän poikansa ja miniänsä; he tekivät ahkerasti työtä, ja elämä oli vauras, kunnes onnettomuus tuli. Eräänä sunnuntaiaamuna näet suuri kirkkovene, jolla koko kylän väki souteli kirkkoon, kaatui myrskyn puuskasta keskelle selkää, ja siihen hukkui nuori mies ja miniä ja monta muuta kyläläistä lisäksi. Molemmat vanhukset olivat sinä päivänä kotona, ukko sokeutensa tähden ja mummo pientä lasta hoitamassa. Kun järven toisella puolella soitettiin kirkkoon, oli se soitto samalla sielukelloina vainajille, jotka Jumala oli niin äkisti kutsunut pois ijäiseen jumalanpalvelukseen taivaasen.

Niinpä molemmat vanhukset jäivät yksin tupaan, yksin huoliensa, köyhyytensä ja pienen poikansapojan kanssa. Sillä ainoa perintö, joka heille jäi molemmilta rakkailta, jotka hukkuivat, oli pienoinen poika _Matti_, ja kun hän oli niin pieni, sanottiin häntä tavallisesti _Pikku Matiksi_. Hän oli pyöreä ja punakka kuin kypsi omena, ja rehelliset, kirkkaat sinisilmät hänellä oli ja kellertävä tukka kuin kulta; sepä se olikin ainoa kulta Pikku Matilla tässä maailmassa. Hänen pullakat kasvonsa ne täyttivät aina tuvan ikkunan, milloin vain mitään merkillistä kuului maantieltä. Jos siitä olet ajanut ohitse, niin olet varmaankin nähnyt hänet. Vaan jos satut ajamaan pimeänä ja kolkkona syysiltana, niin näet tulen kirkkaasti loistavan köyhän mökin liedestä. Sokea sotamies istuu ja kutoo nuottaa; vanha mummo lukee ääneen raamatusta, mitenkä köyhät ja sokeat, jotka asuvat pimeyden maassa, näkevät paistavan valkeuden; se valkeus on Jesus Kristus, joka avaa sokeain silmät. Ja Pikku Matti istuu kivipaadella tulen valossa, polvillansa kissa; hän kuuntelee niin hartaasti, kuin tietäisi tarkkaankin, mitä mummo lukee. Mutta viimein tulee niin makea uni hänen sinisilmiinsä, ja hänen pyöreä, punakka poskensa painuu hiljaa mummon polvea vasten. Ja vaikkapa sinä istuisit rikkaimmissakin vaunuissa pimeällä tiellä, niin ilolla ja kateudella kuitenkin katselisit huonon mökin lämpöiseen köyhyyteen. Siellä, on hartautta ja siellä on viattomuutta; siellä on rukouksen rauha, joka parantaa sydämmen surut; siellä on Jumalaan luottamusta, joka haihduttaa kaikki elämän puutteet. Se tupa on rikas; luulisitko sen vaihtavan aarrettansa palatsienkaan kultaan?

Vaan jos sitä tietä matkustat kauniina kesäpäivänä, silloin näet, että lähellä mökkiä on portti; siinä sinun täytyy seisattua, ell'ei kukaan tule avaamaan. Mutta odota vain, kohta on Pikku Matti luonasi. Tuossahan hän jo tulee tuvan ovesta ja juoksee kivien ja kantojen yli, ehtiäkseen hyvään aikaan, ja pitkä kellertävä tukka liehuu tuulessa. Nyt hän jo on portilla; jos sinulla sattuu olemaan vaskirahoja, niin heitä hänelle joku, hän toivoo sitä; mutta mieluimmin uusi raha, joka kiiltää, siitä hän oikein iloitsee. Ei hän tiedä rahan arvoa; vaskinen penninraha ilahuttaa häntä yhtä paljon kuin kultainen kaksikymmen-markkanen. Mutta älä vain heitä rahaa tielle ennenkuin hevonen ja kärrysi pääsevät ohitse portista. Sillä Pikku Matti ei ajattele nenäänsä pitemmälle; kun hän näkee rahan välkkyvän tiellä, hypähtää hän pilkaksensa sen päälle ja antaa portin lyödä hevostasi turpaan. Älä häntä siitä toru; pienenä et sinäkään ollut vähäistäkään viisaampi häntä.

Pikku Matti söi tavallisesti kovaa leipää ja muikkuja ja kaljaa, mutta välistä saatiin perunoita ja piimämaitoa, ja silloin oli herkkupäivät. Siitä hän vaurastui ja kasvoi vuosi vuodelta yhä pyöreämmäksi. Lukea hän ei osannut muuta kuin rukouksia ja Jumalan kymmenen käskyä. Mutta hän osasi seisoa päälaellaan ja heittää kuperkeikkaa pehmeässä ruohossa; hän osasi heittää kivillä voileipiä pitkin järven kirkasta pintaa kotirannassa, milloin mummo oli siellä hänen paitojaan pesemässä. Hän osasi ajaa tasaista tietä ja ratsastaa juottamaan naapurin hevosta, varsinkin kun joku astui vieressä. Hän osasi erottaa lumessa metsikanan jäljet harakan jäljistä ja tunsi tarkkaan suden jäljet. Hän osasi vuolla päreistä rekiä ja tehdä kuusen kävyistä hevosia ja lehmiä, joille jaloiksi pistettiin tikkuja. Semmoinen oli Pikku Matin ansioluettelo, ja olipa siinä oppia kylliksi niin pienelle miehelle. Mutta ei se riittänyt. Häneltä puuttui yksi hyvin tarpeellinen kapine. En tiedä, pitäisikö sitä mainitakaan. Hänellä ei ollut housuja.

Ja kahdestakin syystä hän oli ilman niitä. Ensiksikin olivat hänen isoisänsä ja mummonsa hyvin köyhät, ja toisekseen oli kaikkein kylän poikien uusimpana muotina juoksennella ilman niitä kapineita, joita ei Matilla ollutkaan. Arkipäivinä he kaikki enimmäkseen olivat paljain säärin, vaan sunnuntaina toki samoin puetut kuin muutkin ihmiset. Pikku Matilla vain ei ollut arkena eikä sunnuntaina noita kapineita, jotka hänellä olisi pitänyt olla, ja se tuotti hänelle viimein paljon huolta.

Pitkään aikaan ei Matti ymmärtänyt itseltään mitään puuttuvan; hän astuskeli pikku paita yllään niin urhollisesti ja iloisesti, kuin ei koko tässä maailmassa olisi koskaan ollutkaan tuommoista joutavaa vaatekappaletta. Mutta mitäs tapahtui? Eräänä sunnuntaiaamuna, kun kaikki ihmiset kokoutuivat rantaan lähtemään kirkkoon, selitti Matti lähtevänsä mukaan.

"Ei se käy päinsä, lapsi kulta", sanoi mummo.

"Miksi ei?" kysyi Pikku Matti.

"Sinullahan ei ole vaatteita." Pikku Matti tuli hyvin miettiväisen näköiseksi.

"Kyllä minä voisin lainata sinulle vanhan hameen", sanoi mummo, "mutta silloin kaikki luulisivat sinua tytöksi."

"En minä tahdo olla tyttö. Minä tahdon olla mies", sanoi Matti.

"Kuulepas vain!" sanoi mummo. "Mies on mies, vaikk'ei olisi viispennistä suurempi. Pysy vain kauniisti kotona, Pikku!"

Ja Pikku jäi sillä kertaa kotiin. Mutta kohta sen jälkeen alkoivat kylässä keräjät. Sinne kokoutui paljo ihmisiä ja muiden muassa tuli myöskin Sipi Ilonen kuvakaappinensa. Kaikki tahtoivat katsella kaappiin, sillä sieltä näkyi Napoleon Punaparta kultakruunuineen ja pitkine sapelineen, Suuri Mogul pelottavan pitkine partoineen ja vanteet vatsan ympärillä, prinsessa Kultakutri, joka talutti kaulanauhasta tiikeri Ahrimania, jättiläinen Kamilas ja Turun linnan tonttu-ukko. Jotkut antoivat Iloselle vaskirahoja, toiset antoivat hänelle leipää, moni ei antanut mitään, ja muutamat puhuivat pahoja sanoja, mutta kaikilla oli hyvin hauska. Sitä kaikkea muut pojat Pikku Matille kertoivat, ja hän sanoi heti lähtevänsä myöskin kuvakaappia katsomaan.

"Ei se käy päinsä, lapsi kulta", sanoi taaskin mummo.

"Miksi ei?" kysyi Pikku Matti.

"Siellä on ylhäistä väkeä, tuomari, sihteeri, kirjuri, nimismies, lautamies ja siltavouti. Et sinä voi sinne mennä housuitta."

Pikku Matti taisteli itsekseen vähän aikaa; Ilonen ja nuket houkuttelivat hyvin. Viimein sanoi hän: "Mummo, lainatkaa minulle hame..."

"Tuossa se on", sanoi mummo ja nauroi oikein sydämmestään, kun poikanen tepasteli hameessa pitkin tuvan lattiaa. "No, nyt olet aivan kuin tyttö."

"Jos olen kuin tyttö, niin en lähde", sanoi Pikku Matti. "En minä ole tyttö, minä olen mies."

"Kyllä olet ihan kuin tyttö", sanoi mummo. "Mutta saatathan sanoa kaikille, ketä vastaan tulee tiellä, että oletkin mies."

Saatanhan sanoa, ajatteli Pikku Matti, ja niin hän läksi. Tiellä tapasi hänet matkustavainen herra, seisatti hevosensa ja sanoi: "Tiedätkö, pikku tyttö, sanoa, missä keräjiä pidetään?"

"En minä ole tyttö, minä olen mies", sanoi Pikku Matti.

"Etpä juuri mieheltä näytä", sanoi herra.

Pikku Matti ei vastannut mitään, vaan päästyään keräjätalon pihalle huusi hän niin kovasti, että kaikki kuulivat: "En minä ole mikään tyttö, vaikka siltä näytän. Minä olen mies!"

Kaikki ukot ja ämmät nauroivat, kaikki pojat ja tytöt kokoutuivat Pikku Matin ympärille, taputtivat käsiään ja huusivat: "Kas, kas, pikku Maijaa, mistä sinä olet saanut noin kauniin hameen?"

"Se on mummon hame eikä minun", sanoi Pikku Matti. "En minä ole Maija, vaan Matti, tottahan nyt sen näette."

Silloin suurin ja pahin poika otti Pikku Matin niskaansa, kantoi hänet kuvakaapin luo ja huusi yli koko pihan: "Katsokaa kahden pennin miestä? Katsokaa miestä, joka pitää hametta?"

Pikku Matti suuttui, tarttui pojan tukkaan ja vanutti sitä kaikin voiminsa. "Ei se ole minun hameeni, se on mummon hame!" huusi hän ja alkoi itkeä. Mutta paha poika yhä vain huusi: "Katsokaa hamemiestä!" ja niin sitä juostiin tukistaen ja huutaen ympäri keräjäkartanon pihaa. Ei Pikku Matti ollut vielä koskaan saanut semmoista kyytiä. Hän itki, huusi, raapi ja puri, ja päästyään viimein omille jaloilleen alkoi hän juosta, minkä jaksoi, vaan lankesi hameesen, nousi itku kurkussa ylös, lankesi uudestaan, pääsi jälleen ylös ja juoksi yhä kiivaammin, kunnes taaskin kaatui kuperkeikkaa. Viimein joutui hän hengästyneenä ja itkeä nyyhkyttäen isoisänsä mökille. "Ottakaa pois hame!" huusi hän. "En minä huoli hameesta. Minä olen mies!"

"Älä itke, Pikku", lohdutteli mummo. "Kun kasvat suureksi, voit kyllä näyttää, että olet mies niinkuin muutkin."

"Niin kyllä", sanoi isoisä, "ja ensi kerralla saat lainaksi minun housuni."

He rakastivat niin sydämmestänsä Pikku Mattiansa, nämä isän vanhemmat. Hänhän se oli Jumalaa lähinnä heidän paras lohdutuksensa ja ilonsa maanpäällä; he olisivat kyllä antaneet hänelle vaikka kullankirjaiset samettihousut, jos se vain olisi ollut heidän vallassansa. Nyt sai Pikku voileivän, ja siihen se hänen surunsa unhottui.

Hän kävi tuvan nurkkaan istumaan eikä enää muistanut, miten häpeällistä on miehen pitää hametta.

Jonkun ajan kuluttua oli siinä mökin kohdalla maantiellä ajajia ja astujia, niin että ilma pölystä sakeni, sillä odoteltiin suurta herraa, joka matkusteli ympäri maata, ja niin ylhäinen hän oli, että tuskin kuningaskaan oli paljon korkeampi. Kaikki kokoutuivat näkemään häntä ja hänestä kerrottiin jo edeltäpäin kummallisia asioita. Hän ajaa kultavaunuissa, sanottiin, ja edessä on kaksitoista hevosta; puku on hänellä kiireestä kantapäähän hopeasta ja hienosta kullasta. Mutta pikku lapsilla oli omat ajatuksensa. He kuvittelivat suurella herralla olevan seljässä suuri kontti, täynnä hopearahoja ja lakritsipötkyjä, joita hän oli heittelevä tielle lasten poimia.

Sen huhun kuuli Pikku Mattikin ja heti sanoi tahtovansa päästä mukaan. Hänellä oli kaikessa oma tahtonsa, Pikku raukalla, niinkuin usein muillakin isoisäin ja mummojen kultapojilla.

"Vai tahdot sinä!" sanoi mummo. "Tiedätkö missä sinun tahtosi on? Niin, niin kyllä se on minun taskussani."

"Eikä sinulla ole vaatteitakaan", sanoi isoisä hymyillen. "Tahdotko ehkä taas yllesi mummon hameen?"

"En minä huoli hameesta", tiuskasi Pikku Matti ja sävähti punaiseksi kuin vaapukka kaiken sen häväistyksen muistosta, mitä oli kärsinyt sen vaatekappaleen tähden. "Ei, en minä huoli hameesta. Minä tahdon isoisän housut."

"Vielä vai! Kaikkeapa kuullakin saa!" sanoi isoisä. "No, tulehan ja taluta minua vinnille, niin koetamme, miten ne housut sinulle sopivat."

Et usko, miten Pikku Matti riemastui! Hän juoksi kuin kissa portaita myöten, niin että isoisä tuskin pääsi perästä. Tultiin suuren, vehreäksi maalatun arkun luo, joka oli kauimpana vinnin nurkassa ja jota Pikku oli aina ihmetellen katsellut joka kerran, kun oli vinnillä käynyt. Arkku avattiin ja isoisä kysyi:

"Tahdotkos nuo tuolla olevat housut?"

"Tahdon. Ja miekan myös. Ja hatun."

"Vai niin, veitikka! Saat kaiken, jos lupaat pysyä portin luona etkä mene tielle yhtään kauemmaksi."

"Lupaan, lupaan."

Tuskin isoisä ja Matti olivat päässeet tupaan, kun nimismies jo kiiti maantiellä kuin ukonilma. "Maaherra saapuu, väistykää kaikki!" hän huusi niin että tuvan ikkunalasi helisi. Nyt tuli kiire, isoisän housut vedettiin Matin jalkaan, ja sepä näytti hauskalta; poika olisi mahtunut ryömimään piiloon toiseen lahkeeseen, niin suuret ja väljät olivat housut. Lahkeet käärittiin alhaalta kaksin kerroin ja sidottiin huivilla kainaloiden alle. Ja takki oli varmaan tehty jättiläiselle! Hihat lakaisivat lattiaa ja takin helma kulki perässä kuin laahustin. Mummo huokaisi ja nosti lievettä ja hihoja kymmenillä neuloilla. Auttoihan se vähän.

Lopuksi painettiin korkea sotilashattu poikasen päähän. Sinne se katosikin, hatun sisään! Onneksi isoisä ei nähnyt tätä komeutta, hän olisi purskahtanut nauruun ja nolannut soturimme pahasti. Kun hattuun sullottiin heiniä, se ei sentään painunut ihan kainaloihin asti. Pitkä ja raskas miekka sidottiin vyölle, ja nyt oli pikku soturi valmis maailmaa valloittamaan.

Pullukka poika katosi kokonaan vaatteiden sisään kuin särki mereen, vain punaiset posket ja pienet avoimet sinisilmät näkyivät. Jo muutaman askelen jälkeen putoilivat mummon neulat tuvan lattialle, hattu keikahteli puolelta toiselle ja sankarimme oli alituiseen kompastua miekkaansa. Vanhukset nauroivat makeasti. Isoisä suuteli poikasen nenännipukkaa. "Herra sinua siunatkoon, rakas poikani, jospa ei koskaan huonompi mies kuin sinä kantaisi porilaisten vanhaa univormua!"

"Huomaa nyt!" sanoi ukko. "Kun suuri herra tulee, tee kunniaa näin!" Ja vanhus opetti poikasen seisomaan suorana kuin tikku, näyttämään uljaalta, pitämään vasen kätensä suorana pitkin sivua ja oikea käsi otsalla.

"Kyllä, ukko", sanoi Pikku Matti, joka oli aina hyvin oppivainen.